torstai 30. joulukuuta 2010

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Lapset virnistävät minulle ja juoksevat rantaan, jossa naapuritraktoristi vetää venettä järvestä. Marko ohjastaa häntä vedestä vaihtelevalla menestyksellä, ja Piia voivottelee valtavien renkaiden jättämiä mutauria ja hätistelee kikattelevaa Papsua traktorin edestä.
Kirjoitan heistä hilpeän kesäkomedian.
Minulla on vielä aikaa päästä päämäärääni. Ei paljon, mutta on.

Tämä kirja on ollut varmaan yksi loppuvuoden puhutuimmista romaaneista ja jakanut ansiokkaasti lukijansa ja kriitikkonsa kahteen kastiin. Osan mielestä romaani on ylihypetettyä yliammuntaa, osan mielestä taas kirja oli tämän vuoden kotimaista kärkeä, kelpoinen Finlandia-ehdokkaaksi. Ehdokkuutta seurasi Alexandra Salmelan ei-suomalaisen alkuperän aiheuttama kohu. Romaania rohmuttiin kirjakaupoista niin ahkerasti, että painos loppui ja useampi paikka joutui joulun alla myymään ei-oota. Nyt kustantamo on ottanut kirjasta uuden painoksen.

Pidin kirjasta ja viihdyin sen parissa, mutta silti siitä jäi jotenkin epätasainen, epäselvä mielikuva. Kirjan koko rakenne perustuu usean erilaisen kertojan kuvauksille samoista tapahtumista. Päähenkilö Angie on Prahassa opiskeleva, 27 vuotta täyttävä turhautunut taiteilijanalku. Hän päättää lähteä etsimään kadonnutta inspiraatiotaan suureen kirjalliseen taideteokseensa Suomen korpimetsistä. Angien vakaana päätöksenä on kuolla ennen 28-vuotissyntymäpäiväänsä, aivan kuten Jim Morrison, Jimi Hendrix ja Janis Joplin, sekä useat muut kuuluisuudet.

Toinen kertoja on Kassandra, Angien suomalaisen naapuriperheen kissa. Kassandra on kyyninen ja vihamielinen olio, jolla on perusnegatiivinen asenne ympäröivään maailmaan ja sen ihmisiin. Ääneen pääsee myös romaanin ilopilleri, Herra Possu, eli perheen nuorimman lapsen, Pikku Papsun, possupehmolelu. Aina iloinen ja innostunut Herra Possu antaa melko ruusuisen kuvan perheen arjesta, Possu kun ei ymmärrä riitoja tai sarkasmia. Herra Possun osuudet kirjasta tekivät ainakin minut kummallisen iloisiksi; kai tämmöinen yksinkertainen innostus tarttuu kirjankin sivuilta:

Heippa peippa, kaverit, minä täällä taas. Vai että kuka minä? No totta kai teidän vanha kaverinne, hassu ja värikäs kuuluisa laulaja, etevä tanssija ja varsinkin lumoava kertoja Herra Possu. Nyt kerron teille, mitä jännittävää minulle ja parhaalle ystävälleni Pikku Papsulle on tapahtunut tänään. Kuunnelkaa nyt!

Neljäs ja ehdottomasti kirjan puuduttavin kertoja on Opel Astra, perheen auto, joka raportoi mekaanisen uskollisella tarkkuudella auton etu- ja takapenkeillä kulloinkin istuvien matkustajien dialogia. Astra on kertojista ainoa, joka pysyttelee objektiivisena kuvaillessaan perheen ja Angien välisen kitkan kehittymistä.

"Tällaista kirjaa ei ole Suomessa ennen nähty" - näin hypettää kustantajan sivusto. Romaani on kieltämättä uutuudenraikas ja nykyaikainen, mutta sen perusideassa olisi ehkä ollut enemmänkin potentiaalia. Tekstin seassa vilahtelevien outojen kielioppivirheiden alkuperää en edes lähde spekuloimaan. Kissan, pehmolelun ja auton käyttäminen kertojina on kiehtova idea, joka valitettavasti jää jotenkin puolitiehen. Kirjan hauskinta antia olivat Angien kertomat, tilannekomiikkaa sisältävät anekdootit, kuten perheen isän ja naapureiden veneentestausoperaatio.

Kirja myös pistää lukijan töihin, kun eri kertojien kuvailemien tapahtumien palasista pitäisi rakentaa jonkinlainen kuva asioiden "oikeasta" laidasta. Esimerkiksi Herra Possu osoittautuu täysin epäluotettavaksi tapaukseksi. Alussa Possu kuvailee perheen Piia-äitiä ahkerana, äidillisen lempeänä luonnonlapsena, joka askartelee, leipoo ja kierrättää. Vähän myöhemmin Kassandra-kissa kuvailee emäntäänsä onnettomana, kiroilevana epäonnistujana. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että tässä puhutaan samasta ihmisestä...

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos. 2010.

Linkit:
Teos: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Teos: Alexandra Salmela
HS Kirjat: "Ykkösjoukkue sai slovakkikärjen"
Me Naiset: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

maanantai 27. joulukuuta 2010

Anja Snellman: Parvekejumalat

B-rappuun oli juuri muuttanut mustalaisperhe jota Aniksen vanhemmat melkein pelkäsivät, eivät ymmärtäneet sanaakaan niiden puheesta ja äiti ihmetteli kun naiset olivat unohtaneet kampoja hiuksiinsa. Olivatpa hajamielistä väkeä. Kerran joku leveä, silkeissään kahiseva nainen oli yrittänyt povata äidille pesutuvassa ja äiti oli pinkaissut sanaa sanomatta karkuun. Yritti manata henkiä, äiti kertoi hengästyneenä eteisessä, sellaista djinnien spiritismiä. Joskus äiti sekoitti spinningin ja spiritismin.

Luin Parvekejumalat jo muutama viikko sitten, mutta en ole vielä saanut minkäänlaista arviota aikaiseksi. Parissa viikossa tuoreimmat mielikuvat kirjasta ovat jo ehtineet haihtua tai korvautua uusilla lukuelämyksillä (päällimmäisenä mielessä ovat tällä hetkellä Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja Kyrön Mielensäpahoittaja, joista lisää myöhemmin). Mutta yritän palata vielä Snellmaniin; pitäähän tästä jotain kirjoittaa!

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Parvekejumalat sai minussa aikaan kummallisia reaktioita, joita harvemmin lukiessa tulee. Tunsin nimittäin jonkinlaista vastenmielistä myötähäpeää kirjan toista päähenkilöä, Alla Zahraa, kohtaan. Ja myötähäpeä on tunne, jota minulla esiintyy yleensä lähinnä suomalaisten TV-sarjojen yhteydessä. :) Tunne johtui luultavasti Alla Zahran kokonaisvaltaisesta heittäytymisestä uskonnon pauloihin - en kykene ymmärtämään fanaattisen uskonnollisia ihmisiä, joten vierastan heitä jopa kirjallisuudessa. Silti Alla Zahran muslimiksi kääntyminen (tai uskoon "palaaminen", kuten islamissa kauniisti sanotaan) oli kuvattu kiinnostavalla tavalla. Huiviin pukeutuminen voi olla myös vapauttava, jopa voimaannuttava kokemus, jolla nainen saa takaisin itsetuntonsa.

Alla Zahran muutosprosessin rinnalla kulkee päinvastainen kokemus, Suomeen muuttaneen somaliperheen 15-vuotiaan tyttären Aniksen tarina. Aniksen perhettä hallitsee isä, jonka kätyreinä toimivat isoveljet. Äiti on alistunut asemaansa kauan sitten, ja muutkin siskot hyväksyvät perheen miesten asettamat rajoitteet. Mutta Anis haaveilee salaa Madonnan konsertista, huulipunasta, netissä surffailusta, ensisuudelmasta... Ystävystyttyään Taiteilijatalon suvaitsevaisessa perheessä kasvaneen tytön kanssa Anis löytää uuden maailman ja uudenlaisia, kiellettyjä unelmia.

Parvekejumalat käsittelee vaikeita aiheita, mutta on kirjoitettu riemastuttavan kepeällä ja värikkäällä kielellä. Suomalaisen kulttuurin omituisuudet saavat osakseen kummastusta ja kritiikkiä, mutta muidenkaan kulttuurien, uskontojen tai etnisten ryhmien outoudet eivät jää käsittelemättä. Esimerkkinä vaikkapa yllä oleva sitaatti kirjasta.

