keskiviikko 26. elokuuta 2009

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie

Hänen nimensä oli Blanche Wittman ja kuollessaan hän oli 102 senttiä pitkä ja painoi 42 kiloa.
Hän oli silloin eräänlainen torso, mutta hänen torsossaan oli pää. Vasen sääri, oikea jalka lonkkaan asti ja vasen käsivarsi oli amputoitu. Siksi Blanche oli niin lyhyt. Muutoin hänessä ei ollut mitään poikkeuksellista. Kaikki ne, jotka näkivät hänet ennen amputointeja, pitivät häntä hyvin kauniina. Tietyistä syistä monet tarkkailivat häntä, myös monet kuvailuun kykenevät, toisin sanoen kirjailijat. [...]

Hän kuoli onnellisena. Tämä väite on viimeisestä muistivihkosta, Punaisesta kirjasta.


Ruotsalaisen Per Olov Enquistin romaani Blanche ja Marie keskittyy omalla rönsyilevällä, monikerroksisella tavallaan kahden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisen elämään. Ranskalainen Blanche Wittman tuli tunnetuksi "hullujen kuningattarena", kun hänet suljettiin Pariisin Salpêtrière-sairaalaan, joka toimi aikoinaan eräänlaisena mielisairaiden, prostituoitujen, köyhien ja rikollisten kansoittamana ihmiskaatopaikkana.

Salpêtrièressä (joka on muuten edelleenkin toiminnassa) toimi 1800-luvun lopulla kuuluisa neurologi, Jean-Martin Charcot, joka tutki mielisairaita ja "hysteerikkoja" ja järjesti vieraileville tiedemiehille ja opiskelijoille eräänlaisia näytöksiä, joissa hän esitti miten naiskehoa painelemalla ja käsittelemällä voitiin tuottaa erilaisia tunnetiloja ja kohtauksia. Esimerkiksi muuan Sigmund Freud kuului aikoinaan Charcot'n oppilaisiin. Valovoimaisesta Blanche Wittmanista tuli Charcot'n esitysten suurin tähti sekä myöhemmin tämän rakastajatar ja mahdollinen murhaaja. Tässä kohtaa fiktio sekoittuu iloisesti faktaan: oliko Blanche Wittman -nimistä henkilöä edes oikeasti olemassa? Olisiko voinut olla?

Marie Curie puolestaan oli alkujaan puolalainen, aikuisena Ranskaan muuttanut fyysikko ja kemisti. Hän ja hänen tiedemiespuolisonsa, Pierre, löysivät kaksi uutta alkuainetta, poloniumin ja radiumin, ja Marie oli ensimmäisiä jotka havaitsivat "oudon sinisen säteilyn", radioaktiivisuuden. Marie Curie oli myös ensimmäisiä naisia, joille myönnettiin Nobelin palkinto sekä ensimmäinen ihminen, joka sai kaksi eri alojen Nobelia (kemian ja fysiikan).

Romaanissa Marie Curien ja Blanche Wittmanin tarinat kietoutuvat yhteen. Charcot'n kuoltua Blanche siirtyy Marie Curien laboratorioapulaiseksi työskentelemään radioaktiivisten aineiden parissa. Säteilyn hengenvaarallisuutta ei vielä tuolloin ymmärretty, ja Blanchen altistuttua sille hänen jäseniään on pakko amputoida. Lopulta hänestä on jäljellä vain pelkkä torso ja oikea käsi, jonka avulla hän lykkii itseään eteenpäin pienessä kärryssä ja kirjoittaa omaelämäkertaansa (ja vähän Marienkin) nimeltään "Kysymysten kirja". Blanchen kirjan kolmeen osaan, Keltaiseen, Mustaan ja Punaiseen kirjaan, perustuu Enquistin romaani. Fiktion ja faktan kohtaamispinnat kerrostuvat jälleen.

Marie Curien saavutukset ja hänen Nobelin palkintonsa ovat toki faktaa. Myös romaanissa kuvaillut Marien epäonniset rakkaussuhteet ovat jossain määrin todenperäisiä. Mutta mistä edes syntyy tämä lukijan pakkomielle saada selville, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua?

