keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Kansi: Mico Björkqvist & Elina Mickelsson
Me olemme eri näköisiä, joten emme ymmärrä toistemme sisimpiä ajatuksia, mutta arvostamme toisiamme omalla tavallamme. Minä kunnioitan sinua.

Bongasin tämän pienen eteläkorealaisen kirjahelmen Lukuneuvojan blogissa maaliskuun alussa ja pistin välittömästi kirjan varaukseen kirjastossa. Romaanin kansi on upea ja japanilaistaiteilija Nomocon yksinkertaisen herkät viivapiirrokset tarinan lomassa sopivat täydellisesti kirjan tunnelmaan.

Kana joka tahtoi lentää on eläinsatu, faabeli. Genrestä ja lastenkirjamaisesta nimestään huolimatta kirja ei välttämättä sovi ainakaan pienimmille lapsille. Siinä käsitellään melko kaunistelemattomasti tuotantoeläinten karuja oloja, lapsettomuutta, uhrautuvaisuutta ja kuolemaa. Toisaalta se on myös haikean toiveikas tarina erilaisuuden hyväksymisestä, sinnikkyydestä ja vanhemmuudesta.

Tähkä on häkkikanalassa elävä kana, jonka ainoa tarkoitus on munia päivittäin muna maanviljelijälle. Häkissään se ei mahdu tepastelemaan ympäriinsä, räpyttelemään siipiään tai edes hautomaan muniaan. Se ei ole koskaan käynyt häkkinsä ulkopuolella. Tähkällä on kuitenkin unelma: se haluaisi hautoa munaansa ja nähdä oman poikasensa syntyvän. Haave voi kuitenkin toteutua vain häkin ulkopuolella.


Kun vapaus lopulta koittaa, Tähkä saa pian huomata, ettei häkin ulkopuolinen maailma ole kovin ruusuinen paikka. Näätä vaanii kanaa kaikkialla, maatilan muut eläimet syrjivät ja haukkuvat sitä eikä poikasen saaminen yrityksistä huolimatta meinaa onnistua. Pienestä koostaan huolimatta Tähkä uskaltaa jatkaa unelmointia ja päästää irti entisestä elämästään. 

Kirjallisuuden professorina työkentelevän Sun-mi Hwangin kirjasta on tehty myös Etelä-Korean kaikkien aikojen menestynein animaatioelokuva.

Myös esim. Laura/Lukuisa ja Lastenkirjapino -blogeissa on luettu unelmoivasta kanasta.

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää. Sitruuna Kustannus. 2016. 140 sivua.
Koreankielinen alkuteos: Madangeul naon amtak
Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Hen Who Dreamed She Could Fly
Suomentaja: Hilla Hautajoki

Sitruuna Kustannus: Kana joka tahtoi lentää
Sitruuna Kustannus: Sun-mi Hwang

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Jyrki Lappi-Seppälä: Tuulimyllyjä päin

Kansi: Elina Salonen
Marssin itsetietoisuutta teeskennellen mutta polvet notkuen Tammen käännöskirjallisuuden toimittajan puheille ja ilmoitan olevani Suomen parhaita espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjiä; tai jos en olisikaan ihan vielä, minusta tulisi sellainen tuota pikaa - niin että mitähän heillä mahtaisi olla espanjasta käännettäväksi?

Törmäsin suomentaja Jyrki Lappi-Seppälän nimeen viime vuoden loppupuolella, kun luin Luiz Ruffaton huikean Tekokukkia-romaanin. Hetken mielijohteesta tartuin kirjastossa Lappi-Seppälän muistelmiin; kääntäjän elämä kiinnostaa jo ihan ammatillisessa mielessä.

