sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Sami Hilvo: Viinakortti

Viinakortti kulki aina isoisän mukana, hänen virkapaitansa rintataskussa.
Sydämen lähellä. Sydämen jano.
Kuvan suojus on tahriintunut. Haluan katsoa isoisää suoraan silmiin. En voi kysyä häneltä mitään, en voi vastata hänen kysymyksiinsä, mutta haluan katsoa häntä. Haluan, että hän katsoo minua. Otan kortin suojuksestaan.


Sami Hilvon vasta äskettäin ilmestynyttä esikoisromaania on kehuttu niin mediassa kuin blogeissakin. Tästä ovat pitäneet jo ainakin Ina ja Sanna. Ja tässä tulee yksi bloggaaja lisää kehujien kerhoon! :)

Tarina alkaa hautajaisista, jonne saapuu myös edellisen illan jäljiltä hieman krapulainen Mikael, romaanin kertoja. Isoäiti Aino on kuollut, ja koko suku on kokoontunut yhteen. Mikaelin eronneet vanhemmat yrittävät pitää suhteensa kulisseja yllä, vaikka äiti popsii salaa rauhoittavia lääkkeitä ja himoitsee isoäidin kallista astiastoa. Kaikki välttelevät sekä Mikaelia että paikalle saapuvaa Ilaria, vaikka lukijalle ei oikein tässä vaiheessa selviä, miksi.

Mikael perii isovanhempiensa talon irtaimistoineen. Isoisänsä huoneesta hän löytää pinon sodanaikaisia päiväkirjoja ja kirjeitä. Isoisän paidan rintataskusta, viinakortin suojuksen takaa, löytyy sodanaikainen valokuva. Päiväkirjamerkinnät ja kirjeenvaihto paljastavat Urhon salaisuuden, sodanaikaisen rakkauden toiseen mieheen, Toivoon.

Ei voi olla huomaamatta, että Hilvo on Brokeback Mountaininsa katsonut/lukenut. Tarina noudattelee hyvin pitkälti samaa kaavaa - kaksi miestä, karut ja poikkeukselliset olosuhteet, läheisyys, ja mitä siitä seuraa. Brokebackin miehet tekivät raskasta työtä erämaassa, samaa voisi sanoa talvi- ja jatkosodassa sotivista Toivosta ja Urhosta. Kummassakin tarinassa mennään myös naimisiin ja hankitaan lapsia, koska sitä yhteiskuntakin odottaa. Mutta yhteiset kalastusretket pitävät salaista suhdetta yllä.

Pidin romaanin monitasoisuudesta. Välillä kerrotaan Mikaelin tarinaa, välillä taas hypätään menneisyyteen Urhon ja Toivon kokemusten kuvailuun. Kertomus hyppii eri aikakausien ja sukupolvien välillä. Samalla käydään läpi homoseksuaalisuuden historiaa Suomessa. Nuorin sukupolvi, jota Mikael edustaa, voi elää jo lähes avoimesti omana itsenään. Tosin Mikaelkin on ehtinyt olla sekä rikollinen että sairas lain silmissä, kuten hän ironisesti kommentoi: "Rikokseni pyyhittiin pois ollessani kolmentoista. [...] Sairaudestani minut parannettiin ilman lääketieteen toimenpiteitä kun olin yliopistossa."

Hilvo on tarttunut arkaan aiheeseen. Jos Mannerheimin seksuaalisuuden kyseenalaistaminen synnytti muutama vuosi sitten närkästystä, niin varmaan tämäkin kirja nostaa esiin kysymyksiä, joita ei ole aiemmin saanut kysyä. Rohkea teema antaa varmasti Hilvolle pointseja myös erinäisissä palkintoraadeissa, siis sen lisäksi että romaani on vieläpä hyvin kirjoitettu!

Sami Hilvo: Viinakortti. Tammi. 2010. 208 sivua.