Muitakin saman romaanin arvostelleita tuntuu häiritsevän Enquistin kutkuttavan salaperäinen tyyli: romaanin kieli on runollista, täynnä kielikuvia ja moniulotteisuutta; tarinasta taas löytyy kouriintuntuvaa pessimismiä, elämänmakuisia naisia, joiden melkein toivoisi olevan juuri sellaisia kuin romaani heidät esittää. Kirjailija kirjoittaa kuin salapoliisi, joka yrittää selvittää Blanchen identiteetin salaisuutta ja Marien rakkauden mysteeriä. Lukija tarttuu pienimpiinkin vihjeisiin seuratessaan naisten epätavallista elämää.

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie. Gummerus. 2005.
Ruotsinkielinen alkuteos: Boken om Blanche och Marie
Suomentaja: Antero Tiusanen

Gummerus: Blanche ja Marie
Gummerus: Per Olov Enquist
Wikipedia: Per Olov Enquist

maanantai 24. elokuuta 2009

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

[...] meidän kaltaisillemme ihmisille tuottaa tyydytystä tieto, että teimmepä mitä tahansa, me teimme sen hyvässä uskossa. Tietysti me otimme joskus uskaliaita askelia ja toimimme usein hyvin yksioikoisesti, mutta eikö sekin ole parempi kuin että ei koskaan pane vakaumuksiaan koetukselle siksi että puuttuu joko tahtoa tai rohkeutta. Jos ihmisellä on tarpeeksi syvä vakaumus, tulee varmasti aika jolloin väistelyn jatkaminen on halveksittavaa.

Matsuji Ono on ikääntyvä japanilainen taiteilija, kuuluisan Mori-sanin opissa ollut maalaaja, joka osallistui ylpeänä omalla luovuudellaan Japanin keisarinajan ja toista maailmansotaa edeltäneen isänmaallisuuden aatteen levittämiseen. Tuhoisan ja tappiollisen sodan jälkeen nuorempi, amerikkalaistuva sukupolvi tuomitsee Onon kaltaiset patriotistit pettureina, jotka ovat osaltaan syypäitä sodan hirveyksiin ja estävät Japanin modernisoitumista ja kansainvälistymistä.

Taiteilija joutuu pohtimaan omia tarkoitusperiään ja motiivejaan kohtaamalla menneisyyden muistot, kun hänen nuorempi tyttärensä, Noriko, täytyy naittaa ja perheen maineen ja menneisyyden tulee olla tahraton. Kazuo Ishiguro käsittelee kaikkia omaa aikaansa kuvaavien taiteilijoiden perimmäistä kysymystä: onko taiteilijalla moraalinen vastuu olla myös poliittinen ja ottaa kantaa? Kuuluuko taidetta myöhemmin arvottaa suhteessa aikaansa?

Matsuji Onon pohdiskelut ovat tyyliltään lähes omaelämäkerrallisia. Ishiguro sallii päähenkilönsä ajatusten rönsyillä vapaasti assosiaatioissa ja muistojen anekdooteissa. Kaikkea leimaa perinteinen japanilainen kulttuuri: äärimmäisen kohteliaat sanamuodot (jopa loukkaukset verhotaan kohteliaisuuksiin!), teeseremoniat ja kunniakysymykset.

Uusi sukupolvi kasvaa erilaiseksi: Onon pojanpoika Ichiro perii isoisältään tämän sovinismin, mutta ihailee samuraiden ja ninjojen sijasta Kippari Kallea ja Amerikan villin lännen cowboy-sankareita. Ono ei ole kuitenkaan pelkästään katkera vanhus, vaan hän on kiinnostavan moniulotteinen henkilöhahmo, joka yrittää tasapainoilla sodan jakamien maailmojen ja aatteiden välillä tinkimättä periaatteistaan.

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari. Tammi. 1988.
Englanninkielinen alkuteos: An Artist of the Floating World
Suomentaja: Helene Bützow

Wikipedia: Kazuo Ishiguro

torstai 20. elokuuta 2009

Emma Juslin: Frida ja Frida

Pienenä kun vielä luulin Jumalan istuvan pilven päällä heiluttelemassa jalkojaan, odotin että jossain vaiheessa päähäni putoaisi lentävä narusandaali kokoa neljäkymmentäkaksi. Sama kuin isällä.
Mutta en ikinä saanut sandaalia päähäni. En edes yhtä surkeaa saapasta. Siinä vaiheessa sitä rupeaa uskomaan ettei Jumalaa olekaan tai että hän kulkee paljain jaloin pumpulinpehmeillä pilvillä. Oli miten oli, siitä on jo kauan kun uskoin sellaiseen. Ehkä silloin kun olin kymmenen. Tai seitsemän.


