Kirjanurkkaus

Totta, hullua se oli, mutta hän oli onnistunut tekemään hankalampia ja mahdottomampiakin asioita elämässään. Adoptoinut muun muassa seitsemänvuotiaan marokkolaistytön, joka sairasti kystistä fibroosia, vaikka oli yksin asuva nainen, joka tienasi vain yhden ihmisen, postinkantajan, palkan. Ja mikä pahinta, naispuolisen postinkantajan palkan. Miksei hän siis pystyisi muihinkin ihmeisiin? Kun luin pari vuotta sitten Romain Puértolasin esikoisromaanin Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin , en oikein lämmennyt sen yritykselle käsitellä vakavia aiheita huumorilla. Puértolas kuvaili Euroopan maahanmuuttokriisiä satiirisen farssin keinoin, ja minua häiritsi se, miten kirjan tyyli vaihteli paasaavasta ja kriittisestä kepeään ja naureskelevaan. Puértolasin toista romaania vaivaa valitettavasti sama ristiriitaisuus. Takakannessa lupaillaan, että tämä on kaunein tarina, jonka olet eläessäsi kuullut . Suuret on lupaukset. Ei kai tätä lausetta kovin tosissaan ole kanteen pistetty, eihän? Pro...

Sotaan ei lähdetä häviämään, kukaan ei virallisesti pelkää, pelko ei kanna minnekään, soditaan, taistellaan, saatetaan kuolla, saatetaan jäädä henkiin, hävitään, voitetaan, rangaistaan, saadaan rangaistus. Tämän lukemisesta on jo aikaa ja kirjan henkilöt ja juoni ovat ehtineet haalistua muistojen rajamaille, joten joudun turvautumaan muutamaan lukemisen aikana tekemääni pikaiseen muistiinpanoon. Innostus lukea Riikka Ala-Harjan romaani syntyi loppukesän Normandian matkasta. Finlandia-ehdokkaanakin ollut romaani sijoittuu Normandiaan, jossa ranskalaisen Julien elämän hajoaa vähitellen palasiksi. Aviomies, Henri, jää kiinni pettämisestä, ja Emma-tytär sairastuu syöpään. Julie toimii samaan aikaan sotahistorian asiantuntijana ja oppaana Normandian maihinnousurantoja kierteleville turistiryhmille. En voinut romaania lukiessa olla pohtimatta, oliko siinä omaelämäkerrallisia aineksia. Ala-Harja kertoi haastattelussa vuonna 2012 asuneensa ranskalaisen miehensä kanssa Normandiassa no...

Tyttö oli ollut sensaatiomainen. Hän yritti loihtia tämän kuvan silmiensä eteen ja ihmetteli, kun se ei ottanut enää onnistuakseen. Punapilkullisen paitapuseron hän toki näki, sekä vinhasti polkevat jalat, linttaan astutut nauhakengät ja hymyn, joka ei muuten ollut pelkästään herttainen vaan hurmaava, tyrmäävä, ilahduttava, henkeäsalpaava, sydäntäsärkevä sekoitus ystävällisyyttä, viisautta, pilkallisuutta ja ujoutta. Tämän hämmästyttävän yksityiskohtaisen kuvan 17-vuotias Léon Le Gall muodostaa kirskuvalla pyörällä ohi vilahtavasta Louisesta nähdessään tämän ensimmäistä kertaa. Léonilla täytyy olla melkoinen supernäkö, kun hän erottaa vinhaa vauhtia polkevan tytön linttaan astutut nauhakengät, mutta ei syytetä Léonia mielikuvansa epäuskottavuudesta vaan pistetään kaikki ihastumisen piikkiin. :) Ranska, Saint-Luc-sur-Marnen kylä, vuonna 1918. Nuori Léon on rautatieaseman sähköttäjä; Louise vie kuolinviestejä sodassa kaatuneiden läheisille. He tutustuvat ja rakastuvat simpukka-ater...