Sami Hilvon blogi
Tammi: Viinakortti
Tammi: Sami Hilvo
Kiiltomato: "Rakkaus kuuluu vapauden valtakuntaan"
HS kirjat: "Teit isoisäin astumaan"

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...]

Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan. Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa.

Tyyli tuntui heti alusta lähtien pelottavan tutulta: samat ylipitkät lauseet (yllä oleva sitaattikin on osa virkettä, joka alkaa puolta sivua aiemmin ja loppuu vasta n. sivua myöhemmin); asioiden kiireetön, perinpohjainen pohdiskelu sekä putkeen kirjoitettu dialogi, jota piti välillä sahata eestaas, jotta löysi jotain vihjettä siitä, kuka puhui. Mutta tällä kertaa tyyli ei jostain syystä haitannut vaan ahmin romaania vauhdilla sen puoleenväliin asti. Sitten iski jonkinlainen suvantovaihe, joka taas vaihtui hurjaksi loppukiriksi romaanin lähestyessä jännittävää loppuaan.

Romaanin juoni on kerrottu vähän liiankin tarkkaan kannen liepeessä; onkohan sen kirjoittajalle tullut hätä keksiä kerrottavaa, kun romaanissa tapahtuu niin kovin vähän? :) Luolassa seurataan pienen käsityöläisperheen arkea jossain määrittelemättömässä paikassa, määrittelemättömässä ajassa. Perheen isä, Cipriano Algor, on yrittäjä ja savenvalaja. Hänen tyttärensä Marta auttaa isää savipajassa, ja Martan mies, Ciprianon vävy Marçal, työskentelee läheisessä Keskuksessa vartijana.

Keskus on suuri ja ihmeellinen rakennus, oma maailmansa, johon pääsevät asumaan vain harvat ja valitut. Keskukseen päästyään heidän ei tarvitsekaan enää poistua sieltä; valtavassa kompleksissa on nimittäin kaikkea mahdollista kaupoista, ravintoloista, puistoista ja kahviloista aina tekojärviin, Egyptin pyramideihin, Kiinan muuriin, Taj Mahaliin, simuloituihin sadekuuroihin, golfkenttiin, sairaaloihin ja krematorioihin asti. Keskus on kuin Disneyland, mutta koko elämän kattavana versiona!

Ciprianon perheyritys kokee kovan iskun, kun Keskus ilmoittaa, että perheen valmistamat saviastiat korvataan muoviastioilla, eikä Keskukselta enää tule uusia tilauksia. Yrittäjähenkisinä ja luovina ihmisinä perhe päättää uudistaa yrityskonseptinsa ja valmistaa jotain muuta, jota Keskus voisi ostaa: savinukkeja. Pian Keskus tekeekin tilauksen ja nukkien valaminen, polttaminen ja maalaaminen voi alkaa.

Uurastuksen jälkeen paljastuu, että nukeilla ei olekaan Keskuksen asukkaiden keskuudessa tarpeeksi kysyntää ja tarjous peruuntuu. Samoihin aikoihin Marçal saa ylennyksen ja sen myötä oikeuden asua Keskuksessa vaimonsa ja appensa kanssa. Edessä on muutto uuteen kotiin, mutta Keskuksessa odottaa vähemmän miellyttävä yllätys... Viimeistään lopussa käy ilmi, että romaanissa on kyse Platonin kuuluisasta luolavertauksesta.

