perjantai 27. huhtikuuta 2012

Romain Gary: Lady L.

Lady L. inhosi salkkuja, pankinjohtajia, sukukokouksia ja syntymäpäiviä, mutta tietysti kaikki oli kestettävä - kostoa se vain oli.

Välillä sitä törmää ihan kummallisiin vanhoihin kirjoihin... Luin viime vuonna Romain Garyn salanimellä kirjoittaman Elämä edessäpäin -romaanin, joka oli niin loistava, että oli pakko lukea jotain muutakin samalta kirjailijalta. Lady L. osoittautui hyvin erilaiseksi romaaniksi kuin pariisilaisessa slummissa elävästä maahanmuuttajapojasta kertova Elämä edessäpäin.

Heti romaanin alussa tapaamme päähenkilön, salaisuuksia varjelevan vanhan rouvan, joka haikailee menneiden aikojen perään. Lady L. on juuri paennut omista 80-vuotissyntymäpäiväjuhlistaan ja istuu yksin eräässä kartanonsa huoneista.

Sillä välin kartanon juhlasaliin on kerääntynyt melkoinen kaarti sukulaisia ja ystäviä. Lady L:n vanhin poika on Glendalen herttua ja vanhin pojanpoika yksi Englannin pankin johtajista. Yksi pojanpojista on ministeri, toisesta on tulossa piispa ja perheen musta lammas, "lahjaton" Richard, on hänkin sentään valiokaartin everstiluutnantti. Lady L:n pitkäaikaisin ja ainoa elossa oleva ihailija, hovirunoilija Sir Percy Rodiner seuraa ladya kuin kiinanpalatsikoira emäntäänsä. Luulisi, että lady L. olisi ylpeä jälkikasvustaan, mutta toisin on:

Koko perhe oli koolla, ja kaikki näytti kammottavalta. Hän ei oikein voinut uskoa, että nuo todella olivat osa häntä, että hän oli niin sanotusti pannut perheen alulle, ettei ilman häntä yhtään noista kahdestakymmenestä mitättömän näköisestä huoneessaolijasta olisi syntynyt. Se oli uskomatonta ja hiukan noloakin.

Lukija pääsee seuraamaan lady L:n ajatuksia tämän tarkkaillessa perhettään. Jotain salattavaa vanhalla rouvalla on:

Katsellessaan teekuppeja pitelevää, siivosti keskustelevaa seuruetta hillittyine vaatteineen ja pöyristyttävine hattuineen lady L. hymyili hiukan pahanilkisesti ja sai suorastaan pidätellä naurua. Olisipa hauska kertoa heille - kertoa kaikki. Se olisi riemastuttavaa. Ajatella mikä kauhu, häpeä ja epäusko leviäisi heidän kasvoilleen.

Kun lady L. saa kuulla pojanpojaltaan, että hänen rakas huvimajansa aiotaan purkaa puutarhan läpi kulkevan tien vuoksi, hän hätääntyy. Hädissään hän hakee apua Percyltä, jolle hän päättää lopulta uskoa kauhean salaisuutensa. Ja niin alkaa lady L.:n tarina pariisilaisesta pyykkärintyttärestä nimeltä Annette ja anarkistisesta vapaustaistelijasta nimeltä Armand...

Lady L. on taidokkaasti rakennettu romaani siinä mielessä, että alussa lukijalle tarjotaan runsaasti salaperäisiä vihjeitä siitä, mitä on luvassa, mutta asiat paljastuvat hitaasti ja vähitellen. Lopullinen melodramaattinen käänne tapahtuu vasta kirjan viimeisen sivun vihoviimeisessä kappaleessa. Matkan varrelle mahtuu runsaasti yllätyksiä, petoksia, murhia ja kiellettyä rakkautta, kuten kunnon ranskalaiseen draamaan kuuluukin. :)

Romaanista jäi jotenkin sekava jälkimaku. Liikaa juonittelua, politiikkaa ja vallankumouksia sekoitettuna ihmissuhteisiin ja ideologioihin. Rönsyilevä, pieni romaani oli silti ihan lukemisen arvoinen, muttei puoliksikaan niin hyvä kuin Elämä edessäpäin.

