torstai 28. elokuuta 2014

Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage

Maybe I am fated to always be alone, Tsukuru found himself thinking. People came to him, but in the end they always left. They came, seeking something, but either they couldn't find it, or were unhappy with what they found (or else they were disappointed or angry) and they left. One day, without warning, they vanished, with no explanation, no word of farewell. Like a silent hatchet had sliced the ties between them, ties through which warm blood still flowed, along with a quiet pulse.

I pre-ordered Haruki Murakami's new novel ages ago and finally got it about a week ago. It was the perfect book to take along on a end-of-summer trip to the west coast of Finland (although if my destination had been Hämeenlinna, it would've been even more perfect... for reasons that will be explained later). ;) I think I will always associate the novel with the strange places and situations that I read it in: from a freezing cabin in the middle of the night to the cosy bed of a warm hotel room...

The impressively named Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage tells the story of a man who has been rejected and exiled from his close group of five high school friends. The reason for the ostracisation has never been explained to Tsukuru, and he has never gotten over the incident. Now, as an adult, he leads a lonely, relatively passive life with very few interests and no long-term emotional attachments. Finally, a wannabe-girlfriend urges him to find out the reason behind his traumatic experience in the past. During his search, Tsukuru finds himself accused of a serious crime he does not remember committing. But he (and the reader) cannot help but wonder if there is another alternate reality or perhaps another memory or a dream in which he actually did commit the crime...

I have to admit that while I was reading and right after I finished the book, I felt sort of confused, even slightly disappointed and let-down. Maybe 1Q84 was so great that my expectations were way too high. Compared to 1Q84, this book is somehow simpler, minimalistic. It's like Murakami is going back to the basics of his novels, to all the familiar things that make his novels his: the seemingly ordinary, middle-aged male protagonist; the importance of classical music; cooking simple, but tasty dinners; using exercise as a way to clear the mind; small hints at something magical or fantastic: alternate realities, dreams, look-alikes... All the elements are there, but in a simpler, subtler form.

Interesting cover design: the "fingers" on the sleeve cover are plastic windows.
The basic storyline is simple and straightforward - perhaps deceivingly so. Tsukuru Tazaki simply wants to find out why his four friends rejected him and he travels to find each of the four in turn. On the way, he receives help from various minor characters: Haida, the philosophical, music-loving swimmer; Sara, the potential girlfriend; and a Finnish girl named Olga. :)

Tsukuru Tazaki's travels also take him to Helsinki and Hämeenlinna. (This is only the second time in all of Murakami's novels that his main character travels outside Japan! The first was in Sputnik Sweetheart where Sumire goes to Greece.) I think that Finnish readers will enjoy this section of the novel; I certainly did! :) I got the impression that Murakami himself must have visited the places he describes, because the descriptions of e.g. a hotel room in central Helsinki and a café near the market square in Hämeenlinna are so vivid and detailed.

One of the best parts of the novel (which has very little to do with the plot, really) is a conversation Tsukuru has with two young Finnish girls who approach him in Hämeenlinna. He is eating cherries on a bench when the two girls start talking to him, asking him where he's from. Another part that made me smile is when a tiny, old Finnish man who looked as if he were enraged about something plants himself in the passenger seat of Tsukuru's car to show him the way to a cabin. :) Tsukuru also wonders whether it is appropriate to give tips in Finland, watches the trains come and go at the Helsinki Central Station and comes to the following brilliant conclusion: Coming up with witty sayings about life seemed, after all, to be a trait shared by all Finns. The long winters might have something to do with it.

But as I said, my overall first impression of the book was not that great. Part of the reason for this is also Tsukuru himself: he is probably one of the most unlikeable protagonists that Murakami has ever created. He is totally passive, has no self-confidence or self-esteem, and wanders through life aimlessly, trying to figure out what's wrong with him, because nobody loves him! He is definitely an antihero and I found it hard to sympathise with him at all.

Now that it has been several days since I finished the book, I'm starting to understand that there's definitely more there than meets the eye. There are multiple layers, some of which are only hinted at. And there may be a reason why Tsukuru seems so passive and distant, so black-and-white, entirely colorless... I don't think I can analyse it here without giving away too much.