Juha Haataja kirjoittaa blogissaan, että Saramagon Luolassa ja Antti Hyryn Uunissa on jotain samaa. Uunia en ole lukenut, mutta olen ymmärtänyt, että siinä kuvaillaan uunin rakentamista antaumuksellisesti ja yksityiskohtaisesti - aivan kuten Luolassa kerrotaan savenvalannasta. Saramago myös kuvailee perheen arkisia murheita hellästi ja lämpimästi, ja perheen Löydökki-nimisen koirankin ajatukset on kerrottu tarkkaan.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka - kuten minä - pelkäävät Saramagoa aivan turhaan! :)

José Saramago: Luola. Tammi. 2003.
Portugalinkielinen alkuteos: A Caverna
Suomentaja: Erkki Kirjalainen

Kirja.fi: José Saramago
Wikipedia: José Saramago

torstai 16. syyskuuta 2010

Doris Lessing: Kissoista

"Varjojen kissa! Manalan kissa! Alkemistin kissa! Keskiyön kissa!" Mutta mustaa kissaa eivät mairittelut tänään kiinnosta, se haluaa olla rauhassa. Silitän sen selkää, se köyristää sitä. Se kehrää puolittain, kohteliaana eleenä vieraalle ja katsoo sitten suoraan keltaisten silmiensä takaiseen salattuun maailmaan.

Päätin aloittaa Doris Lessingiin tutustumisen jostain kevyemmästä ja helpommasta teoksesta, nimittäin Lessingin kissakirjasta. Kissoista kertoo nimensä mukaisesti Lessingin kissoista, mm. villiintyvistä ja huimaavalla vauhdilla lisääntyvistä kateista Lessingin lapsuudenmaisemissa Etelä-Rhodesiassa. Afrikan villikissoista siirrytään kuvailemaan nirsoja ja neuroottisia kotikissoja Lontoossa (yksi niistä ei suostu syömään muuta kuin kevyesti paistettua vasikanmaksaa ja nopeasti ryöpättyä valkoturskaa). :)
(kuvan kissa ei liity tapaukseen)

Kaikki kissanomistajat saavat varmasti kirjasta paljon irti. Lessingin kissojen päähänpistot ja oikut kuulostavat kovin tutuilta. Omista kissoistanikin toinen herättää aina aamuisin taputtelemalla "hellästi" tassulla naamaa... Ja vanhempieni maalaiskissa tuo kesällä lähes päivittäin pyydystämiään hiiriä ihmisille lahjaksi ja loukkaantuu, kun sen saaliiseen suhtaudutaan inhoten.

Lessingin tarpeen inhimillistää kissojaan jotenkin ymmärtää: kissoissa on helppo nähdä ihmismäisiä piirteitä, jos niitä etsii. Välillä Lessingin kissat naurattavat, mutta välillä säälittävät: Lessing oli jostain syystä kissojensa leikkaamista vastaan ja ei-toivottuja pentuja syntyy kissoille tyypilliseen tapaan aina parin kuukauden välein. Ja niistä eroon pääseminen onkin sitten toinen juttu...

Doris Lessing: Kissoista. Otava. 2009.
Englanninkielinen alkuteos: On Cats
Suomentaja: Kristiina Rikman

Otava: Doris Lessing
HS Kirjat: "Ylellinen, suloinen, saalistava kissa"
Savon Sanomat: Kissoista

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Palkinto ja paljastuksia

Sain Reeta Karoliinalta tämän Beautiful Blogger -palkinnon, kiitos!! Tunnustuksen saamiseen liittyy haaste kertoa itsestään 7 asiaa, so here goes:

1. Olen Itä-Suomessa asuva, 24-vuotias nainen. Täytän lokakuussa neljännesvuosisadan, hui! :)

2. Laskeskelin tässä kesällä, että tänä syksynä elämästäni on hurahtanut jo 20 vuotta opiskeluun (aloitin koulun ulkomailla 5-vuotiaana). Nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni opiskeluni suhteen ja viimeistelen vihdoin graduani. Töissä olen ollut opintojen ohella joko puoli- tai kokopäiväisesti jo viimeiset 4 vuotta, joten minulle on turha valittaa siitä, että opiskelijat eivät siirry opintojensa parista työelämään tarpeeksi nopeasti! ;)