Romain Gary: Lady L. Otava. 1960. 186 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Lady L.
Suomentaja: Sirpa Kauppinen

Wikipedia: Romain Gary
Kirjasto.sci.fi: Romain Gary

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Elina Loisa: Julkeat

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

En rupea siihen samaan oravanpyörään, mistä iso osa Maxin kavereista on jo pudonnut tai pudottautunut pois. En mene esittelemään elämääni sosiaalitoimistoon enkä tilittämään tekemisiäni työvoimatoimistoon.
Joten minä olen hyvä luomaan mielikuvia, rakentelemaan totuuksia. Olen hyvä niille, joille kukaan ei ole ollut riittävän hyvä ja jotka eivät sitä aina ansaitsisikaan. Itselleni olen armelias enkä mieti maxmaisesti oikeaa ja väärää, rakkautta ja ihmisiä.

Mikähän näissä syrjäytyneiden ja ahdistuneiden nuorten naisten arkirealistisissa tarinoissa minua oikein kiehtoo? Mitä sekavampi ja häiriintyneempi tapaus, sitä parempi! Hämmentävää... ;)

Elina Loisan Julkeat-romaanin päähenkilö ja minäkertoja on nuori nainen, joka on muuttanut pikkukaupungista Helsinkiin ottaakseen kaiken irti elämästään. Nimettömäksi jäävä nainen kulkee baarista toiseen, iskee itselleen rahanlähteitä ja sänkykumppaneita sukupuolesta riippumatta ja ylpeilee sillä, että häntä eivät sido työajat, parisuhteet, moraali tai muutkaan velvollisuudet. Kertojan seurana kulkee sielunkumppani Max, naisia huvikseen hurmaava homomies, jonka elämä koostuu kertojan tavoin työn vieroksumisesta, baari-illoista ja sossun huijaamisesta.

Vastaavasta boheemityyppisestä pummailusta kertovia romaaneja on kirjoitettu pilvin pimein ja luulisi, että kirja alkaisi vähitellen junnaamaan paikallaan ja toistamaan itseään. Aihevalinta ei tosiaan ole kovin omaperäinen, eikä Loisa myöskään onnistu järkyttämään (en tiedä onko tarkoituskaan) rappioelämän kuvaksella. Loisan romaani ei kuitenkaan kyllästytä tai puuduta. Lauseet soljuvat yhtä välinpitämättömän rentoina kuin päähenkilön elämä, ja romaanin kieltä ja erityisesti dialogia lukee mielellään.

Julkeat kuuluu samaan kastiin kuin esim. Sofi Oksasen Baby Jane, Hanna-Riikka Kuisman Käärmeenpesä, Emma Juslinin Yksin yhdessä ja Iida Rauman Katoamisten kirja. Tässäkin liikutaan normiyhteiskunnan äärirajoilla, piipahdetaan marginaalin tuolla puolen, ihmismielen ja ihmissuhteiden pimeämmissä ja rumemmissa totuuksissa.

Romaania on haukuttu melko rankastikin muutamissa blogeissa. Minä taas pidin tästä kovasti ja odottelen mielenkiinnolla kirjailijan mahdollisia tulevia tuotoksia. :)

Elina Loisa: Julkeat. Gummerus. 2010.

Gummerus: Julkeat
Gummerus: Elina Loisa
Kirjavinkit: Julkeat

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta, Pjongjang ja Shenzhen

Kiinnostuin Guy Delislen sarjakuvista muiden kirjablogien kautta, joissa Delisleä on luettu ahkerasti viime aikoina. Luin Shenzhenin ja Merkintöjä Burmasta viime kuussa ja nyt äsken ahmaisin sateisen sunnuntaipäivän kunniaksi Pjongjangin. Kolmikko kaipaa selvästikin yhteispostausta. :)

Merkintöjä Burmasta kertoo ajasta, jolloin Delisle asui Lääkärit ilman rajoja -järjestöön kuuluvan vaimonsa ja vaippaikäisen poikansa Louisin kanssa Burmassa (Myanmarissa) vuosina 2005-2006. Entinen Britannian siirtomaa, nykyinen sotilasjuntan hallitsema diktatuuri näyttäytyy Delislen piirroksissa vastakohtien maana. Eurooppalaiset ja amerikkalaiset järjestävät Baby Groupia vanhemmille ja heidän lapsilleen ja australialaisella klubilla pulikoidaan uima-altaassa ja siemaillaan gin toniceja leppoisasti seurustellen. Samalla paikalliset eivät saa edes kutsua kotiinsa yövierasta ilman sotilasjuntan lupaa ja sanomalehdistä on sensuurin nimissä revitty sivuja irti. Australialaisen klubin vieressä sijaitsevan järven vastarannalla on Aung San Suu Kyin talo, jossa hän oli vielä sarjakuvan piirtämisen aikoihin kotiarestissa.