Alaotsikko Kapinallisen kielimiehen muistelmia sekä kirjan kannessa oleva kuvaus "Merkittävän kääntäjän ja radikaalin värikästä elämää 1940-luvulta 2000-luvulle" antavat ymmärtää, että Lappi-Seppälä on jotenkin poikkeuksellisen radikaali ääritapaus. Kapinallisen hänestä taitaa tehdä lähinnä se, että kokoomuksen kansanedustajan vesasta tulee vasemmistolaisnuori. Radikaalius taas näkyy aktiivisena taistolaisuutena 1970-luvulla. Minulle päällimmäisenä muistelmista jäi kuitenkin mieleen Lappi-Seppälän avoin ja ennakkoluuloton ote uusiin haasteisiin urallaan sekä intohimoinen ja kunnianhimoinen suhtautuminen kieleen.

Lappi-Seppälä syntyy joulukuussa 1945. Jatkosota on juuri päättynyt, ja jouluna saa oikeaa kahvia korvikkeen sijaan. Hän asuu lapsuutensa Ullanlinnassa varakkaassa perheessä. Keväällä 1961 hän pääsee vanhempiensa kanssa lomalle Espanjaan, mistä herää kiinnostus espanjan kieleen.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Lappi-Seppälä hakeutuu Tammelle espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjäksi. Kustannustoimittaja lyö nuorelle miehelle käteen erään Jorge Amadon paksun, brasilianportugalinkielisen opuksen. Innokas kääntäjänalku haluaa todistaa kykynsä ja lupaa suomentaa teoksen, vaikkei portugalia juuri osaakaan! Eikä kääntäminen sujukaan ihan ongelmitta. Lappi-Seppälä hakee apua jopa kääntäjäidolinsa Pentti Saarikosken kotoa (Saarikosken kiitelty Sieppari ruispellossa -suomennos on äskettäin julkaistu). Saarikoski pistääkin nuoren miehen hakemaan hänelle Alkosta kossupullon, kuten Juice aikoinaan teki Antti Heikkiselle!

Amado-käännöksen deadline menee ohi ja välillä pitää käydä armeijakin. Lopulta käännös valmistuu lähes vuoden myöhässä. Tammi ei kuitenkaan enää viitsi julkaista sitä, Lappi-Seppälän suureksi pettymykseksi (tosin Otava julkaisee teoksen kahtena niteenä 20 vuotta myöhemmin).

Kaikenlaista Lappi-Seppälän elämään kieltämättä mahtuu. Hänet kastetaan katolilaiseksi ja hän opiskelee romaanista filologiaa sekä perustaa perheen. 1960-luvun lopulla hän toimii aktiivina vasemmistolaisessa kehitysmaiden oloista tiedottavassa ryhmässä, ja 1970-luvulla Suomen kommunistisen puolueen jäsenenä. Niin, ja työkseen hän toimii mm. Otavan kustannustoimittajana, tulkkina ja kirjapainon toimitusjohtajana. Välillä muistelmissa on lievästi puuduttavia listoja esim. nimekkäistä naapureista. Lappi-Seppälä mainitsee ohimennen tunnettujen suomalaisten nimiä, muttei tarkenna, tunsiko hän heidät henkilökohtaisesti vai sattuivatko he esimerkiksi vain asumaan samassa kaupunginosassa!

Taistolaisliikkeen historiasta kiinnostuneet saavat varmasti kirjasta paljon irti. Lappi-Seppälä pohtii perusteellisesti 1960-luvun nuorisokapinaa ja taistolaisliikkeen synnyn syitä, myös omia motiivejaan:

Itse satun edustamaan nuorkommunisteihin liimattua (monelta osin virheellistä) karikatyyriä ylempään keskiluokkaan kuuluvan, akateemisen ja suhteellisen varakkaan perheen lapsesta, joka hurahtaa taistolaisliikkeeseen.