Maahanmuuttajien elämästä Suomessa on kirjoitettu aivan liian vähän hyvää tai ylipäänsä mitään kaunokirjallista - huolimatta siitä, että aihe on kovasti tapetilla nykyään. Snellmanin romaani paikkaa tätä tyhjiötä ja osoittaa, että Suomessakin voi olla monta tapaa olla nainen - oli huntua tai ei. Silti maahanmuuton käsittely aiheena jää romaanissa mustavalkoiseksi, ja islamista saa lopulta melko yksipuolisen kuvan. Suomen muslimiyhteisöstä onkin kuulunut kriittisiä mielipiteitä kirjan luomaa islam-kuvaa kohtaan. Myös romaanin loppuratkaisu kaikessa dramaattisuudessaan vaikutti minusta turhalta kärjistämiseltä. Aivan kuin kirjailija ei olisi uskonut romaanin olevan riittävän vaikuttava ilman sitä.

Seuraavaksi voisi olla aika kuulla maahanmuuttajien omakohtaisia kokemuksia romaanimuodossa, jos vain yleinen ilmapiiri olisi niille suosiollisempi.

Anja Snellman. Parvekejumalat. Otava. 2010. 316 sivua.

Otava: Parvekejumalat
KSML: Parvekejumalat
Kirjavinkit.fi: Parvekejumalat
Maailman kuvalehti: Kirja-arvio: "Vain kunnian tähden"

maanantai 20. joulukuuta 2010

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Tuhannet luurankonaiset uurastivat viimeisten elämän kipunoidensa varjelemiseksi asetehtaissa järjestäen riviin kranaatteja, tuhansittain kalisevia kiväärinammuksia. Kaupunkia ympäröivillä jäisillä lakeuksilla miehet, joiden kasvot olivat paleltumien kovertamat, lennättivät tuota rautaa toisten miesten päälle, jotka halusivat mielipuolisen sinnikkäästi valloittaa sen valtavan hautausmaan, joksi Leningrad oli muuttunut. Joka yö kuorma-autot lähtivät järven jäälle uhmaten pommikoneita, jotka ahdistelivat lumen keskeltä selvästi erottuvia maalitauluja. Usein ihmislasti hukkui pommien räjäyttämiin avantoihin. Paluukuormana jäljelle jääneet kuorma-autot toivat leipää, jota leikattiin sadankahdenkymmenenviiden gramman siivuiksi pitkittämään muutamalla päivällä elämää, jonka kuvaamiseen ei ollut enää sanoja.

Tähän arvioon olisi voinut ottaa sitaatin melkein mistä kohtaa romaania tahansa. Andreï Makinen tyyli ei jätä kylmäksi ja ennustan, että Tuntemattoman miehen elämä nousee vielä yhdeksi nykykirjallisuuden mestariteoksista.

Makinen kirjoille on tyypillistä, että päähenkilönä on kirjailijaa itseään muistuttava tarkkailijahahmo. Tämäkään romaani ei ole poikkeus: Ranskassa asuva kirjailija, Ivan Šutov, päättää palata vuosikymmenien jälkeen entiseen kotimaahansa Venäjälle. Kovaa vauhtia nykyaikaistuva ja länsimaistuva Venäjä on muuttunut radikaalisti ja Šutov tuntee epämääräistä hämmennystä ja ulkopuolisuutta surffatessaan venäläisillä TV-kanavilla, joissa vilahtelevat automainokset, intialaiset elokuvat, amerikkalaiset TV-sarjat, lesborokkarit ja erotiikka.

Romaani alkaa hieman sekavasti, mikä toisaalta sopii Šutovin hapuileviin ensiaskeliin uuden, oudon Pietarin kaduilla. Mutta romaanissa ei kerrotakaan Šutovin tarinaa. Hän tapaa ystävänsä luona vanhan miehen, sänkyyn sidotun, kuuromykkänä pidetyn Volskin. Volskin muistoille ei ole sijaa nyky-Venäjän länsimaistuneessa kulutusyhteiskunnassa, joten hän vaikenee. Kirjailija Šutov saa kuitenkin kuulla Volskin tarinan rakkaudesta kauniiseen Milaan Pietarin, eli silloisen Leningradin, piirityksen aikaan.

Kaupungin piirityksen sanoinkuvaamaton kokemus on kerrottu järisyttävän tarkkaan, yksittäisten henkilöiden kautta. Leningradia piiritettiin saksalaisten (ja osin suomalaistenkin) toimesta toisen maailmansodan aikaan kahden ja puolen vuoden ajan. Kaupungista pakenevat tapettiin ja kaupunkiin ei juuri päästetty ruokaa tai tarvikkeita. Sähköä, vettä tai lämmitystä ei ollut ja kaupunkilaisille jaettu päivittäinen ruoka-annos oli pienimmillään 125 gramman leipäpala, osin sahajauhoista leivottu. Yli puoli miljoonaa ihmistä kuoli nälkään ja kylmyyteen. Ei ihme, että piirityksestä ei Suomenkaan historiassa haluta kovin äänekkäästi puhua, vaikka Suomen osallisuudesta Leningradin keskitysleirimäiseen kauhuun kiistellään edelleen.

Lukiessa on jotenkin uskomatonta yrittää ymmärtää, että tämä kaikki tapahtui niinkin äskettäin kuin 1940-luvulla. Että vieläkin on ihan oikeasti elossa ihmisiä, jotka selvisivät kahdesta talvesta olemattomilla ruoka-annoksilla, ilman minkäänlaista lämmitystä - aivan tuossa rajan takana! Romaanissa epätoivo ja elämänhalu ajavat ihmiset tekemään uskomattomia asioita.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää kurjuuden kuvausta, vaan mukaan mahtuu kauniita valonpilkahduksiakin. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, kaupungissa toimii koko piirityksen ajan useita harrastelijateattereita, jotka soivat asukkaille edes hetkellisen paon viihteen fiktiiviseen maailmaan. Volski ja Milakin liittyvät näyttelijäkaartiin, joka muuttaa muotoaan ilta illalta sitä mukaa, kun näyttelijät kuolevat - kirjaimellisesti - jopa kesken esityksen.  Mila kerää luokseen orpoja katulapsia, jotka omalla tavallaan rohkaisevat toisiaan kestämään eteenpäin. Kaikki loppuu aikanaan ja sen jälkeen koittaa vapaus - vai koittaako?

Andreï Makinen kirjoissa on Sitä Jotain. Jotain suurta, jota ei oikein pysty kuvailemaan. Tässäkin romaanissa on jotain samaa henkeä kuin 1800-luvun suurissa realismin klassikoissa. Mutta vaikka Makine käsittelee vakavia, historiallisia aiheita klassikkomaiseen tyyliin, tämäkään romaani ei ollut raskas tai vaikea lukea. ja uskallan jopa väittää tätä parhaaksi lukemakseni romaaniksi tänä vuonna.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. WSOY. 2010.
Ranskankielinen alkuteos: La Vie d'un homme inconnu
Suomentaja: Ville Keynäs

Linkit:
WSOY: Tuntemattoman miehen elämä
HS Kirjat: "Piirityksen aikaan laulajat nääntyivät" 
KSML: Tuntemattoman miehen elämä
Wikipedia: Andreï Makine

perjantai 17. joulukuuta 2010

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Kun lapset löysivät pihapuusta violettien kukkien väriseksi muuttuneen kameleontin, tyttö otti sen hellästi kädelleen ja kutsui pienet pojat piiriin ympärilleen. Hän kertoi tarinan siitä, miten väriä muuttava eläin liikkui kahden maailman välillä, sen jonka näemme ja sen joka kuhisee ympärillämme, vaikka saatamme saada siitä vain aavistuksia, siellä asuvat keijut, haltijat ja hyväntahtoiset noidat.

Elina Hirvosen romaanista on kirjoitettu ja keskusteltu paljon, eikä minulla ole enää kovin kummoista lisättävää. Avustustyöstä, ihmissuhteista ja katulasten elämästä Afrikassa kertova kirja on vaikuttavaa, suorastaan järisyttävää luettavaa. Hirvonen on itse asunut Sambiassa ja matkustanut ympäri Afrikkaa, ja kirja onkin hyvin todentuntuinen. Hirvosen romaanin nimettömäksi jäävä maa - epäilemättä Sambiaan perustuva - on omalla tavallaan eksoottinen, mutta ei jää kaukaiseksi. Kirjan hajut, äänet ja ihmiset tunkevat iholle, silmien eteen, mielikuviin. Yksityiskohtien kautta rakentuva tunnelma on - kliseisesti sanottuna - käsinkosketeltava. Hirvonen osaa kirjoittaa, eikä kikkaile turhaan.

