tiistai 30. elokuuta 2011

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Kansi: Mika Launis
Periaate on joka tapauksessa ollut koko ajan se, että suomennan sen nimen joka tuntuu pyytävän, että se suomennettaisiin. Joskus on ollut vaikea päättää, ja silloin olen istahtanut alas, rauhoittunut ja yrittänyt miettiä, miten J. K. Rowling ratkaisisi tämän, jos osaisi suomea.

Olen halunnut lukea tämän Jaana Kapari-Jatan kirjan Harry Potter -sarjan suomennosten syntymisestä jo pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi ennen kuin nyt. Takakannen mukaan Harry Potterin ystävillä tai muuten vain kääntämisestä kiinnostuneilla on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus kurkistaa suomentajan työhuoneeseen. Sekä Harry Potterit aikoinaan ahmineena että käännösten kanssa päivittäin työskentelevänä kuulun siis kaksin verroin tämän kirjan kohderyhmään! Kirjaa olikin mahtava lukea sekä Potter-fanina että kääntäjänä, ja kummastakaan näkökulmasta ei voinut muuta kuin ihailla Kapari-Jatan työtä.

Kääntäjäpiireissä Kapari-Jatta taitaa olla jo yksi niistä isoista nimistä, jonka tuntevat muutkin kuin alan ihmiset. Tämä taitaa olla pitkälti Potterien ansiota, vaikka Kapari-Jatta on suomentanut paljon muutakin. Potterien suomennoksissa taidetaan kiitellä eniten niiden oivaltavia käännöksiä keksityille sanoille. Tässä kirjassa Kapari-Jatta selittää seikkaperäisesti, mistä tulevat esimerkiksi sanat huispaus, ankeuttaja ja suojelius. Tai nimet, kuten Villisilmä Vauhkomieli tai Oljo. Tai miten nimi, joka on englanniksi Godric, vääntyi suomennoksissa vahingossa Godrick-muotoon. :)

Kirja suunnattu lapsille ja nuorille, mikä näkyy sen hauskassa ja leppoisassa tyylissä. Itse käännösprosessikin on selitetty yksinkertaistetusti niille lukijoille, joille kääntäminen ei ole tuttua tai on vain englanninkielisen sanan kääntämistä sanakirjan mukaisesti suomeksi. Kapari-Jatta kertoo seikkaperäisesti, kuinka kirjan kieli vaihtuu: miten kääntäjän täytyy päästä ei vain rivien väleihin vaan niiden taakse, sivumerkityksiin ja assosiaatioihin.

Hämmästyin eniten sitä, miten pitkä ja monivaiheinen prosessi Potterien suomentaminen itse asiassa oli. Kapari-Jatta sai ensin valmiin englanninkielisen romaanin kustantajalta ja luki sen ensin "tavallisen" lukijan silmin ja sen jälkeen uudestaan suomentajan silmin, tehden muistiinpanoja kirjaan ja yrittäen tavoittaa kirjailijan ajatukset sanojen takaa. Sen jälkeen oli raakakäännöksen vuoro, joka alkoi - yksinkertaisesti - nimilehden, omistuskirjoituksen ja ensimmäisen luvun otsikon pähkäilyllä. Raakakäännös tehtiin hurjaa vauhtia; vaikeilta tuntuvat kohdat jätettiin vielä tylysti kääntämättä.

Sen jälkeen alkoi uusi kierros: raakakäännös käytiin läpi rivi riviltä ja muokattiin sujuvammaksi suomeksi. Ongelmakohdat selvitettiin: tehdäänkö Ton-Tongue Toffeesta suomeksi sananmukaisesti tonnikielitoffee? Ei tietenkään, vaan kilokielimelli. Alkusoinnut ja leikkisyys säilyvät. Sen jälkeen alkoi taas uusi kierros, jota Kapari-Jatta kutsuu värittämiseksi. Teksti luettiin läpi ja suomennosta väritettiin ilmeikkäämmäksi: paperinmakuisille sanoille haettiin synonyymeja ja sävyjä hiottiin. Sen jälkeen tuli siivoamisvaihe: kaikki luettiin taas läpi ja häiritseviä kohtia korjailtiin. Sitten tuli "fiilaus-vaihe": koko teksti tulostettiin ja luettiin läpi kynä kädessä merkintöjä tehden. Lopuksi siirryttiin höyläysvaiheeseen, eli viimeisiin korjauksiin ja pikalukuun.

Vasta tässä vaiheessa, kun suomentaja oli laskujeni mukaan käynyt tekstin läpi jo kahdeksan (!) kertaa, suomennos lähti kustannustoimittajalle. Tämä lähetti tekstin takaisin korjausehdotuksineen, jotka suomentaja kävi läpi. Sen jälkeen teksti kävi parhaassa tapauksessa vielä kahdella eri oikolukijalla, joiden tekemät korjaukset Kapari-Jatta kävi jälleen läpi. Vasta sen jälkeen kirja pääsi painoon. Huh!

Eri käännösvaiheita oli hauska verrata omiin työskentelytapoihin ja joistakin tunnistin itseni helposti (esimerkiksi raakakäännökseen ärsyyntymisestä!). Eri suomentajat työskentelevät tietenkin eri tavoin, mutta Kapari-Jatta tuntuu paneutuvan suomennoksiinsa aivan erityisellä taidolla, huolella ja pitkäjänteisyydellä. Ei ihmekään, jos tuollaisen prosessin jälkeen on uupunut olo!

Kirjasta on blogannut myös Hreathemus, marjis ja Ahmu.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen. Tammi. 2008. 164 sivua.

Linkit:
Tammi: Pollomuhku ja Posityyhtynen
HS kirjat: "Kääntäjän muotokuva kymmeneltä vuodelta"
Wikipedia: Jaana Kapari-Jatta

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Manny Shirazi: Viisi kiveä

Toistelin kaikkea mitä äiti oli sanonut. "Jos isot pojat lyövät sinua, se on oma syysi, koska menet ulos leikkimään." Shaban ystävälliset neuvot, isän alituinen lehdenluku ja hänen huomautuksensa šaahista, pääministeristä, öljystä ja kommunismista. En ymmärtänyt mitä ympärilläni tapahtui, kukaan ei juuri selittänyt sitä, mutta olin painanut mieleeni kaiken kiinnostavan mitä muut olivat sanoneet tai tehneet ja halusin muistaa sen kaiken ja tietää siitä enemmän.

Manny Shirazin esikoisromaani tarttui käteeni kirjaston hyllystä, jolle oli nostettu tyrkylle kirjoja, joita kukaan ei ollut lainannut vuosikausiin ja joita uhkasi siitä syystä siirto joko poistomyyntiin tai varaston hyllyille pölyttymään. Pienen tytön näkökulmasta kerrottu tarina 1950-luvun Iranista kuulosti mielenkiintoiselta, joten kiikutin kirjan kotiin.

