torstai 26. syyskuuta 2013

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat

Kätilöihin ei istu ammatti-identiteetin tai koulutuksen puute, ei naisalistus eikä myöskään kätketty, kulissien takainen arjen toimijuus. [...] Kätilöt mainostivat työtään näkyvästi ja työskentelivät kaikkien katseille alttiina lain säätelemässä ammatissa oman kotinsa ulkopuolella. Aikana, jolloin lainsäädännössä oli isoja nimenomaan sukupuoleen perustuneita eroja, kätilöiden koulutus, ammatinharjoitus tai ammatti-identiteetti ei juuri poikennut miespuolisten aikalaisten maailmasta.

Luen ihan liian vähän tietokirjallisuutta nykyisin. Ehkä sain siitä tarpeekseni opintojen aikana tai ehkä luen työssäni ihan tarpeeksi asiatekstiä. Professori Kirsi Vainio-Korhosen kirja, Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa, tarttui kuitenkin mukaani lähikirjastosta kiinnostavan aiheen ansiosta.

Kätilön ammatti on siitä erikoinen, että se on ensimmäinen ammatti Suomessa (ja monissa muissakin maissa), jota naiset - ja alussa vain naiset - saivat virallisesti harjoittaa. Kätilönkoulutus oli varhaisin ammatillinen koulutus, jonka suomalaiset ja ruotsalaiset naiset saivat 1700-luvulla käydä.

Vainio-Korhosen kirjassa pureudutaan nimenomaan kätilön ammatin historiaan ja ensimmäisten kätilöiden työhön. Alun perin ns. synnytysoppi oli sallittu vain naisille, eikä miehiä päästetty koulutukseen. Tuolloin synnytyksissä ei juuri miehiä nähtykään: lääkäri kutsuttiin paikalle vain, jos synnytys hankaloitui hengenvaaralliseksi (ja silloinkin vain, jos lääkäri sattui onnekkaasti olemaan lähistöllä). Lääkärin paikalle kutsuminen oli aina huono merkki: usein joko äiti tai lapsi tai molemmat olivat kuolemaisillaan. Monet mieslääkärit kuitenkin kiinnostuivat uudesta ja mystisestä lääketieteen alasta niin paljon, että he yrittivät päästä käsiksi "salaiseen" kätilötietoon jopa osallistumalla synnytyksiin silmät sidottuina. Jotkut ilmeisesti myös pukeutuivat naisiksi päästäkseen mukaan!

Ammattikätilöt olivat arvostettuja ja varsin menestyviä naisia 1700-luvun Suomessa. Tuolloin oli tietenkin yhä myös ns. lapsenpäästäjiä, eli erityisesti maaseudulla eläviä, usein suvun vanhempia ja kokeneempia naisia, jotka käyttivät ikivanhoja uskomuksia, taitoja ja kokemuksia apunaan synnytyksissä. Heillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista käsitystä naisen anatomiasta, joten esim. liian suurta tai huonossa asennossa olevaa lasta yritettiin usein vetää ulos kohdusta kirjaimellisesti käsivoimin! Kirjassa kuvataan hyvin, kuinka koulutetut kätilöt joutuivat pian vastatusten kouluttamattomien lapsenpäästäjien kanssa. Maaseudulla synnytyskuolemiin oli totuttu ja alistuttu: synnytys onnistui, jos se oli Jumalan tahto. Hankala synnytys tarkoitti usein automaattisesti kuolemaa. Ammattikätilöiden uusiin tietoihin, taitoihin ja välineisiin suhtauduttiin aluksi epäillen, mutta 1800-luvun kuluessa koulutetut kätilöt alkoivat syrjäyttää vanhat lapsenpäästäjät.

Kirjan alkupuoli on melkoista vuosilukujen, nimien ja nippelitietojen listaa. Vainio-Korhonen on löytänyt monia mielenkiintoisia lähteitä tutkimustyölleen, mutta ihan näin yksityiskohtaista tietoa syntymäajoista, avioliittojen kestoista ja kuolinpaikoista en olisi jokaisen kirjassa esitellyn kätilön kohdalla kaivannut. Toisaalta kirjan alkupuolen yksityiskohdat kertovat huolellisesta taustatutkimuksesta ja ovat varmasti arvokasta luettavaa esim. muille tutkijoille. Tieteellisistä ansioista kertoo myös se, että Vainio-Korhosen kirja sai Vuoden tiedekirja -palkinnon vuonna 2012.

