torstai 31. maaliskuuta 2016

Stinke A. Itäniemi: Saturnuksen viettelys

Kansi: Tommi Tukiainen
En tahdo ajatella puistoa, mutta oloni on sama kuin kovan ryyppyputken jälkeen. Olen sekavan ahdistunut, liskojen ja nilviäisten ahdistelema. Aivokasvaimeni tykyttää vaativana jossakin väliaivojeni tienoilla. Tahtoisin kysyä Häneltä siitä, hulluudestani. Onko Hän sitä mieltä, että minunkin pitäisi huolestua itsestäni.

Saturnuksen viettelys alkaa kiehtovan omituisesti: minäkertoja seuraa Häneksi kutsuttua henkilöä bussista tämän kotiovelle saakka, soittaa ovikelloa, ojentaa Vartiotornia, on pian Hänen asunnossaan syömässä ja kököttää hetken päästä ruokapöydällä alastomana. Niinpä. "Hän" on kirjan alussa arvoitukseksi jäävä hahmo, joka suhtautuu minäkertojaan epäillen, jopa torjuvasti, mutta haluaa silti lukea kaikki tämän päiväkirjat.

Keitä nämä ihmiset ovat? Mitä valtapeliä tässä pelataan? Romaani on kuin lautapeli, jonka sääntöjä en ymmärrä. Pelaan silti. Tai ehkä sääntöjä ei ole. Ainakin henkilöiden roolit ja suhde muuttuvat sivu sivulta. Lukiessa takerrun pieniinkin vihjeisiin yrittäessäni ymmärtää, mistä kirjassa on kyse. Huomaan olevani varsin "perinteinen" lukija: kaipaan henkilökuvausta, taustojen kertomista, motiivien avaamista. Yritän väkisin tulkita kaikkea lukemaani (ahaa, "Hän" on lääketiedettä opiskeleva Ilari ja minäkertoja on nimeltään Sanna. He suunnittelevat jonkinlaista lääketieteellistä minuuskoetta (?). Onko tämä jokin moderni Frankenstein?)

Lopulta uskallan heittäytyä. Heitän "perinteisen" lukutapani ja vaatimukseni romukoppaan ja poukkoilen romaanin tajunnanvirran mukana eteenpäin.

Päähenkilöä vaivaa, mutta samalla romaanin nimen mukaisesti viettelee "Saturnus", hulluus, paniikkihäiriö. "Hän", Ilari alkaa saarnata ja filosofoida minäkertoja Sannalle rakkauden syvimmästä olemuksesta ja äärettömästä psyykestä. Tutkimusretki minuuteen alkaa odottamatta, ja Sanna muuntautuu yhdestä ääri-ilmiöstä toiseen Ilarin avustuksella. Ensin hän on yhtä luonnon kanssa; hetken päästä tuijottaa television keinomaailmaa päiväkausien ajan. Kohta hän tekee töitä ja opiskelee nukkumatta tuskin lainkaan, kunnes romahtaa, ahmii roskaruokaa ja lihoo valtavaksi. Kohta sekin kierre katkaistaan, ja Sanna lakkaa syömästä ja juomasta eikä edes nuku, koska valveillaolo kuluttaa enemmän kaloreita. Uusi romahdus vie luurangonlaihan Sannan mielisairaalaan, jossa hän tapaa värien parantavaan voimaan uskovan Pirkon.

Myöhemmin Ilarin ja Sannan roolit vaihtuvat, ja valta-asetelma kääntyy päälaelleen. Sannan lapsuudesta nousee esiin muisto, josta lukeminenkin teki pahaa.

Saturnuksen viettelyksessä ihmiskehoon kätkeytyy salattua voimaa, raakuutta, väkivaltaa ja surua. Keho kantaa sisällään itkua ja naurua, ja kehoa koettelemalla, suorastaan rääkkäämällä, voi kenties oppia itsestään jotain. Muistoistahan minuuskin enimmäkseen kumpuaa.

Sannan äärimmäisyyksiin viedyt roolit ja elämäntavat peilaavat groteskilla tavalla länsimaisen nyky-yhteiskunnan elämäntyylejä ja muoti-ilmiöitä fanaattisesta terveysintoilusta kulutushysteriaan. Kärjistäminen satirisoi tehokkaasti.

