torstai 11. helmikuuta 2016

Takashi Hiraide: Kissavieras

Kansi: Satu Kontinen
Annoimme Chibin tulla vapaasti sisään piilossa vanhan rouvan katseilta, ja niin aloin itsekin vähitellen ymmärtää kissoja rakastavien ajattelutapaa. Televisiossa tai kalenterien kuvituksissakaan ei koreillut Chibin veroista kaunokaista.
Mutta vaikka olin alkanut pitää Chibiä ylivertaisena, se ei ollut meidän kissamme.

Kun sain Takashi Hiraiden Kissavieraan käsiini, piti hetkeksi vain pysähtyä ihastelemaan kirjan ulkonäköä. Kirja on sanalla sanoen kaunis, se on tyylikäs, kompakti ja lumoava. Kannen kissan silmät ovat täydellisen vihreät ja sen pään profiili on onnistuttu vangitsemaan vain muutamalla siveltimen vedolla. Kirjan upea kansi ja ulkoasu ovat Satu Kontisen käsialaa.

Kolmikymppinen pariskunta vuokraa vanhan rouvan piharakennuksen kodikseen. Aviopari työskentelee kustannusalalla päivisin ja kirjoittaa öisin. Päärakennuksessa asuva vuokraemäntä kieltää vuokralaisiltaan lapset ja lemmikit. Naapuritalon 5-vuotias pikkupoika adoptoi kulkukissan ja nimeää sen Chibiksi, Pikkuiseksi. Loppusyksystä Chibi alkaa vierailla myös naapuritontin pariskunnan luona, saapuen heidän elämäänsä raolleen jätetystä ikkunasta kuin pieni puronen, joka etenee kostuttaen pikku hiljaa kaltevaa pintaa.

Kissan itsevarma ja itsenäinen, mutta leikkisä ja persoonallinen luonne saa pariskunnan ihastumaan siihen. Ikkuna jätetään pysyvästi raolleen, ja Chibi saa tatamihuoneen nurkkaan pyyhkeellä vuoratun pahvilaatikon. Kissan käynneistä tulee päivän kohokohta. Pariskunta katsoo haikeana, kuinka kissavieras palaa aina vierailunsa päätteeksi "oikeaan" kotiinsa naapuriin.

"Siristän vähän silmiäni, niin näytän salaperäiseltä."
Jokainen kissanomistaja tunnistaa kirjan alkupuolella kuvaillun "hepulikohtauksen", jonka Chibi saa puutarhassa. Tätä lukiessa alkoi pakostakin hymyilyttää:

Se hylkäsi pingispallon, heittäytyi suorassa kulmassa vastakkaiseen suuntaan ja iski samassa pikkutassunsa pihakiven varjossa lymyilleen rupikonnan päähän. Seuraavassa hetkessä se syöksyi taas toisaalle ja liukui ruohikkoon toinen etujalka edellä. Sieltä se tapitti minuun ja nytkähteli valkoinen vatsa paistaen. Mutta kuinka ollakaan, seuraavalla hetkellä kissa ei enää vilkaissutkaan pelikumppaniinsa vaan loikkasi suoraan kohti kuivaustelineessä roikkuvia alusvaatteita, tarrasi niiden lahkeisiin ja ryntäsi sitten puuportista päätalon pihalle.

Kun iäkäs vuokraemäntä miehineen muuttaa hoitokotiin, päärakennus ja sen komea puutarha siirtyvät väliaikaisesti kirjailijapariskunnan vastuulle. 1980-luvun lopun optimismi vaihtuu 1990-luvun alun lamaksi. Historia pyyhkiytyy pois talon ja puutarhan osalta. Yllättäen tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. Kirja tiivistyy aivan lopussa kirkkaaksi pieneksi arvoitukseksi.