Minua taas ei henkilökohtaisesti taistolaisliike juuri kiinnosta vaan olisin halunnut lukea enemmän Lappi-Seppälän kääntäjän urasta, joka jää yllättäen kirjassa taka-alalle. Miehellä on kuitenkin 50 vuoden (!) käännöskokemus, ja olisi ollut mielenkiintoista lukea esim. kiperistä käännösprojekteista tai mieleenpainuvista ja hauskoista käännösratkaisuista vuosikymmenten varrelta. Millaista on ollut kääntää José Saramagoa? Entä Mario Vargas Llosaa? Näistä Lappi-Seppälä ei kerro mitään. Cervantesin Don Quijoten uutta suomennosta, josta Lappi-Seppälä sai kääntäjien valtionpalkinnon ja josta hänet ehkä parhaiten tunnetaan (ja johon muistelmien nimikin viittaa!), sivutaan vain lyhyesti - teoksen epilogissa!

Jyrki Lappi-Seppälä: Tuulimyllyjä päin. Into. 2015. 230 sivua.

Into: Tuulimyllyjä päin
Kiiltomato: Tuulimyllyjä päin

torstai 7. huhtikuuta 2016

Kerttu Ruuska & Nadja Sarell: Elsa ja Lauri juhlissa

Kevät ja kesä ovat perinteisesti juhlien aikaa. Kohta alkaa lahjojen pähkäily ja juhlavaatteiden kaivelu kaapin perukoilta serkkupojan ylioppilasjuhliin, kummitytön rippijuhliin tai ystäväpariskunnan häihin. Lapsiperheessä juhliin valmistautuminen (omiin tai muiden!) aiheuttaa kaikenlaista lisähuolta: Miten ihmeessä se juhlamekko on ehtinyt jäädä pieneksi viime kesän jälkeen? Muistathan sitten kätellä kaikkia sukulaisia, myös sitä pelottavasti murisevaa vanhaa setää? Ja näpit irti siitä syntymäpäiväkakusta!

Edellisissä juhlissa, joissa olimme, 3-vuotias tyttäremme mm. konttasi ruokapöydän alla vieraiden sääriä tökkien, kaatoi mehulasin pöytäliinalle ja esitti spontaanin breakdance-esityksen keskellä olohuoneen lattiaa. Lievästi hermoja raastavan kokemuksen jälkeen päätimme vakaasti paneutua käytöstapojen opetteluun hieman ahkerammin. :)

Niinpä Kerttu Ruuskan kirjoittama ja Nadja Sarellin kuvittama Elsa ja Lauri juhlissa osuu aika täydelliseen saumaan. Hassua, koska edellinenkin Elsa ja Lauri -kirja (Elsa ja Lauri matkustavat) tuli luettua juuri vähän ennen ulkomaanmatkaa ja sopi siihen tilanteeseen kuin nakutettu.

Elsan ja Laurin perhe saa kutsun Selma-mummun syntymäpäiville. Yhdessä sisarukset suunnittelevat ja askartelevat mummulle yllätyslahjan. Tyttären suosikkisivu on kuulemma se, kun Elsa ja Lauri ovat metsässä keräämässä tarvikkeita lahjaan.


Juhlissa tervehditään tuttuja ja sukulaisia ja vaihdetaan kuulumisia. Kaikkea tarjolla olevaa maistetaan, ja jälkiruoaksi on tietenkin syntymäpäiväkakkua. Lapset menevät leikkimökkiin leikkimään omia juhliaan, joissa tarjoillaan voikukkakeittoa ja käpykakkuja. Kotimatkalla pieniä juhlijoita jo väsyttää.

"Katso, äiti. Elsan silmät hymyilee, kun se nukkuu."
Kirjan opettavaisessa tieto-osiossa on Elsan ja Laurin sukupuu, jonka avulla voi opetella sukulaisten nimityksiä. Sukupuuhun mahtuu ilahduttavan monimuotoisia perheitä. Sivuilla on myös tiivistetysti kerrottu juhliin valmistautumisesta ja juhlaetiketistä. Lopuksi kerrotaan vielä lyhyesti erilaisista juhlista nimenantojuhlasta ylioppilasjuhliin.