Itseäni kiinnosti enemmän kirjan loppupuolen "populaarimpi" osuus: kuvaukset ajan synnytyksistä, kätilöiden välineistä ja erilaisista käytännön tilanteista, joita kätilöt kohtasivat työssään. Kätilöt joutuivat esimerkiksi useinkin todistamaan oikeudessa raiskaus- ja insestitapauksissa. Käytännössä kätilöt olivat ainoita, jotka pystyivät tekemään sisätutkimuksia ja päättelemään, oliko rikosta tapahtunut. Kirjassa myös kerrotaan siitä, kuinka kätilö pyydettiin paikalle, jos piti tietää, oliko syytetty raskaana. Nykyaikana moinen tuntuu kummalliselta, mutta tuolloin ei ollut juuri mitään keinoa selvittää raskauden kestoa, jos nainen ei itse suostunut asiasta puhumaan.

Kätilöt joutuivat ottamaan kantaa myös ns. hermafrodiitteihin. Yllättäen tuolloin suhtauduttiin intersukupuolisiin ihmisiin tavallaan paljon suvaitsevaisemmin kuin nykyään. He saivat usein itse päättää, kumpaa sukupuolta olivat ja kenen kanssa solmivat avioliiton, ja sukupuoli-identiteetin vapaata vaihtelua ei pidetty ongelmallisena. Kirjassa kerrotaan mm. eräästä Anna/Anders Christerssonista, joka pukeutui naiseksi ja solmi avioliiton miehen kanssa, vaikka kätilöt olivat oikeudessa määritelleet hänet "enemmän miespuoliseksi" ja "aivan sopimattomaksi avioliittoon toisen miehen kanssa". Anna tuntui vähät välittävän kätilöiden mielipiteistä ja määritteli itse itsensä: oikeuden päätöksestä huolimatta hän solmi - naisena - kolme eri avioliittoa miesten kanssa. :)

Kirja kiinnostaa siis varmasti sekä niitä, jotka kaipaavat yksityiskohtaista, teoreettista tietoa kätilöiden vaiheista 1700-luvulla, että niitä, joita kiinnostavat yksittäiset tarinat ja erikoistapaukset. :)


Kätilö on yhä arvostettu ammatti Suomessa ja kätilöt ovat korkeasti koulutettuja ammattilaisia; siitä kertoo myös se, että toisin kuin monissa muissa maissa, synnytystilanne on edelleen kätilön vastuulla eikä lääkäriä yleensä kaivata (lääkärin kutsuminen paikalle taitaa edelleen olla huono merkki...). Tämä kirja auttaa ehkä ymmärtämään paremmin, mistä suomalaisten kätilöiden arvostus ja ammattitaito alun perin kumpuaa, ja kuinka pitkälle noiden aikojen tiedoista ja osaamisesta on tultu. Ja kuinka - kaikesta muusta kehityksestä huolimatta - itse synnytys tapahtuu hyvin pitkälti samojen sääntöjen mukaan kuin vuosisatoja sitten. :)

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. WSOY. 2012. 255 sivua.

WSOY: Ujostelemattomat
Hybris: "Huikeaa suomalaista kätilöhistoriaa"

maanantai 16. syyskuuta 2013

Joensuun kirjallisuustapahtuma jätti jäljen

Osallistuin viikonloppuna Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Vaikka tapahtuma on järjestetty joka syksy vuodesta 2000 lähtien, ja olen itse asunut ko. kaupungissa yli kahdeksan vuotta, niin tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin siihen - siis nyt, kun olen jo muuttanut toiselle paikkakunnalle! Mikähän mielenhäiriö minulla on ollut, kun olen jotenkin onnistunut missaamaan koko tilaisuuden 8 kertaa peräkkäin?! :)

Tapahtuman tämänkertainen teema oli Jälki ja sitä pohdittiin niin kulttuurihistorian ja ekologisen jalanjäljen kuin muistijälkien ja kääntäjän jättämän jäljen muodossa. Itse en päässyt paikalle kuin lauantaina, mutta päivän puhujakaarti oli sitäkin mielenkiintoisempi, mm. Joel Haahtela, Jaana Kapari-Jatta, Aki Ollikainen ja Katja Kettu olivat paikalla kertomassa erilaisista jäljistä kirjoissaan ja kirjallisuudessa.