Vaimonsa ollessa töissä Guy Delisle kärrää ennakkoluulottomasti pientä poikaansa rattaissa ympäri kaupunkia, yrittää livahtaa Aung San Suu Kyin kotikatua vartioivien sotilaiden ohi, näkee buddhalaisia munkkeja, tapaa paikallisia ja maistelee outoja ruokia. Havaintojaan hän piirtää tarkkanäköisesti muistiin. Sarjakuvan helmiä ovat ehdottomasti sen pienet yksityiskohdat, arkiset havainnot ja tapahtumat (kuinka paahdettuja heinäsirkkoja syödään, mitä munkeille annetaan lahjaksi, kuinka rupisammakko häädetään olohuoneesta...).

Merkintöjä Burmasta on luettu myös Tessan, Booksyn, Linnean, Norkun, Paulan ja Mari A:n blogeissa.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta. WSOY. 2008
Ranskankielinen alkuteos: Chroniques Birmanes
Suomentaja: Saara Pääkkönen

Pjongjang taas sijoittuu Pohjois-Korean pääkaupunkiin, kuten nimestäkin voi päätellä. Tämä albumi kiinnosti minua kolmikosta etukäteen eniten, koska jostain syystä absurdi, eristäytynyt ja propagandan vääristämä Pohjois-Korea kiehtoo ja kiinnostaa. Delisle on jälleen onnistunut kuvailemaan maata yllättävän tarkkanäköisesti, vaikka hänen jokaista askeltaan seuraa opas ja tulkki, joiden tarkoituksena on yrittää antaa Pohjois-Koreasta ja sen kansasta mahdollisimman ruusuinen kuva tälle "länsimaisen kapitalismin uhrille". Toisaalta Delislen kuvailema aivopesu ja maan johtajan henkilökultti on pelottavaa ja surullista. Albumista ehkä kuultaa läpi jonkinlainen turhautuminen ja ärtyminen siihen, että paikallisten ihmisten kanssa ei pysty käymään syvällisiä, kriittisiä keskusteluja politiikasta. Delisle jää lukijan tavoin hämmästelemään, uskovatko paikalliset todella sokeasti kaiken sen, mitä heille kerrotaan.

Pienet, arkiset havainnot ovat tämänkin albumin suola. Energiapula aiheuttaa sen, että hissit eivät toimi ja sähköt ovat usein poikki. Siitä huolimatta "Suuresta Johtajasta" kertovat ylistyslaulut pauhaavat radioista yötä päivää. Pääkaupunkiin on rakennettu useita mahtipontisia pilvenpiirtäjiä, mutta niissä ei asu ketään. Pohjois-Korea vaikuttaa ulkomaalaisen silmin yhdeltä jättiläismäiseltä kulissilta, jonka takana ei ole mitään (tai ei ainakaan mitään sellaista, jota ulkomaalainen saisi nähdä).

Pjongjangista löytyy juttua myös anni.m:n, Tessan, Booksyn, Linnean, Norkun, Paulan ja Mari A:n blogeista.

Guy Delisle: Pjongjang: WSOY. 2009.
Ranskankielinen alkuteos: Pyongyang
Suomentaja: Saara Pääkkönen

Shenzhen on ehdottomasti oma suosikkini näistä kolmesta. Se kertoo Pjongjangin tapaan Delislen työkomennuksesta animaatioelokuvastudiolla, mutta tällä kertaa ollaan Kiinassa. Tähänkin albumiin Delisle on onnistunut kokoamaan uskomattoman määrän kulttuurisia kummallisuuksia ja kiinalaisen yhteiskunnan erikoisuuksia, jotka pistävät ulkopuolisen silmiin.