Frida ja Frida on jo toinen nuoren (s. 1985!) Emma Juslinin kirjoittama romaani. Loistavalla huumorintajulla ja suoraviivaisella ilmaisuvoimalla kirjoitettu tarina on täynnä riipaisevan todentuntuisia yksityiskohtia ja arkipäivän karua todellisuutta.

Kertojana on kasvukivuista ja kurjista kotioloistaan kärsivä 13-vuotias Selma, joka haikailee 20-vuotiaan isosiskonsa Irinan perään. Irina puolestaan on saanut tarpeekseen nurkkakuntaisesta suomenruotsalaisesta kotikylästään ja ankeanharmaasta kodistaan ja lähtee Pariisiin viettämään boheemielämää ja maalaamaan värikkäitä, fridakahlomaisia maalauksia.

Selma yrittää aikuistua mahdollisimman nopeasti kolmen vanhemman ja kolmen nuoremman sisaruksensa puristuksissa. Erityisesti nuoremmilla on jos jonkinlaisia ongelmia uhmaiästä Spiderman-pakkomielteeseen ja autismin alkuvaiheisiin. Äiti on väsynyt ja välinpitämätön, isä juo olutta ja kiroaa EU:n direktiivejä. Naapurissa asuu täydellinen Karlssonin perhe, joilla on L-kirjaimen muotoinen sohva ja litteä TV. Perheen arkea saapuu sekoittamaan juhannukseksi kotiin palaava Irina, joka tuo mukanaan uuden tyttöystävänsä, tukholmalaisen Fridan.

Frida ja Frida on todella mukaansatempaavaa luettavaa, eikä ihmekään että se on saanut loistavia arvioita. Odotan mielenkiinnolla Juslinin romaanien uusia suomennoksia; kolmannen romaanin (Ensamma tillsammans) suomennoksen, Yksin yhdessä, pitäisi ilmestyä ensi kuussa.

Emma Juslin: Frida ja Frida. Teos & Söderströms. 2008. 260 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Frida och Frida
Suomentaja: Jaana Nikula

Teos: Frida ja Frida
Teos: Emma Juslin
Kirjavinkit: Frida ja Frida
Savon Sanomat: Frida ja Frida

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Unelma numero kolme on juna joka kulkee Gibraltarin salmen yli. Tarifaa ja Tangeria yhdistää silta, joka on yhtä kaunis kuin se jonka Malika näki eräässä matkailulehdessä. Ylitys kestää viisi minuuttia. Malika istuu ensimmäisessä vaunussa ja seuraa tarkkaavaisesti matkan edistymistä. Kun he saapuvat Espanjan rannikolle, heitä odottaa vastaanottokomitea, joka ojentaa heille kukkia, tarjoilee taateleita ja maitoa. Malika rakastaa taateleita. Hän ottaa kolme ja hotkaisee ne hetkessä.

Marokon ja Espanjan välillä on vain vaivaiset viisitoista kilometriä. Tämä lyhyt pätkä merta paitsi erottaa hyvin erilaiset maat ja kulttuurit toisistaan myös toimii eräänlaisena symbolisena rajana Euroopan hyvinvointivaltioiden ja köyhän Afrikan välillä. Gibraltarin salmen aallot ovat kannatelleet kaikenlaisia venekuntia laittomista maahanmuuttajista kalliisiin huumelasteihin. Marokon pohjoisimmassa kolkassa, maagisen salmen rannalla sijaitseva Tanger on täynnä ympäri maanosaa paikalle matkanneita ihmisiä, jotka odottavat sopivaa tilaisuutta päästä salmen yli paremman elämän toivossa. Moni käyttää matkaan koko omaisuutensa. Moni täyteen ahdettu venelastillinen myös uppoaa salmen arvaamattomassa merenkäynnissä.