Viisi kiveä on selvästi omaelämäkerrallinen. Iranilainen Homa-tyttö kuvailee lapsuuttaan väkivaltaisen isän, katkeruudessa rypevän äidin, uskontoonsa tukeutuvan isoäidin ja kotikadun värikkään lapsikaartin parissa. Omaelämäkerrallisuus näkyy selvimmin kerronnan näkökulmassa. Shirazi muistelee lapsuutensa tapahtumia sekä kriittisten että nostalgisten silmälasien läpi. Lapsuusmuistot on kirjoitettu aikuisen näkökulmasta, jota värittää jälkiviisaus ja myöhemmin opitut asiat. Kun vielä romaanin lopussa olevasta kirjailijahaastattelusta selviää, että Shirazi pakeni Iranista ja liittyi feministiseen liikkeeseen Britanniassa, voi kirjaa tulkita taas uudella tasolla. Aikuisen feministi-Shirazin ääni kuultaa läpi kriittisinä kannanottoina erityisesti isän harjoittamaa perheväkivaltaa ja yhteiskunnan patriarkaalisuutta vastaan. Toisaalta aika on kullannut myös joitakin Shirazin muistoja. Lapsuuden leikit ja seikkailut kavereiden kanssa kuvataan yksityiskohtaisesti ja hellän nostalgisesti.

Romaanista tuli väistämättä mieleen Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva, joka tosin sijoittuu eri aikaan, Iranin ja Irakin väliseen sotaan 1980-luvulle. Viisi kiveä keskittyy 1950-luvun alun tapahtumiin, eli Iranin öljyn kansallistamistaisteluun. Shirazilla on kuitenkin samankaltainen lapsen näkökulma ympärillä velloviin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin kuin Satrapilla: pieni lapsi - tyttö kaiken lisäksi - ei voi mitenkään osallistua tai ymmärtää miesten hallitseman yhteiskunnan ilmiöitä ja joutuu usein tahtomattaan sijaiskärsijäksi. Mutta toisin kuin Satrapilla, Shirazin vanhoillisesta perheestä vain isä on poliittisesti aktiivinen; äidin ja isoäidin paikka on kotona, tietämättöminä, kouluttamattomina. Satrapin tavoin Shirazin romaaniin mahtuu kurjuudesta huolimatta lapsellisia huumorin pilkahduksia: esimerkiksi mustiin kokopitkiin huntuihin verhoillut musliminaiset näyttävät pikku-Homasta milloin jättimäisiltä munakoisoilta, milloin nokisilta savupiipuilta. :)

Romaanin kaunokirjalliset ansiot eivät nouse kovin korkealle. Olisin kaivannut enemmän jämäkkyyttä ja sujuvuutta: töksähtelevän lyhyitä lauseita olisi voinut yhdistellä ja osan karsia pois. Päiväkirjamaisia, yksityiskohtaisia muistoja olisi myös voinut tiivistää.

Manny Shirazista (oik. Sahab Mansoreh Samadizadeh) ei löydy juuri mitään tietoa netistä. Hän syntyi vuonna 1946 ja kuoli 1998. Romaanin loppuun on kuitenkin liitetty Pia Ingströmin tekemä kirjailijahaastattelu vuodelta 1986. Siinä Shirazi kertoo lyhyesti työstään iranilaisten naisten oikeuksien puolestapuhujana. Haastattelussa hän kuulostaa hyvin katkeralta ja jopa vihamieliseltä islaminuskoa ja erityisesti miehiä kohtaan. Romaanissakin minua häiritsi erityisesti se, miten Homa oppii jo pienenä, että hänen isänsä perheväkivalta, alkoholismi ja piittaamattomuus vaimoa ja lapsia kohtaan on jotain miessukupuolelle ominaista. Homan äiti ja erityisesti isoäiti vain toistelevat, että naisten osa on kärsiä ja olla kärsivällinen, alistua kohtaloonsa. Toisaalta perheen naisten ja tyttöjen oli käytännössä lähes mahdotonta edes ryhtyä vastarintaan, koska heillä ei ollut työpaikkaa, rahaa eikä minkäänlaista turvapaikkaa väkivaltaisen kodin ulkopuolella.

Heikoista puolistaan huolimatta Viisi kiveä oli ehdottomasti luettavan arvoinen kuriositeetti. Ei ansaitse vielä päätyä sinne varaston perukoille... :)

Manny Shirazi: Viisi kiveä. Like (Kääntöpiiri). 1989. 220 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Javady Alley
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Like: Viisi kiveä
Kirjasampo: Viisi kiveä

torstai 25. elokuuta 2011

Papparazzi paljastaa puolison kirjat

Hanna Kirjainten virrasta heitti haasteen, jossa tutkitaan mitä puolison yöpöydältä löytyy. Papparazzina kävin saman tien nappaamassa oheisen paljastavan kuvan yöpöydän sisällöstä.


Päällimmäisenä oleva, jättiläispastillin näköinen pallero on lamppu. Juuri sopiva lukulamppu sängyn viereen: ei häikäise, mutta valaisee juuri sopivasti (itselläni on samanlainen). Näköjään toimii myös kirjapainona.

Kuvan repaleista J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaa parempi puolisko lukee omana henkilökohtaisena tiiliskivihaasteenaan. Eli siis käytännössä allekirjoittaneen suosituksesta. Ja tänä iltana ko. kirja on kuulemma saatu juuri päätökseen! *fanfaareja* :) Muistutan muuten tässä samalla, että aion pistää lähiaikoina pystyyn sen lupailemani Anna Karenina -kimppalukuhaasteen. Kiinnostuneet seurailkoon tilannetta. :)

Pinon keskimmäisenä on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Minä en ole tätä, tai muita Nousiaisten teoksia itse lukenut, mutta olen kuullut tästä pätkiä ääneen luettuna pidemmillä automatkoilla. Kuulemma kirja alkoi hauskasti, mutta on nyt muuttunut mustanpuhuvampaan suuntaan.

Alimmaisena on Theodor Kallifatidesin Pitkä päivä Ateenassa. Tätä ei yöpöydän omistaja ole kuulemma vielä aloittanutkaan, kunhan laittanut sen lukupinoon tyrkylle tulevan Kreikan matkan inspiroimana.