Shenzhen oli minusta paljon hauskempi kuin Burmasta tai Pohjois-Koreasta kertovat albumit; nauroin useassa kohtaa myös ääneen. Siinä missä Burma vaikutti kontrolloidulta ja karulta paikalta ja Pohjois-Korea oli täysin käsittämätön totalitaarinen yhteiskunta, niin Kiinan yhteiskuntaa Delisle on uskaltanut pilkata avoimemmin ja rennommin.

Shenzheniä on kehuttu myös Linnean, Sallan, Norkun ja Mari A:n blogeissa.

Guy Delisle: Shenzhen. WSOY. 2010.
Ranskankielinen alkuteos: Shenzhen
Suomentaja: Saara Pääkkönen

GuyDelisle.com
WSOY: Guy Delisle

torstai 12. huhtikuuta 2012

Marjane Satrapi: Pistoja

Tutustuin Marjane Satrapin sarjakuviin kehutun ja palkitun, kaksiosaisen Persepolis-sarjan myötä. Lapsuudesta, nuoruudesta ja naiseudesta Iranissa kertova omaelämäkerrallinen sarjakuva lumosi minut täysin. Pistoja on myös omaelämäkerrallinen; tällä kertaa kohteena ovat Satrapin naispuoliset sukulaiset, ystävät ja tuttavat ja heidän elämänsä.

Aterian jälkeen nuoren Marjanen tehtävänä on keittää samovaariteetä, jonka ääreen naiset kerääntyvät keskustelemaan miehistä, parisuhteista, rakkaudesta, seksistä ja yleensäkin naisena olemisesta. Mukaan mahtuu sekä traagisia elämänkohtaloita että runsaasti härskiä, kaksimielistä huumoria, kunnon juoruja ja paljastuksia, arjen iloja ja suruja.

Minulle tuli sellainen tunne, että pääosassa albumissa ovat tekstit ja tarinat, eivät niinkään kuvat. Mustavalkoinen, melko pelkistetty piirrostyyli on kuitenkin samanlaista kuin Persepolis-albumeissa. Niihin verrattuna Pistoja on kuitenkin melko kepeä ja lyhyt.

Kuva: Like.fi
Pistoja voitti parhaan sarjakuva-albumin palkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla ilmestymisvuotenaan 2003. Albumia on luettu myös Linnean ja Hannan blogeissa.

Satrapin suomennetuista albumeista Luumukanaa on minulla vielä lukematta. Muitakin albumeita toki olisi, mutta ranskan kielen taitoni ei taida taipua niiden lukemiseen ainakaan alkukielisinä. :)

Marjane Satrapi: Pistoja. Like. 2010.
Englanninkielinen alkuteos: Broderies
Suomentaja: Taina Helkamo

Like: Pistoja
HS kirjat: "Iranin naiset eivät kursaile keskenään"
Wikipedia: Marjane Satrapi

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Zoë Heller: Notes on a Scandal

It was at St George's, a little less than eighteen months ago, that I met Bathsheba Hart. Her name will probably be familiar to most of you by now. She is the forty-two-year-old pottery teacher recently charged with indecent assault on a minor, after being discovered having a sexual affair with one of her students - a boy who was fifteen years old when the affair began.

This is a strange novel, because it isn't really about what it first appears to be about. The narrator, Barbara Covett, is a lonely history teacher who lives with her cat. She tells the story of a fellow teacher, the beautiful Sheba, who is attacked by the media after having an affair with one of her students, the 15-year-old Steven. But the book isn't really about Sheba's forbidden relationship with a boy; it's more about Barbara's strange relationship with Sheba.

Barbara tries to tell the story of Sheba's affair with Steven in a matter-of-fact way, constantly remembering to remind the reader of her own disapproval and amazement at the fact that someone like Sheba could fall for a teenage boy, but there is more to her narrative than meets the eye. Why is Barbara so fixated, so fascinated by Sheba (but cannot confess this to the reader)? Why does she feel the need to not only rescue Sheba, but also try to explain what Sheba has done?

This is one of those novels where there is almost more to read between the lines than in the lines themselves. Barbara is an unreliable narrator who tries to repress her own growing obsession for Sheba and her need to be Sheba's friend and confidant, even her only friend and confidant.