Tykästyin kirjan yllätykselliseen kieleen. Arkiset, lähes koomisen lapsekkaat mielikuvat vuorottelevat odottamattomien, maalailevien metaforien kanssa: sydän ei tunne pelkoa eikä surua, mutta on vaaleanpunainen, puhtaan possun värinen. Meikittömät silmät ovat löysät ja vaaleat, kuin puoliksi raa'at vohvelit. Vohvelivertaus alkaa väkisin hymyilyttää. :)

Hassuista kielikuvista huolimatta romaanissa on voimakkaan pahaenteinen tunnelma. Tuntuu siltä, että Ilarin ja Sannan ihmiskoe ei voi mitenkään päättyä hyvin.

Romaanista jäi hieman sekava ja sirpaleinen jälkimaku, ja seksi vallankäytön välineenä nousi minusta esille vähän turhankin paljon, mutta kokonaisuutena varsin vaikuttava ja mielenkiintoinen esikoisromaani.

Stinke A. Itäniemi: Saturnuksen viettelys. Like. 2016. 286 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Like: Saturnuksen viettelys
TS: "Vähitellen vangitseva esikoisromaani"

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Kun ihminen on itse tarinan keskellä, se ei ole mikään tarina vaan yhtä sotkua; pimeää pauhua, sokeutta, särkyneitä lasinsiruja ja pirstaleiksi lyötyä puuta; niin kuin pyörremyrskyn kouriin joutunut talo, tai laiva joka on törmännyt jäävuoreen tai syöksynyt alas putouksesta, eikä kukaan matkustajista ole voinut sitä estää. Vasta jälkeenpäin se alkaa muistuttaa tarinaa. Sitten kun sitä kertoo, itselleen ja muille.

Asetin tälle vuodelle kaksi tavoitetta lukemisen suhteen. Ensinnäkin haluan lukea enemmän tietokirjallisuutta, viime vuoden Naparetkestä, Kabulin tytöistä, Tautitehtaasta ja muista upeista tietokirjoista innostuneena. Toiseksi yritän lukea enemmän omaan kirjahyllyyn kertyneitä opuksia, joista karkeasti arvioituna noin puolet odottaa yhä lukemistaan. Jälkimmäisen urakan aloitin loogisesti A:n kohdalta ja luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, joka on ollut lukulistallani jo vuosia. Atwood ei ole vielä tähän mennessä koskaan tuottanut pettymystä eikä tuottanut nytkään.

Nimeltään Grace perustuu tositapahtumiin. Vuonna 1843 nuori, 15-vuotias palvelustyttö nimeltä Grace Marks tuomittiin elinkautiseen isäntänsä Thomas Kinnearin ja tämän taloudenhoitajan ja rakastajattaren Nancy Montgomeryn kaksoismurhasta. Rikoskumppani, saman talon palveluskuntaan kuuluva James McDermott hirtettiin.

Atwoodin romaanissa Grace on vankina milloin Hullujenhuoneella, milloin Kuritushuoneella, käytöksestään riippuen. Lopulta hyväkäytöksinen Grace pääsee ompelijaksi rikkaaseen perheeseen, missä hänestä kiinnostuu kunnianhimoinen englantilaispsykiatri Simon Jordan. Tohtori Jordan ottaa Gracen tutkimuskohteekseen, ja nainen alkaa kertoa miehelle elämäntarinaansa.

Romaanin rakenne on ovela ja taidokas. Lukujen väliin on ripoteltu aitoja lainauksia tapauksen oikeudenkäyntiasiakirjoista ja tunnustuksista, joiden puolueettomuudesta ei kuitenkaan voi olla varma. Atwoodin romaani kyseenalaistaa hienosti virallisten asiakirjojen totuudenmukaisuuden asettamalla ne rinnakkain fiktiivisen tulkinnan kanssa. Gracesta välittyy huomattavasti inhimillisempi ja moniulotteisempi kuva hänen oman elämäntarinansa kautta kuin virallisista lähteistä. Moni kirjan sivuhenkilöistä kuitenkin väittää Gracen valehtelevan, joten hänenkin uskottavuutensa jää kysymysmerkiksi.