Tuula-Liina Varis, Joel Haahtela ja Matti Mäkelä
En ole aiemmin ollut kuuntelemassa Haahtelaa missään tilaisuudessa ja täytyy sanoa, että hänen esiintymisensä oli kaikista luontevin, mielenkiintoisin ja sympaattisin. Haahtela kertoi hieman omasta lapsuudestaan eristäytyneen tuberkuloosiparantolan kupeessa ja siitä kumpuavasta tunteesta, ettei ole mistään kotoisin. Sen vuoksi monet hänen kirjojensa päähenkilöistäkin ovat matkalla jonnekin tai etsivät itseään.

Odotin, että tilaisuudessa olisi kerrottu enemmänkin Haahtelan uutuudesta, Tähtikirkas, lumivalkea -romaanista, mutta aiheena olikin Katoamispiste, jota en - harmi kyllä - ole vielä lukenut. Kiinnostavaa oli se, että Haahtela kertoi mm. puolileikillään, että hän oli niin ylpeä kirjan nimestä, että harmitteli, kun ei ollut keksinyt sitä jo johonkin aiempaan kirjaansa. Hänen mielestään Katoamispiste olisi nimittäin sopinut nimeksi melkein kaikille hänen kirjoilleen (tyyliin Katomispiste I, Katoamispiste II jne...). :) Oli hauskaa kuulla Katoamispisteen kirjoitusprosessista, kuinka kirjan aloittaessaan kirjailija tunsi olevansa jonkinlaisessa umpikujassa, ja yritti kirjoittaa itseään sieltä ulos seuraamalla Raija Siekkisen jalanjälkiä. Sain vielä tilaisuuden lopuksi Haahtelalta signeerauksen ja omistuskirjoituksen puolisolleni Tähtikirkas, lumivalkea -romaaniin. :)

Jaana-Kapari Jatta oli paikalla hieman epäselvänä, mutta sitäkin suurempana videokuvana Skypen välityksellä. Hän puhui mm. siitä, kuinka kääntäjä ei tietenkään haluaisi koskaan jättää käännöskirjaan mitään näkyvää jälkeä itsestään, mutta siitä huolimatta kääntäjästä jää usein ainakin jonkinlainen jälki. Kerrottuaan, että hän ei suostunut kustantamon pyyntöihin kääntää J. K. Rowlingin uusin Paikka vapaana -kirja kolmen viikon aikataulussa, hän sai raikuvat aplodit. :)

Matti Mäkelä ja Aki Ollikainen
Aki Ollikainen ei oikein vakuuttanut puhujana, vaikka uskon, että Nälkävuosi on varmasti hyvä (sitäkään en ole vielä lukenut...). Haastattelija Matti Mäkelä taisi itsekin turhautua Ollikaisen lyhytsanaisiin, vakavamielisiin vastauksiin. :) Ollikainen puhui runoista ja jäljen jättämisestä maailmaan kirjoittamalla. Sen verran täytyy vielä kirjailijaa näpäyttää, että hän mainitsi leikillisen katkerasti, että hän on aina vain ehdolla palkintoihin, muttei koskaan voita niitä. Onneksi joku kuulijoista (hahaa, ilmeisesti Lukutoukka/Krista!) muistutti Ollikaista Blogistanian Finlandian voitosta, jolloin kirjailija kiirehti selventämään, että tokihan lukijoiden myöntämä palkinto on merkittävä. :)

Viimeisenä vuorossa oli Katja Kettu, joka kertoi Kätilö-romaanin taustoista. Kettu kertoi haluavansa kirjoittaa mikrohistorioita, yksilön selviytymistarinoita historian pyörteiden keskellä. Kätilö-romaania varten hän kertoi tehneensä niin paljon taustatöitä, että historialliset faktat ja yksityiskohdat (esim. häkäpöntön toimintaperiaatteet!) olivat jo uhka lennokkaalle, sujuvalle tarinankerronnalle. Onneksi kustannustoimittaja oli ohjeistanut, että kaikkea tietoa ei kannata väkisin ympätä mukaan tarinaan; tajuavat ne lukijat ilman häkäpöntön käyttöohjeitakin, mistä aikakaudesta on kyse. :D

Tapahtumasta jäi hyvä jälkimaku: mahtavaa, että näin kiinnostavia kirjailijoita ja kääntäjiä on saatu paikalle puhumaan ja miten ihmeessä en ole osallistunut tähän jo aiempina vuosina?! Tapahtumasta teki mielenkiintoisen ehkä juuri se, että kirjailijoille oli ilmeisesti annettu teeman puitteissa melko vapaat kädet kertoa, mistä halusivat; sen sijaan, että he olisivat olleet paikalla vain markkinoimassa uusinta teostaan tai vain vastailleet haastattelijan kysymyksiin. Silti olisi ollut mukavaa, jos tapahtuman lopuksi olisi järjestetty jonkinlainen signeeraustilaisuus; nyt signeerausta kaipaavien piti yrittää tungoksessa bongailla kirjailijoita ennen kuin nämä poistuivat paikalta.