3. Olen kihloissa toisen naisen kanssa. Suunnittelemme häitä ensi kesälle. :)

4. Olen viettänyt suurimman osan lapsuuttani ulkomailla ja käynyt kouluni englanniksi.

5. Olin teininä Tolkien-fani ja luin kaiken mahdollisen kyseisen herran kirjoittaman, plus muutaman elämäkerran siihen päälle. Osasin muutaman sanan quenyan haltiakieltä ja muistin Sormuksen ritarit -elokuvan repliikkejä ulkoa. Olin nörttiydestäni ylpeä. :)

6. Tolkien-vaihetta seurasi japanilaisen rock-musiikin, eli j-rockin, fanituskausi. Tämä tapahtui hieman ennen nykyistä manga/anime/cosplay -buumia. Omaan fanitukseeni sisältyi siis vain musiikki, ei sarjakuvat, elokuvat tai pukeutuminen. Omistan vieläkin useita laatikollisia pölyttyneitä j-rock levyjä, musiikkivideoita ja live-taltiointeja.

7. Toivoisin, että minulla olisi enemmän aikaa lukea. Tuntuu, että tunnit hupenevat aina kummasti jonnekin. Välillä turhaudun, kun maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja ja niin vähän aikaa lukea niitä. Taidan stressaantua vähän kummallisista asioista... :P


Palkinto on tainnut kiertää jo useimmat kirjablogit, mutta laitan tämän vielä eteenpäin Auringon palvojalle, Jossulle, korianterille ja Anna O.:lle, joiden blogeja seuraan myös säännöllisesti. :)

perjantai 10. syyskuuta 2010

Dan Rhodes: Kulta

Hän katseli kun mies vääntelehti hitaasti ympäriinsä. [...] tämä ei ollut koskaan elämässään ottanut yhtäkään tai chi -tuntia ja oli oppinut kaikki liikkeensä kauan sitten palautetusta kirjaston kirjasta. Miyukin oli vaikeaa rinnastaa näkemäänsä jaloon ikiaikaiseen harjoitukseen. Mies näytti harjaavan näkymättömien lasten hiuksia, napauttavan läpinäkyviä munia rikki ja kokeilevan toistuvasti rengaspainetta polkupyörästä, jonka vain itse näki.

Tämä kirja onnistui yllättämään minut. Täysin. Ensinnäkin se imaisi minut mukaansa vastoin kaikki odotuksia, vaikka siinä ei oikeastaan tapahtunut paljon mitään. Ja kun pari sivua ennen loppua ehdin jo ajatella, että 'olipa ihan kiva, leppoisan mukava tarina', niin yllättävä loppuratkaisu veti maton jalkojeni alta ja jätti järkyttyneen jälkimaun. En ole aiemmin tajunnut, miksi Dan Rhodesia pidetään niin ihmeellisenä kirjailijana (no, en olekaan aiemmin lukenut Rhodesilta muuta kuin kummallisen tarinakokelman), mutta Kulta oli vaikuttava kokemus.

Japanilais-brittiläinen Miyuki lähtee pariksi viikoksi lomalle pikkukylään Walesiin, asumaan erakkona puuhellalla varustetussa, karussa pikku mökissä. Hän lukee kirjan päivässä (kuulostaa ihanalta!), vaeltelee rannikolla ja käy iltaisin pubissa ottamassa muutaman oluen omalaatuisten paikallisten asukkaiden kanssa. Miyuki kuuntelee kyläläisten outoja keskusteluja, oppii tuntemaan pitkän herra Hughesin, lyhyen herra Hughesin ja herra Puwin, yrittää torjua pubinomistajan lähentely-yrityksiä ja ikävöi tyttöystäväänsä Grindliä. Erään yöllisen päähänpiston innoittaman Miyuki päättää spraymaalata yhden rannikon kivistä kullankeltaiseksi... Ja siitä syntyy tietysti kaikenlaista soppaa.