The last sentence of the novel (which I won't write here, because it could be considered a spoiler) is probably one of the most disturbing, sinister sentences that a novel has ever ended in...

The film with Judi Dench and Cate Blanchett is definitely worth watching too! For once I think the film is just as good as the book it was based on, or even better. :)

Zoë Heller: Notes on a Scandal. Viking. 2003. 244 pages.

The Guardian: "Queen of Sheba"
Wikipedia: Notes on a Scandal

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Maaliskuun luetut

Myös masuolion kirjastoa on maaliskuussa kartutettu.
Maaliskuussa keskityin kirjoittamaan arvioita helmikuussa lukemistani kirjoista, joten suurin osa maaliskuun kirja-arvioista odottelee yllättäen vielä vuoroaan. :) Maaliskuun lukusaldo on yhteensä 10 kirjaa, joista 5 oli romaaneja, 3 sarjakuvia, 1 omaelämäkerta ja 1 novellikokoelma. Kahdeksan näistä luin suomeksi ja kaksi in English.

Maaliskuun luetut:
Jamil Ahmad: The Wandering Falcon
Natascha Kampusch: 3096 päivää
Zoë Heller: Notes on a Scandal
Marjane Satrapi: Pistoja
Guy Delisle: Shenzhen
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Elina Loisa: Julkeat
Romain Gary: Lady L.
Maritta Lintunen: Mozartin hiukset
Mike Pohjola: Ihmisen poika 

Päätin vihdoin tutustua Guy Delislen sarjakuviin, koska niitä on luettu ja kehuttu niin monessa blogissa. Ja kyllä kannatti! Nauroin sarjakuville ääneen niitä lukiessa ja patistin puolison ja pari kaveriakin lukemaan niitä. Pjongjang pitäisi vielä saada jostain käsiin ja onpa Delisleltä tulossa kesällä taas uusi suomennos, Merkintöjä Jerusalemista.

Zoë Hellerin romaaniin tartuin, koska satun pitämään sen pohjalta tehdystä elokuvasta. Elina Loisan Julkeat taas on ollut luettavien listalla jo pitkään, eikä sekään tuottanut pettymystä. Kuukauden ehdoton kohokohta oli kuitenkin Mike Pohjolan tiiliskivi, Ihmisen poika. Kirjan paksuus (ja turkulaisuus ;) pelottivat hieman etukäteen, mutta Juliuksen tarina imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja sain pitkästä aikaa (siltä ainakin tuntuu) nauttia todella hyvästä lukuromaanista, jossa onneksi riitti sivuja nautiskeltaviksi vähän pidemmäksi aikaa. :)

Perusteellisempia arvioita seuraa siis myöhemmin, mutta loppukevennyksenä jälleen kolme oudointa hakusanaa, jolla blogiini on jostain kumman syystä taas päädytty:
sanontoja ärsytykseen
paluu tuonpuoleisesta
naisten homoeroottisen rakkauden symbolihahmo

Toivon vilpittömästi viimeistä hakua käyttäneelle paljon onnea "symbolihahmon" etsinnän kanssa. :P

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Kannen kuva: Martin Moravek
Yksi ensimmäisiä kirjoja, joita tyrmässä luin, oli Lewis Carrollin Alicen seikkailut ihmemaassa. Kirja kosketti epämiellyttävällä, kaamealla tavalla. Minun ikäiseni tyttö Alice seuraa unessa valkoista, puhuvaa kania kaninkoloon. Kun hän pujahtaa sisään, hän syöksyy syvyyksiin ja putoaa huoneeseen, jossa on lukemattomia ovia. Hän on vankina välimaailmassa maan alla, tie ylös on tukossa.

Natascha Kampuschin sieppauksesta ja vankeusajasta kertova omaelämäkerrallinen teos on pakostakin jotenkin sensaationhakuinen, rahastuksenmakuinen kirja. Luen tällaisia harvemmin, mutta muistan, miten seurasin Kampuschin paosta kertovia uutisia vuonna 2006 suurella mielenkiinnolla. Media tietenkin takertuu heti tällaisiin dramaattisiin ja karmiviin tarinoihin, mutta Kampuschin ja muiden vastaavassa tilanteessa olleiden tarinat ovat myös innoittaneet kirjailijoita - viimeisimmäksi varmaankin Emma Donoghuen loistavan Room-romaanin muodossa.