Jotain jäi kirjasta silti hampaankoloon. Hirvonen maalaa kaiken kurjuuden, köyhyyden ja toivottomuuden keskellä uudenlaista kuvaa nykypäivän Afrikasta, mutta ei tarkenna kirjansa tapahtumapaikkoja tai -maata sen tarkemmin. Vaikka Sambia kummitteleekin epäilemättä taustalla, jäin jotenkin ihmettelemään paikannimien puutetta. Onko Hirvosen tarkoituksena osoittaa, että paikka on yhdentekevä eli että tapahtumat voisivat sijoittua periaatteessa lähes mihin tahansa Afrikan maahan? Ehkä. Keskiverto suomalaislukija varmaan näkeekin Afrikan epämääräisenä maiden massana - enkä minäkään erottaisi Ugandaa Sambiasta tai Keniaa Etiopiasta, jos Afrikan kartta iskettäisiin yhtäkkiä eteeni. En kuitenkaan suostu uskomaan, että Afrikka on vain yksi suuri, muodoton köyhyyden tyyssija. Mutta sinne epämääräisesti sijoittuva romaani ei ainakaan muuta tätä harmittavaa mielikuvaa.

Niin kuin kameleontti yllä olevassa sitaatissa, myös Hirvosen kirja liikkuu kahden maailman välillä. Suomalainen Paul ja afrikkalainen Esther kertovat omia tarinoitaan vuorotellen. Kirjan rakenne on mielestäni vähän sekava - näkökulmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja ajassakin hypitään koko ajan eteen- ja taaksepäin. Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee romaanista niin vaikuttavan tai miksi se jää mieleen jälkeenpäin. Hirvonen onnistuu katulasten kuvauksessaan paljastamaan jotain harvinaisen raakaa ja surullista tästä maailmasta.

Suosittelen tätä lämpimästi pukinkonttiin! Ja jos kirjan ostaa nyt vaikkapa Akateemisesta tai Adlibrikselta, romaanin hinnasta lahjoitetaan euro Sambiassa toimivalle katulasten lastenkodille. Kampanja on tuottanut lastenkodille jo 5 000 euroa!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta. Avain. 2010.

Linkit:
Avain: Kauimpana kuolemasta
HS Kirjat: "Ihmisen kokemus ei voi olla väärä"
KSML: Kauimpana kuolemasta
Wikipedia: Elina Hirvonen

torstai 9. joulukuuta 2010

Joululahjavinkkejä

Päätin tehdä listan omista kirjallisista joululahjavinkeistäni. Rajailin vähän myös kohderyhmiä kirjoille, jos se helpottaisi jonkun valintaa. :) Kaikki listan kirjat ovat allekirjoittaneen lukemia ja hyväksi havaittuja; oma arvioni löytyy klikkaamalla kirjan nimeä.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. Ehkä paras tänä vuonna lukemani kirja. Suosittelen kaikille, kirjamausta riippumatta!

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman tai Kauimpana kuolemasta. Niille, joilla on jo sofioksaset ja riikkapulkkiset. (Tosin niillä saattaa olla myös elinahirvoset.)

Torgrim Eggen: Sisustaja. Tyylitaitureille ja minimalistisen sisustuksen ystäville.
Torgrim Eggen: Kaksoset. Vastarintaliikkeitä ihannoiville. Che Quevara -julisteen omistaville.

Alison Bechdel: Hautuukoti - tragikoominen perheeni. Itseään etsiville kirjallisuuden opiskelijoille. Mullan alla -sarjan faneille.

Tahmima Anam: Kulta-aika. Äideille.

Alaa-al Aswani: Yacoubian-talon tarinat. Egyptin matkailijoille ja muille nyky-Egyptistä kiinnostuneille.

Sami Hilvo: Viinakortti. Niille, joiden mielestä Mannerheimin mahdollinen homous ei olekaan kansallinen häpeä. Brokeback Mountainista vaikuttuneille.

Tuuve Aro: Sinikka Tammisen outo tyhjiö. Ihmisille, jotka eivät yleensä lue novelleja.

Olli Jalonen: Poikakirja. 1950-luvun pojille.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne. Japanilaisuuteen hurahtaneille.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Mysteerien, salaisuuksien ja sisäoppilaitosten ystäville, joita ei pieni scifin häivähdys säikäytä.

Haruki Murakami: Kafka rannalla. Myyttien ja hyvien lukuromaanien ystäville. Vaihtoehtotodellisuuksia kaipaaville.

W. G. Sebald: Vieraalla maalla. Kulturelleille isovanhemmille.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Margaret Atwood: Orjattaresi

Me olemme olemassa suvunjatkamista varten: emme ole jalkavaimoja, geishatyttöjä, kurtisaaneja. Päinvastoin: meidät pyritään kaikin mahdollisin keinoin pitämään erillään siitä ryhmästä. Emme saa olla vähääkään viihdyttäviä, salaisten intohimojen ei ole sallittua puhjeta kukkaan kanssamme; mitään suosionosoituksia ei pidä pyytää, ei heiltä sen paremmin kuin meiltäkään, rakkaudelle ei suoda pienintäkään jalansijaa. Olemme kaksijalkaisia kohtuja, siinä kaikki: pyhitettyjä astioita, käveleviä kalkkeja.

Kyselin jo joskus kesällä vinkkejä Margaret Atwoodin kirjoista ja muistaakseni marjis suositteli Orjattaresi-romaania (kiitos!). Atwood on jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi; kirjailijan teokset ovat vähän väliä esillä mediassa ja netissä, mutta en ollut jostain syystä lukenut yhtäkään. Aloitin Orjattaresi-romaanin vähän epäileväisenä (scifiin vivahtava dystopiakirjallisuus ei kuulu ehdottomiin suosikkeihini), mutta kirja imaisi täysin mukaansa! Nyt on kulunut jo yli viikko siitä, kun sain romaanin luettua. Luin sen loppuun niin nopeassa tahdissa, että tuntui siltä, että tarvitsin jonkinlaisen hengähdystauon ennen kuin osaan kirjoittaa siitä mitään.

Orjattaresi kertoo Yhdysvaltojen tilalle perustetusta totalitaarisesta Gileadin yhteiskunnasta, jossa vallitsee vanhatestamentillinen, sotilaallinen teokratia. Romaanin kertoja on nainen, joka tunnetaan vain nimellä "Frediläinen", koska hänet omistaa Fred-niminen mies. Frediläinen on yksi harvoista jäljellä olevista hedelmällisiksi todetuista naisista, eli niistä, joilla on vielä mahdollisuus kääntää yhteiskunnan uhkaavasti laskeva väestömäärä nousuun. Mutta sen sijaan, että näitä ihmiskunnalle arvokkaita naisia kunnioitettaisiin, heidät on alistettu miesten vallan alle: heistä koulutetaan tottelevaisia seksiorjia varakkaille miehille ja heidän tarkoituksenaan on ainoastaan hankkiutua mahdollisimman nopeasti raskaaksi. Kirjasta tuli muuten mieleen myös Children of Men -elokuva, jossa ihmiskunta on menettänyt kykynsä lisääntyä ja uhkaa kuolla sukupuuttoon yhden sukupolven aikana.

Naisten väliset ystävyyssuhteet on kielletty, eivätkä naiset ole olemassa muuten kuin suhteessa omistajaansa (heillä ei ole edes omaa nimeä). Toisaalta naisten seksualisoiminen on myös pannassa: nainen on vain synnytyskone, tarkoin vartioitu kuningatarmehiläinen vailla omaa elämää. Järjestelmään sopeutumattomat, sairaat tai liian vanhat naiset lähetetään pahamaineisiin "siirtokuntiin" - ympäristömyrkkyjen ja kurjuuden vaivaamille kaukaisille syrjäseuduille.

Frediläiseltäkin on riistetty aviomies, tytär ja oma nimi, mutta naisessa kytee kapinan siemen. Ulkoista tottelevaisuutta valvovat George Orwellin 1984-romaanin Isoveljeä muistuttavat "enkelit" ja heidän symbolinen silmänsä. Naisen sisällä kuitenkin kuohuu, ja toivo menetetyn puolison ja tyttären löytämisestä elää vahvana. Mutta minne mennä, kun jokaista askelta vahditaan ja jokaista ääneen lausuttua lausetta salakuunnellaan? Painostavan ja lohduttoman tunnelman luojana Atwood on vertaansa vailla.