En tiedä, miten Rhodes onnistuu kirjoittamaan jotain näin aidon huvittavaa ja kevyttä - ja onnistuu silti kehittämään koskettavan, järisyttävän lopun. Tai ehkä samastuin Miyukiin vähän turhan voimakkaasti... Kieli ja huumori on ainakin loistavaa, kuten Miyukin yllä oleva kuvaus paikallisesta tai chin harrastajan liikkeistä osoittaa. :)

Dan Rhodes: Kulta. Sammakko. 2008.
Englanninkielinen alkuteos: Gold
Suomentaja: Elina Koskelin

Sammakko: Dan Rhodes
Savon Sanomat: Kulta
Wikipedia: Dan Rhodes

torstai 9. syyskuuta 2010

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Hän taisteli oikeudesta rakastaa, rakastaa miehiä ja naisia, hyläten sovinnaisuussäännöt, joiden mukaan avioliitto vaati kaiken muun pois sulkevaa rakkautta, joiden mukaan naisten tuli rakastaa vain miehiä ja miesten vain naisia. Tämän hyväksi hän oli valmis luopumaan kaikesta. Ehkä hän oli hullu, kuten hän itse myöhemmin sanoi, mutta se oli suurenmoista hulluutta.

Nigel Nicolson oli Sir Harold Nicolsonin ja Vita Sackville-Westin poika. Nämä kaksi puolestaan kuuluivat Englannin ylhäisimpään yläluokkaan 1920-luvulla, ja viettivät aikaansa kiertelemällä Eurooppaa, "talvehtien" milloin pariisilaisessa hotellissa, milloin Monte Carlossa, milloin kartanossa jossain päin Englantia. Pariskunnan idyllinen elämä oli täynnä ylellisyyksiä, mutta samalla myös arkista työntekoa: molemmat olivat menestyviä kirjailijoita ja Harold myös diplomaatti, joka vietti pitkiäkin aikoja poissa kotoa. Vita hoiti sillä aikaa perheen puutarhaa ja huolehti kahdesta pojastaan Knolen kartanossa (356 huonetta!) Kentissä.

Pariskunta oli onnellisesti naimisissa 40 vuoden ajan. Se, mikä teki heidän parisuhteestaan erikoisen, oli se, että molemmat (kuten romaanin takakansi kertoo) "tunsivat voimakasta vetoa omaa sukupuoltaan kohtaan". Nigel Nicolsonin kirjoittama kirja on oikeastaan osa hänen äitinsä elämäkertaa - tai siitä aiemmin puuttunut palanen, josta Vita ei puhunut elinaikanaan julkisesti, vaikka kirjoittikin päiväkirjoihinsa kaiken. Erään avioliiton muotokuva koostuukin suurelta osin Vitan omista päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeenvaihdosta, joita täydentävät hänen poikansa kommentit ja omat päätelmät.

Vitan ehkä kuuluisin "valloitus" oli Virginia Woolf, jonka kanssa Vitalla oli suhde 1920-luvun lopulla. Suhteen seurauksena Woolf kirjoitti kuuluisan romaaninsa Orlandon, joka perustuu Vitan elämään. Jo ennen Virginia Woolfia Vitalla oli pitkä ja intohimoinen suhde Violet Trefusis -nimisen naisen kanssa. Vita oli vasta 12-vuotias kun tapasi Violetin (joka oli tuolloin 10). Naiset ylläpitivät suhdetta toisiinsa läpi teini-iän ja aikuisuuden. Sitä eivät estäneet naimisiinmeno miesten kanssa, Vitan lasten saanti, heidän vanhempiensa tuomitseva arvostelu tai lähipiirin juorut. Vita kirjoitti suhteestaan romaanin Challenge (suom. Elämän haaste), mutta naisten vanhemmat estivät kirjan julkaisun Englannissa, koska se ei, salanimien käytöstä huolimatta, yrittänytkään piilotella suhteen laatua.

Harold, Vitan mies, oli loputtoman ymmärtäväinen, ja heidän avioliittonsa perustui keskinäiselle avoimuudelle ja ystävyydelle. Vita kirjoittikin Haroldille: "Luultavasti 99 ihmistä sadasta, jos tietäisi meistä kaiken, pitäisi meitä turmeltuneina tai degeneroituneina. Ja kuitenkin tiedän ehdottoman varmasti, että sadasta ihmisestä ei löydy 99:ää vähemmän turmeltunutta tai degeneroitunutta kuin me. En tahdo kerskailla, mutta ainakin me elämme, eikö totta?" Lopulta Vitan kiintymys Violetia kohtaan laantui. Haroldin ja Vitan avioliitto puolestaan jatkui - molempien satunnaisista suhteista huolimatta - Vitan kuolemaan saakka.

Nicolsonin kirjoittama kirja on hämmästyttävän avoin ja rehellinen, ja paljon mielenkiintoisempi kuin etukäteen osasin odottaa. Ihmissuhdedraamaa ja melodramaattisia käänteitä ei romaanista tietenkään puutu, ja tekstin tyylikin on välillä yliampuvaa. BBC on saanut väkerrettyä kirjasta jopa TV-sarjan! Pohjimmiltaan romaani on kuitenkin kahden ihmisen rakkaustarina ja kunnianosoitus omituiselle avioliitolle, joka oli kaikkea muuta kuin perinteinen, mutta silti aidosti onnellinen. Samalla kirja on myös puolustuspuhe seksuaalivähemmistöille ja oman onnellisuuden tavoittelemiselle muiden mielipiteistä välittämättä.

On pakko mainita vielä yksi hämmästyttävä fakta: Vitan rakastajattaren Violet Trefusisin äiti, Alice Keppel, oli Englannin kuninkaan, Edward VII:n, rakastajatar, sekä nykyisen Prinssi Charlesin 2. vaimon Camillan isoisoäiti! Pienet piirit Englannin yläluokassa!

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva. WSOY. 1975.
Englanninkielinen alkuteos: Portrait of a Marriage
Suomentaja: Riitta Kallas

Wikipedia: Portrait of a Marriage
Wikipedia: Vita Sackville-West

tiistai 7. syyskuuta 2010

Booker-palkinto 2010

Englanninkielinen maailma saa taas uuden bestsellerin, kun Man Booker-palkinto jaetaan 12.10. Tänään julkaistiin kuusi ehdolla olevaa romaania, eli ns. 'lyhytlista' (shortlist). Booker-palkinnon saaneet ja ehdolla olleet romaanit ovat yleensä taattua tavaraa: loistavia lukuromaaneja, joista pidän ainakin itse enemmän kuin Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotannosta (hyviä epäilemättä nekin, mutta usein vaikeita ja vakavia). :P

Viime vuonna ehdolla oli mm. Sarah Watersin loistava The Little Stranger (suom. Vieras kartanossa). Toissa vuonna taas Aravind Adigan The White Tiger (suom. Valkoinen tiikeri) voitti Bookerin. Vuoden 1997 Booker-palkinto puolestaan meni ansaitusti Arundhati Royn The God of Small Things -romaanille (suom. Joutavuuksien jumala). Kestoehdokkaita ovat vuosi toisensa jälkeen mm. Iris Murdochin, Doris Lessingin, Kazuo Ishiguron ja Salman Rushdien romaanit.

Tämän vuoden kuusi ehdokasta ovat itselleni tuntemattomampia enkä ole onnistunut lukemaan yhdeltäkään näistä kirjailijoista vielä yhtään ainutta kirjaa. Ehdolla ovat siis:

Peter Carey: Parrot and Olivier in America
Emma Donoghue: Room
Damon Galgut: In a Strange Room
Howard Jacobson: The Finkler Question
Andrea Levy: The Long Song
Tom McCarthy: C

Näistä Emma Donoghuen Room kuulostaa ehkä oudoimmalta. Romaani kertoo äidistä ja 5-vuotiaasta Jack-pojasta, jotka elävät vangittuna pienessä huoneessa. Jack ei ole koskaan ollut huoneen ulkopuolella ja uskoo, että TV:ssä näkyvät asiat ja muu maailma onkin vain keksittyä satua. Kun heidän häiriintynyt vanginvartijansa katkaisee huoneesta sähköt, Jack ja hänen äitinsä joutuvat kehittämään epätoivoisen pakosuunnitelman.

