Kirjanurkkaus

Helsingin kirjamessuihin on enää kolme yötä aikaa ja viimeistään nyt on aika nostaa blogissakin esille muutama tärppi tämän vuoden messuohjelmasta. Kirjamessut ovat uudistuneet jonkin verran uuden ohjelmajohtaja Ronja Salmen myötä ja mm. lavat on nimetty uusiksi. Katsotaan, miten paljon eksynyttä haahuilua tästä vielä aiheutuu. ;) Messujen teemamaa on Yhdysvallat , ja Yhdysvaltain suurlähetystön messuosastolla aion ainakin vierailla: siellä on "50 States, 50 Books"-näyttely, johon on kerätty eri osavaltioista kertovia tai niitä ilmentäviä kirjoja. Kuulostaa kiinnostavalta! Messuilla on myös tuttuun tapaan lukupiirejä sekä samaan aikaan Messukeskuksessa järjestettävä Viini ja Ruoka -tapahtuma . Viikonloppu tuo mukanaan myös muuta juhlaa, koska Kirjanurkkaus täyttää lauantaina 27.10 pyöreitä vuosia! Ensimmäisestä blogipostauksesta ( Johanna Sinisalon Linnunaivot ) tulee silloin kuluneeksi 10 vuotta. Katsotaan, jos kirjamessuhumun keskellä ehdin tehdä jonkin virallisen b...

Kuolema oli vaatteet ihmisen yllä, ja koko kaupunki oli kääriytynyt tuhkaan upotettuihin liinavaatteisiin, se yski muurauslaastia ja suihkutti ympärilleen aavemaista sumua, ja se oli niin lähellä, että koko elämä muutti olemustaan: se ei ollut enää ainutkertainen matka vaan lyhyt viilto, neulanpisto sormenpäässä, puukonisku hämärällä kujalla, eikä mikään siinä ollut ainutkertaista. Peräänkuulutin nelisen vuotta sitten Suomeen tulleiden ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien kirjoittamia, omakohtaisia romaaneja. Tänä vuonna esiin nousi erityisesti kaksi esikoisteosta, jotka kuuluvat tuohon kastiin: Nura Farahin Aavikon tyttäret ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia . Kissani Jugoslavia voitti vuoden parhaalle esikoisromaanille myönnetyn HS:n kirjallisuuspalkinnon, eikä suotta. Statovcin romaani on rohkean symbolinen ja avoimen omakohtainen, maaginen, runollinen ja raaka. Se on kiehtova hybridi, joka pakenee lokerointia. Se on ja ei ole maahanmuuttajaromaani, on ja ei ol...

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti En rupea siihen samaan oravanpyörään, mistä iso osa Maxin kavereista on jo pudonnut tai pudottautunut pois. En mene esittelemään elämääni sosiaalitoimistoon enkä tilittämään tekemisiäni työvoimatoimistoon. Joten minä olen hyvä luomaan mielikuvia, rakentelemaan totuuksia. Olen hyvä niille, joille kukaan ei ole ollut riittävän hyvä ja jotka eivät sitä aina ansaitsisikaan. Itselleni olen armelias enkä mieti maxmaisesti oikeaa ja väärää, rakkautta ja ihmisiä. Mikähän näissä syrjäytyneiden ja ahdistuneiden nuorten naisten arkirealistisissa tarinoissa minua oikein kiehtoo? Mitä sekavampi ja häiriintyneempi tapaus, sitä parempi! Hämmentävää... ;) Elina Loisan Julkeat -romaanin päähenkilö ja minäkertoja on nuori nainen, joka on muuttanut pikkukaupungista Helsinkiin ottaakseen kaiken irti elämästään. Nimettömäksi jäävä nainen kulkee baarista toiseen, iskee itselleen rahanlähteitä ja sänkykumppaneita sukupuolesta riippumatta ja ylpeilee sillä, että häntä eiv...

Ei ollut sinänsä ihme että keikka oli päässyt yllättämään hänet. Se oli kaikista keikoista juuri se jolle kukaan ei olisi halunnut joutua eikä olisi suonut liioin kavereittenkaan joutuvan, se oli aina yhtä vaikea. Se oli vaikea jo siksi että se oli harvinainen, ja sen tähden siihen ei kouliintunut. Jokainen sellainen keikka oli aina kuin ensimmäinen, siksikin, että siinä oli tasapainoteltava vielä herkemmin kuin muilla kuolinpaikoilla ja yritettävä silti löytää totuus. Tunnustus #1: Ainoa Harjunpääni ennen tätä uusinta on Harjunpää ja rakkauden nälkä , jonka luin jollekin lukion äidinkielen kurssille. En muista kirjasta juuri mitään, eikä se herättänyt mitään kummempaa rikosromaani-innostusta. Luen todella vähän dekkareita, joten en osaa sanoa onko tämä uusin nyt jotain "taattua Harjunpäätä" tai peruskamaa suomalaisten rikosromaanien rintamalla. Mutta jotain suureen yleisöön vetoavaa Harjunpää-romaaneissa täytyy olla - miksi muuten ne pompsahtaisivat aina ilmestyttyään myyn...

Työnnämme kielemme ulos pyydystämään keijuja. Isä pitää meitä käsistä ja me pyörimme hiutaleiden mukana, kylmiä pisaroita kielen päällä, ja kerran, olen varma, että nielaisen hiutaleen sijasta tähden. Puristin kasvot polvia vasten ja muistin sen joulun niin kipeästi, että sen oli pakko olla totta. Toivoin, että Joona muistaisi saman. Elina Hirvosen teoksia on kehuttu eri medioissa ja yksittäisissä blogeissa ja liitynpä nyt itsekin tähän laajaan ja moniääniseen ryhmään. Nappasin Hirvosen yhden päivän esikoisromaanin viikonloppulukemiseksi, mutta kirja ahmaisi mukaansa niin tehokkaasti, että siitä tulikin vain yhden lauantai-iltapäivän pikalukeminen. :) Kirja on surullinen ja myös masentava, mutta samalla oudon toiveikas; elämänmakuinen muttei kliseinen. Välillä tuli mieleen Hannu Väisäsen kuvaukset kurjuudesta ja ongelmallisista perheistä - mutta Väisäsen romaanit ovat mielestäni tähän verrattuna paljon raskaampia. Päähenkilö Anna viettää keväistä päivää kahviloissa istuen ja ...