Marokkolainen kirjailija Tahar Ben Jelloun käsittelee tätä ilmiötä romaanissaan Lähtö. Nimensä mukaisesti jonkinlainen lähtö häilyy kaikkien romaanin henkilöiden mielessä. Tangerin teehuoneissa poltellaan hasispiippuja, juodaan minttuteetä ja tuijotellaan kaukana veden toisella puolella häämöttäviä Espanjan rannikon valoja. Teini-ikäinen Malika kuorii sormet kohmeisina katkarapuja päivät pitkät voidakseen joku päivä lähteä, sama se minne. Kenza yrittää elättää perhettään sairaanhoitajan vaatimattomalla palkalla, mutta haaveilee salaa samanlaisesta rakkaudesta kuin Tuulen viemää -elokuvassa.

Kenzan veli ja romaanin päähenkilö Azel, uskonnosta piittaamaton muslimimies, myy itsensä ja oman seksuaalisuutensa lähtiessään eurooppalaisen Miguelin matkaan Barcelonaan. Tämä homoseksuaalinen alistus- ja hyväksikäyttösuhde varakkaan eurooppalaisen miehen ja epätoivoisen, köyhän arabimiehen välillä symboloi omalla tavallaan romaanin laajempaa kokonaisuutta: Euroopan ja Pohjois-Afrikan tulehtuneita suhteita ja hyväksikäyttöä.

Rankka ja riipaiseva romaani ajankohtaisesta aiheesta.

Tahar Ben Jelloun: Lähtö. Gummerus. 2007.
Ranskankielinen alkuteos: Partir
Suomentaja: Annikki Suni

Gummerus: Lähtö
Gummerus: Tahar Ben Jelloun
Kiiltomato: "15 kilometriä toiseen universumiin"
HS kirjat: "Rahan ja pahan maailmaa pakoon"
Kirjavinkit: Lähtö

Katso myös nämä:

maanantai 10. elokuuta 2009

Khaled Hosseini: A Thousand Splendid Suns

All day, this poem about Kabul has been bouncing around in my head. Saib-e-Tabrizi wrote it back in the seventeenth century, I think. I used to know the whole poem, but all I can remember now is two lines:
"One could not count the moons that shimmer on her roofs, Or the thousand splendid suns that hide behind her walls."

Khaled Hosseini's first bestseller, The Kite Runner, hit the American and European lists in 2003 and was adapted into an award-winning film in 2007. His second novel, A Thousand Splendid Suns, continues his quest to write about the life of Afghan people. While his first novel focused on the warring country from the point of view of two young boys, the second adopts a more challenging approach through two women living in Kabul. Hosseini himself explains, "I suppose there were some easier roads I could have gone down, but I chose this one because, both as a writer and an Afghan, I couldn't think of a more riveting or important or compelling story than the struggle of women in my country."

A Thousand Splendid Suns tells the story of Laila and Mariam, two Afghan women from different generations. Mariam grows up near Herat with her mother. She is a harami - a bastard - the illegitimate daughter of Jalil, a man with three wives and nine legitimate children. Mariam dotes on her generous father, but is crushed when she eventually realizes that he is ashamed of her very existence. Jalil's wives decide to get rid of the difficult 15-year-old girl by marrying her off to a Kabuli shoemaker, Rasheed.

Two decades later, Laila is growing up in Kabul with an educated, liberal father and a mother who is slowly losing her mind worrying about her two sons who were lost in the war against the Soviets. Laila's everyday life is literally shattered when a bomb hits her home. Rescued by Rasheed, one of their neighbours, Laila becomes his second wife, hated and resented by Mariam. But things gradually change as the women manage to find something in common, despite everything they've been through.

A Thousand Splendid Suns is a touching story. I can see why it appeals to so many Western readers: it is written in a predictable "Western" way. Despite the cultural peculiarities and the occasional Farsi or Pashto words for the sake of "local colour", the actual characters act and think in ways that are not so very different from us. They can be easily identified with, even though they are far away and live in circumstances that seem humanely impossible.