Roomia ei ainakaan lähikirjastosta löydy (vielä...), mutta nappasin mukaani Andrea Levyn The Long Songin. Oletteko muut lukeneet ehdolla olevia kirjoja tai muita näiden kirjailijoiden teoksia? Mitä piditte?

maanantai 6. syyskuuta 2010

Aravind Adiga: The White Tiger

If I were making a country, I'd get the sewage pipes first, then the democracy, then I'd go about giving pamphlets and statues of Gandhi to other people, but what do I know? I'm just a murderer!

The White Tiger won the Booker Prize in 2008 and I've read many good reviews about it, so I've been waiting to get my hands on the book for some time. The story of a lower-class entrepreneur, driving cars for the rich in India was bound to be interesting.

The White Tiger
consists of a series of letters, written by Balram Halwai (alias "Munna"), also known as 'The White Tiger', a Thinking Man and an entrepreneur. The letters are addressed to His Excellency Wen Jiabao, Chinese Premier, who is coming to India for an official visit to "know the truth about Bangalore" by hearing the success stories of Indian entrepreneurs. Balram Halwai takes on the challenge of introducing Wen Jiabao to the life of a self-made entrepreneur in India, because, as he says, "If anyone knows the truth about Bangalore, it's me."

Balram's letters take the reader on a trip from his childhood village of Laxmangarh (where the most important member of the family is the water buffalo) to Dhanbad (with a hospital that houses cats and goats instead of doctors) to Delhi, where he drives the Honda City of Mr. Ashok and his wife, Pinky Madam. Balram's job is to drive the couple to business meetings (to bribe politicians), shopping malls (where the poor are not allowed inside) and night clubs (where booze flows freely).

When Balram isn't driving, he's either waiting for his employee to call him or waiting for him to return back to the car. When Ashok says he'll be gone for thirty minutes, he might appear four hours later. So Balram sits on the side of the road with the other drivers as they gossip about their employees, chew paan, read sleazy magazines about murder, rape and revenge, come up with ways to cheat their employees and chew some more paan.

The novel reveals a glimpse of one section of Indian society: the underdogs, the servants, those who come from the "Darkness" (i.e. the poor countryside) into cities to try to make a living. The inequality between social classes, the corruption of the rich and the helplessness of the poor is highlighted. However, the servants have no illusions about their masters. They know exactly what is going on behind the closed doors of bedrooms and government offices. They just can't do much about the situation.

In the end, Balram allows his frustration take over and becomes a murderer. In my opinion, his deterioration and decisions at the end of the novel seemed rash and illogical. But despite its dark sides, the novel feels light and humorous, and Balram is a witty and observant narrator.

I was not wowed by this novel, but it was an interesting read.

Aravind Adiga: The White Tiger. Atlantic Books. 2008. 321 pages.

AravindAdiga.com
Guardian: "Roars of Anger"
Wikipedia: The White Tiger

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Ennen nukkumaanmenoa Abaskharun laski aina rahansa huolellisesti kahteen kertaan ja otti sitten esille korvan takana pitämänsä kosmoskynän nysän, jolla kirjoitti saldon muistiin. Siitä hän vähensi säästöön jäävän osuuden [...] ja laski päässään, paljonko jäljelle jääneistä rahoista kuului hänen monilukuisen sukunsa tarpeisiin. Riippumatta siitä, jäikö summasta jotakin omaan käteen, Abaskharun ei kunnon kristittynä saanut silmäystäkään unta ennen kuin luki ääneen kiitosrukouksen Herralle.