Oli muuten hauska nähdä tapahtuman jälkeen, kun Joensuun Rantakadun jalkakäytävää pitkin astelivat kiihkeästi keskenään keskustelevat Haahtela, Ollikainen ja Kettu, matkalla juna-asemalle. :)

Myös Lukutoukka/Krista ja Mustikkakummun Anna olivat paikalla.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Minä syön itse: sormiruokailun käsikirja

Sormiruokailu on ollut viime aikoina suosittu trendi pikkulapsiperheissä ja hauskalta se kuulostaakin. Yksinkertaisimmillaan se on kätevä, helppo ja opettavainen tapa tutustuttaa lapsi kiinteisiin ruokiin. Pieniin sormiin sopivilla paloilla voi siis korvata osittain tai kokonaan pilttipurkit ja muut lusikalla syötettävät soseet.

Sormiruokailua on hehkutettu siellä sun täällä, joten mekin päätimme tietenkin kokeilla sitä tyttäremme kanssa (aivan kuten olemme kokeilleet - vaihtelevalla menestyksellä - kestovaippoja, osittaisimetystä, kantoliinaa, Manducaa, vauvasirkusta ja pimeässä hohtavia yötutteja - herranen aika, mitä kaikkea sitä päätyykään testailemaan vauvan kanssa!). ;) Kokeilun tueksi ja turvaksi saimme lahjaksi Hanna-Mari Arosillan, Soile Ruottisen ja Ulla-Maija Lähteenmäen Minä syön itse -kirjan, jossa kerrotaan seikkaperäisesti sormiruokailun hyödyistä, sotkunsietokyvyn kehittämisestä ja eri-ikäisille vauvoille sopivista ruoka-aineista. Lisäksi kirjassa on yli 50 jo alle vuoden ikäiselle lapselle sopivaa, yksinkertaista reseptiä.

Tällaiset kirjat täytyy tietenkin testata perinpohjaisesti, eli kokeilla yhtä reseptiä käytännössä. Testiruoaksi päätyi lämmin kasvissalaatti:


Reseptissä mainitaan, että ruokaa riittää kahdelle isolle ja kahdelle pikkusyöjälle. Omaan testiryhmäämme kuului yksi vuoden ikäinen ja kaksi 27-vuotiasta koemaistajaa. ;)

Harvoin näkee näin yksityiskohtaisesti kirjoitettuja valmistusohjeita. Poista paprikoista siemenet on aika itsestään selvää, mutta minulla on ainakin peukalo niin keskellä kämmentä keittiössä, että rautalangasta väännetyt ohjeet olivat ihan tervetulleita. ;)

Ensin siis leikataan uunipellille reilunkokoisia paprika-, kesäkurpitsa- ja tomaattilohkoja:



Mahtavan värikäs ruoka! Mukaan lisätään vielä vihreitä papuja, sipulia ja valkosipulia, mustia oliiveja ja loraus öljyä:


Lopuksi koko komeus maustetaan mustapippurilla ja yrteillä ja laitetaan 200-asteiseen uuniin n. 35 minuutiksi. Aikuiset koemaistajat saivat salaatin lisukkeeksi fetaa:


Hämmästelimme hieman sitä, että vaikka ohjeet olivat selkeät ja noudatimme niitä kirjaimellisesti, niin lopputulos ei aivan vastannut kirjan kuvaa (vaikka täytyy myöntää, että oma annos näyttää paremmalta, kerrankin näin päin!):



Isommille koemaistajille ruoka maistui erinomaisesti ja oli yllättävän täyttävää. Tärkeintä on kuitenkin kirjan "kohderyhmän", ts. ryhmän 1-vuotiaan koemaistajan mielipide. Hänen annoksestaan jätettiin siis pois suolaiset oliivit ja feta, muuten annos oli samanlainen kuin aikuisillakin. Koska koemaistajan kielellinen ulosanti on hänen nuoresta iästään johtuen vielä melko rajoittunutta, annetaan kuvien puhua puolestaan. :)

Kriittinen paprikanmaistelu
Lautanen tyhjenee tehokkaasti
Noin puolet ruoasta päätyy tietenkin muualle kuin suuhun. Kissa oikeassa alareunassa osoittaa onneksi kasvissyöjän piirteitä.