Vaikka juhlissa ollaankin, niin kirja on ihanan arkinen ja sen tilanteet helposti tunnistettavia sekä lapselle että vanhemmalle. Elsaa ja Lauria ihmetyttävät asiat ("Miksei mummulle osteta legoja lahjaksi?", "Miksen voi laittaa jalkapalloshorteja juhliin?") on selitetty selkeästi. Nadja Sarellin värikkäät kuvat piristävät. Ehkä olisin kaivannut tarinaan vielä jotain yllättävää tai jännittävää käännettä. Tosin lapsi viihtyi tämän parissa hyvin eikä meinannut malttaa odottaa sivua, jolla Elsan ja Laurin yllätyslahja mummulle lopulta avataan. :)

Kirjaa on luettu myös Lastenkirjapinossa ja Sininen keskitie -blogissa. Toukka Lastenkirjakioskissa Helsingissä on tässä kuussa esillä Nadja Sarellin kuvitustöitä kirjasta.

Kerttu Ruuska & Nadja Sarell: Elsa ja Lauri juhlissa. Oppi&ilo. 2016. 32 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Oppi&ilo: Elsa ja Lauri juhlissa
Oppi&ilo: Kerttu Ruuska
Oppi&ilo: Nadja Sarell

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Elämäni ensimmäisenä päivänä mä haluaisin olla kukatahansa.
Se kukatahansa, johon katse ei osu. Joka saa mennä metrossa, ratikassa, junassa, lentokoneessa niin, että se on joku vain.
Ei friikki. Ei erityistapaus. Ei sellainen jota katsotaan hitaasti tai kaksi kertaa.
Mä menisin kahvilaan ja ottaisin ison kolan ja lukisin kaikki lehdet, mitä niillä on. 

Friillä pyörii parhaillaan sympaattinen tosi-tv-sarja Minä olen Jazz, joka kertoo 14-vuotiaan teinitytön perheestä ja arjesta. Oman mausteensa mukaan tuo se, että Jazz on syntymässä pojaksi määritelty transsukupuolinen nuori. Huumorintajuisen ja sanavalmiin tytön arkea on yllättävän viihdyttävää seurata, varsinkin, kun kyseessä ei ole mikään traaginen nyyhkytarina, jossa vanhemmat eivät hyväksy ja sisarukset eivät tue. Jazz on saanut elää taaperosta asti omaksi kokemassaan sukupuolessa, ja isoveljetkin puolustavat häntä raivokkaasti kavereilleen. Ihailtavan rohkeaa.

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo myös transnuoresta. 17-vuotiaalla Peetulla on purjelentoa harrastava isä, mainoskampanjoita työkseen tekevä äiti (joka on eläväinen, liikkuva ja tyhjä) sekä isoveli, sanavalmis ja nokkela perheen hymypoika. On myös Aamu, käheä-ääninen tyttöystävä, joka harrastaa kiipeilyä ja syö hernekeittoa suoraan purkista.

Edessä on kesä ja isän lupaamat kymmenen purjelentoa kahdestaan. Peetun elämä on käännekohdassa: syksyllä hän täyttää 18 vuotta ja saa vihdoin mennä rintojenpoistoleikkaukseen.

Välitila entisen ja tulevan, oikean minän välillä on Peetun mielestä piinaava. Välitila taivaan ja maan välillä, isän kanssa moottorittoman purjelentokoneen hiljaisuudessa sen sijaan tarjoaa puolueettoman paikan avautua, keskustella luottamuksellisesti. Kymmenen lennon aikana taivaalla kysytään vaikeita kysymyksiä ja puhutaan avoimesti onnesta, elämästä, perheestä ja peloista. Purjelentokoneessa ei istu stereotyyppinen juro suomalainen mies ja kapinoiva, vähäsanainen teini vaan yllättävän suorapuheiset isä ja poika, jotka osaavat, uskaltavat ja haluavat puhua tunteistaan.

