perjantai 24. marraskuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta


Jossain on piilossa ilo. Sen etsiminen tuntuu sellaiselta hakuammunnalta, ettei edes yhteen yritykseen riitä jaksaminen. Ainoa toivo on, että se itse kyllästyy kyyristelemään pimeässä ja tulee esiin.

Älkää antako kannen hämätä: tämä ei ole nuortenkirja tai kevyt viihderomaani. Minulle tämä oli yksinkertaisesti yksi tämän vuoden parhaista teoksista - ellei paras.

Annastiina Stormin esikoisromaani oli hienosti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Hesarin arviossa kirjaa kuvailtiin "hotkaistavaksi" ja itse ahmin sen yhtenä suupalana eli kerralla alusta loppuun.

Romaani rakentuu pirstaleisen, onnettoman perheen ympärille. Isosisko Silja vaihtaa pikkuveljensä yöllä kastelemat housut kuiviin, koska äidillä on yövuoro ja isä on jossain, poissa. Silloin kun isä on paikalla, hänen sisältää purkautuu välillä huutava, kiroileva myrsky. Äidin mahassa on uusi pikkusisarus eikä Silja ymmärrä, miksi se muuttaa äidin hymyn suruhymyksi. Äidin unelma perheidyllistä on mahdoton, väkivaltainen vankila, jossa hän itse lakkaa olemasta. Silja pakenee mielikuvitusleikkeihin Tähkäpää-nuken kanssa.

Eeva-mummo toivoo, että aviomies Veijo jo kuolisi pois 42 aviovuoden jälkeen että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Kuistin portaiden viereen hän on jo asetellut terävän kiven, jos vaikka mies siinä kompuroisi.

Äidin sisko Mervi taas on yöllinen saalistaja, asvalttikatujen kuningatar, räävitön ja röyhkeä, mutta samalla vastenmielisyyttä herättävä.

Pikkulapsen näkökulmasta kirjoitettu hylkäämisen pelko ja hätä on riipaisevaa luettavaa. Silti romaani onnistuu olemaan jotain muuta kuin kurjuudella mässäilyä ja masentavaa kauhistelua. Tarinan lomaan on ripoteltu symbolisia pikku satuja, jotka toisaalta etäännyttävät kauheudet keksittyyn maailmaan, toisaalta alleviivaavat niitä. Välinpitämättömyyteen, rakkaudettomuuteen ja elämänvalintojen kahleisiin liittyvä symboliikka on vahvaa.

Näkökulma vaihtuu tiuhaan, lähes jokaisen lyhyen luvun jälkeen. Välillä minulle jäi epäselväksi, kenen näkökulmasta tilannetta tarkasteltiin.

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on keksinyt aivan uuden lajityypin nimenomaan tämän kirjan innoittamana. Hän ehdottaa, että Me täytytään valosta edustaa genreä nimeltä Ikea-romaani, koska jää lukijan tehtäväksi koota kirjailijan antamista palasista kokonainen tarina. Kirjailija antaa toki "kokoamisvinkkejä" touhuun. Mainio ja osuva vertaus; tosin tämän tarinan palasten kasaaminen oli huomattavasti vähemmän hermoja raastavaa kuin esim. Ikea-hyllyn. ;)

Romaania kuvaillaan "omaääniseksi" ja sitä se tosiaan on. Kieli lumoaa, lapsikertojien äänet tuntuvat todellisilta, kerronta on itsevarmaa ja napakkaa. Toivottavasti Storm julkaisee pian lisää!

Bloggaajista myös mm. Airi, Laura, Suketus ja toinenkin Laura ovat lukeneet kirjan.

Annastiina Storm: Me täytytään valosta. S&S. 2017. 204 sivua.

S&S: Me täytytään valosta
S&S: Annastiina Storm
HS: "Turvattomasta lapsuudesta kertovan esikoisromaanin soisi päätyvän mahdollisimman moniin käsiin"

lauantai 4. marraskuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Kansi: Päivi Puustinen
Pian hän alkaisi maalata ja silloin maailma olisi niin kuin sen piti. Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu.