Alaa al-Aswanin romaania ei ole turhaan kiitelty. Egyptiläiskirjailijan esikoisesta tuli myyntihitti Egyptissä ja Lähi-idässä, se on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle ja siitä on tehty sekä elokuva että TV-sarja. Ennen romaanin julkaisua kirjailija työskenteli hammaslääkärinä ja yritti saada kirjojaan julkaistuksi Egyptissä. Sensuuriin turhautuneena al-Aswani päätti muuttaa maasta pois suosiollisempiin maisemiin, mutta juuri ennen muuttoa tärppäsi: egyptiläinen kustantamo päättikin julkaista Imarat Ya'qubyan -romaanin ja hammaslääkäristä tuli hetkessä julkkis.

Romaanin värikäs henkilökaarti koostuu yhden kairolaisen kerrostalon asukeista. Yacoubian-talona tunnettu vanha rakennus toimi aikoinaan ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien perheiden kotitalona, mutta vuosikymmenten saatossa asuntoja ovat vallanneet niin ylhäisön palvelijat, sukulaiset, yritteliäät kauppiaat kuin tavalliset perheetkin. Konservatiiviset vanhukset ja vapaamieliset nuoret, kristityt ja muslimit, köyhät ja rikkaat elävät sulassa sovussa - tai ainakin melkein.

Yacoubian-talo on asuttu piripintaan; katutasossa, portin pielessä asuvasta talonmiehestä katolle kyhättyihin hökkeleihin saakka. Mukaan mahtuu hurskas aviomies Muhammad Azzam, joka harkitsee toisen vaimon ottamista; muodikas homoseksuaali Hatim Rašid, jolle elämänkumppanin löytäminen tuottaa päänvaivaa; sekä poliisikoulun hyljeksimä ja fundamentalismin puoleen kääntyvä Taha ja hänen tyttöystävänsä Busaina, joka puolestaan hylkää uskonnolliset moraalinsa tienatakseen rahaa perheelleen prostituution kautta...

Romaani etenee kohtauksittain, joissa yhden ihmisen tarinaa seurataan aina muutaman sivun verran. Al-Aswani osaa käyttää 'cliffhangereita' taitavasti hyväkseen houkutellessaan lukijaa syvälle sisään tarinoiden mosaiikkiin. Yllätyin siitä, miten koukuttava romaani oli ja miten avoimesti siinä oli käsitelty (homo)seksuaalisuutta, islamia, Egyptin hallituksen korruptoituneisuutta ja yhteiskunnan epätasa-arvoa (pistää muuten miettimään, että mitä ihmettä al-Aswanin aiemmat romaanit sisälsivät, kun ne eivät läpäisseet maan sensuuria ja tämä läpäisi!).

Romaani ei todellakaan anna Egyptistä mitään ruusuista kuvaa, ja maassa käyneiden turistien on turha etsiä kirjasta kuvauksia tarunomaisista pyramideista tai Egyptin ihmeellisestä muinaishistoriasta. Al-Aswani kuvaa nyky-Egyptin ruohonjuuritasoa, tavallisten ihmisten elämää. Suomentaja Sampsa Peltonen on tehnyt loistavaa työtä kääntäessään arabiankieliset kielikuvat ja runolliset arjen kuvaukset suomen kielelle.

Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat. WSOY. 2009.
Arabiankielinen alkuteos: Imarat Ya'qubyan
Suomentaja: Sampsa Peltonen

WSOY: Yacoubian-talon tarinat
Kiiltomato: "Kohtauksia eräästä talosta"
HS Kirjat: "Kerrostalossa asuu koko 1900-luku"
HS Kirjat: "Egyptissä saa puhua, mutta ei toimia"
KEPA/Maailman Kuvalehti: "Mystinen Yacoubian-talo"