Annamin järjestämä Vive la France! -haaste päättyy tänään. Saavutin tavoitteeni, eli sinisen raidan Ranskan lipusta vaatimattomalla kahdella kirjalla: Anne-Sophie Brasme : Henkäys Jean Echenoz : Pianossa Kumpikin kirja ja kirjailija oli ennestään minulle tuntematon, joten löysin haasteen kautta uusia kirjallisia tuttavuuksia. Brasmen synkkä nuortenkirja kertoo tuhoisasta ystävyyssuhteesta, ja Echenozin romaani pianistin kuolemanjälkeisestä elämästä. Brasmen kirjassa minua vaivasi töksähtelevä suomennos, Echenozin kirjassa taas tarinan imu heikkeni ja vauhti hiipui loppua kohden häiritsevän paljon. Kumpikaan ei siis jäänyt mieleen erityisen loistavana teoksena, mutta oli mukavaa laajentaa lukurepertuaaria uusiin nimiin. :)

Kaikki valot naapuritaloissa ovat sammuneet, kaikki ikkunat ovat pimeinä, kukaan ei katsele, lukuun ottamatta koiranaisen koiraa, joka on jalkeilla vielä tähänkin kellonaikaan numero 55:n neljännessä kerroksessa. Se on mietiskelevä ja lempeä, hyvä ja pohdiskeleva koira, minkä Max on pannut merkille heti, mutta se kärsii usein unettomista kausista ja katselee aikansa kuluksi ikkunasta yötä ja joutui hetki sitten seuraamaan tätä ikävää kuolemaa. Jean Echenozin Pianossa tarttui käteeni Vive la France! -haasteen takia, kun etsin itselleni ennestään tuntemattomia ranskalaiskirjailijoita. Pianossa osoittautui varsin nopealukuiseksi pikku kummajaiseksi. Heti romaanin ensimmäisellä sivulla tapaamme kaksi ranskalaismiestä, eräänlaisen Pekka Puupää ja Pätkä -parivaljakon, sankarin ja sidekickin . Ensimmäinen heistä on pitkä ja hyvin tyylikäs, toinen lyhyt ja nukkavieruihin vaatteisiin pukeutunut. Samalla selviää, että ensin mainittu mies pelkää jotain kuollakseen. Tai ei sentään kuolla...

Ympärilläni olevien ihmisten on turha suhtautua minuun epäluuloisesti, katsoa minua viha silmissään, sillä en kadu mitään. Kuuletteko, en kadu mitään niistä tapahtumista, jotka ovat tuhonneet elämäni. Hulluus ei ole pelkkää kohtaloa, vaan se voi olla myös valinta. Etsiskelin Vive la France! -haasteeseen liittyen ranskalaista kaunokirjallisuutta ja törmäsin itselleni ennestään tuntemattoman Anne-Sophie Brasmen esikoisromaaniin, jonka kirjailija on julkaissut ollessaan vasta 17-vuotias. Vankeustuomiota istuva nuori nainen, Charlène, alkaa muistella menneisyyttään ja sitä, miten on päätynyt kaltereiden taakse. Charlène on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi muusta maailmasta koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, ja suhtautuu välinpitämättömän kylmästi muihin ihmisiin. Hän ajautuu kuitenkin ystävyyssuhteeseen suositun ja itsevarman Sarahin kanssa. Sarahista muodostuu vähitellen Charlènelle pakkomielle, ja hän tekee kaikkensa pitääkseen ystävänsä tyytyväisenä. Sarah alkaa kuitenkin käyt...

Niinpä hän oli aina tiennyt, että ketään toista samanlaista ihmistä ei ollut, ja tuntenut - sillä vaikka se ei ollut todistettavissa, ei se ollut kumottavissakaan - että kukaan ei voinut täysin korvata häntä, Khady Dembaa, siitäkään huolimatta, että vanhemmat olivat lähettäneet hänet pois ja isoäiti ottanut hänet luokseen vain pakon edessä, siitäkään huolimatta, että kukaan maan päällä ei häntä tarvinnut eikä kaivannut. Marie NDiayen Kolme vahvaa naista oli kirjaston uutuushyllystä bongaamani herätelaina. Kirjailijan nimi ei kuulostanut yhtään tutulta, enkä muistanut lukeneeni romaanista yhtäkään blogi- tai muuta juttua. Takakannen hieman paatoksellinen teksti ("Väkevä romaani kolmesta afrikkalaistaustaisesta naisesta, jotka sanovat nöyryytykselle ei.") ja punamusta väritys veivät ajatukset Afrikkaan ja kehitysmaiden sorrettuihin naisiin. Ääh , ajattelin. Ei hirveästi innostanut lukea taas yhtä kliseistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Enpä muista, milloin ensivaikute...