Purjelentokone Savonlinnan taivaalla kesällä 2012
Peetu on sukupuoli-identiteetistään varma, mutta ei suhtaudu sukupuolenkorjausprosessiin innolla. Sairaala on hänen mielestään tunneli ja kaninkolo, epäpaikka täynnä teeskentelijöitä. Peetu ei jaksaisi olla edelläkävijä, puolestapuhuja, oikeuksien ajaja tai mikään transihmisten ääni. Hän ei haluaisi olla pelkkä diagnoosi vaan elää rauhassa omana itsenään joutumatta outtaamaan itseään päivittäin arkisissa tilanteissa. Entä jos mä joka nyrkkiin käveltyäni haluaisin olla post-operatiivisesti vaan ihan vitun hiljaa, hän kysyy.

Kirjan alaotsikko on "elämänmuutosromaani" eikä Peetu ole ainoa, jonka elämä romaanissa muuttuu. Yksi romaanin kiinnostavimmista henkilöistä on Peetun äiti, joka on kyllä lukenut jokaisen Transtukipisteen lehtisen, muttei kykene sisäistämään ja hyväksymään asiaa. Hän loukkaantuu ja lipsauttelee asioita eikä pysty yhtäkkiä muuttumaan pojan ja tytön äidistä kahden pojan äidiksi. Itse äitinä voin tavallaan ymmärtää ja tavallaan en. Jos sukupuolen näkee yhtenä ihmisen määräävimmistä piirteistä (ja harva voi olla näkemättä, siitä yhteiskuntamme pitää huolen), niin sen vaihtuminen toiseksi saattaa tuntua siltä, että koko ihminen vaihtuu toiseksi, vieraaksi. Myös Marja Björkin Poika-romaanissa käsitellään äidin roolia vastaavassa tilanteessa; sekin kertoo transnuoresta.

Kesän jälkeen kaikki on toisin ei suhtaudu transnuoren elämään yhtä huumorintajuisesti kuin Minä olen Jazz, mutta Kolu onnistuu silti käsittelemään vaikeaa ja monimutkaista aihetta yllättävän kevyesti. Kirjasta aistii, että sitä varten on tehty runsaasti taustatyötä, ja Peetun ajatukset ja tunteet on kuvattu tarkasti ja hienovaraisesti. Kaiken kaikkiaan hieno kirja aivan liian vähän kirjallisuudessa käsitellystä aiheesta!

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin. Otava. 2016. 112 sivua
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Otava: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava: Siri Kolu
Me Naiset: "Palkittu lastenkirjailija Siri Kolu: Ystävien kokemuksista syntyi romaani transsukupuolisuudesta"

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing/Pinball, 1973

On any given day, something can come along and steal our hearts. It may be any old thing: a rosebud, a lost cap, a favorite sweater from childhood, an old Gene Pitney record. A miscellany of trivia with no home to call their own. Lingering for two or three days, that something soon disappears, returning to the darkness. There are wells, deep wells, dug in our hearts. Birds fly over them.

As a hardcore fan of Murakami, I had to get my hands on this back-to-back, combined edition of his two earliest novels, Hear the Wind Sing and Pinball, 1973. Wind was originally published in Japanese as early as 1979, and Pinball in 1980. Both were translated to English in the 1980s, but last year saw the publication of this new translation by Ted Goossen (who also translated The Strange Library) in a reversible book with an introduction by Murakami himself.

I must admit that, to me, the introduction of the book, entitled "The Birth of My Kitchen-Table Fiction" was much more interesting than the two novels! In it, Murakami tells the story of how he began to write, where this world-famous, best-selling, may-win-the-Nobel-any-year-now writer came from.

Murakami married his wife during his university studies and the couple opened a jazz bar in Tokyo in 1974. Managing a bar was fun, but a lot of hard work, and they only barely got by with what they were earning.

In April 1978, Murakami was at a baseball game when an American batter hit the ball with a satisfying crack. And - apparently - it was at that very moment that for no reason and based on no grounds whatsoever, it suddenly struck me: I think I can write a novel.