Atwoodin romaani luo synkän kuvan maailmasta, joka perustuu sovinismille ja totalitaarisuudelle. Propaganda ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan kaikkia, eikä ihmisen yksityisiä ajatuksia voi valvoa. Toisaalta tämmöinen dystopia ei ehkä ole niin fiktiivinen kuin haluaisi kuvitella: naisten seksiorjuus, määritteleminen suhteessa mieheen ja luokittelu roolin perusteella on meidänkin maailmassamme arkipäivää. Mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä romaani, jonka loppu oli täydellinen yllätys.

Margaret Atwood: Orjattaresi: Tammi. 1998.
Englanninkielinen alkuteos: The Handmaid's Tale
Suomentaja: Matti Kannosto

MargaretAtwood.ca [en]
Otava: Margaret Atwood
Wikipedia: Orjattaresi
Wikipedia: Margaret Atwood

lauantai 4. joulukuuta 2010

Kirjoja, joita jokaisen tulisi lukea

Minäkin vein Laurenin Lukuisa-blogista luettujen kirjojen haasteen. BBC:n mukaan keskiverto ihminen on lukenut tältä listalta kuusi kirjaa. Oma suhdelukuni on ihan mukava 37/100 (luetut lihavoitu). 

Kuinkahan moni voi muuten oikeasti väittää lukeneensa kohdan 14, eli Shakespearen koko tuotannon? Rispektiä sille. :)

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell

9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez

44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaid's Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding

50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery

93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

Keskisuomalaisen tekemästä vastaavasta listasta suomalaiselle lukijalle olen lukenut 35/100. Tosin hävettää näin Itsenäisyyspäivän nurkilla, kun en ole lukenut Tuntematonta sotilasta tai Pohjantähteä...

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta

3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä

5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984

15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus

19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja (en ehkä ihan jokaista kirjaa, mutta käykö suurin osa?)

27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat

34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra

39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen

53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään

69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia

78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani

87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

torstai 2. joulukuuta 2010

Finlandia-palkinto 2010

Niinhän siinä sitten kävi, että Mikko Rimmisen Nenäpäivä voitti Finlandia-palkinnon. Blogin sivupalkissa muutaman viikon ajan pojottanut kysely kertoo, että Rimmisen romaani ei ollut veikkaajien kärkikastissa mukana; vain 3 vastaajaa 37:stä veikkasi Nenäpäivää voittoon! Blogikyselyssä voiton vei Riikka Pulkkinen, jota veikkasi lähes puolet vastaajista.

Palkinnonsaajan julkistus ei herättänyt minussa mitään kummempia tunteita, kun en (edelleenkään) ole lukenut ehdokkaista yhtään. Ehkä Totta-romaanin rannalle jääminen oli lievä yllätys - tosin en usko, että palkitsematta jääminen pienentää Pulkkisen myyntilukuja tippaakaan.

Onnea joka tapauksessa voittajalle!

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto

Tv:stä tuli uutiset. Niissä oli kuva kauhistuttavasti ruttaantuneesta suuren mustan auton romusta. Sitten näytettiin jotakuta, jonka hän tunnisti prinssi Charlesiksi, seisomassa sairaalan ulkopuolella. Sitten näytettiin valokuvaa prinsessa Dianasta. Hän alkoi kuunnella mitä uutisissa sanottiin ja tajusi, mitä oli tehnyt.
"Voi paska", hän sanoi. "Minä tapoin prinsessan."

Dan Rhodesin pikku kirja on täydellinen piristysruiske pimeisiin talvi-iltoihin. Kirja on aiheestaan huolimatta pirteän kupliva, kevyt ja iloinen. Arjen huumoria riittää, kun sympaattiset henkilöhahmot ajautuvat tahtomattaan mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin.

Kaikki alkaa siitä, kun ranskalainen Veronique on ajamassa "muutaman" drinkin jälkeen kotiinsa pienellä valkoisella autollaan. Pariisilaisessa tunnelissa tapahtuu Jotain, mutta vasta seuraavan aamun uutisia katsoessaan, Veronique tajuaa olevansa osasyyllinen prinsessa Dianan kuolemaan. Kun koko maailma alkaa etsiä pientä valkoista autoa, Veronique värvää walesilaista runoutta harrastavan ystävänsä Estellen ja atonaalista musiikkia kuuntelevan ex-poikaystävänsä Jean-Pierren hankkiutumaan autosta eroon. Pienen valkoisen auton piilotteleminen ja purkaminen osiin osoittautuu monimutkaisemmaksi tehtäväksi kuin luulisi.

Satiirisen tarinan takaa löytyy myös syvempiä kerroksia. Henkilöiden elämää taustoitetaan kaikenlaisilla hauskoilla sivujuonilla, joista ei rakkautta ja surua puutu. Napakasti kirjoitettu kirja ei kuitenkaan jää märehtimään syyllisyyden tai katumuksen tunteilla, vaan henkilöt ovat ikuisesti huolettomia ja vähän höpsöjä. Todellinen feel good -kirja.

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto. Sammakko. 2006.
Englanninkielinen alkuteos: The Little White Car
Suomentaja: Elina Koskelin

Linkit:
DanRhodes.co.uk [en]
Sammakko: Dan Rhodes
Kirjavinkit.fi: Pieni valkoinen auto

tiistai 30. marraskuuta 2010

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Ei ollut sinänsä ihme että keikka oli päässyt yllättämään hänet. Se oli kaikista keikoista juuri se jolle kukaan ei olisi halunnut joutua eikä olisi suonut liioin kavereittenkaan joutuvan, se oli aina yhtä vaikea. Se oli vaikea jo siksi että se oli harvinainen, ja sen tähden siihen ei kouliintunut. Jokainen sellainen keikka oli aina kuin ensimmäinen, siksikin, että siinä oli tasapainoteltava vielä herkemmin kuin muilla kuolinpaikoilla ja yritettävä silti löytää totuus.

Tunnustus #1: Ainoa Harjunpääni ennen tätä uusinta on Harjunpää ja rakkauden nälkä, jonka luin jollekin lukion äidinkielen kurssille. En muista kirjasta juuri mitään, eikä se herättänyt mitään kummempaa rikosromaani-innostusta. Luen todella vähän dekkareita, joten en osaa sanoa onko tämä uusin nyt jotain "taattua Harjunpäätä" tai peruskamaa suomalaisten rikosromaanien rintamalla. Mutta jotain suureen yleisöön vetoavaa Harjunpää-romaaneissa täytyy olla - miksi muuten ne pompsahtaisivat aina ilmestyttyään myyntilistojen kärkeen?

Tunnustus #2: En pitänyt Harjunpää ja rautahuone -romaanista. En ensinnäkään pitänyt Harjunpäästä itsestään, enkä osannut ilmeisesti virittäytyä oikeaan tunnelmaan kirjaa lukiessa. Välillä tuntui kuin olisi katsonut erityisen karmivaa CSI-sarjan jaksoa, välillä taas rankkaa pornoa. Toki väliin mahtui positiivisia pilkahduksiakin. Romaanin synkkyyttä valaisee erityisesti Neean hahmo - pyörituoliin sidottu kääntäjä, jolla on lämminhenkinen suhde Orvoon, seksityöläisenä toimivaan mieheen. Mutta vaikka juoni sinällään veti vääjäämättömästi eteenpäin, tarinaan tuntui koko ajan jäävän aukkoja ja epäselvyyksiä. Romaanin varsinaisen rikoksen tekijä paljastuu lukijalle oikeastaan melko pian, ja kirjan loppupuolella odottaa vain sitä, saisiko poliisikin lopulta saman selville.

Tunnustus #3: Hyvän kirjan pitäisi herättää jotain tunnetiloja lukijassa, tämä ei herättänyt juuri mitään. Odotin edes jonkinlaista jännitystä, mutta jännittävät kohtaukset tai yllätykset loistivat poissaolollaan. Yksityiskohtaiset, inhorealistiset kuvaukset mätänevistä ruumiista ja sadistiset seksikuvaukset herättivät lähinnä inhoa. Ja inhoa en oikein osaa samastaa viihteeseen. Yhteiskunnasta - tai ainakin sen pimeimmistä puolista - annettaan romaanissa kyynisen pessimistinen kuva, eikä tunnelin päässä näy juuri valoa.

Lopuksi: Moni varmaan ostaa uuden Harjunpään pukinkonttiin tai löytää sen itse tänä jouluna lahjapaketista. Itse en uskaltaisi ostaa tätä kuin paatuneimmalle tosifanille, sen verran rajua tekstiä kirjassa on. 

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone. Otava. 2010.