Joel Haahtelaa lukiessa voi vain nauttia ja antaa kielen viedä. Heti ensisivuilta lähtien heittäydyn luottavaisesti sen kannateltavaksi - ja se kantaa - aina 1950-luvun Helsinkiin, erääseen Luotsikadun asuntoon, jossa asuu äiti yhdessä aikuisuuden kynnyksellä olevan poikansa Visan kanssa.

Visa katsoo Vincent van Goghista kertovan elokuvan ja näkee yhtäkkiä maailman toisin. Talvinen maisema, tuttu kaupunki, äidin nuttura... Kaiken voi piirtää tai maalata. Intohimo taiteeseen vie Visan aina Bolognaan ja Venetsiaan asti.

Kuusikymmentäluvun idealismi ja seitsemänkymmentäluvun aatteet saavat Euroopan taidepiirit kuohumaan. Visa jää - kuten usein Haahtelan kirjojen päähenkilö tai minäkertoja - hieman ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän ei kuitenkaan ole mikään väritön sivustakatsoja vaan häntä ajaa aito intohimo taiteeseen ja vilpitön halu "paljastaa kohteesta jotain salattua" sekä pyrkimys olla "aina rehellinen, ei koskaan falski". Nämä Taidekoulun opettaja Unto Pusan lauseet jäävät Visan ohjenuoriksi elämään.

Taidekoulussa Visa tapaa myös hiljaisen, vakavan ja lahjakkaan Tapion, jonka isä ei hyväksy poikansa taiteellisia tavoitteita. Tapion sisko Helmi taas on veljensä vastakohta; elämäniloinen ja nauravainen.

Kirjan ainoa miinus on minusta Tapion hahmon karikatyyrisyys tai lievä ennalta-arvattavuus. Tiedättehän: kärsivä taiteilija, jolla on vaikea isäsuhde. Kirjan lopussa olevan käänteen osasin myös aavistaa.


Haahtelan edellinen romaani, lumoava Tähtikirkas, lumivalkea ilmestyi vuonna 2013 ja Mistä maailmat alkavat tämän vuoden alussa. Toivottavasti kirjailijan julkaisutahti ei ole hidastunut pysyvästi eikä seuraavaa romaania tarvitse taas odottaa viittä vuotta!

Mistä maailmat alkavat on hienovireinen, herkkä taiteilijaromaani, jonka kuulaan kielen äärelle tekee mieli pysähtyä ja vain nauttia sen lumouksesta.

Lukuisat bloggaajat ovat jo kirjoittaneet kirjasta: mm. Tuijata, Kaisa, MarikaOksa ja Katja.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava. 2017. 301 sivua.

Otava: Mistä maailmat alkavat
HS: "Joel Haatelan uusi romaani vie 1960 - 1970-luvun taidepiireihin - ja herättää henkiin myös helsinkiläisiä kuvataiteilijoita"
Savon Sanomat: Mistä maailmat alkavat
Lukulamppu: Mistä maailmat alkavat

perjantai 3. marraskuuta 2017

Paluu kirjamessuille ja salainen lahjanantaja

Viikko on vierähtänyt sellaisessa työhulinassa, etten ole ehtinyt tehdä minkäänlaista koontipostausta viime viikon kirjamessuista. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - eli tässä kuvallinen paluu kirjabloggarin ja erään 5-vuotiaan kirjafanin messutunnelmiin. (Pahoittelen kuvien vaihtelevaa laatua - kamerani on sanonut itsensä irti, joten kaikki kuvat ovat kännykällä otettuja.)

Pakollinen kuva lastenalueella hyvänä maamerkkinä toimineesta Harry Potter -bussista.

Sen sisältä oli hyvä tarkkailla Mörköä. :)

Lastenalue oli minusta parempi kuin esim. viime vuonna: oli selkeämmin eroteltu alle kouluikäisille suunnattu Tarina-lava ja isompien Magia-lava. Tosin välillä näiden lavojen välillä käytiin melkoista kilpalaulantaa, jos toisella oli juuri samaan aikaan menossa jokin hieman äänekkäämpi esiintyminen tai esitys. Mutta kokonaisuutena siis ihan toimiva alue.