Kiinnostava ratkaisu Atwoodilta on sekin, että kirjassa ei käy ilmi, milloin kyse on Gracen puheesta tohtori Jordanille ja milloin Gracen omista, ääneen lausumattomista ajatuksista. Tämän vuoksi Gracen muistojen luotettavuutta on vaikea tulkita.


Palvelustytön arki on rankkaa, mutta Grace ei missään vaiheessa itse surkuttele kovaa kohtaloaan vaan hyväksyy roolinsa. Hän kuvailee arkeaan hämmästyttävän yksityiskohtaisesti pyykinpesun vaiheista 1800-luvun Kanadassa ompelemiensa tilkkutäkkien malleihin.

Simon Jordan vaikuttaa aluksi hyväntahtoiselta, innokkaalta psykologinalulta, joka haluaa aidosti auttaa Gracea. Yllättäen tohtorista alkaa paljastua yhä vastenmielisempiä piirteitä. Tarinansa aluksi Grace esimerkiksi kertoo siirtolaisten rankasta laivamatkasta Pohjois-Irlannista Kanadaan. Koko perhe on lähtenyt matkaan: juoppo isä, uupunut äiti ja seitsemän lasta, joista 12-vuotias Grace on vanhin. Olot laivalla ovat hirveät ja kun äiti sairastuu, lääkäri käskee vain rukoilla ja toivoa parasta. Äiti menehtyy ja haudataan mereen, ja Torontoon saapuu yksi murheen murtama, varaton ja viinaan menevä mies äidittömän lapsikatraan kanssa. Surullinen tarina ei kuitenkaan herätä tohtori Jordanissa sympatiaa: ystävälleen ja kollegalleen osoitetussa kirjeessä hän toteaa Gracen lapsuuskokemuksista näin: näissä ei kuitenkaan ole juuri mitään tavallisuudesta poikkeavaa - vain sitä ainaista köyhyyttä, koettelemuksia jne. Lisäksi Jordan esineellistää naisia, väheksyy mielisairaita ihmisiä ja vaikuttaa lievästi narsistiselta tyypiltä.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista hahmoista on Mary Whitney, nuoren Gracen ystävä ja esikuva. Hän toimii eräänlaisena äidin ja isosiskon korvikkeena Gracelle. Mary on rohkea ja suorasanainen nainen, josta kuitenkin tulee aikansa patriarkaalisen yhteiskunnan ja naisten huonon aseman uhri. Mary Whitneyn hahmo tarjoaa Gracelle eräänlaisen alter egon, joka on ujoa, naiivia ja lempeää Gracea suorasukaisempi.

Grace vaikuttaa tarinan edetessä inhimillisemmältä, empaattisemmalta ja kaikin tavoin vilpittömämmältä hahmolta kuin kukaan muu romaanin henkilöistä, hyvää tarkoittavia rouvia, viisaita pappeja ja koulutettuja psykologeja myöten. Silti Atwood jättää Gracen taitavasti pieneksi arvoitukseksi. Lukijalle jää mahdollisuus tulkita häntä monella tapaa: oliko Grace oikeasti mielisairas ja skitsofreeninen vai paatunut rikollinen ja taitava valehtelija vai pelkkä viaton uhri? Oliko hän syyllinen ja mihin?

Romaanista on tekeillä kuusiosainen minisarja.

Margaret Atwood: Nimeltään Grace. Otava. 1997. 646 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Alias Grace
Suomentaja: Kristiina Drews

Otava: Margaret Atwood
Wikipedia: Margaret Atwood
Kirjavinkit.fi: Nimeltään Grace

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Olin jo useamman kerran yrittänyt vihjata hienovaraisesti, miten ihanaa minusta oli olla hänen luonaan rauhallisessa flyygelihuoneessa, mutta se ei vain onnistunut. Annoin lopulta periksi; ehkä hän ei edes halunnut ymmärtää, eikä mikään olisi pahempaa kuin se että hän kyllästyisi minuun. Mitä jos hän yhtäkkiä sanoisikin: älä tule enää takaisin, tai: eräs toinen lapsi tulee nyt soittamaan pianoa, tai: minulla ei ole enää aikaa sinulle.