The description of Kabul in the novel shows that the author is truly in love with the city. The pictures that we see in newspapers and on the TV screen - dust-coated, dirty streets lined with menacing, barren brick walls - are only a part of the picture. Actual people live real lives within those walls. The women in Kabul, as opposed to many other parts of the country, were anything but repressed in the times before the Taleban. The novel tries to bring new colours into the simplified black-and-white image of Afghanistan that many people still have.

Khaled Hosseini: A Thousand Splendid Suns. Bloomsbury. 2007. 417 pages.

Khaled Hosseini.com
Bloomsbury: Khaled Hosseini
Indian Muslims review: A Thousand Splendid Suns
Wikipedia: A Thousand Splendid Suns
Wikipedia: Khaled Hosseini

See also:

tiistai 4. elokuuta 2009

Ursula K. Le Guin: Lavinia

Itse asiassa runoilija antoi minulle vain nimen ja minä olen itse luonut itseni. Mutta ilman häntä taitaisin olla nimetön. En ole koskaan moittinut häntä. Ei runoilijakaan voi kaikessa onnistua.
Mutta outoa silti, ettei hän antanut minulle ääntä. Minä en puhunut hänelle ennen sitä yötä, jolloin tapasimme alttarilla tammien alla. Mistä minun ääneni oikein on kotoisin? Ääni joka huutaa tuuleen Albunean rinteillä, ääni joka puhuu kieletönnä ikiomaa kieltään?


Ursula K. Le Guinin kirjoja olen aikonut lukea jo pitempään; Lavinia on niiden uusimmasta päästä. Luin etukäteen pari romaania hehkuttavaa arvostelua, mutta täytyy myöntää että kirja oli kuitenkin jonkinlainen pettymys. Romaanin henkilöt, itse Laviniaa lukuun ottamatta, jäivät hyvin etäisiksi, ja tarpeettoman yksityiskohtainen selitys alueen maantieteestä (kirjassa oli myös kartta) ja heimojen välisistä poliittisista selkkauksista häiritsivät muuta kerrontaa. Ihan tällaista en odottanut.

Laviniassa on mielenkiintoinen häivähdys metafiktiivisyyttä: romaanin päähenkilö tietää olevansa fiktiivinen henkilö. Latiumin kuninkaan tytär, Lavinia, tapaa pyhässä uhrilehdossa tulevaisuuden aaveen, roomalaisen Vergiliuksen, joka kirjoitti Homeroksen Odysseiaan verrattavan kansalliseepoksen, Aeneiksen. Vergiliuksen runossa kuningatar Lavinia on vain muutaman säkeen arvoinen sivuhenkilö, mutta Le Guin antaa naiselle äänen, luo tälle persoonan ja päästää tämän itse keskustelemaan runoilijan kanssa omasta identiteetistään.

Lavinia elää miesten ja kotijumalien hallitsemaa elämäänsä Italiassa n. 1200-luvulla eaa. Äitinsä painostuksesta huolimatta hän kieltäytyy naimasta sukulaismiestä, Turnusta, koska on nähnyt näyn mereltä saapuvasta sankarista, joka on hänen tuleva puolisonsa. Mereltä saapuukin troijalaispakolaisten joukko mukanaan suuri sotasankari, Aeneas. Kuten Spartan Helena, myös Latiumin Lavinia aiheuttaa tahtomattaan sodan eri kansojen ja miesten taistellessa hänestä ja hänen maastaan.

Ursula K. Le Guin: Lavinia. WSOY. 2009.
Englanninkielinen alkuteos: Lavinia
Suomentaja: Kristiina Rikman

HS kirjat: "Rooman alkulähteiltä löytyy nainen"
Kirjavinkit: Lavinia
Wikipedia: Ursula K. Le Guin


Katso myös nämä:

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Ennen kuin karkaan kotoa pesen käteni ja kasvoni, leikkaan kynteni, puhdistan korvani ja harjaan hampaani. Teen sen kaikessa rauhassa ollakseni kaikin puolin puhdas. Puhtaus on toisinaan tärkeintä kaikesta. Tarkastelen naamaani peilistä. Nämä kasvot olen perinyt isäni ja äitini geeneiltä - ei niin, että muistaisin miltä äitini näytti. Voin yrittää estää tunteitani näkymästä ja silmiäni paljastamasta mitään ja kasvattaa lihaksiani, mutta ulkonäölleni en mahda paljonkaan.

