maanantai 24. syyskuuta 2012

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Kansi: Wil Immink Design
Luin joskus lauseen, se oli varmaan jonkun kuuluisan kirjailijan, jossa sanottiin jotenkin niin, että elämä on tehty samasta aineesta kuin unelmamme. Minä väitän että elämä voi olla tehty täysin samasta aineesta kuin elokuvat.
Elokuvan kertominen on kuin kertoisi unen. 
Elämän kertominen on kuin kertoisi unen tai elokuvan.

Chileläisen tai ylipäänsä eteläamerikkalaisen kirjallisuuden kohdalla minulla on melkoinen aukko sivistyksessä. Muistan lukeneeni jonkin kirjan argentiinalaiselta Julio Cortázarilta sekä pari Gabriel García Márquezin romaania, mutta siinäpä se sitten onkin. Hernán Rivera Letelier ei nimenä sanonut minulle mitään, mutta Elokuvankertoja lähti silti mukaani kirjastosta sen kiehtovan kansikuvan ja kiinnostavan takakansitekstin perusteella.

Pieni kirja kertoo chileläisestä kaivoskylästä, jossa on yksi elokuvateatteri. Aina kun kylään saapuu uusi elokuva, nuoren María Margaritan perhe kerää yhteen kaikki kolikot ja pikkurahat kunnes ne riittävät yhteen pääsylippuun. María lähetetään katsomaan elokuvaa ja kotiin palattuaan hän saa kertoa ja esittää sen juonen olohuoneeseen kokoontuneelle perheelleen, johon kuuluu isä ja neljä veljeä.

Tieto Marían elokuvankerrontataidosta leviää ja hän alkaa kutsua itseään nimellä Hada Delcine, "Elokuvan haltijatar". Perhe alkaa kerätä pientä maksua muilta kyläläisiltä, jotka saapuvat katsomaan ja kuulemaan, kun María esittää heille milloin Marilyn Monroeta, milloin Zorroa tai Jeesusta.

Elokuvankertoja vaikuttaa aluksi kevyeltä ja hauskalta pikku tarinalta, mutta sen sävy muuttuu vähitellen tummemmaksi ja surullisemmaksi. Perhe kohtaa vastoinkäymisiä, ja kylän kaivostoiminta hiipuu. Elokuvateatteri ja María eivät enää onnistu kokoamaan kyläläisiä yhteen, koska he kaikki kerääntyvät mieluummin omiin alumiinihökkeleihinsä televisioiden ääreen. Yhteisöllisyyden merkitys vähenee, kun suullinen tarinankerronnan perinne vähitellen katoaa uusien medioiden tieltä.

Kirja on kaunis ja surumielinen kunnianosoitus elokuville ja tarinankerronnalle - niiden yhteisöllisyyttä luovalle vaikutukselle ja lumoavalle taialle; sille, kuinka ne tarjoavat pakopaikan karusta, kovasta arkitodellisuudesta. Kirja on ollut supersuosittu kirjabloggaajien keskuudessa: mm. Sara, Jenni, Mari A., Arja ja Norkku ovat lumoutuneet sen tarinasta.  

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja. Siltala. 2012. 133 sivua.
Espanjankielinen alkuteos: La contadora de películas
Suomentaja: Terttu Virta

Siltala: Elokuvankertoja

lauantai 22. syyskuuta 2012

Eve Hietamies: Yösyöttö

Olin väsynyt, yksinäinen, tylsistynyt. Halusin palata töihin ja puhua muidenkin kuin kuolaavien ja purskuttavien kääpiöiden kanssa. Halusin istua baarissa, juoda olutta, nukkua pitkään viikonloppuna, maata päivän sängyssä ja katsoa dvd:ltä Taru Sormusten herrasta -trilogian. 
Halusin seksiä sunnuntaiaamuna, istua yksin saunassa.
Halusin olla yksin. 
Halusin olla Paavon kanssa.

Antti Pasasen elämä muuttuu kertaheitolla, kun Pia-vaimo tyrkkää hänen syliinsä vastasyntyneen Paavo-vauvan Naistenklinikan edessä ja lähtee taksin kyydissä pois. Yösyöttö kertoo siitä, kuinka Antti vähitellen oppii olemaan isä ja yksinhuoltaja - kommelluksien, vastoinkäymisten ja turhautumisen kautta tietenkin.