Wolfgang Priklopil sieppasi 10-vuotiaan Kampuschin koulumatkalla ja piti tätä vankina lähes 8 ja puoli vuotta. Aluksi Kampusch eli lähes täydellisessä eristyksessä muutaman neliön kokoisessa kellarityrmässä (video tyrmän sisäänkäynnistä ja varsinaisesta huoneesta on aika karua katsottavaa). Sieppaaja alisti tytön täydellisesti valtaansa sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla. Loppuvuosina Priklopil muuttui niin itsevarmaksi, että hän salli tytön käydä ulkona, kaupassa ja jopa laskettelemassa kanssaan. Lopulta Natascha pakeni sieppaajan pihalta, ja Priklopil tappoi myöhemmin itsensä. Ja siitä mediavyörytys vasta alkoi...

Yksi kirjan mielenkiintoisimpia anteja oli se, miten Kampusch vastustaa itsensä leimaamista uhriksi. Hän kieltäytyy olemasta vain Tukholma-syndroomasta kärsivä raukka, jonka omalla itsepäisyydellä ja selviytymiskyvyllä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten hän lopulta selvisi pakoon ja sai uudestaan otteen normaaliin elämään. Media ja viranomaiset ovat vieroksuneet sitä tapaa, jolla Kampusch puhuu sieppaajastaan inhimillisenä, myös sääliä herättävänä tapauksena, joka ei ollut läpeensä paha tai tuomittava:

Heti kun aloin luoda sieppaajasta moniulotteisempaa kuvaa, ihmiset pyörittelivät silmiään ja käänsivät katseensa pois. Ihmiset eivät pidä siitä, että heidän käsitystään hyvästä ja pahasta horjutetaan ja että he joutuvat vastakkain sen seikan kanssa, että myös ruumiillistuneella pahuudella on inhimilliset kasvot. Pimeä puoli ei ole tullut tyhjästä, kukaan ei synny hirviönä maailmaan. [...] Minä osuin ajatuksillani arkaan paikkaan ja törmäsin ymmärtämättömyyteen yrittäessäni löytää kiduttajan ja siisteysintoilijan naamion takaa ihmisen. [...] Halusin ymmärtää, miksi hänestä tuli ihminen, joka teki minulle niin kuin teki. Lopetin kuitenkin sellaiset yritykset lyhyeen. Minun ei sallittu käsitellä tapahtunutta sillä tavalla, se leimattiin Tukholma-syndroomaksi.

Kiinnostavaa oli myös se, miten Kampusch selittää kasvavan riippuvuutensa sieppaajasta ja pelkonsa ulkomaailmaa kohtaan. Loppuaikoina Priklopil jopa otti tytön mukaansa kauppareissuille ja antoi tämän työskennellä puutarhassa keskellä kirkasta päivää, koska luotti siihen, ettei Kampusch uskalla paeta tai huutaa apua. Lukiessa tuntuu melkein uskomattomalta, ettei hän todella uskaltanut edes yrittää pakoon. Kampusch itse vertaa suhdettaan väkivaltaiseen sieppaajaan pikkulapsen suhteeseen väkivaltaiseen äitiin: vaikka äiti joskus lyö ja komentaa, oma äiti on kuitenkin aina oma äiti ja sen vuoksi turvallisempi vaihtoehto kuin vieraat ihmiset ja muu maailma. Ei lapsikaan välttämättä osaa tai uskalla hakea apua ventovierailta saati paeta uhkaavasta tilanteesta vaan mieluummin alistuu ja toivoo, että tilanne vielä muuttuu paremmaksi. Näin vahvan riippuvuussuhteen sieppaajakin oli onnistunut rakentamaan Kampuschiin.

Kirjan ovat lukeneet myös Susa P., Anni ja Haltiamieli.

Natascha Kampusch: 3096 päivää. Otava. 2011.
Yhdessä Heike Gronemeierin ja Corinna Milbornin kanssa
Saksankielinen alkuteos: 3096 Tage
Suomentaja: Anja Meripirtti

Kirjavinkit: 3096 päivää
Wikipedia: Natascha Kampusch