Luin Kafkan rannalla ensimmäistä kertaa englanniksi jo keväällä 2006, pian sen ilmestymisen jälkeen, ja uudemman kerran kesällä 2008. Nyt päätin tarttua romaanin suomennokseen, koska Murakami-suomennokset kiinnostavat aina.

Murakamia on muuten suomennettu hävyttömän vähän: Kafkan lisäksi ainoastaan Murakamin kaksi varhaisempaa romaania, Suuri lammasseikkailu (1993) ja Sputnik - rakastettuni (2003). Molemmat, kuten myös Kafka rannalla, on suomennettu romaanien englanninkielisistä käännöksistä - ne ovat siis käännöksen käännöksiä. Murakamin kirjoitustyyli on niin omintakeista, että oli jännä nähdä miten Kafkan suomentaja Juhani Lindholm oli onnistunut välittämään lukijalle arkipäivää ja maagisuutta suloisesti sekoittavan juonen ja pääosin dialogin kautta rakentuvat henkilökemiat.

Kafka rannalla alkaa siitä, kun 15-vuotias Kafka Tamura päättää karata kotoaan. Kafkan äiti on jättänyt hänet pienenä isänsä hoitoon ja napannut mukaansa Kafkan isosiskon. Kafkan etäinen taiteilijaisä on sinetöinyt Kafkan kohtalon oidipaalisella ennustuksella: Kafka aikoo vielä murhata isänsä ja maata sekä äitinsä että siskonsa kanssa. Kafka matkustaa yöbussilla Takamatsuun ja piileskelee vanhassa kirjastossa päivät pitkät, kunnes androgyyni musiikinystävä, kirjastonhoitaja Oshima päättää palkata kirjoista pitävän pojan apulaisekseen. Kirjastoa johtaa eteerinen neiti Saeki, joka kirjoitti nuorena rakkauslaulun myöhemmin kuolleelle poikaystävälleen. "Kynnyskivestä" kertovan laulun nimi on "Kafka rannalla". Neiti Saekin 15-vuotias aave alkaa vierailla kirjastossa nukkuvan Kafkan luona öisin.

Rinnakkaisjuonessa tavataan lapsuuden onnettomuudessa mystisesti muistinsa menettänyt, hieman yksinkertainen herra Nakata, joka omaa kyvyn puhua kissojen kanssa. Nakata lähtee kodistaan Naganosta etsimään kynnyskiveä, jonka avulla portti kahden maailman välillä voidaan aukaista hetkeksi ja ihmiset voivat etsiä ja löytää toisen puoliskonsa.

Kirja on pullollaan puolinaisia ja vaillinaisia identiteettejä, ihmisen puolikkaita. Kafkalla on eräänlainen mielikuvitusystävä tai toinen minä, "Poika nimeltä Varis" ('varis' on ilmeisesti 'kafka' tsekin kielellä, eli intertekstuaalinen yhteys Franz Kafkaan sen kuin vahvistuu). Kirjastonhoitaja Oshiman keho on naisen, mutta seksuaalinen identiteetti homomiehen. Neiti Saeki menetti "toisen puoliskonsa", eli poikaystävänsä, ja elää vain muistoissaan. Jopa herra Nakatan varjo on puolet himmeämpi kuin muiden, koska hän menetti lapsena osan itsestään...

Kafka rannalla on ehdottomasti yksi Haruki Murakamin parhaista romaaneista. Vaikka kuinka yrittäisi pysytellä kärryillä kaikista oidipaalisista yhteyksistä, menneisyyden haamuista ja kynnyskiven symboliikasta, huomaa pian, että Murakami ei päästä lukijoitaan helpolla. Romaani pitää otteessaan aina sen yllättävään loppuun asti.

Haruki Murakami: Kafka rannalla. Tammi. 2009. 639 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka
Englanninkielisestä käännöksestä, Kafka on the Shore, suomentanut Juhani Lindholm

Kiiltomato: "Kohtalo määrää, ihminen häärää"
HS kirjat: "Mielikuvituksessa piilee voimia"
Kirjavinkit: Kafka rannalla
Tammi: Kafka rannalla
Tammi: Haruki Murakami

Katso myös nämä: