perjantai 31. heinäkuuta 2015

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset

Voi minua poloista! Tunnen liiankin syvästi, että kaikki on omaa syytäni - ei, syy ei ole oikea sana! On vain niin, että kaiken tämän kärsimyksen lähde on minun sisälläni, niin kuin oli aiemmin kaiken autuuden lähde. 

Yksi niistä harvoista lukuhaasteista, johon olen tänä vuonna uskaltanut lähteä mukaan, on Omppu / Reader, why did I marry him? -blogin emännöimä Klassikkohaaste. Tarkoituksena on valita jokin klassikkoteos, jonka on jo pitkään halunnut lukea, lukea se ja julkaista siitä postaus tänään, 31.7.

Valitsin kirjan, jonka avulla saan napattua kaksi, ei vaan itse asiassa kolme kärpästä yhdellä iskulla. Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset on ensinnäkin haasteen mukaisesti klassikko, jota en ole vielä lukenut (vaikka olisi kai pitänyt). Toiseksi olen voittanut kirjan (jo aikoja sitten) Luetut, lukemattomat -blogin arvonnassa, ja täytyyhän nyt toisen kirjabloggaajan lahjaan hyvänen aika vihdoin perehtyä! Kolmanneksi minulla ja vaimollani on keskinäinen lukuvinkkisysteemi: hän pistää minut lukemaan kirjoja/klassikoita, joista hän on pitänyt ja toisin päin. Werther oli hänen suosituksensa, ja minä pistin hänet lukemaan Frankensteinin.

Emme kumpikaan valitettavasti tällä kertaa innostuneet toistemme suosikkiklassikoista. Werther oli minulle liian raskas, paatoksellinen, tunteellinen ja... klassikkomainen, jos näin voi sanoa. Tiedän, että päähenkilö Wertherin intohimon sanalliset purskahdukset ja palava rakkaus ah-niin-ihanaiseen Lotteen ovat romantiikkaa edustavan teoksen tyylillinen selkäranka ja kulmakivi. Mutta ei. Liika on liikaa:

Tuo metsikkö tuolla! Oi, kunpa voisit kuljeksia sen siimeksessä! - Ja tuo vuorenhuippu! Oi, kunpa voisit katsella sieltä avautuvia näkymiä! - Ja nuo toisiinsa lomittuvat kukkulajonot ja ystävälliset laaksot! Oi, kunpa voisin sulautua niihin kokonaan!

Hämmentävää kyllä, tajusin kirjaa lukiessani, että tarinahan on minulle tuttu - niinkin hassusta yhteydestä kuin Aku Ankasta! :D Jossain taskukirjassa on ollut mukaelma Goethen teoksesta, jossa onneton Aku oli tietenkin Werther, Iines oli kaunis Lotte ja Hannu oli Loten kihlattu, Albert. Ankkaversiossakin Werther kirjoitti kyynelsilmin kirjeitä rakkaudestaan, joka ei saanut vastakaikua, ja kirjana julkaistut kirjeet keräsivät valtavan suosion ja aiheuttivat kyyneltulvia.

Lyhykäisyydessään alkuperäisen Wertherin juoni on se, että nuori taiteilija saapuu viettämään kesää maaseudulle ja kirjoittaa sieltä kirjeitä, joista valtaosa on osoitettu "Wilhelmille". Hän ihastelee luonnon vehreyttä ja maalaisidylliä ja rakastuu pian intohimoisesti Lotteen, äidittömän lapsikatraan vanhimpaan tyttäreen. Lotte edustaa Wertherille täydellistä puhtautta, hyveellisyyttä ja kauneutta. Lotte on kuitenkin lupautunut menemään naimisiin toisen miehen, Albertin, kanssa. Werther riutuu ja kärsii, eikä kolmiodraama tietenkään pääty kovin onnellisesti.

Jänniä faktoja: Johann Wolfgang von Goethe oli varsinainen monitaituri: sen lisäksi, että hän oli kirjailija, runoilija ja taidemaalari, hän toimi myös 10 vuoden ajan pääministerinä. Nuoren Wertherin kärsimykset on jossain määrin omaelämäkerrallinen: Goethe kirjoitti teoksen kuudessa viikossa vain 24-vuotiaana rakastuttuaan Charlotte Buff -nimiseen naiseen, joka oli kuitenkin kihloissa toisen miehen kanssa. Goethe itse ilmeisesti katui nuoruudenjulkaisuaan myöhemmin eikä halunnut ihmisten muistavan häntä siitä. Toisin kävi.

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Otava. 1992. 208 sivua.
Saksankielinen alkuteos: Die Leiden des jungen Werther
Suomentaja: Markku Mannila

Wikipedia: Nuoren Wertherin kärsimykset
Wikipedia: Johann Wolfgang von Goethe

torstai 23. heinäkuuta 2015

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani

Kollegoilleni olen vain tavallinen fyysikko, mutta suurelle yleisölle olen mahdollisesti maailman tunnetuin tiedemies. Osittain syynä on se, että tutkijat eivät Einsteinia lukuun ottamatta ole laajalti tunnettuja rock-tähtiä, ja osittain se, että olen stereotypian mukainen vammainen nero. En pysty naamioitumaan peruukkiin ja aurinkolaseihin - pyörätuolini paljastaa minut.

Näin viime vuonna Stephen Hawkingista ja tämän vaimosta Janesta kertovan elokuvan Kaiken teoria, joka perustuu jälkimmäisen muistelmiin. Pidin elokuvasta ja ajattelin nyt tutustua Hawkingin elämään myös miehen itsensä kertomana.

Minun lyhyt historiani on todellakin nimensä mukainen: omaelämäkerta on todella lyhyt, vain 124-sivuinen, ja noin neljännes siitä on kuvia. Vaikka Hawking käsitteleekin kirjassa lyhyesti lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita, ne on kerrottu niin nopeasti ja niukkasanaisesti, että enemmän tietoa löytyy vaikkapa miehen Wikipedia-sivulta! Hieman runsassanaisemmin Hawking innostuu kuvailemaan opiskeluaikojaan ja varhaisia vuosiaan tutkijana, ja loppupuoli kirjasta on pyhitetty keskeisimpien teorioiden ja tutkimusaiheiden esittelylle.

Kovin syvälliseksi tai henkilökohtaiseksi teosta ei voi kuvailla. Ensimerkiksi ALS-oireyhtymän oireita, vaikutuksia tai sairauden herättämiä tunteita Hawking ei käsittele juuri lainkaan, vaikka luulisi sen olevan väistämättä melko iso osa Hawkingin elämää. Ensimmäisestä vaimostaan ja avioliitostaan Hawking kertoo vain parilla toteavalla lauseella. Toisaalta jos miehen kirjoitusnopeus silmiä apuna käyttäen on kolme sanaa minuutissa, niin ehkä kannattaakin keskittyä vain olennaisuuksiin eikä jaaritella turhia. :)

Jos rivien välistä paistaa jonkinlainen persoona, niin täytyy sanoa, että Hawking ei ainakaan anna itsestään kovin nöyrää kuvaa. Kyllä, hän on kenties maailman tunnetuin tiedemies. Kyllä, hän on varmasti tavallista talliaista älykkäämpi ihminen, joka on keksinyt ja kehittänyt useita teorioita, jotka muokkaavat käsitystämme koko maailmankaikkeudesta. Ja kyllä, hän on lääketieteellinen ihme, jolle lääkärit antoivat 21-vuotiaana kaksi vuotta elinaikaa, mutta joka on nyt 73-vuotias. Epäilemättä hän on siis poikkeusyksilö kaikin tavoin. Mutta minulle itsekehu nosti karvat pystyyn:

Teoreetikko voi puolestaan kehitellä idean yhden iltapäivän aikana, tai minun tapauksessani nukkumaan mennessään, ja kirjoittaa yksin tai parin kollegan kanssa artikkelin, jolla saa mainetta ja kunniaa.

tai:

Kun koulua oli jäljellä kaksi vuotta, halusin erikoistua matematiikkaan ja fysiikkaan. [...] Fiksuimmat pojat valitsivat matematiikan ja fysiikan, vähemmän fiksut biologian.

Tai ehkä tämä on omituista, kuivakkaa brittihuumoria, joka ei vain uppoa minuun. Tästä huolimatta Hawkingista sai kirjan perusteella niin rationaalisen ja analyyttisen kuvan, että hän vaikutti etäiseltä ja jopa kylmältä.

Koska teoksen elämäkerrallinen puoli jäi niukkasanaisuuden vuoksi tyngäksi, odotin Hawkingin keskeisimpien tutkimusaiheiden esittelyä mielenkiinnolla. Hawking kuvailee tutkimustaan mm. mustien aukkojen, imaginääriajan ja reunattomuusehdon piirissä. Vaikka hänet tunnetaan myös kosmologian kansaintajuistajana, niin nämä luvut menivät kyllä tällaiselta humanistipaltulta lähes täysin yli hilseen.

Kirjan kiinnostavin kohta oli oikeastaan aikamatkailua käsittelevä luku. Vaikka monet tutkijat naureskelevat aikamatkailun tutkimista, Hawking puolustaa aihetta: Vaikka kävisi ilmi, että aikamatkailu on mahdotonta, on tärkeää ymmärtää, miksi se on mahdotonta. Hawking itse tosin uskoo, ettei aikamatkailu ole koskaan mahdollista: Jos se olisi, olisimme jo joutuneet tulevaisuudesta tulleiden turistien tallomiksi.

Bloggaajista myös ainakin Marjatta, Kaisa Reetta, Kirjakko ruispellossa, Nanna, Kirjahilla ja Nadia ovat lukeneet kirjan.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani. WSOY. 2014. 124 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: My Brief History
Suomentaja: Markus Hotakainen

Kirja.fi: Minun lyhyt historiani
Kirjavinkit: Minun lyhyt historiani
HS: "Fyysikko Hawkingin ohut omaelämäkerta tarjoaa kurkistuksen lapsuuteen"

torstai 16. heinäkuuta 2015

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Kansi: Liisa Holm
Se oli vanha lasten loru, jonka hän muisti omasta lapsuudestaan.

Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän, 
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän. 

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan...

Paikkasin jälleen aukon sivistyksessäni lukemalla äskettäin kaikkien aikojen parhaaksi kesäkirjaksi äänestetyn Agatha Christien salapoliisiromaanin Eikä yksikään pelastunut.

Romaani on "rikosten kuningattaren" myydyin ja kenties tunnetuin teos, ja yksi maailman kaikkien aikojen eniten myydyimmistä kirjoista. Syy tähän on helppo ymmärtää: Eikä yksikään pelastunut on juuri sopivasti aivonystyröitä kutitteleva, kiehtova ja karmiva murhamysteeri, jossa jännittävä tunnelma ei pääse missään vaiheessa lopahtamaan.

Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä kutsutaan kesävieraiksi kartanoon eristyksissä olevalle Neekerisaarelle. Heti ensimmäisenä iltana olohuoneen gramofoni alkaa yhtäkkiä soittaa levyä, jolla kutakin vieraista syytetään murhasta. Vielä saman illan aikana ensimmäinen vieraista kuolee ja muut alkavat kuolla yksitellen. Kartanon isäntäväki loistaa poissaololtaan eikä saarelta pääse pakenemaan.

Kiehtovinta tarinassa on juuri tämä suljetun tilan mysteeri: koska kartanossa tai saarella ei näytä olevan ketään muita kuin nuo kymmenen vierasta, murhaajan täytyy olla yksi heistä. Kun vieraat kuolevat yksitellen, vaihtoehdot alkavat käydä vähiin ja lopulta kaikki epäilevät kaikkia. Joka luvusta löytyy myös lukijan epäilyksiä eri suuntiin johdattelevia pieniä vihjeitä.

Perinteisen murhamysteerin lisäksi kirjassa pohditaan rivien välissä myös syyllisyyttä, moraalia ja lakia. Kukaan vieraista ei ehkä ole täysin viaton tai syytön, mutta koska laki ei ole heitä tuominnut, joku on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Mistä moinen kostonhimo tai tinkimätön oikeudentaju juontaa juurensa?

Onneksi olin jotenkin onnistunut pysymään kaikki nämä vuodet autuaan tietämättömänä romaanin nerokkaasta loppuratkaisusta. Jarmo Papinniemen esipuhetta en uskaltanut lukea kahta ensimmäistä kappaletta pidemmälle, koska minusta hän paljasti toisessa kappaleessa jo liikaa. Myös kirjan nimeä voisi kai pitää jonkinlaisena juonipaljastuksena (englanninkielinen And Then There Were None ei ole yhtään parempi), mutta nimi on siis peräisin lorusta, johon murhat perustuvat ja joka esitellään heti romaanin alussa.

Kirjan nimen historia on vaiherikas: alun perin romaani ilmestyi Britanniassa vuonna 1939 nimellä Ten Little Niggers, mutta seuraavana vuonna ilmestyneeseen amerikkalaisversioon nimi muutettiin poliittisesti korrektimmaksi And Then There Were None -muotoon. Kirja on sittemmin ilmestynyt myös mm. nimillä Ten Little Soldiers ja Ten Little Indians, joista jälkimmäisen taas koettiin loukkaavan Amerikan intiaaneja. Suomenkielisen painoksen nimi oli vuosien 1940 - 1956 painoksissa Eikä yksikään pelastunut, sitten vuosina 1968 - 1999 Kymmenen pientä neekeripoikaa, ja vuodesta 2003 eteenpäin jälleen Eikä yksikään pelastunut.

Yksi juttu pisti silmään suomennoksessa. Romaanin juonelle ratkaisevan tärkeässä lorussa sanotaan: On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt, syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt. Mietin, että mikä ihmeen "ankka punainen". Romaanin henkilöt tuntuvat näkevän tässä punaisessa ankassa paljon enemmän merkityksiä kuin minä näin. Eräs heistä sanoo: "Punainen ankka - tämä on tärkeä kohta. [nimi] ei ole kuollut... Hän otti pois yhden posliinineekerin saadakseen teidät uskomaan, että hän on kuollut. Sanokaa mitä tahdotte, mutta [nimi] on yhä saarella. Hänen katoamisensa juuri merkitsee punaista ankkaa." Tämä kuulosti vähintäänkin oudolta, joten oli pakko tarkistaa lorun englanninkielinen versio. "Punainen ankka" paljastui "red herringiksi", eli sananmukaisesti käännettynä "punaiseksi silliksi", mutta kyse on kielikuvasta. "Red herring" on eräänlainen harhaanjohtava ja hämäävä vihje, joka esitetään muka merkittävänä, muka joka oikeasti vie vain henkilön huomion pois tärkeämmistä asioista. "Punainen ankka" ei millään tavalla välitä tätä merkitystä lukijalle, mutta kun tietää alkuperäisen sanan, yllä oleva lainauskin kuulostaa järkevämmältä.

Mutta arvoituksellinen punainen ankka ei kuitenkaan onnistunut pilaamaan lukukokemusta vaan ahmin tämän kauhistuttavan tarinan pikavauhtia loppuun asti. Oli pakko päästä heti lainaamaan kirjastosta lisää Christietä, mutta en ehtinyt edes sisälle asti, kun bongasin oven pielestä vaihtohyllystä kaksi Christien dekkaria! Kiva sattuma. :)

Muista bloggaajista Jenni on äskettäin lukenut kirjan Dekkariviikolla. Myös mm. Niina T. ja Naakku ovat lukeneet kirjan. Salla pohtii arviossaan kirjan nimeä ja rasismia enemmänkin. Jokke antaa myös vinkkejä siihen, kuinka kirjan vihjeitä voi kerrata jälkeenpäin mielessään, kun jo tietää loppuratkaisun.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut. WSOY. 2003. 263 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: And Then There Were None
Suomentaja: Helka Varho

Wikipedia: Eikä yksikään pelastunut
Wikipedia: Agatha Christie

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Synnyin ja vietin ensimmäiset vuoteni Kuopion Puijonlaaksossa, jonka "ostoskeskuksessa" sijaitseva Puijonlaakson kirjasto tuli minulle tutuksi pienestä pitäen. Vanhempani lainasivat sieltä pinoittain Miinoja ja Manuja sekä Pupu Tupunoita minulle ja pienemmille sisaruksilleni. Opin niiden avulla lukemaan ja olin tohkeissani, kun sain ensimmäisen kirjastokorttini. Viisikot, Salaisuus-sarja ja SOS-kirjat oli pian luettu läpi. Pyöreä lainaus- ja palautustiski pönötti vielä tuolloin keskellä kirjastoa. Laina-aika leimattiin pahviseen korttiin, joka sujautettiin kirjan takana olevaan taskuun. Yläasteella siirryin lukemaan Tarzaneita ja 3 etsivää -sarjaa, ja lukioikäisenä löysin fantasian ja englanninkielisten kirjojen osaston.

Vietin pitkiä aikoja lapsena ja nuorena ulkomailla, maissa, joissa kirjastolaitosta ei ollut edes olemassa. Kirjasto oli yksi niistä asioista, joita eniten kaipasin Suomesta. Toisaalta mitä vanhemmaksi tulin, sitä vaikeammaksi "kotiin"paluu ja Suomeen sopeutuminen aina uudestaan tuntui. Hieman sentimentaalisesti kärjistäen voisi kai sanoa, että yhteen paikkaan oli kuitenkin aina helppo palata: tuttuun lähikirjastoon.

Välillä kävin asumassa myös muualla Suomessa, mutta palasin muutama vuosi sitten paluumuuttajana takaisin kotikaupunkiini vain muutaman sadan metrin päähän lapsuudenkodistani. Olen siis jälleen Puijonlaakson kirjaston vakioasiakkaita. Ympyrä sulkeutuu myös siinä mielessä, että nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin, lainaan samalta lastenosastolta pinoittain Miinoja ja Manoja sekä Pupu Tupunoita omalle lapselleni. :)

Bloggaaja itse ja hänen jälkikasvunsa Puijonlaakson kirjaston edessä
Ostoskeskusten yhteydessä olevat vanhat lähiökirjastot ovat joskus hieman karuja paikkoja, mutta Puijonlaakson kirjasto on minusta poikkeus. Se on siisti ja monipuolinen paikka, joka tarjoaa aina inspiroivia lukuvinkkejä, rauhallisia lukusoppeja ja ystävällistä palvelua. Yksittäisen kirjaston saati sitten koko kirjastolaitoksen merkitystä on vaikea selittää ja kenties mahdoton mitata, mutta se ei tarkoita sitä, että kirjastopalveluja voisi noin vain lähteä karsimaan. Toivottavasti kirjastoverkko kattaa koko Suomen tulevaisuudessakin, ja kirjastojen toiminta turvataan myös lailla.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

David Whitehouse: Mobile Library

Then they were gone, towards what they did not know, and until now had not dared even imagine, in their giant library on wheels. It felt like opening a book about which they knew nothing.

I hadn't heard about this book before it caught my eye in the library. A road trip across England in a huge mobile library sounds like every bookworm's dream! :)

Bobby Nusku is a 12-year-old boy whose mother has disappeared from his life and whose father would prefer that the boy didn't exist. He spends his days obsessively collecting and cataloguing traces left behind by his mother: strands of her hair, pieces of her clothes, photographs... His only friend is Sunny, a boy who dreams of becoming a cyborg in order to protect Bobby and himself from bullies.

When Bobby meets Val, the cleaner of a mobile library, and her disabled daughter Rosa, his life changes forever. When the three need to run away, the mobile library and the stories within it provide a literal, and literary, escape into other places and other worlds.

What follows is a crazy, gripping adventure, full of eccentric characters and fantastical twists: a giant library on wheels rumbling across the English countryside, an ex-soldier with a dark secret, a lazy but lovable dog, an old zookeeper with a talking parrot, an abandoned manor in the middle of nowhere...


At the heart of everything is the notion of family, but not the traditional, old-fashioned sense of the word, but a refreshing view:

Family is where it's found.
Family doesn't have to be a father, a mother, a son or a daughter. Family is only where there is love enough. For them it was there, in that unlikeliest group of people... the Boy, the Queen, the Princess and the Caveman.

In traditional fairy tales (e.g. Cinderella) and a surprising number of modern children's stories (e.g. Harry Potter), the "real" biological parents and relatives are usually 'good' and the non-biological stepmothers, stepsisters etc. are often 'evil'. Whitehouse pretty much turns this setting upside-down. In his novel, biological ties are not necessarily unbreakable, everlasting or sacred. Without love, families simply do not function or even exist, and blood is not always thicker than water. New families can be formed and found in all shapes and sizes. What unites people is a need to love and be loved, a yearning to be understood and wanted.

Whitehouse's story is tender and funny, quirky and exciting. But at the same time, the book is also hearth-breaking; full of loss, cruelty, bullying and even violence (usually involving children). Still, Whitehouse shows mercy and compassion towards his main characters.

This book is a true fairy-tale adventure, mesmerising and sad, but oddly consoling. I hope that it will be translated into Finnish as well. :)

David Whitehouse: Mobile Library. Picador. 2015. 272 pages.

The Guardian: "Mobile Library by David Whitehouse review - an adventure for bibliophiles"

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Jyrki Vainonen: Perintö

Miksi joku sallii itseään ohjailtavan ulkoa ja auliisti kahlitsee itsensä, ennen kuin kukaan ehtii sitä häneltä edes vaatia? Miksi ihminen on niin sokea, ettei osaa katsoa, mitä löytyy hänelle valmiiksi pedatun polun vierestä? Ja sekin on kumma, että monesti itsensä löytää vain koettelemusten kautta.

Todellisen minän etsimistä, itsensä hyväksymistä sellaisenaan - tällaisia teemoja käsittelee Jyrki Vainosen Perintö.

Lainasin Perinnön kirjastosta kotimaisia spefi-romaaneja suosittelevasta hyllystä (näistä Anne Leinosen Viivamaalari tuotti jo aiemmin pettymyksen). Tämänkin romaanin alun unenomainen harhailu sai melkein jättämään kirjan kesken, mutta kun tapahtumat pian alkoivat rullata, olin nopeasti koukussa. Perinnössä oli juuri sitä vinksahtaneisuutta, jota spefiltä kaipaan.

Työhönsä leipiintynyt Mikael Silokäsi perii kaukaiselta sukulaiseltaan, edesmenneeltä rouva Bráthilta, Muistolan huvilan. Perinnön hän saa vain sillä ehdolla, että hän perustaa samaiseen huvilaan täysihoitolan elämässä kovia kokeneille ja uutta suuntaa etsiville ihmisille, jotka haluavat hypätä hetkeksi pois oravanpyörästä. Mies suostuu omituiseen ehtoon.

Ilmaista täysihoitolaa elämän kolhimille yksilöille mainostava lehti-ilmoitus tuottaa valtavasti hakemuksia, ja pian seitsemän valikoitua ihmistä muuttaa huvilan katon alle.

Vähitellen kunkin elämäntarina paljastuu Mikaelille, eikä niistä surrealistisia käänteitä puutu. Taitava, nuori sellisti on lakannut soittamasta, koska hänen selkärankansa on muuttunut kivuliaaksi sellonjouseksi - siis kirjaimellisesti. Entisen naistenvaatekauppiaan rinnan ympärille on kiedottu kireä side, jonka arvoitus liittyy nunnaluostarissa vietettyyn lapsuuteen.

Kodinkonekauppias pimahtaa, kun hänen vaimonsa jättää hänet, ja päätyy mielisairaalaan. Erätarvikkeita urbaaneille city-ihmisille markkinoiva mies turhautuu työnsä absurdiuteen ("Tuntui välillä, kuin olisin varustanut luonnosta vieraantunutta armeijaa.") ja luhistuu eräänä iltana lattialle vain huomatakseen, että hänen ihonsa läpi tunkeutuu valkoisia toukkia...

Alussa oleva lainaus kiteyttää romaanin "opetuksen": jos et seuraa sydäntäsi ja uskalla olla oma itsesi, tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielekkäältä, saat kärsiä seuraukset. Tosin aivan näin yksinkertaista ja mustavalkoista elämä ei romaanissakaan ole...

Muistola muodostaa pienen, suljetun yhteisön, mutta sinne saapuvien henkilöiden tarinat laajentavat näkökulmaa eri aikoihin ja paikkoihin. Kaiken yllä häilyy juna, joka tuo ja vie asukkaita Muistolaan, sekä symbolisesti latautunut hirvenraato, jota pitää jatkuvasti olla siirtelemässä kiskoilta pois.

Perintö on oikea kummajaisromaani, joka huojuu toden ja epätoden, realismin ja fantasian välimaastossa. Se on groteski, tragikoominen ja yllättävä, ehdottomasti lukemisen arvoinen erikoisuus, joka kritisoi sekä yritysmaailman suorituspaineita että taiteilijoiden itselleen asettamia odotuksia. Romaani voitti myös parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle myönnettävän Kuvastaja-palkinnon vuonna 2006.

Jyrki Vainonen: Perintö. Loki-Kirjat. 2005. 258 sivua.

Kiiltomato: "Oi arjen ihmeellisyyttä"
Kirjavinkit: Perintö
HS: "Vapaus vasta pelottavaa onkin"

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Kesäkuun luetut


Kesäkuun luetut:
Banana Yoshimoto: N. P.
Jyrki Vainonen: Perintö
Meri Kuusisto: Amerikkalainen
Jim Dodge: Fup
Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita - Puuseppä