Hannan postauksen yhteydessä keskusteltiin myös lukutottumusten sukupuolittuneisuudesta (josta oli jo aiemmin juttua täällä), eli esim. lukevatko miehet enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Puolison lukupino on kieltämättä kovin miehinen, mutta kun puoliso itse ei ole, niin en voi oikein ottaa kantaa. ;)

Erilaisia lukijoita olemme silti, ehdottomasti. Minä ahmin yleensä useamman kirjan viikossa, kun taas hän kutsuu itse itseään kausittaiseksi lukijaksi. Eli kuulemma aina on joku kirja kesken, mutta lukutahti vaihtelee. Jos on aikaa, niin tulee luettua nopeammin ja enemmän, mutta kiireisinä aikoina tuskin lainkaan. Suurin eroavaisuus on ehkä se, että hän lukee paljon ei-sitä-kaikkein-kevyintä ranskalaista ja venäläistä kirjallisuutta; minulla taas erityisesti nuo kaksi maata ovat tuntuneet kirjallisuuden suhteen aina vähän, hmm... vaikeasti lähestyttäviltä, sanotaan näin. ;) Viime aikoina puolisonkin lukupinoon on ilmestynyt enemmän suomalaista nykykirjallisuutta, josta on kuulemma kiittäminen minua (jee!), josta minä taas siirrän kiitoksen eteenpäin muille kirjablogeille, koska niiden ansiosta luen nykyään paljon enemmän myös kotimaista kaunokirjallisuutta.

Lopuksi siteeraan vielä, mitä yöpöydän omistaja sanoi, kun kertoi kotimaisen kirjallisuuden löytämisestä venäläisten klassikoiden jälkeen: 

Ei aina tarvitse syödä vain puuroa, kun joskus voi syödä Weetabixiä.

Suurta viisautta! :)

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Markus Nummi: Karkkipäivä

Kansi: Päivi Puustinen
"Mä olen oikeesti tohtori Kilmoori eli Tok vaan", sanoi Tomi ja katsoi Aria suoraan silmiin. Katse oli anova. "Ja mun pitää oikeesti auttaa yhtä sessaa... prinsessaa... eli... eli Mirabellaa. Uskothan sä?"
Ari ei tiennyt mitä sanoa.

Markus Nummen Karkkipäivän kanssa koin viime vuonna hypetyksen yliannostuksen ja jätin romaanin suosiolla hyllyyn odottelemaan blogi- ja muiden savujen hälvenemistä. Silti tuntui, että ympärillä kaikki olivat lukeneet tai lukivat Karkkipäivää ja noin puolet lukijoista ilmoitti, että Finlandia-palkinnon olisi pitänyt mennä tähän osoitteeseen Nenäpäivän sijaan.

Korkeat odotukset iskostuivat kaikessa hiljaisuudessa minuunkin niin syvään, että jotenkin aavistelin, että tästä kirjasta en yksinkertaisesti voi olla pitämättä (vähän samaa aavistelen muuten Harjukaupungin salakäytävistä, joka tuossa lukupinossa odottelee). Välttelin siis Karkkipäivää ja luin sen sijaan Nummen Kiinalaisen puutarhan keväällä. Se oli niin poikkeuksellisen hyvä kirja, että ihmettelen vieläkin miten vähälle huomiolle se on jäänyt.

Aurinkoisen mustikankeruuretken jälkeen oli sitten sopiva aika lopulta tarttua mustikansiniseen ja makeannimiseen romaaniin. Luin tämän parissa päivässä; viimeisiä kappaleita suorastaan ahmin sellaisella nopeudella, etten muista milloin olisin viimeksi ollut näin jonkin kirjan pauloissa.

Kirjan juoni on kerrattu jo monessa esittelyssä ja blogissa, joten tässä lyhyesti: kirjailija Arin seuraan lyöttäytyy Tok Kilmooriksi itseään kutsuva pikkupoika, joka yrittää pelastaa prinsessa Mirabellan. Sekä Ari että sosiaalityöntekijät ovat ihmeissään, kunnes pojan tarinan takaa paljastuu toinen...

Hämmennyin heti romaanin alussa. Syynä tähän ei ollut "Tok Kilmoorin" käyttämä erikoinen leikkikieli vaan se, että Karkkipäivän alussa kirjailija, Ari, tuskailee Karkkipäivä-nimisen romaanin kirjoittamisen kanssa. Kirjallisuuden entinen opiskelija nosti minussa taas pientä päätään ja innostui. Autofiktiota, mahtavaa! :)

Päivi Koivisto on kirjoittanut Kiiltomatoon mielenkiintoisen tekstin autofiktiosta ja kuinka se on taas yleistymässä Suomen kaunokirjallisuudessa. Eli autofiktio tarkoittaa siis mitä tahansa fiktiivistä tekstiä, jonka päähenkilöä tai kertojaa voidaan oletettavasti pitää samana kuin kirjailijaa. Siis vähän niin kuin omaelämäkerta, mutta fiktiivisenä. Koiviston tekstissä mainitaan Karkkipäiväkin. Käykääpä lukemassa, jos aihe yhtään kiinnostaa!

Mutta jos palataan vielä mielipiteeseeni romaanista, niin kyllä hyvää kannatti odottaa! Kirjan tarina oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen, mustikansininen ja makea, mutta ennakkoaavistus piti sikäli paikkansa, että eihän tästä voinut olla pitämättä. Henkilöhahmot jotenkin tunnisti, hirvittävällä tavalla, todellisiksi (se viikonloppulomalle lähtevä äiti!) ja joillekin, erityisesti Paulalle, halusi vain huutaa (mene nyt hyvä nainen sinne kotiin jo!). Jotkut mielikuvat taas syöpyivät mieleen, koska ne voisivat olla ja ovat totta (se avatun jääkaapin valossa pehmoleluaan lohduttava lapsi).

Tämä oli hyvin erilainen kirja kuin Kiinalainen puutarha, enkä osaisi laittaa niitä paremmuusjärjestykseen jos pitäisi. Finlandia-palkintoakaan en lähde enää ruotimaan. Eiköhän Karkkipäivä ole omat lukijansa tavoittanut ja Nenäpäivä omansa. :)

Markus Nummi: Karkkipäivä. Otava. 2010. 383 sivua.

Otava: Karkkipäivä
Otava: Markus Nummi
Kiiltomato/Tiina Rintala: "Lähiöpihan näkymättömät lapset"
HS kirjat: "Näkymätön kaupunki satuttaa silmiä"

torstai 18. elokuuta 2011

Alison Bechdel: Lepakkoelämää III

Syksyn ensimmäinen ja henkilökohtaisesti yksi odotetuimmista uutuuksista on nyt virallisesti luettu! Alison Bechdelin Lepakkoelämää -sarjan kolmas osa jatkaa saman ystäväporukan edesottamuksien kuvailua kuin aiemmat kaksi osaa. Hulvatonta huumoria, sukupuolistereotypioiden rikkomista ja poliittista satiiria mahtuu tähänkin osaan yllin kyllin.