Kannen kuva: Christine Tamalet Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti. Siinä missä Claire Castillonin ihanan vinksahtanut Äidin pikku pyöveli kertoi epäsovinnaisista äiti-tytär-suhteista ja Pieni sydän jaksaa rakastaa kuvaili aviopareja ja erilaisia parisuhteita, Kuplissa keskittyy laajaan skaalaan erilaisia naisia. On naisia parisuhteissa, vanhempina ja lapsina, anoppeina, tyttöystävinä, vaimoina, leskinä, urakeskeisinä suorittajina... Uusin novellikokoelma on jälleen tuttua Castillonia: sysimustaa huumoria, vähintäänkin kummallisia ihmissuhteita, häiriintyneiden ajatusten suoltamia monologeja. Jotkut novelleista ovat suorastaan puistattavia, kuten "Ondine", jossa äiti on kutsunut vieraat ihastelemaan kylpevää vauvaansa, kunnes jossain vaiheessa lukija tajuaa, ettei Ondine taida ...

Lady L. inhosi salkkuja, pankinjohtajia, sukukokouksia ja syntymäpäiviä, mutta tietysti kaikki oli kestettävä - kostoa se vain oli. Välillä sitä törmää ihan kummallisiin vanhoihin kirjoihin... Luin viime vuonna Romain Garyn salanimellä kirjoittaman Elämä edessäpäin -romaanin, joka oli niin loistava, että oli pakko lukea jotain muutakin samalta kirjailijalta. Lady L. osoittautui hyvin erilaiseksi romaaniksi kuin pariisilaisessa slummissa elävästä maahanmuuttajapojasta kertova Elämä edessäpäin . Heti romaanin alussa tapaamme päähenkilön, salaisuuksia varjelevan vanhan rouvan, joka haikailee menneiden aikojen perään. Lady L. on juuri paennut omista 80-vuotissyntymäpäiväjuhlistaan ja istuu yksin eräässä kartanonsa huoneista. Sillä välin kartanon juhlasaliin on kerääntynyt melkoinen kaarti sukulaisia ja ystäviä. Lady L:n vanhin poika on Glendalen herttua ja vanhin pojanpoika yksi Englannin pankin johtajista. Yksi pojanpojista on ministeri, toisesta on tulossa piispa ja perheen must...

Äiti lähettää hakemaan pullean pikku leivonnaisen, jota kutsutaan nimellä "Petite Madeleine" ja joka on kuin simpukan uurteisessa kuoressa valettu. Ja kohta minä konemaisesti, synkän tämän päivän ja ikävän huomispäivän lannistamana vein huulilleni lusikallisen teetä, jossa olin pehmittänyt "madeleinen" palasta. Mutta heti kun kakunmurut ja tee koskettivat kitalakeani, minä hätkähdin, jännityin ja tarkkasin mitä eriskummallista minussa tapahtui. Minut oli vallannut, eristänyt suloinen nautinnon tunne, ja ilman mitään näkyvää syytä. Huh, huh... Sain kuin sainkin viime kuussa luettua Saran Kadonnutta aikaa etsimässä -haasteen ensimmäisen osan, Combrayn . Mitään hienoa kirjallista analyysiä en uskalla lähteä romaanista tekemään vaan kuvailen vain vähän lukukokemusta. Marcel Proustin lukeminen ei itse asiassa ollut ihan niin haastavaa kuin odotin, vaikka rönsyily, pikkutarkat kuvaukset, toisiinsa iloisesti sekoittuvat muistot ja ylipitkät lauseet kävivät välillä he...

Kansi: Kosti Antikainen Heti alkuun voin kertoa teille että me asuttiin seitsemännessä kerroksessa ilman hissiä, ja siitä se olikin ainainen riesa Madame Rosalle, jonka piti kantaa kaikki kilonsa vain kahdella jalalla, ja kun oli sitä muutakin huolta ja vaivaa. Madame Rosa muistutti meille siitä aina kun ei valittanut jostakin muusta, sillä hän oli lisäksi vielä juutalainen. Eikä hänen terveydessäänkään kehumista ollut, ja voin kyllä tässä heti kärkeen sanoa että sellainen nainen olisi ansainnut hissin. Näin alkaa ranskalaisen Emile Ajarin Goncourt-palkittu romaani, Elämä edessäpäin . Kertojana toimii orpo, 10-vuotias arabipoika Mohammed, eli Momo, joka asuu Pariisin köyhässä Bellevillen kaupunginosassa. Madame Rosa puolestaan on vanha nainen, Auschwitzin selviytyjä, maailmanmatkaaja, räväkkä ja värikäs persoona. Madame Rosa on nuorempana ansainnut elantonsa prostituoituna Marokossa ja Algeriassa. Sittemmin hän on perustanut täysihoitolan "huoranpenikoille" (kuten hän i...

Kun sanoo kalan lihasta, että se on hienoa, että sen maku on hienovarainen ja samalla vivahteikas, että se kutkuttaa ikeniä vaikka ei ole voimakas eikä silti pehmeäkään, kun sanoo, että paahdetun nahan kevyt kitkeryys yhdistettynä tiiviisti yhteen sulautuneiden säikeiden öljymäiseen möyheyteen täyttää suun kaukomaiden aromilla ja tekee grillatusta sardiinista kulinarismin ylistyslaulun, se on vähän sama kuin kuvailisi oopiumin unettavaa vaikutusta. Olennaista ei ole hienous, möyheys, voima eikä öljyisyys vaan villiys. Muriel Barberyn Siilin eleganssi taisi olla yksi viime vuoden blogatuimmista kirjoista ja jakoi myös melko tehokkaasti lukijoiden mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kulinaristin kuolema on kirjailijan esikoisteos, mutta julkaistiin suomeksi vasta tämän vuoden alussa. Päätöksen kyllä ymmärtää: Siilin eleganssin menestys oli melko taattu ja kiinnostus kirjailijaan heräsi. Kulinaristin kuolema ratsastaa nyt ehkä hieman edellisen suosiolla, koska sen omat ansiot eivät ai...

Meidän kaksi kissaamme ovat luksussapuskaa syöviä läskimooseksia, joilla ei ole ihmisten kanssa mitään mielekästä kanssakäymistä. Ne vaeltavat sohvalta toiselle ja jättävät joka puolelle karvoja, eikä kukaan tunnu huomanneen etteivät ne välitä kenestäkään pennin vertaa. Kissojen ainoa kiinnostava puoli on, että ne muodostavat liikkuvan sisustuselementin, mikä on minusta käsitteenä kiinnostava, mutta meidän roikkuvatsaisiin kissoihimme sekään ei oikein päde. Muriel Barberyn romaaniin on viime kuukausina ihastuttu ja vihastuttu kautta blogosfäärin: Siilin eleganssi on jakanut mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Romaanista ovat pitäneet ainakin Neksu , Leena Lumi , Teresita , Jenni , Hreathemus ja lumiomena ; vähemmän innostuneita ovat olleet anni.m ja Ina . Liityn varovaisesti tähän jälkimmäiseen kerhoon kaksijakoisella mielipiteellä: huomasin ensin ihastuvani, sitten vihastuvani tähän kirjaan. Aloitin lukemisen epäilevänä (lupaukset popularisoidusta filosofiasta romaanimuotoon puet...

