lauantai 30. joulukuuta 2017

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta


Kansi: Tuomo Parikka
Vain harvat maallikot ymmärtävät, että epävarmuus on lääkäreistä paljon piinaavampaa kuin kärsivien tai kuolevien potilaiden kohtaaminen. On melko helppoa hyväksyä potilaan kuolema, jos tietää vailla epäilyksen häivää, ettei häntä voi pelastaa. Hyvä lääkäri kyllä tuntee empatiaa, mutta tilanne on kiistattoman selvä: se on elämää, ja jokaisen täytyy kuolla joskus. Mutta tilanne muuttuu pulmalliseksi, jos ei ole täysin varma, voisiko auttaa tai pitäisikö edes.

Kirurgeja pidetään lääkärikunnan omahyväisimpänä, ärsyttävimpänä sakkina; ja neurokirurgit saattavat kenties olla pahimmasta päästä. Kirurgia vaatii mitä ilmeisimmin rutkasti itsevarmuutta ja kenties toisinaan tämä vuotaa myös persoonan puolelle, näyttäytyen muille liian suurena egona. Tämä on tietenkin vain stereotypia, mutta kokenut englantilainen neurokirurgi Henry Marsh ei ainakaan ole sieltä nöyrimmästä päästä ihmisiä. Toisaalta, miksi olisikaan? Hän tekee työkseen jotain, johon monella ei henkinen kantti riittäisi, fyysisistä taidoista puhumattakaan: leikkaa ihmisaivoja. 

Marshin muistelmateos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta alkaa lauseella Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Kauhuun ja epävarmuuden herättämään pelkoon sekoittuu myös loputonta uteliaisuutta ja ihmetystä ihmiskehon monimutkaisinta elintä kohtaan. Kun vaikea aivoleikkaus menee pieleen, seuraukset ovat usein vakavat, jopa kohtalokkaat. Kun vaikea aivoleikkaus onnistuu, tunne on sitäkin huikeampi. Neurokirurgi tasapainotteleekin päivittäin työssään hurjan kapealla sillalla, jonka toisella puolella on potilaan kuolema ja toisella elämä. Hän on vastuussa. Hänen kätensä liikkeet, tekemänsä valinnat ja johtopäätökset. Moni ei kykenisi tekemään moista työkseen, päivästä toiseen, vuodesta toiseen

Pääsin kuuntelemaan Marshin haastattelua keväällä, kun hän vieraili Helsinki Litissä. Marsh esiintyi lavalla tyynen rauhallisesti ja itsevarmasti ja puhui suoraan työstään ja kirjastaan. Hän kertoi, että kirja kertoo oikeastaan enemmän epäonnistumisesta ja sen sietämisestä kuin ihmeellisistä selviytymisistä ja menestyksestä.

Mieleen jäi erityisesti Marshin elävästi kertoma anekdootti siitä, kuinka nykyään potilas voi olla myös hereillä aivoleikkauksensa aikana. Leikkausalue on toki puudutettu, mutta potilas on täysin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän voi halutessaan jopa nähdä leikkaussalin monitorilta omat aivonsa livenä - mikä scifimäinen, eksistentialistis-filosofinen ajatus! Kerran Marsh oli leikkaamassa erään hereillä olevan potilaan näkökeskusta aivoissa ja potilas samalla katsoi monitorilta kyseistä aluetta, joka käsitteli juuri näkemäänsä: näkökeskus siis katsoi itseään! :) 

Marsh kertoi myös siitä, kuinka lääkäri esittää aina tiettyä roolia potilaalle. Potilas luottaa lääkäriin ja antaa ruumiinsa, jopa henkensä, tämän käsiin. Lääkäri ei saa vaikuttaa epävarmalta tai kokemattomalta, vaikka olisikin sitä! Lääkärit siis tavallaan huijaavat sekä itseään että potilaitaan esittämällä usein varmempia kuin ovatkaan. 