Mila Teräs lukee Kettu ja värit -kuvakirjaa (Karisto) kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa. Yleisökin sai osallistua heiluttelemalla sopivan värisiä lippuja tarinan aikana.

Perjantain kohokohta: suomennos-slam, jossa kääntäjälegendat Kersti Juva ja Juhani Lindholm sekä nuorempaa kääntäjäsukupolvea edustava Kasper Salonen ottivat mittaa toisistaan ja toistensa suomennoksista. Aivan mahtavaa pilkunviilausta ja kielen kiemuroiden analysointia! :)

Lauantain bloggariaamiaisen kirjoja ja kirjailijoita. Tristanian (WSOY) olen jo lukenut (suosittelen!) ja Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY) on juuri kesken.

Sillä välin Tarina-lavalla luotiin nukketeatteriesitystä Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen Siiran sirkusmatkan (Otava) hengessä.

KirjaKallion lavalla oli - kuten aina - kiinnostavaa ja laadukasta ohjelmaa. Tässä Anna Hallava kertoo Valpuri Vaahteran maaginen korva -nuortenromaanistaan (WSOY).

Lastenmusiikkiorkesteri Ammuu! veti paikalle yleisöä.

Kokenut kirjamessuilija muistaa syödä riittävän energiapitoisesti messupäivän aikana. :D Tässä nautitaan berliininmunkkia ja kuunnellaan Elina Hirvosen haastattelua kuvakirjasta Prinsessa Rämäpään talvitaika (Tammi). Vaikuttaa aivan huikealta kirjalta; käykääpä lukemassa myös Kian arvio!

Otavan uudet Proust-painokset ovat aika tyylikkäitä.

Nelli Hietala kertoo kirjastaan Kielillä puhumisen taito (Aula & Co.). Luin ärrävikaisesta naisesta kertovan kirjan kesällä, ja ehkä erikoisin ratkaisu siinä oli se, että osa kirjasta on kirjoitettu täysin ilman r-kirjaimia.

Lauantain kohokohta: Magdalena Hai luki Kurnivamahaisen kissan (Karisto) - ja vieläpä kokonaan! Tarina on kyllä sellainen, että sitä ei mielellään kesken jätä vaan oma lapsenikin haluaisi aina kuulla kirjan kannesta kanteen. Alun hän muistaa jo ulkoa. :D

Sunnuntaina oli taas huomattavasti väljempää.

Baba Lybeck haastatteli Mauri Kunnasta Koiramäen Suomen historiasta (Otava), jonka tekeminen oli kuulemma pitkä ja monisäikeinen prosessi. Kirjasta tulikin muuten Helsingin kirjamessujen kaikkien aikojen myydyin teos (yli 5 000 myytyä kappaletta)!

Sunnuntain kohokohta: Paleface luki Tatun ja Patun ällistyttävää satukirjaa (Otava) mahtavasti eläytyen. Kirjailijoillakin oli ilmeistä päätellen hauskaa. :)

Reetta Niemelä lukee teosta Pipsa Pipariviulun 42 kaveria (Otava). Itse en ole proosarunojen suuri ystävä, mutta 5-vuotiaaseen kirjan oudot ja absurdit runot uppoavat täysin.

Messujen jälkeen on aina sellainen miellyttävä kirjapöhnäinen olo, kun on saanut hyvällä tavalla yliannostuksen kirjoja, kirjailijoita ja kirjallista keskustelua. Ensi vuonna taas! Silloin messut järjestetään 25. - 28.10 ja teemamaana on Yhdysvallat.

P.S. Sain tällä viikolla Helsingistä 28.10 - eli sopivasti syntymäpäivänäni - lähetetyn Harry Potter -teemaisen aikuisten värityskirjan postissa - ilman mitään saatetta, viestiä tai lähettäjän tietoja. Ihana yllätys, mutta kuka myöntää olevansa sen takana? Perhe ja ystävät on kuulusteltu ja todettu syyttömiksi, joten seuraavaksi todennäköisin lähde on joku kirja- tai blogimaailman ystävällinen sielu. Kuka oletkaan, salainen lahjanantaja, kiitos! :)