Ida Simonsin Tyhmä neitsyt on "unohdettu" hollantilainen mestariteos, joka julkaistiin jo vuonna 1959. Eräs kustantaja löysi teoksen äitinsä kirjahyllystä pölyttymästä ja päätti julkaista siitä uuden painoksen. Tämän "löytötarinan" levittämisen lisäksi markkinointikoneisto on muutenkin käynyt ylikierroksilla tämän kirjan suhteen ja onnistunut saamaan sille lukuisia käännössopimuksia ja lukijoita. Teoksen alussa on kirjallisuustutkijan kirjoittama, ylisanoja vilisevä esipuhe, joka viimeistään vakuuttelee lukijalle, että tämä pitelee käsissään "lähes täydellistä" kirjaa.

Tyhmä neitsyt sijoittuu Alankomaiden juutalaisyhteisöön maailmansotien väliseen aikaan. Minäkertoja on 12-vuotias Gittel, pikkuvanha tyttö, joka kuvailee tarkkanäköisesti ja lapsekkaan naiivisti ympärillään olevia ihmisiä. Gittel unelmoi konserttipianistin urasta, ja hänen onnekseen varakkaan Mardellin perheen tytär Lucie kutsuu hänet kotiinsa soittamaan Steinwayn flyygeliä.

On hirmuisen virkistävää lukea 1900-luvulla kirjoitettua, juutalaisista kertovaa romaania, joka ei millään tavalla liity sortoon tai keskitysleireihin. Gittel kuvailee värikästä perhettään ja sukuaan, sukukokousten huvittavaa pönötystä ja kyräilyä sekä päivällispöytään istuvien kulkureiden tarinoita. Gittelin vanhempien avioliitto on myrskyisä, ja äiti pakkaa säännöllisin väliajoin kassinsa ja matkustaa tyttärensä kanssa sukulaisten hoiviin Belgian Antwerpeniin.

Yksi Gittelin elämän suurimmista tragedioista on se, että hänen serkkunsa ja paras ystävänsä Aron on kuollut sairauteen, mutta äiti ei henno kertoa sitä Gittelille vaan valehtelee pojan olleen niin tuhma, että tämä piti lähettää sisäoppilaitokseen Englantiin ja myöhemmin laivalla Amerikkaan. Äidin valheen paljastuminen on Gittelin ensimmäinen oppitunti aikuisten epätäydellisyydestä ja maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

Aikuisten juorut, kaksimieliset kommentit ja vitsit muiden sukulaisten kustannuksella menevät välillä Gitteliltä (ja lukijaltakin) yli ymmärryksen. Silti sukulaisten hyväntahtoinen keskinäinen naljailu viihdyttää.


Tyhmä neitsyt hurmasi minut ensisijaisesti sen persoonallisen kielen ja tyylin ansiosta. Suomentaja Sanna van Leeuwen on hienosti onnistunut säilyttämään tekstissä sen lapsellisen leikkisän, mutta samalla hätkähdyttävän ironisen ja purevan tyylin. Aikuisten maailma on outo ja kiehtova lapsen silmin nähtynä, ja Gittelin terävät huomiot ja pohdinnat riemastuttavat ja hykerryttävät. "Lähes täydellisestä" en tiedä, mutta hassulla tavalla kummallinen kirja tämä kyllä on.

Moni bloggaaja on lukenut Tyhmän neitsyeen. Kannattaa lukea esim. SaranMari A:n ja Tuijatan ihastuneet arviot.

Ida Simon: Tyhmä neitsyt. Gummerus. 2016. 190 sivua.
Hollanninkielinen alkuteos: Een dwaze maagd
Suomentaja: Sanna van Leeuwen

Gummerus: Tyhmä neitsyt
Kirjavinkit: Tyhmä neitsyt

Tammi- ja helmikuun luetut

Luisteluharjoituksia
Blogia vaivaa taas hiljaiselo työkiireiden takia. Lukuvauhtikin on hieman hiipunut, mutta jospa parin viikon päästä helpottaa, kun edessä on loma ja reilun viikon pituinen reissu... Sri Lankaan! (täysin randomisti valittu matkakohde). :)

Tammikuun luetut
Sunjeev Sahota: The Year of the Runaways
Ian McEwan: The Children Act
Margaret Atwood: Nimeltään Grace
Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Helmikuun luetut
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Haruki Murakami: Hear the Wind Sing/Pinball, 1973
Takashi Hiraide: Kissavieras
Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Romesh Gunesekera: Noontide Toll