Linkit:
Otava: Harjunpää ja rautahuone
Otava: Matti Yrjänä Joensuu
HS kirjat: "Itkettää, kun näkee omin silmin"
KSML kirjat: Harjunpää ja rautahuone

torstai 25. marraskuuta 2010

Andrea Levy: The Long Song

July was born upon a cane piece. 
Her mother, bending over double, hacked with her cane bill into a thick stem of cane. [...]
So intent was she upon seeing that the weeping cane was stripped of its leaves - even in the dampening rain its brittle edges flew around her like thistledown - that she did not notice she had just dropped a child from her womb. July was born right there - slipping out to fall bloody and quivering upon a spiky layer of trash.

This is the first novel by Andrea Levy that I've read, although her name was vaguely familiar to me before. The original reason why I grabbed this book from the library was that it was one of the Booker Prize nominees this year (although it didn't win). I'm glad I did read this, it's a brilliant book with language that is nothing short of amazing.

The Long Song is written in the form of a memoir and the narrator takes on a very prominent role from the beginning of the novel. As soon as you open the front cover of the book, you see the following text:

You do not know me yet but I am the narrator of this work. My son Thomas, who is printing this book, tells me it is customary at this place in a novel to give the reader a little taste of the story that is held within these pages. As your storyteller, I am to convey that this tale is set in Jamaica during the last turbulent years of slavery and the early years of freedom that followed.

The narrator begins to tell the story of July, a slave girl living on a sugar plantation in Jamaica in the early 19th century. July is taken from her mother at a young age and brought up to be a house slave to her mistress, Caroline Mortimer, who has freshly arrived from England. The story is told exclusively from July's perspective, but the narrative is beautifully crafted to include anecdotes and small stories that compete with July's tale. The novel is really about the art of storytelling. It takes the reader to a completely different atmosphere and carefully constructs the setting, the time and the characters to make them seem so alive, so real.

One of the most amazing things about the novel is its language. The vocabulary and sentence structures imitate the Jamaican Creole language. Especially the spoken language and dialogue between the slaves is incredibly written: "This be Miss Kitty's pickney, Miss July. Me did pull her with me own hand 'pon this world. Miss Kitty's pickney - Miss Kitty's pickney has come home."

The novel follows the progress of the end of slavery in Jamaica. As the English plantation owners and overseers desperately try to maintain some of their authority over their workers, the Jamaican slaves are granted freedom. Yet this does not stop them from being treated as second-class citizens. Having "black blood" in your family meant you were not "white" - hence you could not enjoy the same privileges in society as white people. The novel explains the system of labelling people according to their black heritage:

Only with a white man, can there be guarantee that the colour of your pickney will be raised. For a mulatto who breeds with a white man will bring forth a quadroom; and the quadroon that enjoys white relations will give to this world a mustee; the mustee will beget a mustiphino; and the mustiphino... oh, the mustiphino's child with a white man for a papa, will find each day greets them no longer with a frown, but welcomes them with a smile, as they at last stride within this world as a cherished white person.

The novel is a colourful picture of a time and place that I was not familiar with before. It is somehow similar to Toni Morrison's novels, although the setting is different. It gives a shocking image of systematically practiced slavery and inequality that justified itself on racism - a social system that existed between people of different races and skin colours just a couple hundred years ago.

Andrea Levy herself says that the inspiration for writing the novel came from the idea that there is no reason for people of Jamaican heritage to feel ashamed of their slave ancestors. On the contrary: "If our ancestors survived the slave ships they were strong. If they survived the plantations they were clever." But the novel does not stereotype, it does not portray slaves as innocent victims and slave-owners as purely evil and violent. Each side has multiple stories to tell, and July's story is just one of them.

Finally, I can't believe that none of Andrea Levy's novels have been translated into Finnish!

Andrea Levy: The Long Song. Headline Review. 2010

Links:
AndreaLevy.co.uk
Guardian: The Long Song
The Telegraph: The Long Song
The New York Times: "When Jamaica Lost Its Chains"
Buy The Long Song from The Book Depository

maanantai 22. marraskuuta 2010

Kishwar Desai: Pimeyden lapset

Television uutisotsikoissa ilmoitettiin, että "kadonneiden tytärten" muistoksi istutettiin puuntaimia. Punjab on tunnettu tytärtensä murhaamisesta. Naisten suhdeluku miehiin nähden on täällä maan matalin - alle 850 tyttöä tuhatta miestä kohti - ja huolimatta sosiaali- ja väestötieteilijöiden lukuisista vakavista varoituksista tyttöjä pidetään yhä huonona onnena.

Intialainen Kishwar Desai oli itse kertomassa esikoisromaanistaan Helsingin kirjamessuilla ja kiinnostus heräsi siinä määrin, että kirja lähti sieltä mukaan peräti kirjailijan signeerauksella varustettuna. Dekkarimainen Pimeyden lapset käsittelee naisten asemaa Intiassa sekä maan vaiettua salaisuutta: tuhansien (!) ei-toivottujen tyttövauvojen tappamista ja katoamista vuosittain.

Romaanin päähenkilö on sosiaalityöntekijä Simran Singh, omapäinen ja alkoholia iltaisin naukkaileva sinkkunainen, joka saa tehtäväkseen tutkia 14-vuotiaan Durgan menneisyyttä. Durgan perheen kaikki 13 jäsentä on löydetty myrkytettyinä ja puukotettuina kodistaan - vain Durga itse on löydetty elossa, köytettynä sängynpäätyyn. Muiden epäiltyjen loistaessa poissaolollaan, Durga leimataan syylliseksi perheensä murhasta ja vangitaan. Asiaa ei auta se, että Durga itse kieltäytyy puhumasta kenellekään eikä edes kiistä syytteitä. Simranin tehtävä vaikuttaa aluksi mahdottomalta.

Vähitellen Durga kuitenkin avautuu omissa yksityisissä päiväkirjoissaan ja tapahtumien vyyhti alkaa selvitä. Simran löytää yllättäviä salaisuuksia muuten niin kunnialliselta vaikuttavan perheen menneisyydestä - siitä, miksi takapihan mullasta löytyy pikkulasten luurankoja ja minne Durgan isosisko, Sharda, on kadonnut. Entä kuka on Englantiin adoptoitu poika, Rahul?

Romaani itsessään on jotenkin epätasaisen ja keskeneräisen oloinen. Sosiaalityöntekijä Simran seikkailee ympäri Jullandurin kaupunkia kuin mikäkin yksityisetsivä ja tuntuu unohtavan täysin sen, että hänen alkuperäinen tehtävänsä oli auttaa Durgaa ja saada tämä tulemaan ulos puhumattomuuden kuorestaan. Kaikessa tohinassa Simran käy tuskin koskaan Durgan luona vankilassa (Torey Hayden ei tosiaankaan olisi hyväksynyt tätä!), ja lopussa jopa kirjan muut henkilöt joutuvat muistuttamaan häntä siitä, että hän on sosiaalityöntekijä, ei yksityisetsivä. Romaanin lopun kiitossanoissa kirjailija vihjaa, että Simran saattaa esiintyä jatkossa päähenkilönä kokonaisessa kirjasarjassa. Toivotaan, että Simran osaa siihen mennessä päättää, onko hän ihmisiä kuulusteleva yksityisetsivä vai lasten parissa työskentelevä sosiaalityöntekijä...

Kishwar Desai itse kertoi kirjamessujen haastattelussa toivovansa, että romaani luetaan ensisijaisesti fiktiivisenä teoksena, vaikka sen tapahtumat perustuvatkin tositapahtumiin, joita Desai on kohdannut toimittajan työssään. Romaanin fiktiivisten osien lomaan on kuitenkin ripoteltu opettavaisia ja moralisoivia tietoiskuja Intiasta, jotka ovat jotenkin irrallisia. Dekkarimaisuus unohtuu, kun kirjailijalle tulee kiire ympätä teokseen mahdollisimman paljon faktoja ja tilastoja naisten asemasta Intiassa. Aihe on toki tärkeä, mutta Desai oikein osaa jättää toimittaja-minäänsä taka-alalle ja luottaa mielikuvitukseensa. Tuloksena on jonkinlainen faktan ja fiktion sekasotku. Sitä paitsi aiheen lähestyminen murhasta syytetyn teinitytön ääriesimerkin kautta ei varmaankaan anna kovin realistista kuvaa todellisista ongelmista.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Like. 2010. 237 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Witness the Night
Suomentaja: Terhi Kuusisto

Linkit:
Like: Pimeyden lapset
Like: Kishwar Desai
HS kirjat: "Intian naisten kurjuus tallentui rikosromaaniin"
HS: "Kishwar Desai: Intiasta puuttuu 35 miljoonaa naista"
Kirjavinkit: Pimeyden lapset

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Marjane Satrapi: Persepolis

Kiinnostuin Marjane Satrapin Persepoliksesta alun perin Sallan arvion myötä. Luen todella vähän sarjakuvia, mutta tämä ja Alison Bechdelin Hautuukoti ovat saaneet minut janoamaan lisää.