"HAAAAUUUKOTUS!"
Murakamiakin suomentaneen Raisa Porrasmaan kieli soljuu vaivattomasti eteenpäin kuin kirjan vääjäämätön kohtalon virta. Kirjassa on runsaasti japanilaista kulttuuria juhlaperinteistä rakennusten arkkitehtuuriin (En tiennytkään, että Japanissa rakennusten pinta-ala voidaan ilmoittaa tatameissa. Esimerkiksi kirjan pariskunnan kodissa on "kahden tatamin sisäeteinen"!). Tekstiin on jätetty paljon kiehtovia kulttuurisidonnaisia yksityiskohtia, mutta kirjan lopusta löytyy myös lista suomentajan selventäviä huomautuksia.

Kissavieras on verkkainen, tunnelmoiva ja hidasta lukutapaa suosiva kirja (vaikka luinkin sen melkein yhdeltä istumalta). Se koostuu pienistä hetkistä ja havainnoista, ympäröivän luonnon ihastelusta ja ihmettelystä, nietosangervoista, luumupuista ja kesystä sudenkorennosta. Sekä yhdestä pienestä, valkoisesta kissasta.

On vaikeaa sanoa, mihin kirjan lumous perustuu. Kirja on käännetty usealle kielelle, ja muillakin lukijoilla ja arvostelijoilla on ilmeisesti ollut vaikeuksia selittää, mikä tekee siitä niin ihastuttavan. Kustantamo S&S on päättänyt oikein haastaa suomalaiset lukijat kertomaan omin sanoin, mikä kirjassa oikein kiehtoo.

Mielestäni salaisuus piilee siinä, että Kissavieras on hyvin kissamainen kirja. Monet kissaihmisetkään eivät löydä sanoja, kun pitäisi selittää kissoja karsastaville ihmisille, mikä niissä viehättää. Kissat ovat arvoituksia, samoin tämä kirja. Kissavieras on Chibin tavoin kiehtova ja salaperäinen, siro ja sulavalinjainen, pieni, mutta persoonallinen. Kissaihmisille tämä on pakollista luettavaa.

Kun kirja loppuu, mielen valtaa haikeus. Chibi ei ihan heti unohdu.

Takashi Hiraide: Kissavieras. S&S. 2016. 152 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Neko no Kyaku
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

S&S: Kissavieras
S&S: Takashi Hiraide
Kirja.fi: Kissavieras

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Kansi: Martti Ruokonen
Myönnän, että olen äänikirjojen suhteen myöhään liikkeellä. Vaikka äänikirjojen markkinat eivät Suomessa vielä päätä huomaa moniin muihin maihin ja kielialueisiin verrattuna, niin Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on vasta ensimmäinen äänikirja, jonka olen ostanut ja oikeasti kuunnellut alusta loppuun asti. Olen aiemmin kokeillut muutamaa englanninkielistä palvelua ja äänikirjaa, mutta ne ovat aina jääneet kesken.

Pääsyy tähän lienee se, ettei tilaisuuksia ja tilanteita kuunnella kirjoja ole kovin paljon. Minulla ei ole työmatkaa, koska työskentelen kotitoimistossa, joten en juuri joudu istumaan julkisissa kulkuneuvoissa tylsistyneenä. Ajelen harvoin autolla ja vielä harvemmin yksin; enkä sitä paitsi tiedä, osaisinko kuunnella äänikirjaa ajaessa vai häiritsisikö se liikaa keskittymistä. Lenkkeillessä kuuntelen mieluummin musiikkia kuin puhetta, ja kotona en halua eristäytyä kuulokkeiden avulla muusta perheestä: fyysinen kirja sietää keskeytyksiä ja hälinää paremmin kuin äänikirja.

Mutta tammikuun lopussa hytisin anivarhain aamulla bussiasemalla, edessäni yli 10 tunnin bussimatka pääkaupunkiseudulle ja takaisin. Otollinen hetki äänikirjalle. Ja hyvin Neljäntienristeyksen kuunteleminen sujuikin. Lumiset männyt, kuuset, mökit ja pihat loivat tunnelmaa vilahtaessaan bussin ikkunan ohi, kun pitäjänkätilö Maria hiihti tönöstä toiseen auttamaan naisia vaikeissa synnytyksissä.