Äiti vastaa hajamielisesti. Ei hän yritä peitellä minulta miehensä syrjähyppyjä. Mutta hänenkin rakkautensa on muualla, ja sen hän yrittää salata meiltä. Joten se mitä isä tekee toisten naisten kanssa... Monikko on lipsahtanut vahingossa, ja se järkyttää minua. Äiti viittaa kädellään väsyneesti, hänen suupielensä vetäytyvät katkeriksi ja hän lausuu hämärät sanat: "Se asia on ollut jo kauan selvä." Parin viikon päästä Helsingin kirjamessuilla vieraileva Anne Wiazemsky on mielenkiintoinen tapaus. Ruhtinattaren arvonimeä kantava, venäläiseen aatelissukuun kuuluva ranskalaisnäyttelijätär saapuu Suomeen markkinoimaan kahta uutta suomennostaan. Kirjallisuuden Nobelin voittaneen François Mauriacin tyttärentytär ja ohjaaja Jean-Luc Godardin ex-vaimo jatkaa näyttelijäntöiden ohella isoisänsä kirjailijaperinnettä. Wiazemskyn romaanit vaikuttavat ennemmin omaelämäkerran palasilta kuin suoranaiselta fiktiolta. Nuori tyttö (2010) kuvailee Wiazemskyn omia kokemuksia nuorena näytt...

Ksenja oli hänen ystävänsä. Ainoa ystävänsä. Kaikkein läheisin, hänen elämänsä vaikuttaja. Kävellessään kadun tungoksessa ripeästi korkojaan kopautellen Ethel matki Ksenjaa. Ksenjaa joka teki päätöksiä. Joka taisteli elääkseen. Ksenjaa joka pystyi nauramaan kaikelle, pilkkaamaan kaikkia. Kaukaa tullutta Ksenjaa, joka oli päättänyt onnistua elämässään. Kiirettä on pitänyt ja blogikin on ollut kiltisti hiljaa jo yli viikon päivät. Lukujumi on iskenyt, enkä ole oikein saanut mitään luettuakaan. Nobelisti Le Clézion Alkusoitto sentään hurahti ohi muutamassa päivässä, kun nyt vihdoin kirjaan tartuin, mutta siitäkin jäi jotenkin hajuton ja mauton mielikuva. Petri Immonen esitteli Alkusoittoa pari päivää sitten Hesarissa viikon pokkarina. Olen Immosen kanssa melko pitkälti samaa mieltä: Alkusoittoa vaivaa jonkinlainen pintapuolisuus, raakilemaisuus ja irralliseksi jäävät elementit. Ranskalainen Le Clézio kertoo äitinsä Ethelin nuoruudesta toisen maailmansodan kynnyksellä. Ethelin e...

En aio pyytää sinua luopumaan jutusta. Olet täysi-ikäinen ja rokotettu. Mutta säälistä, ole varovainen. Viisitoistavuotias tyttönen, se on todella iso riski. Ajattele hänen perhettään, joka ei näytä olevan mikä tahansa perhe ja ajattele myös omaa perhettäsi. Äläkä paljasta tunteitasi liian äkkiä, jos voit olla sen tekemättä (mitä epäilen). Jos tätä romaania lähdettäisiin myymään tänä päivänä, markkinointitekstinä voisi olla esim. "L-koodi Ranskassa viime vuosisadan loppupuolella" tai jotain vastaavaa. Kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä koostuva romaani on vieläpä kronologisesti jaettu kappaleisiin, jotka perustuvat tapahtumavuosiin - aivan kuin TV-sarjan kaudet usein ovat. Lisäksi romaanin naispainotteinen henkilökaarti on melko kirjava: on naisia rakastavia naisia, naisia ja miehiä rakastavia naisia, miehiä rakastavia naisia - ja vastaavasti myös edellä mainittujen henkilöiden äitejä, sisaria, veljiä, työtovereita, lapsia, ystäviä, aviomiehiä, anoppeja... Ihmissuhteiden v...