Persepolis on kaksiosainen omaelämäkerrallinen tarina. Ensimmäinen osa, Persepolis - iranilainen lapsuuteni kertoo Marjane-tytön lapsuudesta 1980-luvulla, kun Iran alkoi muuttua radikaalisti fundamentalistisempaan suuntaan. Tytöt hunnutettiin, alkoholi ja musiikki kiellettiin ja katupartiot valvoivat ihmisten siveellisyyttä ja islamilaisen lain noudattamista. Marjanen vapaamieliset vanhemmat marssivat tuhansien muiden lailla mielenosoituksissa, kunnes mielenosoittajien vangitsemisista, kiduttamisista ja tappamisista tuli arkipäivää. Perheet jatkavat kapinointia kotiensa seinien suojissa. Kadulla päästä varpaisiin peitetyt tytöt riisuvat salaisiin kotibileisiin tultuaan huntunsa - alta saattaa paljastua minihame ja korkokengät. Viini virtaa ja Iron Maidenin piraattikasetti soi. Mutta koteihinkin tehdään ratsioita... Silti on uskomatonta, miten ihmiset pystyvät elämään myös "normaalia" elämää rajoitusten ja kiduttamisten välillä. Kapinoinnista maksaa kalliisti, mutta silti se joskus kannattaa...

Toinen osa, Persepolis 2 - kotiinpaluu, kertoo nyt jo teini-ikäisen Marjanen sopeutumisesta Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa lähettävät hänet turvaan. Kulttuurishokki vaihtuu iranilaisen identiteetin torjunnaksi, kun hän yrittää sopeutua uuteen kotiinsa ja elää länsimaisessa kulttuurissa. Mukaan astuvat huumeet ja seksi, kunnes Marjane huomaa nukkuvansa puiston penkillä jo kolmatta kuukautta. Paluu Iraniin vanhempien luo tuntuu järkevältä, mutta kotimaan tapoihin sopeutuminen ei onnistukaan niin helposti.

(klikkaa isommaksi)
Kokonaisuudessaan sarjakuva on hieno, realistisen oloinen kuvaus Iranissa elämisestä, vaikka onkin varmaan melko rajoittunut kuva (Marjanen perhe kuuluu rikkaaseen yläluokkaan, Teheranin kulttuurieliittiin). Ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Iranin historiaa ja yhteiskuntaa Marjanen silmien kautta, toinen osa kertoo enemmän Marjanen omasta aikuistumisesta. Mustavalkoiset kuvat ovat yksinkertaisia, mutta sopivat jotenkin tunnelmaan. Suosittelen kaikille, joilla on vielä ennakkoluuloja sarjakuvia kohtaan!

Sarjakuvien pohjalta on tehty myös samanniminen kehuttu animaatioelokuva, joka tuli jokin aika sitten TV:stä, mutta en tajunnut sitä silloin katsoa...

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni. sekä Persepolis - kotiinpaluu. Like. 2008.
Ranskankielinen alkuteos: Persepolis
Suomentaja: Taina Aarne

Linkit:
Like: Persepolis - iranilainen lapsuuteni
Like: Persepolis 2 - kotiinpaluu
Like: Marjane Satrapi
HS kirjat: "Pää pystyyn, ei kädet"
Wikipedia: Persepolis
Wikipedia: Marjane Satrapi

lauantai 13. marraskuuta 2010

Arundhati Roy: The God of Small Things

In those early amorphous years when memory has only just begun, when life was full of Beginnings and no Ends, and Everything was Forever, Esthappen and Rahel thought of themselves together as Me, and separately, individually, as We or Us. As though they were a rare breed of Siamese twins, physically separate, but with joint identities.
Now, these years later, Rahel has a memory of waking up one night giggling at Estha's funny dream.
She has other memories too that she has no right to have.

First, a word of warning: I am absolutely incapable of writing a sensible, objective or even critical review of this novel. Why? Because I have read this novel too many times, read too many reviews and articles about it, thought about it for too many years and written over one-hundred pages of thesis on it. So writing a good, ordinary blog review seems...difficult, to put it mildly. But I'm doing it anyway, because I have a firm belief that this book is misunderstood by too many people and that everyone, and I mean everyone, should read it.

The God of Small Things (1997) is Indian novelist Arundhati Roy's first and (so far) only novel, although there are rumours that she is currently writing another. The novel was the first novel written by an Indian woman to win the Booker Prize and it became a bestseller around the world immediately after its publication.

The novel basically tells the story of a family living in Kerala, India. It is about a blind, violin-playing grandmother, Mammachi. An aunt called Baby Kochamma, whose forbidden love for an Irish priest makes her condemn everyone else's happiness. An uncle, Chacko, who is critical of the British colonial rule in India, but proud of his own Oxford education. And Ammu, a mother and divorcee, who is an "unmixable mix" with the "infinite tenderness of motherhood and the reckless rage of a suicide bomber". And, of course, the main characters of the novel, Ammu's children Estha(ppen) and Rahel, 7-year-old children who share a special twin bond.

The main events of the novel center around the visit of Chacko's English ex-wife and daughter to Kerala. During the course of the visit, the family faces two separate tragedies, as forbidden boundaries are crossed and taboos are violated. The twins learn that there are "Love Laws", the laws that "lay down who should be loved, and how. And how much." Breaking such laws is not tolerated and the consequences can be violent.

What makes the novel difficult to read? I guess the main problem is that the plot is not chronological. The first chapter of the novel summarises or hints at all the main events and the tragic ending is revealed as early as page 6 of the novel! But the full story is like a puzzle: it is made up of small fragments, personal memories that emerge randomly and are told through the eyes of the two twins who are forced to witness the brutal realities of the adult world. The language of the novel also divides opinions. It is full of metaphors, word-play, and new compound words that Arundhati Roy has made up. The grass is "wetgreen", the day looks like "thunderdarkness", the river behind the family's house has "a rushing, rolling, fishswimming sense." The smell of old roses is "sicksweet", while handcuffs have a "sourmetal" smell. The movie theatre where the twins go to see The Sound of Music has a door that opens into the "fan-whirring, peanut-crunching darkness". I think the language of the novel is brilliant, beautiful and imaginative, but as I said, others have criticised it.

So now I have also managed point out why some people don't like the novel. I do. I can still honestly say it's the best novel I have read. It's also easy to re-read, because you find something new in it every time (like this time I read it, I realized that the novel quotes the lyrics of The Rolling Stones' song "Ruby Tuesday"!). It's a novel about twins, about families breaking up, about the caste system and patriarchy, about breaking taboos and social laws, about loss and death, about memory and redemption. It's a big book. It's... superlative (for lack of a better adjective). Read it.

Arundhati Roy: The God of Small Things. Harper Perennial. 1997.

Links:
The New Canon: The God of Small Things
The Man Booker Prize: The God of Small Things
Wikipedia: The God of Small Things
Buy The God of Small Things from The Book Depository

torstai 11. marraskuuta 2010

Finlandia-palkintoehdokkaat 2010

Finlandia-palkintoehdokkaat on julkaistu. Vähän odotin listalle Sami Hilvon Viinakorttia tai Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, mutta ainakin Riikka Pulkkisen Totta on odotetusti ehdolla.



Ehdokkaat ovat siis:
Joel Haahtela: Katoamispiste
Markus Nummi: Karkkipäivä
Riikka Pulkkinen: Totta
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Otava korjaa taas puolet ehdokaspotista, kun listan kolme ensimmäistä kirjailijaa on Otavan listoilla. Rimmisen ja Salmelan romaanit ovat Teoksen kustantamia ja Wahlström edustaa suomenruotsalaista Schildts-kustantamoa.

En ole vielä lukenut yhtäkään näistä kirjoista, mutta Totta on ainakin lukulistalla. Myös 27 eli kuolema tekee taiteilijan sekä Karkkipäivä kiinnostavat.

Mitä mieltä te muut olette ehdokkaista?