I don't know what reality to believe in anymore, but I do know that now I'm confused in a good way. :)

And finally, in Finnish: Romaanin suomennos, Värittömän miehen vaellusvuodet, ilmestyy Tammen kustantamana viikon päästä, 4.9. Murakamia on nyt ensi kertaa suomennettu suoraan japanista, ei englanninkielisestä käännöksestä. Suomennos on Raisa Porrasmaan käsialaa. Kirja tuotti minulle aluksi pienen pettymyksen, mutta se on alkanut vasta nyt jälkeenpäin herättää muitakin ajatuksia. Murakami osaa kyllä hämmentää lukijan mieltä, ja tämäkin romaani on minusta moniulotteisempi kuin miltä se aluksi vaikuttaa. Lukumusiikiksi suosittelen Franz Lisztin Années de pèlerinagea; syy siihen käy kyllä pian ilmi kirjaa lukiessa. Itse oli pakko käydä heti kirjan päätyttyä kuuntemassa tuo kappale. :)

Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage. Knopf. 2014. 386 pages.
Originally published in Japanese as Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi
Translated by Philip Gabriel

Random House: Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage

tiistai 26. elokuuta 2014

Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni

Minä rakastan ikiomaa perhettäni, mutta minusta on kivaa se, että kavereiden perheet ovat toisenlaisia. Jollakin on yksi äiti tai yksi isä, jollakin yksi molempia, jollain on isä ja äitipuoli tai äiti ja äidin poikakaveri... Olisi kummallista, jos kaikkien perheet olisivat samanlaisia. Emmehän me ihmisetkään ole.

Tittamari Marttisen kirjoittama ja Aiju Salmisen kuvittama Ikioma perheeni on kotimainen lastenkirja, jonka päähenkilö elää sateenkaariperheessä. Tämä oli pakko hankkia heti meidänkin perheeseen!

Kirjassa kerrotaan takakannen mukaan "erilaisista perhemuodoista" ja melkoinen kirjo erilaisuuksia siihen mahtuukin mukaan: Päähenkilö Kuu elää yhdessä äidin ja maman kanssa. Samassa kerrostalossa asuu Kim, jolla on kaksi isää. Kuun äiti on synnyttänyt Kimin, joten tämä on oikeastaan Kuun biologinen veli. Yhdessä perheet muodostavat apilaperheen. Kuun kummi taas on transsukupuolinen Niki.

Vähän tuntuu siltä, että kirjaan on tungettu mukaan vähän liiankin paljon sulateltavaa. Toisaalta kahden äidin tai isän perheistä, apilaperheistä ja transsukupuolisuudesta kertovia lastenkirjoja ei tosiaankaan ole liikaa, joten ainakin kaikki nämä aiheet löytyvät nyt yksien kansien välistä.

On Kuun syntymäpäivä. Äiti ja mama laulavat hänelle aamulla, ja hän leipoo Nikin kanssa kakun. Lopuksi kaikki lähtevät yhdessä eväsretkelle. Leppoisan tarinan lomaan on ripoteltu lapselle sopivan yksinkertaisia tietoiskuja mm. hedelmöityshoidoista (maman sisällä oleva munasolu tarvitsi kaverikseen siittiösolun ennen kuin hänen sisällään alkoi kehittyä lapsi) ja transsukupuolisuudesta (Niki sanoi, että kun hän oli syntynyt, hän oli ollut tyttö. Hänestä oli kuitenkin aina tuntunut siltä, että hän on poika.). Vaikeista ja monimutkaisista aiheista kerrotaan luontevasti ja selkeästi.

En tiedä, mikä kukkahattutäti minussa elelee, muta minä vierastan sitä, että lähes kaikissa "erilaisista" perheistä kertovissa kirjoissa lastenhankkimiskeinojen käsittely tuntuu olevan lähes pakollista. Toki jossain vaiheessa lapsi on varmasti kiinnostunut alkuperästään ja silloin siitä voi toki jutella, mutta olisihan se koomista, jos kaikissa heteroperheistäkin kertovissa lastenkirjoissa selitettäisiin seikkaperäisesti muna- ja siittiösolujen kohtaamisista! Olisi ihanaa lukea kotimaista lastenkirjaa - vaikka kuvakirjaa - jossa kerrottaisiin vain sateenkaariperheen arjesta, eikä mistään kliinisistä munasoluista ja siittiöistä ruiskuissa... Toisaalta moni (sateenkaariperheenkin) lapsi kiinnostuu noista asioista myöhemmällä iällä, ja Ikioma perheeni -kirjakin on suunnattu jo vähän isommille, ehkä alakouluikäisille lapsille.