Yhteenvetona: Ruoka oli helppo ja melko nopea valmistaa. Plussaa värikkyydestä ja terveellisyydestä. Aikuisruokailijoiden annoksia oli helppo tuunata fetalla ja ylimääräisillä mausteilla. Esim. tofu olisi sopinut pienemmällekin. Lohkot olivat sormiruokailijan sormille sopivan kokoisia, ja "nam, nam" -äänistä päätellen ateria myös maistui. :) Tätä syödään meillä varmasti toistekin, kun kaivataan yksinkertaista kasvisateriaa.

Meillä jatketaan osittaista sormiruokailua edelleen, ja lusikan/haarukan käytön harjoittelu kulkee kätevästi sen kanssa käsi kädessä. Parasta koko touhussa on ollut se, että koko perhe voi usein syödä samaa ruokaa yhdessä, eikä niin, että lapselle pitäisi aina lämmittää ja syöttää oma soseensa erikseen. Ihmeen paljon niillä harvalukuisilla hampaillakin saa aikaan! :)

Minä syön itse -kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille sormiruokailusta kiinnostuneille. Kirjassa tosiaan neuvotaan käytännönläheisesti, kuinka sormiruokailun voi vauvan kanssa aloittaa. Lisäksi siinä on hyödyllisiä vinkkejä muilta vanhemmilta esim. ulkona syömiseen ja helppoihin välipaloihin liittyen. Reseptipuolelta löytyy useita kokeilemisen arvoisia ruokaohjeita, joita on helppo muokata ja tuunata, jos siltä tuntuu.

Hanna-Mari Arosilta, Soile Ruottinen ja Ulla-Maija Lähteenmäki: Minä syön itse. Sormiruokailun käsikirja. Tammi. 2012. 173 sivua.

Tammi: Minä syön itse

torstai 12. syyskuuta 2013

Hanna Hauru: Paperinarujumala

"Ottakaa koko kansakunta opetuslapsiksenne. Maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962." Niin Jumala minulle puhui ja jatkoi: "Valittu olet sinä. Kiirehdi vielä tänään. Me yhdessä tarvitsemme 800 uskollista opetuslasta, jotta kansanne välttyy kadotukselta ja pääsee minun valtakuntaani. Sinä olet heidät hankkiva."

Kun Laina Heinonen, Oulun kaupungintalolla työskentelevä sihteeri, vastaa erään työpäivän päätteeksi puhelimeen, hän hämmästyy kuullessaan Jumalan äänen. Jumala käskee Lainan hankkia 800 opetuslasta tai muuten ihmiskunta tuhoutuu.

Hanna Hauru on tarttunut uudessa romaanissaan kiehtovaan aiheeseen: heinoslaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 1960-luvulla. Liikkeen perusti Laila (kirjassa siis Laina) Heinonen, joka kutsui itseään profeetaksi ja ennusti lopun aikoja.

Pidän Haurun teoksista, koska ne poikkeavat täysin kaikesta muusta, mitä yleensä luen. Ne ovat synkän absurdeja, pieniä kummajaisia, kielellisiä mestariteoksia. Olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Haurun aiemmista teoksista, joten odotukset olivat korkealla myös tälle. Varsinkin, kun uskonnolliset lahkot tosiaan jostain syystä kiehtovat minua aiheena. Paperinarujumala tuotti kuitenkin pienoisen pettymyksen.

Odotin kirjalta jotain syvempää, jotain enemmän. Päähenkilö ja minäkertoja Laina Heinonen jää kovin etäiseksi hahmoksi. Haurun aiemmissa romaaneissa olen pitänyt erityisesti niiden aistillisista, groteskeista kielikuvista ja raadollisesta henkilökuvauksesta. Tässä teoksessa kielikään ei ollut niin räiskyvän yllättävää kuin aiemmissa.


Tarinakin on typistetty tyngäksi; se tuntui jo liian pelkistetyltä: Laina saa puhelun Jumalalta, kertoo asiasta siskolleen ja yhdessä he perustavat uuden uskonnollisen liikkeen. Kannattajajoukko kasvaa innokkaan värväyksen ansiosta, ja liikkeen seuraajat kokoontuvat bunkkeriin odottamaan maailmanloppua. Entä sitten, kun sitä ei tulekaan?