Varsinkin kirurgia on käsityötä, jota täytyy opetella käytännössä yrityksen ja erehdyksen kautta. Simulaatioilla voi toki nykyään harjoitella, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Oikeaakin ihmistä pitäisi oppia leikkaamaan. Marsh kertoo kirjassaan, kuinka kirurgin uran alussa osa potilaista on väistämättä eräänlaisia "harjoituskappaleita". Karua, mutta välttämätöntä.

Kirjasta välittyy hyvin housemainen kuva Marshista: hänellä ei riitä lainkaan kärsivällisyyttä sairaalan byrokratialle, pakollisille palavereille, jäykille protokollille ja temppuileville tietojärjestelmille. Hän suhtautuu kuolemaan hyvin mutkattomasti ja tunteilematta, mutta ei kuitenkaan ole täysin kylmä ja kyynistynyt. Kun apulaislääkäri soittaa Marshin kotiin aamuyhdeltä, että tämän potilaan aivot ovat hernioituneet eikä mitään ole tehtävissä, Marsh ärähtää lääkärille puhelimessa, koska tämä häiritsi hänen yöuniaan "turhaan". Puhelun jälkeen hän ei kuitenkaan saa enää unta, vaan pyöräilee sittenkin öisiä Lontoon katuja pitkin sairaalalle tarkistamaan tilanteen.

Marsh kuvailee kirurgin arkea ja potilastapauksia yksityiskohtaisesti, mutta pohtii samalla syvällisesti lääkärin työn etiikkaa ja haastavuutta. Suomentaja Ulla Lempisellä on ollut melkoinen urakka; Marsh kuvailee pikkutarkasti leikkaustensa kulkua aina välineiden valinnasta aivojen rakenteisiin. Suomennoksessa onkin käytetty apuna kahden suomalaisen neurokirurgin asiantuntemusta, joten tieteelliset termitkin on varmasti saatu kohdilleen. Marshin kirja on nopeasti hotkaistavaa sorttia, mutta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan nimestä voisi päätellä, että kyseessä on vakava ja raskas teos, mutta Marshin huumorilla höystetty tarinointi vie mukanaan! Kirja ei ole suotta noussut bestselleriksi ympäri maailmaa.

Suomenkielinen kansi on Tuomo Parikan käsialaa ja minusta tyylikäs ja sopivan kepeä ja lämminhenkinen. Englanninkielisten versioiden kannet antavat teoksesta paljon vakavamman ja kylmemmän kuvan kuin se onkaan:





Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. S&S. 2017. 336 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Do No Harm
Suomentaja: Ulla Lempinen

S&S: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta 
Kirjavinkit: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
Lukulamppu: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Ulkoasu: Maria Mitrunen
He juoksevat rinnakkain urheilupuiston pururadalla, kääntyvät uimarannan kohdalta hiekkatielle ja jatkavat rannan suuntaisesti pohjoiseen. Kengät pureutuvat karkeaan soraan, askel rullaa kevyesti, kädet rytmittävät juoksua tehokkaasti. Mereltä nousee viileää ilmaa: hajuja, joita hän ei muistanut olevan olemassa.
Kyllä! hän sanoo itselleen, mutta odottaa sanaa ei.

Olen harrastanut juoksemista epäsäännöllisen säännöllisesti ja täysin ilman minkäänlaista treeniohjelmaa tai tavoitteellisuutta jo lapsesta asti. Nuorena suosikkilajini olivat pikamatkat, satasen ja kahden sadan pyrähdykset. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä pidemmäksi lenkit ovat venyneet. Nykyään nautin eniten siitä, kun sopiva rytmi löytyy ja juoksu rullaa vaivattomasti. Eikä edes vauhti tai matka ole pääasia vaan se tunne. Siihen jää koukkuun.

Marko Kantomaan esikoisteoksessa juostaan ja paljon. Lenkeillä, kilpailuissa, sateella ja poutasäässä, rannoilla ja metsissä. Pyritään kohti kisakuntoa, palautellaan rasittuneita lihaksia, kokeillaan rajoja. Ehkä juostaan symbolisesti vähän pakoon itseäkin.