/edit: Inan blogissa ruoditaan "Finlandia-skandaalia", eli sitä, että Alexandra Salmela ei olekaan Suomen kansalainen. Who cares, sanon minä. Eikö se, että on kirjoittanut romaanin suomeksi ja kustantanut sen Suomessa jo riitä?

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Meidän kaksi kissaamme ovat luksussapuskaa syöviä läskimooseksia, joilla ei ole ihmisten kanssa mitään mielekästä kanssakäymistä. Ne vaeltavat sohvalta toiselle ja jättävät joka puolelle karvoja, eikä kukaan tunnu huomanneen etteivät ne välitä kenestäkään pennin vertaa. Kissojen ainoa kiinnostava puoli on, että ne muodostavat liikkuvan sisustuselementin, mikä on minusta käsitteenä kiinnostava, mutta meidän roikkuvatsaisiin kissoihimme sekään ei oikein päde.

Muriel Barberyn romaaniin on viime kuukausina ihastuttu ja vihastuttu kautta blogosfäärin: Siilin eleganssi on jakanut mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Romaanista ovat pitäneet ainakin Neksu, Leena Lumi, Teresita, Jenni, Hreathemus ja lumiomena; vähemmän innostuneita ovat olleet anni.m ja Ina. Liityn varovaisesti tähän jälkimmäiseen kerhoon kaksijakoisella mielipiteellä: huomasin ensin ihastuvani, sitten vihastuvani tähän kirjaan. Aloitin lukemisen epäilevänä (lupaukset popularisoidusta filosofiasta romaanimuotoon puettuna toivat mieleen lähinnä Coelhon). Ihastuminen kirjan kieleen ei kuitenkaan vaatinut kovin montaa sivua. Älykkään ranskalaisen ovenvartijarouvan osuvat sanankäänteet ja kuvaukset ensin kutkuttivat mieltä, sitten hymyilyttivät ja lopulta suorastaan pakottivat lukemaan ääneen valikoituja pätkiä puolisolle (joka ei, kumma kyllä, pitänyt niitä aivan yhtä hykerryttävän nerokkaina).

Ensimmäiset 100+ sivua menivät siis romaanin tyyliä ihastellessa kuin vettä vain. Innostuin jopa fenomenologian pääpiirteiden selityksestä niin, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin mitä ko. oppi oikeastaan on (*krhm* ja tässä pitäisi kohta valmistua filosofian maisteriksi *krhm*). Mutta mitä sitten tapahtui? Muuttuiko kirja jotenkin radikaalisti n. sadan sivun jälkeen vai aloinko itse lukemaan sitä kriittisemmin? En tiedä. Jokin tökki. Renée (älykäs ovenvartijarouva) vaikuttikin yhtäkkiä hirvittävältä teeskentelijältä, joka oli kyllä sivistynyt ja lukenut, mutta joka oli kuitenkin pohjimmiltaan ärsyttävän avuton ja kykenemätön nousemaan hänelle asetettujen odotusten yläpuolelle. Vaikka hän oli olevinaan moderni ja tiedostava, niin hän ei uskaltanut kyseenalaistaa luokkayhteiskunnan järjestystä, vaan alistui kiltisti kohtaloonsa ja jupisi vain kissalleen ylempien luokkien typeryydestä. Ja sitten saavutamme naiiviuden ja idealismin huipun, kun Renée ilmoittaa, mitä hän tekisi, jos kuuluisi ylempiin luokkiin: "Minä miettisin, miten voisin edistää ihmiskunnan parasta ja auttaa ratkomaan sen olemassaoloa uhkaavia ongelmia, vahvistamaan sen hyvinvointia ja henkistä kehitystä, minä tekisin kaikkeni, jotta maailmassa olisi tarjolla kauneutta, minä taistelisin aidon filosofian puolesta." Uh, sain jostain syystä kylmiä väreitä tuosta lauseesta, niin epä-Renéemäiseltä ja teennäisen popularistiselta se kuulosti.

Itsemurhaa hautova päähenkilö #2, eli 12-vuotias Paloma, on mielenkiintoisen särmikäs hahmo, mutta täysin epäuskottava. Pikkuvanhaa lapsikertojaa on onnistuneemmin kuvannut esim. Jonathan Safran Foer romaanissa Extremely Loud & Incredibly Close. Näyttämölle ilmaantuva japanilainen herrasmies Kakuro Ozu taas vastaa jonkinlaista yli-inhimillisen täydellistä kulturellin miehen vertauskuvaa. Satiiriahan romaani ilmeisesti on, joten karikatyyriset hahmot sallittakoon - minua ne kuitenkin vain ärsyttivät.

Harmittaa, että kirjasta jäi huono maku suuhun, vaikka se alkoi niin lupaavasti. Ylikriittisyydestäni huolimatta kehotan kaikkia tarttumaan kirjaan ennakkoluulottomasti. Moni muu on pitänyt tästä enemmän, eli kannattaa kokeilla!

Muriel Barbery: Siilin eleganssi. Gummerus. 2010.
Ranskankielinen alkuteos: L'Élégance du hérisson
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

Linkit:
Gummerus: Siilin eleganssi
Gummerus: Muriel Barbery
Kirjavinkit: Siilin eleganssi
Savon Sanomat: Siilin eleganssi

perjantai 5. marraskuuta 2010

Olli Jalonen: Poikakirja

Mies on selkärankainen eikä lapamato, opettaja sanoo ja katsoo rivi riviltä meistä jokaista. Yritän istua paikallani täysin liikkumatta ja olla miehen näköinen.
Opettaja alkaa selittää että kaiken perimmäinen merkitys on Suomen maa ja Suomen kansa. Vahvalla kansalla on vahva mieli ja voima. Itkupillejä ja kantelupukkeja Suomi ei tarvitse. Miehen on oltava joka tilanteessa voimakas koska mies ei ole akka eikä kakara eikä ikinä valita ääneen eikä marise ja vaadi.

Olli Jalosen Poikakirja on romaani 1960-luvulla jossain päin Suomea elävästä Ollista, joka käy kansakoulua ja elää omakotitalossa vanhempiensa ja neljän siskonsa kanssa. Aikuisen äänellä, mutta lapsen näkökulmasta kerrotussa romaanissa seurataan Ollin vaiheita koulussa ja kotona; tarinan taustalla on sodanjälkeinen ja nopeasti muuttuva Suomi. Ollin epäinhimillisen ankara opettaja komentaa poikaluokkaa kuin armeijan rykmenttiä ja yrittää valaa heihin isänmaallista henkeä. Olli muun muassa oppii, että adjektiivi on laatusana ja superlatiivi on yliaste, koska vieraskielisiä nimiä ei saa käyttää.

Romaani on oikeastaan kasvutarina, tai lapsuuden loppumisesta kertova tarina. Lopussa Ollin elämää koskettaa enemmän kuin yksi tragedia - sekä oman perheen sisällä että koulumaailmassa. Tarinaa jaksottavat Ollin filosofiset ajatukset: Niin minä opin että jos epäilee niin on jo oikeassa. tai Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Poikakirjasta tulee mieleen Hannu Väisäsen Vanikan palat ja Toiset kengät, joissa myös kerrotaan pojan kasvutarinaa samoihin aikoihin. Väisäsen kirjat ovat kuitenkin jotenkin synkempiä ja raskaampia kuin Jalosen. Poikakirjan arvo on varmaan myös siinä, että se ylläpitää 1960-luvun kulttuuriperintöä ja palauttaa mieliin monia pieniä yksityiskohtia tuon ajan lasten (ja muidenkin) elämästä. Joka Poika -lehti, viidenkymmenen pennin nallekarkit, Nuorten sävel ja purkkapakettien keräilykortit alkavat olla historiaa, mutta Jalosen kirja nostaa ne vielä esiin.

Vaan kuka kirjoittaisi Tyttökirjan samoista ajoista?

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 2010.

Linkit:
HS Kirjat: "Tillilihaa ja ehdotonta hiljaisuutta"
KSML: Poikakirja
Otava: Poikakirja
Otava: Olli Jalonen

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Tuuve Aro: Sinikka Tammisen outo tyhjiö

Helena oli hymyillyt ja räpytellyt ripsiään kutsuvasti, mikä oli naisten yhteistä koodikieltä. Sillä he viestivät haluavansa suhteelta enemmän.
Olisiko se puhtaasti seksiä vai kenties merkityksellistä läheisyyttä, sitä Kalle ei vielä tiennyt. Hän toivoi oikeastaan kumpaakin. Seksin jälkeinen läheisyys oli hyvä asia.