Koska kokoelmassa käsitellään (enimmäkseen) lesboporukan elämää, takakannen vertaus Suomessakin tunnettuun L-koodiin on tietenkin lähes pakollinen. Minusta kokoelma muistuttaa (nimeä myöten!) enemmän Sinkkuelämää-sarjaa, sellaisena poliittisesti värittyneenä sateenkaariversiona. ;) Lisäksi sen teemoja vaivaa sama trendi kuin Sinkkuelämää-sarjan myöhempiä kausia: juuri kukaan ei ole enää sinkku. Tässä kolmannessa osassa rekisteröidään ahkerasti parisuhteita, hankitaan lapsia ja pohditaan kasvatusongelmia. Niissä muutamissa vannoutuneissa sinkuissa ympärillä tikittävät biologiset kellot herättävät tietenkin hämmennystä:


Kokoelmasta käy myös hyvin ilmi se, miten suuri rooli politiikalla on USA:ssa ja miten poliittinen kysymys seksuaalisuus siellä on. Kokoelman poliittiset tapahtumat ovat sikäli jo vanhentuneita, että se sijoittuu vuosituhanteen vaihteeseen. Politiikan seuraaminen on ystäväporukalle arkipäivää ja esimerkiksi Bushin valinta presidentiksi Floridan vaaliskandaalin myötä on hyvä syy masentua ja hakea psykiatrista apua! Näin taas varaudutaan Y2K:n ongelmiin vuodenvaihteessa:


Pidän Bechdelin tyylistä, siitä donrosamaisesta piirteestä, että ruuduista löytyy välillä yllättäviä yksityiskohtia ja "sivujuonia". Samalla kun käydään syvällistä keskustelua lähes puolet ruuduista peittävissä puhekuplissa, voi ruutujen alavasemmassa nurkassa olla meneillään vaikkapa pillerinsyöttöoperaatio koiralle, jota ei välttämättä huomaa, jos keskittyy vain stripin "pääjuoneen". :)

Lepakkoelämää III ei vedä vertoja Bechdelin Hautuukoti -teokselle, mutta on silti ehdottomasti tutustuminen arvoinen!

Alison Bechdel: Lepakkoelämää III. Like. 2011. 108 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Essential Dykes to Watch Out For
Suomentaja: Tarja Sahlstén

Linkit:
DykestoWatchOutFor.com [in English]
Like: Lepakkoelämää III
Like: Alison Bechdel

tiistai 16. elokuuta 2011

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

Tilanteen julma turhanpäiväisyys kauhistutti Robbieta. Katsoessaan tyhjään olohuoneeseen hän tunsi itsensä hirvittävän vieraantuneeksi perhe-elämän puitteista: takanreunusta koristavista kehystetyistä valokuvista, tarkasti aidon mahonkijäljitelmäsohvapöydän keskelle asetellusta kakkupaperista, keinonahkasohvasta. Mikään niistä ei tepsinyt. Näitä tavaroita he olivat jossain vaiheessa huijanneet toisensa himoamaan - uskomaan, että ne toisivat heidän perhe-elämäänsä jotakin muutoin saavuttamatonta. Mutta eivät ne olleet, eivät ainakaan Robbielle. Mikään niistä ei ollut tehnyt häntä onnellisemmaksi.

Tätä lukiessa alkoi hirvittää, miten ajankohtaisesta romaanista on kyse. Piti oikein tarkistaa, milloin Helen Walsh on romaaninsa kirjoittanut (2008) ja mihin vuoteen sen alun tapahtumat sijoittuvat (1975). Maahanmuuttajavastaisuus nostaa päätään, rasismista on tullut arkipäivää ja kaiken tämän ohella englantilaisten työläisperheiden nuoret kokeilevat rajojaan Manchesterin vanhassa teollisuuskaupungissa. Kuulostaako tutulta?

Mutta kirjassa ei sentään eletä tätä päivää vaan siis vuotta 1975. Myöhään hyisenä talvi-iltana laulaja Robbie Fitzgerald kiirehtii kotiin heitettyään loistavan pubikeikan. Kotona odottaa nuori vaimo, malesialainen Susheela, sekä pariskunnan pieni poika, Vincent. Robbie ei kuitenkaan ole ainoa, joka on yömyöhään liikkeellä Warringtonin pahamaineisilla kaduilla. Kadunkulmassa seisoskelee skiniporukka, joka saa päähänsä antaa Robbien monikulttuuriselle perheelle hirvittävimmän mahdollisen opetuksen.

Romaanin toisessa osassa eletään vuotta 1981. Koulukiusattu Vincent ja perheen silmäterä, pikku-Ellie, joutuvat seuraamaan voimattomina vierestä, kun perhe hajoaa kahtia. Sheilaksi nimensä muuttanut äiti saa uusia, hienostuneita brittiläisiä ystäviä. Robbie katkeroituu ja etsii lohtua muualta.

Kolmannessa osassa hypätään vuoteen 1989. Estottomat rave-bileet ja huumeiden käyttö on ujuttautunut perheen lasten elämiin. Ellien bilettäessä Vincent etsii seuraa Manchesterin Canal Streetiltä, eli homobaarien reunustamalta kadulta. Äidille ei näistä vapaa-ajanviettotavoista kerrota, kunnes eräänä iltana kaikki menee pieleen...

Vaikka tarina alkaa Robbiesta ja Robbien unelmista ja seuraa tiiviisti Ellien ja Vincentin lapsuutta ja nuoruutta, keskipisteenä on silti aina äiti, Sheila. Vaikka Sheilan maahanmuuttajatausta on ainakin kirjan alussa yksi keskeisistä teemoista, romaani on paljon enemmän kuin tyypillinen 'vaikeuksien-kautta-voittoon' -tyyppinen maahanmuuttajan selviytymistarina. Se on tarina ennen kaikkea perheestä ja sen haavoittuvaisuudesta. Siitä kuinka helposti kaikki voi hajota.