Koska omaa perhemuotoaan on niin vaikea löytää lastenkirjojen sivuilta, pitää toisinaan käyttää luovuutta. :) Meillä on aina luettu paljon, ja 2-vuotiaan tyttäremme kirjahylly on täynnä lastenkirjoja. Olemme osin oma-aloitteisesti, osin lapsen pyynnöstä alkaneet "sateenkaarevoittaa" osan lastenkirjojen perheistä, jotka todellisuudessa kostuvat (lähes poikkeuksetta) isästä, äidistä ja lapsesta/lapsista. Esimerkiksi Sanna Pelliccionin mainio Onni-poika-kirjasarja on meillä kokenut pienen muutoksen: Onni-pojan isästä on tullut äiti! Lukiessa pitää tietenkin muistaa aina korvata sana 'isä' 'äidillä', mutta lapsi kyllä nykyään jo korjaa, jos itse erehtyy jossain kohdassa mainitsemaan Onnin isän! Toivottavasti eivät päiväkodissa hämmenny, jos siellä luetaan samoja kirjoja, ja tyttäremme alkaa inttää, että Onni-pojalla onkin kaksi äitiä (joista toisella on toisinaan kuvissa jostain syystä pientä parransänkeä...). ;)

Mutta se, että tällaisella "sateenkaarevoittamiselle" on tarvetta, kertoo ainakin siitä, että sateenkaariperheistä kertoville lastenkirjoille on huutava pula. Ikioma perheeni on siis tärkeä kirja.

Pakko kuitenkin tehdä pieni huomautus kirjan kuvituksesta. Erään sivun kuvaan (alla) on eksynyt virhe, jonka voisin kuvitella lapsilukijankin huomaavan. Tekstissä kerrotaan, että "äiti ja mama, Niki ja Koira, minä ja Kim" lähtevät retkelle ja mukaan tulee myös Kimin isä, Vesa, joka lennättää retkipaikalla leijaa. Kimin "iskä", Antti, on töissä. Kuvassa kuitenkin Antti onkin mukana retkelle ja lennättää leijaa Vesan istuessa maassa. Niki ja Koira sen sijaan ovat unohtuneet retkiseurueen matkasta.


Lähde: Kustannus Oy Pieni Karhu
Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni. Pieni Karhu. 2014. 44 sivua.

Pieni Karhu: Ikioma perheeni
HS: "Nyt saatiin sukupuolineutraali lastenromaani"

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen antajana ja uusia kenkiä joka viikko.

Kaipasin jotain "kevyempää" lukemista ja sitä Riikka Pulkkisen tuorein tuotos tarjosi. Alun perin Kauneus & Terveys -lehdessä ilmestynyt, chick litiä edustava tarina muistuttaa edelleen naistenlehden jatkokertomusta, vaikka nyt se onkin nidottu kovien kansien väliin. Luvut muodostavat siistejä, yhtenäisiä episodeja, mutta tarina soljuu samalla sujuvasti ja kepeästi eteenpäin.

Minäkertoja Iiris Lempivaara on jotain Bridget Jonesin ja Carrie Bradshawn'n välillä. Kun pitkäaikainen poikaystävä Aleksi yllättäen jättää Iiriksen, hän hukuttaa surunsa suklaaseen ja uusiin kenkiin, kunnes päättää ryhdistäytyä ja alkaa elää elämäänsä itse keksimänsä self help -elämänohjeen mukaisesti: itsevarmuutta, korkeita korkoja ja carpe diem -asennetta.

Iiriksellä on - jälleen Sinkkuelämää -sarjaa myötäillen - läheisiä naispuolisia ystäviä, jotka Iiriksen hämmästykseksi siirtyvät uusiin elämänvaiheisiin aviopuolisoineen ja lapsineen Iiriksen jäädessä haahuilemaan sinkkuasteelle. Onneksi naapurin yksinäiseltä vanhukselta, Marja-Liisalta, saa Kauniit ja rohkeat -sarjan innoittamia elämänohjeita.