The rest is history, you might think, but it didn't go as smoothly as that. Murakami sat down at his kitchen table late at night after work and wrote Hear the Wind Sing over the next six months. The problem, he says, was that I hadn't a clue about how to write a novel. No, Murakami did not attend any writing classes. And in fact his favourite books to read were 19th century Russian novels, not contemporary Japanese ones, for instance. So naturally, he tried to imitate the style of 19th century Russian classics in his first attempts of writing fiction. The result, according to him, was somewhat boring and left me cold. Yes, I can imagine...

So he tried a different approach: he wrote the beginning of the novel in English, a foreign language that he was by no means fluent at. He explains what this caused: the language had to be simple, my ideas expressed in an easy-to-understand way, the descriptions stripped of extraneous fat, the form made compact, everything arranged to fit a container of limited size. It was a relief to write in a "simplified" way, because I didn't have to try to impress people with beautiful turns of phrase.

After writing the English draft, Murakami then "translated" - with slight modifications - the text to Japanese: In the process, inevitably, a new style of Japanese emerged. The style that would be mine.

And yes, Murakami's style is deceivingly simple, lucid, matter-of-fact and to-the-point. Of course, he no longer writes like this, translating his own text as he goes along, but his early method does explain why his writing style is so unique.

So he wrote Hear the Wind Sing and sent it to the writing competition of a literary journal. After that he did something that only a person with zero literary ambition could do: he forgot all about the competition and his story! If the novel hadn't been shortlisted and eventually won the prize, Murakami probably wouldn't have written anything anymore and the world would be a much less magical place.

After the success of Wind, he wrote a sequel, Pinball, 1973. It was also well-received and Murakami could become a full-time writer. In 1982, he published A Wild Sheep Chase, the third book of what is now known as the Trilogy of the Rat.

So what are these first novels all about? Hear the Wind Sing begins tentatively, almost awkwardly. There seems to be a lot of stream-of-consciousness, of trying out different storylines and topics. The unnamed protagonist and his friend, the Rat, are students leading a typical student life: they talk about girls, life and sex while drinking great quantities of beer. There is something noticeably murakami-esque about all this: meticulous lists and detailed descriptions of sexual partners and their individual peculiarities (including a girl with nine fingers). Both Wind and Pinball also contain numerous references to popular culture - bands, composers, films - and other small details that re-emerge in many of Murakami's later works (wells and people going in them, enigmatic cats etc.).

In Pinball, already much more calculated and skilful than Wind, the protagonist is a translator who lives with identical twin girls. He drinks coffee, reads Kant and goes to work. In his grey life, each day was a carbon copy of the last. You needed a bookmark to tell one from the other. Eventually, he goes on a search to find a very rare, three-flippered pinball machine called Spaceship.

Nothing much actually happens in the novels. The storylines are flimsy, almost non-existent. The characters seem a bit lost and unsure of themselves, wandering aimlessly without direction as young adults. Perhaps mirroring Murakami's own uncertainty about writing or life in general.

Both novels lack a sense of maturity. The plot or story has no clear direction. Also, unlike many of Murakami's later works, there is nothing fantastic or supernatural in the novels, no parallel worlds or anything like that.

For hardcore Murakami fans the novels offer a fascinating glimpse into the author's early years and writing style, which was still rough and unrefined. Other readers, don't bother. Murakami has a lot to offer, but I recommend going for his later books instead of these.

Haruki Murakami: Hear the Wind Sing/Pinball, 1973. Harvill Secker. 2015. 152 pages (Wind) + 162 pages (Pinball).
Originally published in Japanese as Kaze no uta o kike (Wind) and 1973 nen no pinboru
Translated by Ted Goossen 

The Guardian: Hear the Wind Sing/Pinball, 1973 by Haruki Murakami review - super-elliptical pop-noir
NY Times: Haruki Murakami's 'Wind/Pinball'
Wikipedia: Haruki Murakami