Kirjanurkkaus

Tähän asti kaikki on vaikuttanut niin kaoottiselta, niin pirstoutuneelta... palasia, hiukkasia jostakin, tuli äkkiä tutkimusteni aikana mieleeni... Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä... Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut? Kun ranskalainen Patrick Modiano voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuoden lokakuussa, minä ja varmaan aika moni muukin kysyi: ai kuka? Jorma Kaparin 1970-1980-luvuilla suomentamat viisi Modianon teosta olivat painuneet suurelta yleisöltä unholaan. Toisaalta esimerkiksi Joel Haahtela kirjoitti vasta viime vuoden maaliskuussa blogissaan , että hän rakastaa Modianon kaltaisia "uudistumattomia" kirjailijoita, jotka "kirjoittavat yhtä ja samaa kirjaa, vuodesta toiseen". Ymmärrän, miksi Haahtela on nimennyt Modianon yhdeksi suosikkikirjailijoistaan. Heikki Kaskimies toteaa esipuheessaan Hämärien puotien kujaan , että Modianon henkilöhahmot ovat "itseään ja menneisyyttään etsiviä...

Niinpä hän oli aina tiennyt, että ketään toista samanlaista ihmistä ei ollut, ja tuntenut - sillä vaikka se ei ollut todistettavissa, ei se ollut kumottavissakaan - että kukaan ei voinut täysin korvata häntä, Khady Dembaa, siitäkään huolimatta, että vanhemmat olivat lähettäneet hänet pois ja isoäiti ottanut hänet luokseen vain pakon edessä, siitäkään huolimatta, että kukaan maan päällä ei häntä tarvinnut eikä kaivannut. Marie NDiayen Kolme vahvaa naista oli kirjaston uutuushyllystä bongaamani herätelaina. Kirjailijan nimi ei kuulostanut yhtään tutulta, enkä muistanut lukeneeni romaanista yhtäkään blogi- tai muuta juttua. Takakannen hieman paatoksellinen teksti ("Väkevä romaani kolmesta afrikkalaistaustaisesta naisesta, jotka sanovat nöyryytykselle ei.") ja punamusta väritys veivät ajatukset Afrikkaan ja kehitysmaiden sorrettuihin naisiin. Ääh , ajattelin. Ei hirveästi innostanut lukea taas yhtä kliseistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Enpä muista, milloin ensivaikute...

Kansi: Kosti Antikainen Heti alkuun voin kertoa teille että me asuttiin seitsemännessä kerroksessa ilman hissiä, ja siitä se olikin ainainen riesa Madame Rosalle, jonka piti kantaa kaikki kilonsa vain kahdella jalalla, ja kun oli sitä muutakin huolta ja vaivaa. Madame Rosa muistutti meille siitä aina kun ei valittanut jostakin muusta, sillä hän oli lisäksi vielä juutalainen. Eikä hänen terveydessäänkään kehumista ollut, ja voin kyllä tässä heti kärkeen sanoa että sellainen nainen olisi ansainnut hissin. Näin alkaa ranskalaisen Emile Ajarin Goncourt-palkittu romaani, Elämä edessäpäin . Kertojana toimii orpo, 10-vuotias arabipoika Mohammed, eli Momo, joka asuu Pariisin köyhässä Bellevillen kaupunginosassa. Madame Rosa puolestaan on vanha nainen, Auschwitzin selviytyjä, maailmanmatkaaja, räväkkä ja värikäs persoona. Madame Rosa on nuorempana ansainnut elantonsa prostituoituna Marokossa ja Algeriassa. Sittemmin hän on perustanut täysihoitolan "huoranpenikoille" (kuten hän i...

Yhtäkkiä minä näin! Tai aistin koko olemuksellani kirkkaan siteen, joka yhdisti tämän sateenkaaren väreissä välkehtivän hetken toisiin hetkiin, jotka olin aikoinani saanut kokea: kaukaisen illan Charlotten kanssa, Kuku š kan surumielisen vihellyksen ja pariisilaisaamun, joka minun mielikuvituksessani verhoutui aurinkoiseen sumuun, yöllisen hetken lossilla ensimmäisen rakastettuni kanssa, kun suuri matkustajalaiva nousi syleilevien vartaloidemme viereen, ja lapsuuteni illanistujaiset, jotka jo nyt tuntuivat kuuluvan toiseen elämään... Näin yhdistettyinä nuo hetket muodostivat yksityisen maailmansa, jolla oli ikioma rytmi, erityinen ilma ja aurinko. Melkein eri planeetan. Andreï Makinen Ranskalainen testamentti nosti hänet kuuluisuuteen asuinmaassaan Ranskassa. Alun perin venäläissyntyisen kirjailijan romaani seuraa venäläisen pojan vaiheita lapsuudesta aikuisuuteen ja erityisesti hänen läheistä suhdettaan Siperiassa asuvaan ranskalaiseen isoäitiin. Kesävierailuilla isoäiti viihdyttä...