Lukija Krista Putkonen-Örnin ääni kalskahti aluksi liiankin viileän asialliselta (puolisoni mukaan hän kuulosti puhelinvastaajalta ja miesääni olisi ollut parempi), mutta ääneen tottui nopeasti. Artikulointi oli selkeää, ja dialogipätkissä puhujatkin erottuivat melko hyvin toisistaan, kun lukija muunsi ääntään aavistuksen verran eri puhujien ollessa äänessä. Naisääni oli minusta parempi juuri tähän kirjaan, koska useimmat kirjan osista oli kerrottu naisen näkökulmasta.

En saanut Neljäntienristeystä bussimatkan aikana loppuun (paluumatka sujui pitkälti unessa) ja kotiinpaluun jälkeen mietin, pitäisikö siirtyä suosiolla painetun version pariin, kun kovakantinen kirja odotti omassa hyllyssä. Moinen "sekakäyttö" tuntui kuitenkin väärältä, joten päätin kerrankin kuunnella kirjan loppuun asti. Lopulta kuuntelin kirjaa monessa eri tilanteessa: illalla sohvalla, kotitöitä tehdessä, sängyssä ennen nukahtamista ja myös lenkin aikana.

Neljäntienristeyksestä on kirjoitettu niin paljon, etten viitsi kerrata koko juonta uudestaan. Kinnunen on tehnyt upean työn kirjan kanssa ja se on hämmästyttävän hiottu ja kaunis kokonaisuus esikoisromaaniksi. Minusta romaanissa on kaikki suuren kotimaisen klassikon ainekset. Yhden suvun tarinan ympärille on kasautuu valtava määrä suomalaista kulttuuria ja perinteitä talonrakennusvaiheista entisajan maalaistalon ruokakomeron sisältöön, sotamuistoista puhumattomuuden traagisuuteen.

Kinnunen on juuri nyt erityisen ajankohtainen, koska Neljäntienristeykseen pohjautuvat näytelmät ovat juuri saaneet ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa ja Kotkan kaupunginteatterissa. Lukiessa mietinkin välillä, miltä tämä tai tuo kohtaus näyttäisi näyttämöllä. Kinnunen on käsikirjoittanut näytelmiä jo ennen kaunokirjallista debyyttiään ja ehkä sen jotenkin aistii kirjan kauniissa ja paljonpuhuvissa kohtauksissa. Harmi, että sekä Turku että Kotka ovat niin kaukana. Muuten marssisin oikopäätä teatteriin.

Lisäksi Kinnusen odotettu toinen romaani, Lopotti, ilmestyy vajaan viikon päästä, 13.2. Se jatkaa saman suvun tarinaa, tällä kertaa sokean Helenan ja tämän veljenpojan Tuomaksen näkökulmasta.

Vielä yksi kommentti kirjasta tähän kirja-arvosteluun, joka ei täytä minkäänlaisia arvostelun kriteereitä. :) Jotkut arviot Neljäntienristeyksestä ovat jättäneet Onnin salaisuuden mainitsematta, kun taas toiset ovat tuoneet sen esille yhtenä pääteemoista. Itse olin etukäteen lukenut yhden jälkimmäisistä arvioista, joten tiesin Onnin salaisuuden. En osaa sanoa, tekikö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta ainakin erilaisen. Puolisoni ei nimittäin tiennyt salaisuutta etukäteen ja hänelle se tuli melkoisena yllätyksenä vasta kirjan puolivälin tienoilla. Itse löysin viitteitä asiaan jo kirjan alkupuolelta, aina Onnin ensiesiintymisestä alkaen, eli suhtauduin kaikkeen Onniin liittyvään siitä näkökulmasta. Kirjan voi siis lukea kahdella tapaa, mutta en lähde arvottamaan, kumpi on parempi tapa. Lopulta jokainen lukija tekee siitä omanlaisensa tulkinnan. :)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. WSOY. 2014.
Äänikirja, 10h 23min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Elisa Kirja: Neljäntienristeys (äänikirja)
Kirja.fi: Neljäntienristeys
HS: "Tommi Kinnusen romaanin veroisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä"

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Jokin hallitsematon voima on vallannut maan, jotain historiallista tapahtuu samanaikaisesti Reykjavíkissa ja suuressa maailmassa.
Valkokangas on revennyt, maailmojen välillä tuulee. 

Islantilaisen Sjónin Poika nimeltä Kuukivi on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun se tuli kolmanneksi Blogistanian Globalia -kilpailussa vuosi sitten. Pienoisromaani valittiin myös parhaaksi islantilaiseksi kirjaksi ilmestymisvuonnaan. Ohut teos tuntui heppoiselta kädessä, mutta kansien välistä paljastui hurja, kiihkeä, mielikuvituksellinen ja synkkä tarina.

Heti ensimmäiset sivut hätkähdyttävät. Teini-ikäinen poika nimeltä Máni Steinn (nimi muistuttaa englannin kielen sanoja "Moonstone", kuukivi) ansaitsee taskurahaa myymällä seksiä miesasiakkaille. Alun suuseksikohtaus on kuvattu kaunistelematta, lähes kylmänviileästi. 

On loppuvuosi 1918. Katla-tulivuori purkautuu, ja reykjavíkilaisten talojen ikkunoita peittää aamuisin ohut tuhkakerros. Orpopoika asuu kaksin vanhan naisen kanssa ullakkoasunnossa.

Päähenkilön rakkaus ja pakokeino ovat elokuvat. Hän haluaa nähdä jokaisen, joka esitetään pääkaupungin Vanhassa ja Uudessa Kinossa. Toinen rakkaudenkohde on tyttö nimeltä Sólborg Guðbjörnsdóttir, jolle poika antaa nimen Sóla Guðb-. Tyttö on mustaan nahkahaalariin naamioituva moottoripyöräilijä ja myös popliinitakkiin pukeutuva naisten ompeluseuran jäsen, monikasvoinen ja muuntautumiskykyinen kuin elokuvallinen kaksoisolentonsa, Vampyyrit-elokuvan Irma Vep.

Kirjassakin syötiin skyriä! :)
Ensimmäinen maailmansota tuntuu kaukaiselta, mutta Islannissakin tapahtuu jotain mullistavaa. Höyrylaiva Botnia tuo saarivaltioon tarttuvan espanjantaudin. Influenssaepidemia alkaa vaatia kuolonuhreja. Máni Steinnin elämän elokuva vaihtuu karuun todellisuuteen. Seksuaalisuutensa ja elinolosuhteidensa vuoksi yhteiskunnan marginaaliin sysätty poika pääsee tai joutuu näkemään ihmiset haavoittuvaisimmillaan kulkiessaan paikallisen lääkärin mukana. Tauti on julman demokraattinen ja niittää asukkaita maahan luokkaan tai varallisuuteen katsomatta.

Poika nimeltä Kuukivi on runollinen, kiehtovalla tavalla vieras ja outo sekä surrealistinen, vaikka pohjautuukin vankasti vuoden 1918 tapahtumiin Islannissa. Aivan viimeisillä sivuilla kirjailija kytkee tarinan vielä omaan sukuhistoriaansa. Elokuvamainen kertomus saa ansaitsemansa sadunomaisen lopun.

Romaani on pieni kooltaan, mutta suuri sisällöltään. Sjón siirtää vastuun aukkojen täyttämisestä lukijalle, ei ohjaile tai vihjaile, miten mihinkin pitäisi suhtautua tai miten jokin pitäisi tulkita. Kirjailija onkin todennut, että hän haluaa jättää mahdollisimman paljon lukijan itsensä löydettäväksi. Kirjan pitäisi olla "kuin huokoinen sieni, joka turpoaa vedessä monta kertaa itseään isommaksi".

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi. Like. 2014. 152 sivua.
Islanninkielinen alkuteos: Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til
Suomentaja: Tuomas Kauko 

Like: Poika nimeltä Kuukivi
HS: "Irti kansallisesta kaanonista"