Blogeissa on puhuttu omista kirjallisista maisemista, ja yksi henkilökohtaisia suosikkejani on ehdottomasti Manchesterin kaupunki Englannissa, jonne tämäkin romaani siis pääasiassa sijoittuu. Olen käynyt Manchesterissä useasti ja asunutkin siellä yhden kesän verran, eli kaupunki on jo melko tuttu. Muistoja tuli mieleen erityisesti Rusholmen kaupunginosan kuvauksista romaanissa: Rusholmen pääkatua kuvaillaan Pikku-Intian sykkiväksi valtasuoneksi, jonka kilisevät, kimaltavat rannekorut häviävät helykojuista Bollywood-elokuvien musiikin leijuessa ilmaan kauan kadun vuorovetten mukana, ja jossa näyteikkunoissa ovat esillä jamssit ja säilykkeet ja kumina- ja kurkumapurnukat ja tuoksuvat korianteriniput. Paikalliset kutsuvatkin Rusholmea Curry Mile -nimellä, koska sen katujen varsilta löytyvät parhaat intialaiset, pakistanilaiset, bangladeshilaiset, iranilaiset jne. ravintolat, kahvilat ja leipomot. Tässä joltain reissulta otettu kuva kadun varrelta:

Rusholme 
Toinen henkilökohtaisesti merkityksellinen paikka on tietenkin romaanin Canal Street, jonka klubimaailman surrealististen mutkien ja kujien sekä tiheän vartalosuman läpi Vincent seikkailee romaanin kolmannessa osassa. Vincentin Canal Street on ihon ja seksin ja huumeiden ja poikien ja loputtomien mahdollisuuksien oravanpyörä. Se päihdyttää häntä. Se ällöttää häntä. Todellisuudessa Canal Street on päiväsaikaan varsin kesyn ja idyllisen näköinen kanaalinvarsikuja (kuten alla olevasta kuvasta näkyy), mutta öisin ja viikonloppuisin on senkin baareissa ja ravintoloissa tullut vietettyä monta iloista iltaa. :) Tosin en usko, että minä ja Vincent oltaisiin eksytty aivan samoihin paikkoihin; Vincent kun keskittyi ennemminkin homobaareihin ja itse pyörin tyttöystäväni kanssa Vanilla-nimisessä paikassa ("where the girls are"). ;)

Canal Street
Mutta jos unohdetaan hullu nuoruus ja keskitytään vielä hetkeksi itse romaaniin, niin ei voi muuta kuin kehua taidokkaasti rakennettu tarinaa. Walsh on jotenkin saanut ympättyä yhteen kirjaan ei vain rasismin aiheuttamat ongelmat vaan myös koulukiusaamisen, huumeet, avio-ongelmat, luokkataistelun, homofobian ja köyhyyden. Ja vaikka romaani käsittelee raskaita ja vaikeita teemoja, Walsh kirjoittaa perheestä niin lämpimästi ja myötätuntoisesti, että lukija ei voi muuta kuin elää mukana. Fitzgeraldin perheen jäsenistä alkaa oikeasti välittää ja haluaa tietää, mitä heille kaikille lopulta käy. Kirjan loppu oli musertava.

Romaanin on lukenut ainakin Anki, Katri ja Magica de Spell.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia. Like. 2009. 375 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Once Upon a Time in England (Likelle miinuksia siitä, että ainakaan oman painokseni sivuilla ei ole mainittu alkuteoksen nimeä lainkaan!)
Suomentaja: Jonna Joskitt

Linkit:
Helen Walsh.co.uk [in English]
Like: Englantilainen tragedia
Like: Helen Walsh

maanantai 15. elokuuta 2011

Makea blogimuffinssi

Sain tämän makoisanpinkin tunnustuksen Ankin kirjablogista, P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta, Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketukselta ja Maijalta Kirjojen keskellä blogista. Lämmin kiitos teille kaikille tästä hämmentävästä tunnustustulvasta!

Tunnustukseen kuuluu kolmeen kysymykseen vastaaminen, joten tässäpä hurjat paljastukseni. ;)

Lempiväri?
Vaatekaappini pinot koostuvat pääosin mustista ja khakinvihreistä tekeleistä. Muualla eniten silmiä hivelee turkoosi. Olen aika kaikkiruokainen ja vähän tylsäkin värien suhteen. :)

Lempiruoka?
Herkkusienirisotto. Tai kana-kasvisrisotto. Tai risotto kuin risotto. Ruokien suhteen olen taas päinvastainen kuin vaatteiden ja värien, eli ärsyttävän nirso. Jälkiruuista parhaiten maistuu pavlova (persikanviipaleilla ja tuoreilla mansikoilla tietenkin!). Toisaalta leivoin juuri 5 minuuttia sitten tätä. Ei ollut pahaa sekään, ei. :P

Minne haluaisin matkustaa?
Tällä hetkellä Kreikkaan, jonne nokka suuntautuukin jo reilun kuukauden päästä. Rapakon tuolta puolen kiinnostavat ainakin New York, San Francisco ja New Orleans. Ja maailman toiselle puolelle voisi lähteä Japaniin tai Kiinaan. Ehkä Etelä-Afrikkaankin.
Haluaisin myös joku päivä käydä lapsuudenmaisemissani Afganistanissa ja Pakistanissa (kyllä sinnekin voi tehdä lomamatkoja! Ehkä hieman erityyppisiä sellaisia...). ;)

Tämä on kiertänyt jo monessa blogissa, joten en nyt laita enää eteenpäin. Ottakoon tästä ken haluaa!

perjantai 12. elokuuta 2011

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Hain Kati Närhen sarjakuva-albumin kirjastosta jokin aika sitten Sallan arvostelun innoittamana. Närhi oli nimenä täysin tuntematon, mutta kirjan kansi ja pikaselailu sai minut kiinnostumaan lisää.

Saniaislehdon salaisuudet kertoo orvon Agnes-tytön elämästä Planktonin kaupungissa. Agnesin arkeologivanhemmat ovat kadonneet mystisesti ja yksi kirjan kantavista juonista onkin selvittää Agnesin perheen salaisuudet. Muitakin salaisuuksia kaupunkiin mahtuu. Lähes kaikki Planktonissa asuvat aikuiset esittävät hienostuneita ja hyvätapaisia kunnon kansalaisia, mutta jokaisella on luurankoja kaapissa. Osalla melko isoja sellaisia. Tarkkanäköinen, pikkuvanha Agnes työntää uteliaan nenänsä joka paikkaan ja selvittää mm. alusvaatekaupan myyjän salaisuuden sekä työntyy Julia-ystävänsä vanhempien avioliiton kulissien taakse.

Kirja on hyvin tiivis, melkein liian tiivis. Kymmeneen pieneen tarinaan on koottu paljon yksityiskohtia, joissa olisi varmasti ollut ainesta pidempäänkin juttuun. Toisaalta sarjakuvan tyyli oli tiivis ja pelkistetty. Ehkä minua jäi vain harmittamaan, että albumi oli niin lyhyt, että se tuntui loppuvan liian pian. ;)

Pidin kirjan vinksahtaneisuudesta ja omituisuudesta. Tulee mieleen englannin adjektiivi quirky, joka minusta kuvaa Agnesia ja sarjakuvan tarinoita täydellisesti. Odotin ehkä vielä jotain ylimääräistä säväyttävää ja yllättävää juonenkäännettä lopussa, mutta se jäi puuttumaan. Suosittelen silti kaikille outojen ja omituisten tarinoiden ystäville. :)

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet. WSOY. 2010.