Kun joku rakkaista katoaa, maksamme tuhat kalvavaa valitusta siitä, että yhä elämme. Hänen kuolemansa paljastaa hänen harvinaisen mutkattomuutensa; hänestä tulee yhtä autio kuin maailmasta, jonka hänen poissaolonsa tekee hänelle olemattomaksi ja jonka hänen läsnäolonsa teki hänelle täysin todelliseksi. Meistä tuntuu, että hänellä olisi pitänyt olla suurempi sija elämässämme - tietyissä rajoissa koko sija. Takerrumme valhekuvaan - hän oli vain yksi muiden joukossa. Simone de Beauvoirin tiivis, omaelämäkerrallinen romaani kertaa Beauvoirin kokemuksia äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Romaanin kerronta on erittäin todentuntuista, kuin katsoisi dokumenttia. Äidin ruumiin ja mielen rappeutumista ei kaunistella tippaakaan, ja syövän leviämistä kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Kirja ei välttämättä sovi juuri läheisensä menettäneille tai itse syöpää sairastaville - tässä ei ole mitään lohduttavaa tai luonnollista. Romaanin nimestä huolimatta kuolema on kaikkea muuta kuin lempeä. Se on väkival...

Menin olohuoneeseen. Kun siristi silmiään oli siistiä. Likinäköisen puhtautta. Tyydyin yleiskuvaan, en tarkastanut huonekalujen pintoja. Sohvassa ei ollut enää minusta syntynyttä kuoppaa vasemmalla puolella hyllystön vieressä. Laura oli taputellut sen pois, silittänyt kangasta kämmenellään. Siinä seistessäni havaitsin pölyä yhdellä lampulla. Kyse ei ollut pahasta tahdosta, tunsin sen. Vain osaamattomuudesta. Christian Osterin pikku romaani Siivooja osui sattumalta silmiini paikalliskirjaston hyllyssä, jossa esiteltiin ranskalaisia nykykirjailijoita. Omalaatuisen romaanin päähenkilö on keski-ikäinen Jacques, jonka vaimo Constance on juuri jättänyt hänet. Kun Jacquesin kotinurkkiin alkaa pesiytyä pölykoiria, hän päättää palkata siivoojan ja löytää rahapulassa siivouspalveluja myyvän Lauran. Laura ei ole erityisen vakuuttava siivooja. Hän ei esimerkiksi käytä imuria eikä uskalla nostella esineitä paikoiltaan siivouksen aikana. Jacques panee nämä asiat hiljaa merkille, mutta ei jaksa...

Is it the form of the clouds, the color of the sky, or the color of the surrounding objects which is so changeable, that has troubled my thoughts as they passed before my eyes? Who can tell? Everything that surrounds us, everything that we see, without looking at it, everything that we touch, without knowing it, everything that we handle, without feeling it, all that we meet, without clearly distinguishing it, has a rapid, surprising and inexplicable effect upon us and upon our senses, and, through them, on our ideas and on our heart itself. The French author Guy de Maupassant is considered one of the founding fathers of the modern short story. This collection includes classics such as "The Necklace" and "Ball-of-Fat" ("Boule de Suif"). The settings of Maupassant's stories range from a hungry carriageful of passengers on the road during the Franco-Prussian War to a religious woman enchanted by an artist's painting; from poor families in Norman...

Hänen nimensä oli Blanche Wittman ja kuollessaan hän oli 102 senttiä pitkä ja painoi 42 kiloa. Hän oli silloin eräänlainen torso, mutta hänen torsossaan oli pää. Vasen sääri, oikea jalka lonkkaan asti ja vasen käsivarsi oli amputoitu. Siksi Blanche oli niin lyhyt. Muutoin hänessä ei ollut mitään poikkeuksellista. Kaikki ne, jotka näkivät hänet ennen amputointeja, pitivät häntä hyvin kauniina. Tietyistä syistä monet tarkkailivat häntä, myös monet kuvailuun kykenevät, toisin sanoen kirjailijat. [...] Hän kuoli onnellisena. Tämä väite on viimeisestä muistivihkosta, Punaisesta kirjasta. Ruotsalaisen Per Olov Enquistin romaani Blanche ja Marie keskittyy omalla rönsyilevällä, monikerroksisella tavallaan kahden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisen elämään. Ranskalainen Blanche Wittman tuli tunnetuksi "hullujen kuningattarena", kun hänet suljettiin Pariisin Salpêtrière-sairaalaan, joka toimi aikoinaan eräänlaisena mielisairaiden, prostituoitujen, köyhien ja rikollisten...