Vaikka romaanin kevyt huumori ja hauska kerrontatyyli viihdytti, en malttanut olla lukematta sitä kriittisesti - pakkohan ne stereotyyppiset sukupuoliroolit oli kyseenalaistaa. :) Esimerkiksi Antin kivikautiset uskomukset "äitigeenien" olemassaolosta aiheuttivat minussa pientä kulmien kohottelua:

Mistä minä tiesin millaisia vellipurkkeja pitää ostaa ja mistä erottaa yöpuku muista potkupuvuista, kun niissä kaikissa on joitain saakelin kaninkuvia. Mitä panna sen penskan takapuoleen, kun se oli väriltään kuin kirjava kana? Miten saada karsta pois sen päästä, milloin se saa istua ja kumpaa pitää käyttää, niitä alkkarien mallisia vaippoja vaiko sivusta teipattavia?
En minä voinut tietää sellaisia asioita, koska olin äijä.

En usko, että naisilla on jotenkin automaattisesti ohjelmoitu jonnekin geeneihin tieto siitä, mitä velliä syötetään ja millaisia vaippoja ostetaan. :D Itse suhtaudun kriittisesti koko 'äidinvaisto' -ajatukseen - siis että olisi olemassa jokin yliluonnollinen, vain äideille suotu 'kuudes aisti', jota esim. isät eivät voisi omata ihan vain sukupuolensa vuoksi. Hassu ajatus, että vanhemman hoitovietti olisi näin sukupuolittunutta, eiköhän se muodostu ennemminkin korvien välissä ja yhteiskunnan asenteissa se jako.

Noh, romaanissa oli tietysti kärjistetty ja korostettu näitä asioita, koska sen koko juoni ja viihteellisyys perustuu kuitenkin sille perusidealle, että - ihme ja kumma! - mieskin voi yrityksen ja erehdyksen kautta oppia olemaan "hyvä äiti"! Tosin mies esittämässä naista taitaa olla yksi maailman vanhimmista huumorin lajeista tai keinoista, ja vieläkin tuollainen sukupuolirooleilla leikittely ilmeisesti viihdyttää...

Pienestä mustavalkoisuudesta huolimatta luin kirjaa välillä kuin mitäkin vauvanhoito-opasta, koska oma laskettu aikani oli kirjan lukuhetkellä vain muutaman päivän päässä, joten kaikki hoitovinkit ja kuvaukset ensimmäisistä, sekavan hämmentyneistä päivistä kotona vauvan kanssa osuivat aika lähelle senhetkistä elämäntilannetta. Nyt on vieläkin helpompi samaistua Antin sekoiluun kaupan vauvatarvikehyllyjen edessä, joukkoimetyksen ihmettelyyn "mammakerhon" tapaamisessa tai ylipäätään siihen, että mikä muka oikeasti erottaa yöpuvun muista potkupuvuista, kun niissä tosiaan on kaikissa joitain saakelin kaninkuvia?! :D

Eve Hietamies: Yösyöttö. Otava. 2010. 383 sivua.

Otava: Yösyöttö
Otava: Eve Hietamies
Kirjavinkit: Yösyöttö
HS kirjat: "Isä ottaa kopin"

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Nnedi Okorafor: Who Fears Death

According to my mother, all things are fixed. To her there was a reason for everything from the massacres in the West to the love she found in the East. But the mind behind all things, I call it Fate, is harsh and cold. It's so logical that no one could call him or herself a better person if he or she bowed down to it. Fate is fixed like brittle crystal in the dark.

Nnedi Okorafor's novel Who Fears Death is almost impossible to categorize. On the one hand, it could easily fall under the genre of speculative fiction, but it also contains elements from a variety of other genres: fantasy, science fiction, alternative history, post-apocalyptic dystopia... It is realistic, but also contains magical and supernatural elements. The characters are all young people on the verge of adulthood, which would also imply that the novel is for young readers, but there is so much violence and sex in the novel that it's probably not for a very young audience...

The novel is set in Africa, some time in the future. Computers and modern technology have been replaced by a simpler way of life in the desert, but conflicts and wars between tribes are part of everyday life. In particular, the Nuru people are trying to exterminate the Okeke. An Okeke woman is raped by a Nuru man and gives birth to a baby girl whom she names Onyesonwu, meaning "Who Fears Death". Onyesonwu is Ewu, a child of mixed race who is rejected by both tribes. However, she grows up with magical powers - the ability to change shape, bring dead things back to life and travel across great distances with speed, among other skills. Onyesonwu and a group of others are forced to leave their home village on a quest to find her biological father and ultimately discover the meaning behind her strange name.