Linkit:
WSOY: Saniaislehdon salaisuudet
WSOY: Kati Närhi
HS kirjat: "Agnes etsii itsensä"
Kirjavinkit: Saniaislehdon salaisuudet

tiistai 9. elokuuta 2011

Syksyn 2011 kirjat

Kuten jotkut teistä ehkä huomasivat, että vaihdoin ovelasti Anna Karenina -kesäprojektini nimen syysprojektiksi sivupalkissa. Jospa syksy toisi uutta puhtia urakkaan... ;) Päätin myös innostuksissani osallistua Saran aloittamaan Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteeseen, jossa tavoitteena on syyskuun aikana lukea Marcel Proustin kirjoittaman sarjan ensimmäinen osa (ja myöhemmin ehkä jatkaa...).

Samalla blogin ulkoasu muuttui syksyiseksi, vaikka elokuu kai teknisesti (?) ottaen kuuluu vielä kesään. Otan kuitenkin jo varaslähdön syksyyn, koska silloin tapahtuu paljon jännittäviä asioita paitsi omassa elämässäni myös kirjamaailmassa syksyn uutuuskirjojen myötä. Keväällä listaamistani kirjoista osa on vielä lukematta, mutta onneksi kirjat eivät lukemalla maailmasta lopu. :) Muissa blogeissa on syksyn odotetuimpien kirjojen listoja jo esitelty ja tässä tulevat allekirjoittaneen syksyn tärpit:

Gummerus: 
Mike Pohjola: Ihmisen poika (09/2011) - Bongasin Hannan blogista ja kiinnostuin vielä lisää luettuani kustantajan esittelyn. Kuulostaa vähintäänkin erikoiselta! > LUETTU!
Heidi Jaatinen: Jono (09/2011) - Jaatisen esikoinen oli niin vakuuttava, että tämä on must!
Michael Cunningham: Illan tullen (09/2011) - Olen lukenut tämän englanniksi ja minua kiinnostaa se, miten suomentaja on onnistunut kääntämään romaanin kulttuurisidonnaisuudet tai itse asiassa newyorksidonnaisuudet.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (09/2011) - Pakistanin Karachiin ja Lontooseen sijoittuva romaani (jolla on huikean kaunis kansi!) > LUETTU!
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (09/2011) - Kuulostaa aavemaiselta. Ajvide Lindqvistin aiempiin romaaneihin tutustuminen on vieläkin niin sanotusti vaiheessa...
Phillip Schwarzmann: How to marry a Finnish girl (09/2011) - Kuuluu sarjaan 'häpeilemätön kiinnostus sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat meistä'.
Kansi: Jenni Noponen
Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (10/2011) - Minun ei olisi tarvinnut lukea kustantajan esittelystä muuta kuin kohta, jossa puhutaan "synkänkauniista, vinksahtaneesta rakkaustarinasta, joka huokuu timburtonmaista tunnelmaa", niin olisin jo ollut aivan myyty! En ole koskaan aiemmin varannut mitään kirjaa kirjastosta näin monta kuukautta etukäteen. :) > LUETTU!

Otava: 
Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (08/2011) - Autistisen naisen näkökulma kerronnassa kiinnostaa. > LUETTU!

Atena:
Barbara Demick: Suljettu maa: elämää Pohjois-Koreassa (09/2011) - Olen selaillut kirjan englanninkielistä versiota kirjastossa. Pohjois-Korea ihmetyttää ja kiehtoo jollain kauhealla tavalla...

Kansi: Satu Kontinen
Avain:
Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä (08/2011) - Novellikokoelma ihmisistä ja ihmisten ja eläinten välisistä eroista.
Aravind Adiga: Viimeinen mies (09/2011) - Adigan Valkoinen tiikeri ei täysin vakuuttanut; toivottavasti tämä on parempi. Romaani kertoo yhden kerrostalon värikkäistä asukkaista Mumbain kaupungissa.

Tammi: 
Jacques Bonnet: Kirjaston henget (08/2011) - Kirja kirjoista, niiden lukemisesta ja niiden keräilemisestä. Ilmiselvää geeky-lukutoukka-materiaalia. :)

Like:
Alison Bechdel: Lepakkoelämää III (08/2011) - Hienoa että Alison Bechdelin sarjakuvia suomennetaan ahkerasti! Tässä kuussa ilmestyy siis The Essential Dykes to Watch Out For -osan suomennos. > LUETTU!

WSOY: 
Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (09/2011) - Stereotyyppejä rikkova räävitön sarjakuva. > LUETTU!
Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 08/2011) - Nyt kun olen ottanut ensiaskeleeni Loen tuotantoon, uskallan ehkä tarttua tähänkin. Sitä paitsi Nigellan suklaata ja kermaa tihkuvat, hämmentävän eroottiset kokkausohjelmat ovat kulttikamaa! :P > LUETTU!
Kansi: Iira Oivo

Teos:
A. S. Byatt: Lasten kirja (08/2011) - Historiallinen romaani saduista ja taruista ja Euroopasta.
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (09/2011) - Sinisalolta olen lukenut tunnollisesti kaiken paitsi Möbiuksen maan, eli uusinkin päätyy itseoikeutetusti lukulistalle. > LUETTU!

maanantai 8. elokuuta 2011

Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta

Kansi: Sami Saramäki
Tasapaino riippuu kaikesta mitä teet. Tuulet ja meret, veden, maan ja valon voimat, kaikki mitä ne ja kaikki mitä eläimet ja kasvit tekevät on oikein ja hyvää. Ne toimivat sopusoinnussa luonnon tasapainon säilyttämiseksi. Pyörremyrskystä ja sinivalaan laulusta kuivan lehden putoamiseen ja sääsken lentoon: kaikki on tasapainossa kokonaisuuden kanssa.

Maameren tarinoiden kolmannessa osassa arkkimaagiksi ylennyt Varpushaukka purjehtii vuorostaan länteen, kohti Kaukaisinta rantaa, pyrkiessään selvittämään Maameren hiipuvien taikavoimien salaisuuden. Maagin mukana matkaa Arren, nuori prinssi Enladin maasta. Siinä missä Atuanin holvihaudoissa nähtiin maailma nuoren naisen silmien läpi, Kaukaisimmassa rannassa näkökulma on nuoren pojan.

Kaukaisin ranta vaikutti jotenkin unenomaisemmalta ja filosofisemmalta kuin aiemmat kaksi osaa. Päiviä ja viikkoja kestävät purjehdukset antavat Le Guinille oivan tilaisuuden jakaa henkilökohtaiseen uskoonsa, eli taolaisuuteen perustuvia viisauksia (kuten yllä) Varpushaukan suulla nuorelle, oppimishaluiselle Arrenille. Mutta mitä syvällisemmäksi itse tarina kehittyy, sitä synkempiä sävyjä se myös saa. Loppu on jo melko painajaismainen.