Ylpeydestä kertoo Joonaksesta, nuoresta, lupaavasta juoksijasta, jota tsemppaavat kunnianhimoinen valmentaja ja seuratoverit. Yksi heistä on Alex, vähintäänkin Joonaksen veroinen juoksija ja myös tämän ihastuksen kohde. Joonas kuitenkin pysyttelee visusti kaapissa; onhan homoseksuaalisuus edelleen (miesten) urheilussa tabu. Koulussa hän kuitenkin tutustuu suorapuheiseen, lommoposkiseen tanssijatyttöön, joka rakastaa naisia. Jennin ja Joonaksen ystävyys pakottaa Joonaksen käsittelemään kaapistatuloon liittyviä tunteita häpeästä, pelosta ja alemmuudentunteesta jännitykseen ja epävarmuuteen. 

Kantomaa onnistuu taitavasti välttämään kaapistatulotarinoiden ja itseään etsivän homomiehen tavallisimmat stereotypiat: seksuaalinen suuntautuminen ei ole Joonasta määrittävä piirre vaan yksi ominaisuus muiden joukossa. Toki se aiheuttaa tavallista enemmän ongelmia, koska urheilumaailma on vanhoillinen ja sen maskuliinisuuden malli ehdoton. Lisäksi Joonaksen perhe, varsinkin isä, edustaa melko perinteistä käsitystä siitä, millainen miehen tulisi olla.

Karuinta luettavaa onkin Joonaksen elämän peruspilarien, urheiluseuran ja perheen, suhtautuminen kasvattinsa homouteen. Seuran sponsorit haluavat varjella imagoaan keinolla millä hyvänsä ja asiat pyritään lakaisemaan maton alle. Romaani antaa ymmärtää, että kotimaisella urheilukentällä vallitsee hiukan samanlainen käytäntö kuin vielä muutama vuosi sitten Yhdysvaltain armeijassa: "Don't ask, don't tell" eli homo tai lesbo saa toki osallistua toimintaan, kunhan ei tuo seksuaalista suuntautumistaan esille millään tavalla. Aamulehden arviossa toimittaja tosin epäilee, eristäisikö kukaan seurajohtaja oikeasti urheilijaa seurasta tämän homouden vuoksi. Toimittajalla lienee varsin ruusuinen kuva urheilumaailman suvaitsevaisuudesta; esim. urheiluseuran avoin tuki seksuaalivähemmistöille on jotain niin uutta ja ennenkuulumatonta Suomessa (ks. case TPS), että moni seura mieluummin vaikenee.

Romaanin huippukohdat liittyvät juoksuun, siihen, miltä juoksu kehossa tuntuu. Kantomaa selvästi tietää, mistä puhuu; kirjailija on itsekin kilpaillut aktiivisesti mm. kestävyysjuoksussa ja suunnistuksessa. Kirjassa fyysinen rasitus on kuvattu kiehtovan yksityiskohtaisesti ja ruumiillisesti: 

Jalkoihin leviää turruttava polte. Ne eivät halua enää nousta, työntää ja ojentua. Runsas veri, verenpaine ja voimakas ilman virtaus kuivattavat keuhkorakkuloiden seinämiä ja heikentävät niitä. Hiussuonista tihkuu verta ja veriplasmaa nenäonteloon, nieluun ja suuhun.
Mäen päällä hän kiskoo ilmaa sisäänsä ylisuurina annoksina ja sylkee suustaan raudan makua.
Viimeisen vedon jälkeen hän lysähtää maahan. Nielee kuvotusta ja veren rippeitä vatsaansa.

Muutama muukin bloggaaja on lukenut teoksen. Tuomaksesta kirjan maailma oli uskottava ja lähelle tuleva. Hanna ei aluksi pitänyt kirjan tyylistä, mutta lopuksi jäi siihen koukkuun yöunien kustannuksella. Hannan tavoin toivon kirjalle enemmän huomiota ja lukijoita. Tämä uppoaa varmasti jo yläkoulu- tai lukioikäisiin nuoriin (onhan kirjan päähenkilökin vasta 16-vuotias), vaikka onkin luokiteltu ainakin omassa kirjastossani aikuisten romaaniksi.

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Kniga. 2017. 248 sivua.