Alle 100-sivuisen, ohuen kirjan ahmaisee tunnissa. Sen lyhyet luvut ovat melkein kuin minimalistisia proosarunoja. Jokaiseen lauseeseen takertuu kuin oljenkorteen, kun yrittää imeä kirjasta kaiken mahdollisen. Silti jälkeenpäin jää jotenkin pettynyt olo: juoni on liiankin tiivis ja pelkistetty. Olisin kaivannut vähän enemmän lihaa tarinan luiden päälle.

Jos Haurun teokset kiinnostavat, niin suosittelen kokeilemaan esim. Utopia tai Tyhjien sielujen saari -pienoisromaaneita. Molemmat ovat Haurun vanhempaa tuotantoa ja pidin niistä enemmän kuin uudemmista.

Paperinarujumala on luettu myös Katjan, Hannan, Paulan ja Jaanan blogeissa. En taida tosiaan olla mielipiteineni yksin: kaikki ovat pitäneet kirjasta, mutta kaikki ovat myös toivoneet lisää pituutta tai syvyyttä tarinaan! :)

Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like. 2013. 95 sivua.

Like: Paperinarujumala
Kirjavinkit: Paperinarujumala
Savon Sanomat: Paperinarujumala

lauantai 7. syyskuuta 2013

P. G. Wodehouse: Hot Water

The Continental breakfast, as a rule, consists of a pot of what the French smilingly call coffee, three smallish dabs of butter, a roll shaped like a roll, and another roll shaped like a horseshoe.

There was a huge gap in my education: a gap the size of P. G. Wodehouse. Yes, the name 'Wodehouse' was vaguely familiar to me (although its correct pronunciation was not), and everyone has heard of Jeeves the butler, but for some reason I just hadn't actually picked up one of his books and read it. Until now.

(And what made me do it now? The random fact that I was watching Fry's Planet Word, the BBC documentary series about language presented by Stephen Fry, in which he mentions Wodehouse as one of the greatest story-tellers and masters of language in literature. And since I have nothing but respect for Stephen Fry and his opinions, I had to find out for myself.)

Hot Water is not even "a Jeeves novel", but I wanted to try reading Wodehouse in English (as opposed to something translated into Finnish) and this was one of the few untranslated Wodehouse novels that was available in the local library.

Wodehouse certainly demands a certain kind of mind-set and attitude. Some people say that no matter what mood you're in, once you start reading one of his books, you'll immediately feel better. Personally, I found Hot Water funny, entertaining and clever on the one hand, but also occasionally confusing, annoying and even boring! Perhaps the novel had its good and bad moments, or perhaps it just depends on the reader's mood...

The language was a bit of a challenge. I bet some of the strangest expressions are unfamiliar to a native English reader - let alone a non-native one like me! :) It's all very witty, proper, upper class, stiff-upper-lip Englishness... And at the same time Wodehouse is exaggerating wildly, parodying the way the upper classes speak.

What to say about the plot... The novel is set in a château in Brittany, France, where the Vicomte Blissac is hosting a party. The problem is that the Vicomte Blissac doesn't seem to be who he says he is. And some of the guests are also pretending to be someone they're not. Important letters go missing, a senator is blackmailed, a girl is engaged to be married, someone falls in love, someone falls out of love, some people get drunk, others hide in a boat, and some safes may need to be blown open...

The result is an intricate, confusing mess of a plot that I personally found difficult to keep up with. Too many characters, too many false identities, too many hidden secrets and motives... Michael Frayn's Skios was very similar to this novel, only I enjoyed Frayn's novel more.

Maybe this wasn't a good choice in terms of first Wodehouse novel to read. My wife read another one called Quick Service (her first introduction to Wodehouse as well), and apparently she is now some kind of a fan! She is reading another Wodehouse novel and two others have somehow already found their way into our bookshelf.

So Hot Water didn't convince me that Wodehouse is some kind of genius, but I suppose I should give him a second chance. Maybe with one of those Jeeves stories...

Finally, I bit of wisdom from Hot Water:

If fewer people went about the place pretending to be lizards, this would be a better and a sweeter world.

P. G. Wodehouse: Hot Water. Penguin Books. 1985. 238 pages.

Wikipedia: Hot Water
Wikipedia: P. G. Wodehouse