Kokonaisuutena Maameren tarinoiden kolme ensimmäistä osaa kuuluvat varmasti jokaisen fantasiaa vähänkin lukevan yleissivistykseen ja olivat ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikka Taru sormusten herrasta vetää allekirjoittaneen fantasiakategoriassa edelleen pidemmän korren. :) Kakkososa oli ehdottomasti näistä paras ja sen voi huoletta lukea myös tutustumatta muihin osiin (tämän trilogian hienous onkin siinä, että jokainen sen osa toimii myös itsenäisenä teoksena). Le Guin kirjoitti sarjalle myös kaksi jatko-osaa, Tehanu ja Toinen tuuli, joihin varmaankin täytyy vielä tutustua.

Kaukaisimman rannan (ja ilmeisesti koko sarjan) on lukenut myös Mette.

Ursula K. Le Guin: Kaukaisin ranta (Maameren tarinat 3). WSOY. 2002.
Englanninkielinen alkuteos: The Farthest Shore
Suomentaja: Kristiina Rikman

Linkit:
Ursula K. Le Guin.com
WSOY: Ursula K. Le Guin
Wikipedia: Kaukaisin ranta

torstai 4. elokuuta 2011

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat

kansi: Sami Saramäki
Meri vilisee haita ja ihmisten silmistä sukeltaa esiin julmuus. Ja siellä missä ihmiset palvovat pahaa ja nöyristelevät pahuuden edessä, siellä paha sikiää. On olemassa paikkoja joissa pahuus tiivistyy, paikkoja jotka kuuluvat kokonaan niille, joita me sanomme Nimettömiksi, Maan Pyhiksi ja Ikivoimiksi, Voimiksi jotka olivat olemassa ennen Valoa: kuoleman, tuhon ja hulluuden Voimiksi...

Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden kakkososa oli täysin erilainen kuin ensimmäinen (ja kolmas!). Nyt ollaan Atuanin Holvihautojen Kunnaalla, paikassa jossa jumalattaret palvovat Nimettömiä ja Jumalkuningas hallitsee. Symbolisessa rituaalissa 6-vuotias Tenar-tyttö valitaan Nimettömien uudeksi ylipapittareksi ja hän saa uuden nimen: Arha, eli Uhri. Atuanin kaupungin alla risteilee laaja labyrintti, Nimettömien asuinpaikka ja ylipapittaren valtakunta.

Nuori Arha sopeutuu vaikeuksien kautta uuteen rooliinsa. Rasismi ja ennakkoluulot muunmaalaisia kohtaan ovat Holvihautojen arkipäivää, ja muita uskontoja ja erityisesti taikuutta halveksitaan. Samoin epäluulo miehiä kohtaan elää vahvana naisten hallitsemassa yhteiskunnassa. Nimettömien palvontaa pidetään ainoana oikeana tapana elää ja Holvihaudat ovat Nimettömien asuinsijana tietenkin maailman itseoikeutettu keskipiste.

Kun koskemattomiin Holvihautoihin murtautuu tunkeilija, muukalainen joka kutsuu itseään Varpushaukaksi ja kertoo etsivänsä Erreth-Akben kadonnutta rengasta, Arha joutuu kyseenalaistamaan uskontonsa ja koko elämäntapansa.

Siinä missä Maameren tarinoiden ensimmäisessä ja kolmannessa osassa kuljetaan pitkiä matkoja meritse ja jopa lentäen, Atuanin holvihaudat sijoittuu lähes kokonaan yhteen eristyneeseen yhteisöön. Suuri osa tarinasta tapahtuu pilkkopimeässä maan alla, ahtaassa ja eksyttävässä labyrinttiverkostossa, joka on samalla kauhistuttavan klaustrofobinen sokkelo ja - erityisesti Arhalle - kodikas ja yksityinen piilopaikka, jonne hän voi vetäytyä pakoon velvollisuuksiaan. Arha oppii tuntemaan labyrintin mutkat ja käytävät ulkomuistista vain tunnustelemalla seinämien ja oviaukkojen sijainteja.

Pidin Atuanin holvihaudoista jopa enemmän kuin Maameren velhosta ja Kaukaisimmasta rannasta - josta edelleenkin lisää myöhemmin (aika harvinaista, että trilogian toinen osa on niistä paras!) En oikein osaa sanoa, mikä tässä viehätti. Ehkä maanalainen labyrintti kirjan tapahtumapaikkana on vain niin erikoinen ratkaisu. Säkkipimeissä sokkeloissa harhailevat henkilöt toivat kirjaan lisäjännitteitä ja lukeminenkin tuntui jotenkin klaustrofobiselta - hyvällä tavalla! :) Minusta Arha oli myös kiinnostavampi ja moniulotteisempi hahmo kuin Ged/Varpushaukka. Samoin Atuanin kulttuuri, uskonto ja yhteiskunta oli huolella rakennettu uskottavaksi kokonaisuudeksi.

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat (Maameren tarinat 2). WSOY. 2002.
Englanninkielinen alkuteos: The Tombs of Atuan
Suomentaja: Kristiina Rikman

Linkit:
Ursula K. Le Guin.com
WSOY: Ursula K. Le Guin
Wikipedia: Atuanin holvihaudat

tiistai 2. elokuuta 2011

Heinäkuun luetut

Heinäkuu oli varsin fantasia- ja utopiaromaanipainotteinen kuukausi. Luin yhteensä kahdeksan kirjaa, joista tosin yksi oli Maameren tarinoiden kolmen ensimmäisen osan yhteispainos.

Heinäkuun luetut:

Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan
Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset
Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1: Maameren velho
Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret
Emile Ajar: Elämä edessäpäin
Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 2: Atuanin holvihaudat
Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 3: Kaukaisin ranta

Näistä ehdottomasti vaikuttavin lukukokemus oli Elämä edessäpäin. Taidan vieläkin olla vähän päähenkilö Momon kerronnan lumoissa... (Nyt vasta tajusin kirjan kannen hienouden! Madame Rosahan se siinä esittää itse taloa, jonka sisältä paljastuu muistojen huoneita...)
Fantasiamaailmojen puolella erityisesti Routasisarukset yllätti positiivisesti.