Sinikka Tammisen outo tyhjiö
on Tuuve Aron toinen novellikokoelma, ja ensimmäinen Aron teos, jonka olen lukenut. Täytyy sanoa, että olen aivan myyty.

Olen huono lukemaan novelleja, koska kärsivällisyyteni ei aina riitä pohtimaan ja miettimään pienten tarinoiden syvempiä tulkintoja. Aron novelleja lukiessa tuntui kuitenkin, että tarinoista sai paljon irti jo ensimmäisellä lukukerralla, eikä niihin oltu piilotettu mitään tekotaiteellisia symboleja tai piilomerkityksiä lukijan kiusaksi (tai iloksi - riippuen lukijasta!). Eniten nautin Aron novellien tajunnanvirranomaisesta kielestä, yllättävistä loppuratkaisuista ja ironisesta huumorista.

Osa kokoelman novelleista on jopa novellien mittapuulla lyhyitä, vain pari kolme sivua pitkiä. Kokoelman urbaaneissa novelleissa tavalliset ihmiset joutuvat epätavallisiin tilanteisiin ja joutuvat tekemään tärkeitä päätöksiä tai vaikeita ratkaisuja. Sinikka Tamminen syö Budapest-karkkeja ja soittelee masentuneena yöllisiä puheluita sattumalta valitsemilleen ihmisille. Riittaa taas ei voisi vähemmän kiinnostaa 2,5 miljoonan euron lottovoitto, mutta onneksi rahan jakajia riittää. Ulla kyllästyy muumimukien kolinaan lesbokommuuninsa vauvantekohankkeessa ja päättää "eheytyä" heteroksi. Paras novelli oli mielestäni "Kalle", jossa hurmaavaan Helenaan ostoskeskuksessa rakastunut päättäväinen nimihenkilö ei voi uskoa, että rakkauden kohde voisi olla kiinnostunut kenestäkään muusta kuin hänestä.

Uuden hyvän kirjailijan löytäminen on aina yhtä ihanaa! Hipsin saman tien tämän luettuani kirjastoon ja lainasin Tuuve Arolta kolme muuta teosta luettavien kirjojen pinoon. Lisää Aroa siis luvassa!

Tuuve Aro: Sinikka Tammisen outo tyhjiö. Gummerus. 2001.

Linkit:
Kiiltomato: "Kunnon kabaree"
HS kirjat: "Sketsiteatterin elkeet"
Gummerus: Sinikka Tammisen outo tyhjiö
WSOY: Tuuve Aro

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kirjamessuneitsyen messuraportti

Palailen vielä hetkeksi viime viikonlopun Helsingin kirjamessujen tunnelmiin. Osallistuin messuille ensimmäistä kertaa ja messuneitsyeltä varmaan näytinkin, kun kävelin aluksi vain ympäriinsä typerä virne naamallani. Paikkahan oli lukutoukan unelma: tuntui kuin kymmenet kirjakaupat ja antikvariaatit olisi hallitusti räjäytetty ympäri hallia - plus siihen vielä muutama kuriositeettipöytä (hämmentäviä astrologisia symboleja sisältävä värityskirja lapsille oli ehdottomasti päivän kohokohtia) sekä tietenkin tapahtumat lavoilla.

Kävin messuilla lauantaina ja aamupäivästä tungos ei vielä ollut kummoinen, mutta iltapäivän puolella täytyi jo alkaa suunnitella reittejään, jos halusi päästä mahdollisimman sutjakkaasti pisteestä A pisteeseen B. Seuraavana vuonna täytyy kyllä ostaa useamman päivän lippu - sen verran jäi varmaan vielä näkemättä ja kokematta (mm. kirjabloggaajien tapaaminen meni täysin ohi).

Anne Wiazemskyn esiintymisen peruuntuminen harmitti, mutta pääsinpä kuuntelemaan sekä Kishwar Desaita että Tahmima Anamia, joita myös etukäteen odotin. Intialainen Desai kertoi esikoisromaanistaan Pimeyden lapsista ja sen pääteemasta: ei-toivottujen tyttövauvojen surmaamisesta, joka on edelleen surullisen yleistä erityisesti Intian maaseudulla. Tahmima Anam puolestaan puhui romaanistaan Kulta-aika ja Bangladeshin unohdetusta sodasta. Molemmat haastattelut olivat mielenkiintoisia ja kirjailijoilla oli paljon sanottavaa.

Jälkeenpäin jäin miettimään, miksi Desain haastattelu oli kokonaan englanniksi, mutta Anamin haastattelija tulkkasi kirjailijan sanomisia kuulijoille. Vaikka tulkkaus toisaalta häiritsi haastattelun rytmiä ja pakotti tiivistämään vastauksia, myös Desain haastattelun edes osittainen tulkkaus olisi saattanut olla hyödyllistä joillekin kuulijoille. Miinusta teki mieli antaa siitä, että yleisön kysymyksille ei jätetty lainkaan aikaa lopussa. Lukijat saivat sitten toki esiintymisen jälkeen yrittää etsiä kirjailijoita käsiinsä lavan läheisyydestä, mutta eräiltä meistä nämä katosivat harmittavasti väenpaljouteen... (Note to self: ensi kerralla kyynärpäätä mukaan!)

Ständeillä hillitsin pahimmat ostohaluni ja mukaan tarttui lopulta vain neljä kirjaa: Sami Hilvon Viinakortti signeerattuna (luettu jo ennen messuja ja pidetty; päätyi tyttöystävän lukupinoon), Kishwar Desain Pimeyden lapset signeerattuna (pitihän se nimmari saada, kun kirjailijakin oli paikalla!), sekä antikvariaattipuolelta Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta ja tyttöystävälle Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osa #1, Combray, jossa sivut ovat vielä vanhanaikaiseen tapaan yläreunastaan yhteen liitettyjä (ko. kirjaa ei siis ole vielä luettu!). Lisäksi Akateemisesta Kirjakaupasta lähti sunnuntaina mukaan Rohinton Mistryn Family Matters sekä Alaa Al Aswanyn Chicago. Molemmat kirjailijat kiinnostavat.

Jälkimaku messuista: kirpeänraikas uutuudenviehätys. Lukutoukkainen ja innostunut. Tänne uudestaan! :)

torstai 28. lokakuuta 2010

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Jos sinusta joskus tulee halkaistu - ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni - ymmärrät asioita jotka ovat tavallisten kokonaisten aivojen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan.

En ole aiemmin lukenut Italo Calvinoa. Jos talviyönä matkamies on ilmeisesti jonkinasteinen klassikko, vaikka sillä on muistaakseni jotenkin vaikealukuinen maine. Halkaistu varakreivi sen sijaan ei ole vaikea ollenkaan, vaan nopeaa ja hauskaa luettavaa.

Varakreivi Medardo on sodassa turkkilaisia vastaan, kun häneen osuu tykinkuula, joka halkaisee hänet kirjaimellisesti kahtia. Lääkärit saavat varakreivin puolikkaan kursittua kokoon, ja kotiin palaa halkaistu mies, jolla on vain yksi jalka, yksi käsi ja puolikas naama.

Pian kyläläiset huomaavat, että jäljelle jäänyt puolikas onkin varakreivin ilkeä puoli ja kaikki hyvyys on jäänyt toiseen puolikkaaseen! Paha varakreivi riehuu kylässä kuin Bulgakovin Saatana aikoinaan Moskovassa. Kyläläisten kaivoihin pudotetaan eläinten raatoja, kypsät kurpitsat murskataan pellolle, lasten koreihin ilmestyy myrkkysieniä ja viattomia ihmisiä hirtetään sumeilematta. Edes rakastuminen viattomaan Pamelaan ei saa ilkeää varakreiviä muuttamaan tapojaan. Juoni tiivistyy, kun varakreivin hyvyyttä huokuva vastapuoli ilmaantuu paikalle...

Halkaistu varakreivi on ihanan outo, absurdi ja ironinen aikuisten satu. Väkivaltaisuudet hipovat Grimmin satujen raakuutta, mutta symboliikka on tässä jotenkin syvällisempää.

Calvinon romaani ilmestyi italiaksi vuonna 1952, eli toisen maailmansodan jälkimainingeista on kyse. Romaanin voisi lukea myös allegoriana sodasta, jossa Italia näytteli pahan varakreivin roolia Euroopassa.

Italo Calvino: Halkaistu varakreivi. Tammi. 2004.
Italiankielinen alkuteos: Il visconte dimezzato
Suomentaja: Jorma Kapari

Kiiltomato: "Kesäklassikko: Hyvän ja pahan taistelu"
Tammi: Italo Calvino
Wikipedia: Italo Calvino