The basic plot of the novel is a bit too conventional and predictable, in my opinion: a group of friends go on a quest to solve the mystery of a missing father and, at the same time, "save the world". But one of the best things about the novel is the way that Okorafor has included elements from African (especially Nigerian) legends and settings. The desert is always in the background: its heat and dust, sandstorms and cactuses, camel milk and hare meat roasted over a bonfire. Okorafor has certainly succeeded in imagining a complex and believable fantasy world. But it would have been nice to read more about the desert and the life of the tribes - and less about the relationship drama and sex life of the main characters. :)

One thing is for sure: Who Fears Death is totally unlike any novel I have ever read before. But is it a good novel? I'm not sure. I enjoyed reading it, although sometimes it felt like there was a bit too much packed into the pages. There's a typical sorcerer-apprentice relationship and a group of friends with magical powers on an adventure full of dangers - like in a fantasy story. There are computers and digital maps - like in science fiction. There are shape-shifters and magicians, flying monsters and supernatural healing powers... And alongside all this magic and fantasy are other big themes: genocide between tribes, violence and rape, power struggles arising from racial prejudice, the inequality of men and women. It feels like Okorafor has tried to squeeze in way too many themes in her novel.

Nnedi Okorafor: Who Fears Death. Daw Books. 2010. 386 pages.

Wikipedia: Nnedi Okorafor

** So American -haasteen kategorioihin Immigrant Background (2/3 suoritettu) ja Modern Women Writers (5/5 suoritettu) **

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Heinä- ja elokuun luetut

Elokuu on ollut Kirjanurkkauksessa tavallista hiljaisempi - sattuneesta syystä. Heinäkuun lopussa perheeseemme syntyi suurisilmäinen, tummatukkainen pikku tyttö, ilmeikäs touhottaja ja epäilemättä tuleva lukutoukka (äitien toiveajattelua tietenkin!). Kuukausi on siis pitkälti kulunut uutta tulokasta ihmetellessä ja vauvanhoitoa opetellessa, mutta kirjat ovat vähitellen ottaneet paikkansa myös vauva-arjessa: imettäminen onnistuu jo kirja toisessa kädessä (tekee erityisesti yösyötöistä hieman vähemmän puuduttavia), ja vauva on jo altistettu hyvin nuoressa iässä mm. Mauri Kunnaksen ja J. R. R. Tolkienin tuotoksiin. :)


Itse luin heinäkuun puolella yhteensä kaksitoista kirjaa. Ennätysmäärään vaikutti ehkä se, että heinäkuu kului kärsimättömän odotuksen vallassa, kun laskettu aika oli ja meni jo kuun puolivälin tienoilla... Elokuuhun ei sitten mahtunutkaan kuin yksi yksinäinen luettu romaani. Ja sitäkin enemmän vaippoja, tuttipulloja ja potkupukuja. :)

Heinäkuun luetut:
David Nicholls: Kaikki peliin
Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Ulla Appelsin: Titanicin tuntematon lapsi
Enid Blyton: Viisikko kesälomalla
Nnedi Okorafor: Who Fears Death
Eve Hietamies: Yösyöttö
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
John Steinbeck: Helmi
Hervé Guibert: Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni
Enid Blyton: Viisikko aarresaarella
Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen
Eowyn Ivey: The Snow Child

Elokuun luetut:
Annika Idström: Veljeni Sebastian  

Heinäkuun saldona on siis kaksi kotimaista romaania, viisi käännöskirjaa ja pari englanninkielistä romaania. Lisäksi luin taas kaksi Viisikkoa ja Appelsinin tietokirjan. Heinäkuun kirjoista Nicholls viihdytti parhaiten, Okoraforin romaani hämmensi eniten ja Hietamiehen Yösyötön teemat tuntuivat hyvin ajankohtaisilta. :P Elokuussa lukemani Veljeni Sebastian sen sijaan oli niin outo ja erikoinen kirja, etten vieläkään oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä. Arvioita seuraa tuttuun tapaan myöhemmin... kuten tavallista. :)