Huomasin myös vasta tänään, että Aamulehdessä on ollut juttu kirjabloggaajista. Hienoa että arvostusta ja kiinnostusta löytyy valtakunnallista mediaa myöten! Ja totta kai kirjabloggaajat ovat varteenotettavia kriitikoita! :) Ainakin minusta kirjablogien hienous piilee osaksi juuri siinä, että värikkääseen joukkoon  mahtuu mukaan kaikenlaista lukijaa ja eri tyyleillä kirjoittavia bloggaajia. Vaikka osa varmasti kirjoittaa työkseen tai työskentelee muuten kirjojen parissa, osa on ihan tavallisia peruslukutoukkia, "harrastelijalukijoita", jos niin voi sanoa. :)

Aamulehden verkkosivujen juttu on suppeampi versio painetun paperiversion kirjablogijutusta, jossa esiteltiin ilmeisesti useampikin kirjablogi kuvakaappauksineen. Haluaisiko joku onnekas paperiversion omistaja vinkata uteliaalle, mitkä ovat ne blogit, jotka olivat saaneet kunnian päätyä lehteen? Tosin haluan kyllä lukea koko jutun, vaikka oma blogi ei siellä esiintyisikään. :) Täytyy rientää huomenna kirjastoon ja toivoa, että siellä säilytetään vähän vanhempiakin sanomalehtiä jossain lokerossa.

maanantai 1. elokuuta 2011

Emile Ajar: Elämä edessäpäin

Kansi: Kosti Antikainen
Heti alkuun voin kertoa teille että me asuttiin seitsemännessä kerroksessa ilman hissiä, ja siitä se olikin ainainen riesa Madame Rosalle, jonka piti kantaa kaikki kilonsa vain kahdella jalalla, ja kun oli sitä muutakin huolta ja vaivaa. Madame Rosa muistutti meille siitä aina kun ei valittanut jostakin muusta, sillä hän oli lisäksi vielä juutalainen. Eikä hänen terveydessäänkään kehumista ollut, ja voin kyllä tässä heti kärkeen sanoa että sellainen nainen olisi ansainnut hissin.

Näin alkaa ranskalaisen Emile Ajarin Goncourt-palkittu romaani, Elämä edessäpäin. Kertojana toimii orpo, 10-vuotias arabipoika Mohammed, eli Momo, joka asuu Pariisin köyhässä Bellevillen kaupunginosassa. Madame Rosa puolestaan on vanha nainen, Auschwitzin selviytyjä, maailmanmatkaaja, räväkkä ja värikäs persoona. Madame Rosa on nuorempana ansainnut elantonsa prostituoituna Marokossa ja Algeriassa. Sittemmin hän on perustanut täysihoitolan "huoranpenikoille" (kuten hän itse sanoo), joiden äidit lähettävät kerran kuussa rahaa vastineeksi lastensa hoidosta. Jotkut onnelliset adoptoidaan parempiin oloihin. Toiset katoavat tai heidät haetaan pois.

Momoa ei kaipaa kukaan ja rahalähetyksetkin ovat loppuneet jo vuosia sitten. Silti Madame Rosa ei heitä Momoa kadulle, koska vanha juutalaisnainen rakastaa nuorta muslimipoikaa kuin äiti lastaan. Ruma, lihava ja äkkipikainen Madame Rosa puolestaan on ainoa äiti, jonka Momo on koskaan tuntenut. Kun Madame Rosan terveys alkaa pettää, Momon tehtävänä on pelastaa kasvattiäiti sairaalahoidon kauhuilta.

En osannut odottaa romaanilta etukäteen mitään, eikä kirjailijan nimikään ollut tuttu. Silti imeydyin Momon maailmaan mukaan väkisin. Rankasta aiheesta ja alkuasetelmasta huolimatta romaani ei missään nimessä ollut raskas vaan jotenkin hyvin arkinen ilman mitään turhia kikkailuja. Värikäs henkilökaarti varmisti myös sen, että tylsää ei ollut missään vaiheessa. Mukaan mahtuu esimerkiksi harras muslimi Hamil, joka kantaa aina mukanaan kahta elämänsä pääteosta: Viktor Hugon Kurjat-romaania ja koraania. Dementoituva vanhus alkaa kuitenkin vähitellen sekoittaa em. kirjat ja siteeraa niitä sujuvasti sekaisin yrittäessään antaa Momolle uskonnollista kasvatusta. :) Madame Rosan sairauskohtausten iskiessä Momo taas kutsuu paikalle avuliaan Madame Lolan, senegalilaisen transvestiitin, joka myy itseään öisin Boulognen metsässä.

Päähenkilö Momo varastaa shown valloittavalla kerrontatyylillään, joka onnistuu herättämään huikeita mielikuvia ja siirtymään hetkessä surumielisyyteen: Voin nähdä kenet tahansa vieressäni jos tahdon, King Kongin tai Frankensteinin tai laumoittain haavoittuneita vaaleanpunaisia lintuja, kenet vain paitsi äitini, sillä siihen minulla ei ole tarpeeksi mielikuvitusta.
Momon totinen ja tumman huumorin sävyttämä lapsen ääni tekee romaanista niin kauniin ja surullisen, että sitä ei voi kuin ihailla ja heittäytyä siihen mukaan.

Romaanin julkaisuhistoria on muuten aika mielenkiintoinen. Kirja julkaistiin alun perin Ranskassa vuonna 1975 salanimellä Emile Ajar. Kirjailijan todellinen henkilöllisyys pidettiin salassa uskottelemalla, että Emile Ajar oli Paul Pavlowitch -nimisen miehen salanimi. Tässä luulossa on julkaistu myös tämä suomennos, jonka kannen etuliepeessä sanotaan näin:
Emile Ajar on salanimi, joka Elämä edessäpäin -romaanin ilmestyttyä herätti suorastaan raivokasta uteliaisuutta. Sittemmin salaisuus paljastui: Emile Ajarin oikea nimi on Paul Pavlowitch. Paul Pavlowitch on syntyään montenegrolainen, monia värikkäitä vaiheita elämässään kokenut mies, ja yllättävää kyllä - myös Romain Garyn sisarenpoika.

Suomalaisen kustantamon lisäksi peitenimi vakuutti ainakin Goncourt-palkintoraadin, joka myönsi romaanille palkinnon sen ilmestymisvuonna. Totuus paljastui vasta Romain Garyn kuoleman jälkeen, jolloin hän myönsi postuumisti julkaistussa kirjassaan kirjoittaneensa Elämä edessäpäin -romaanin itse. Garyn sukulaismies, Paul Pavlowitch, oli tosiaan Garyn pyynnöstä näytellyt kirjailijaa. Syitä voimme vain arvailla... Samalla Romain Garysta tuli myös ainoa, jolle Goncourt-palkinto on myönnetty kahdesti (mikä on vastoin palkinnon sääntöjä), koska hän oli saanut sen jo aiemmin omalla nimellään julkaistusta romaanista.

Mutta älkää hämääntykö nimisotkusta, koska se ei kirjan hienouteen vaikuta! :) Jos antaisin kirjoille tähtiä, niin tämä ansaitsisi täydet viisi ja plussia päälle.

Emile Ajar: Elämä edessäpäin. Otava. 1978. 187 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: La vie devant soi
Suomentaja: Annikki Suni

Linkit:
Kirjasampo.fi: Elämä edessäpäin
Kirjasto.sci.fi: Romain Gary [en]
Wikipedia: Romain Gary