Vaikka Pulkkisen kirja sopi kuin nappi silmään kevyen kirjan kaipuuseeni, niin se jätti jälkeensä melko mitäänsanomattoman, vähän pitkästyneen olon. Koulupsykologina työskentelevä Iiris on mukamas koulutettu, moderni nainen, joka puhuu tasa-arvosta, sukupuolen performatiivisuudesta ja genderteoriasta, mutta sortuu silti toistamaan väsähtäneitä stereotypioita. Aivan kuin hän yrittäisi uskotella itselleen pyristelevänsä niistä eroon, muttei oikeasti jaksa tai halua.

Iiris Lempivaara on ehdottomasti Jotain Aivan Muuta kuin Pulkkisen aiemmat romaanit (tai ainakin Raja ja Totta, jotka olen niistä lukenut). Vakavat aiheet on korvattu kepeällä komedialla. Syvälliset henkilöhahmot ovat vaihtuneet melko pinnallisiin karikatyyreihin. Ytimekkään yksisanaisten kirjannimien perinnettä uhmataan ennätyksellisen pitkällä otsikolla. Pulkkinen osaa kirjoittaa siis muutakin, se on nyt todistettu. Odotan kuitenkin hänen seuraavaa "vakavampaa" romaaniaan innokkaammin kuin uusia aluevaltauksia chick litin puolelle...

Pulkkisen kirjaa on luettu blogeissa ahkerasti: mm. Elina/Luettua elämää, Katja/Lumiomena, Taika/Kirjasfääri ja Riina/Upotus ovat lukeneet kirjan. Niin, ja tässäkin Pulkkisen kirjassa esiintyy tosiaan nakkipaperi, josta keskusteltiin pitkään ja hartaasti Sallan blogissa jo Totta-romaanin arvostelun yhteydessä. ;)

Iiris Lempivaaran tarinasta puhutaan Helsingin kirjamessuilla lauantaina 25.10 klo 10.30 (Aleksis Kivi -lava). Riikka Pulkkista haastattelee Baba Lybeck.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Otava. 2014. 174 sivua.

Otava: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
HS: "Riikka Pulkkinen kirjoittaa hauskasti ja viihdyttävästi nuoren naisen sydänsuruista"

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Pikkulapsiperheissä päivän jännittävät tapahtumat, uudet kokemukset ja opitut jutut eivät suinkaan unohdu illan tullen vaan niiden käsittely jatkuu usein yöllä hyvien ja pahojen unien sekä yleisen levottomuuden muodossa. Välillä lapsen yöelämä on niin vilkasta, että aamulla itse silmät ristissä lapsen sängyn laidalla valvoneena ihmettelee aina, miten se taas on niin pirteä heti aamusta.

Oma tyttäreni on vasta 2-vuotias, mutta yöheräilyt ovat kuuluneet perheen arkeen hänen koko pienen ikänsä ajan. Yöllä yrittää usein unenpöpperössä turhautuneena keksiä jotain loogista syytä lapsen heräilyyn: hammas puhkeaa? kasvukipuja? täysi vaippa? kissa herätti? (perhanan kissa!), sylinkaipuu? kylmyys? kuumuus? valoisuus? ... tai sitten ihan vain perinteinen painajaisuni? Arvausleikki on uuvuttavaa ja pidemmän päälle stressaavaa. Lapset heräilevät joka tapauksessa syystä tai toisesta silloin tällöin. Jossain vaiheessa he onneksi osaavat kertoa syynkin jo ihan itse.

Vain pahaa unta on sarjakuvataiteilija Ville Tietäväisen yhdessä tyttärensä Ainon kanssa kuvittama ja kirjoittama sarjakuvateos painajaisunista, joita Aino on nähnyt 3-6-vuotiaana. Kirjassa on esitetty kuvin ja sanoin yhteensä 16 painajaista. Tyttären piirrokset ja kuvaukset unista sekoittuvat isän omiin piirroksiin. Kuvien taustalta löytyy myös katkelmia unioppaista.

Lapsen mielikuvitus on ihmeellinen asia, ja sen luomat pelot voivat joskus tuntua aikuisista mitättömiltä, suorastaan huvittavilta. Kuinka pitää pokka sängyn laidalla keskellä yötä, kun kauhistunut lapsi kuvailee korkokengissä pomppivia pupuja tai omenasosetta syövää kolmisilmäistä tonttua? Itse toisaalta muistan, että lapsena koettu pelko oli usein voimakasta ja täysin irrationaalista, eikä sitä pystynyt välttämättä käsittelemään ilman aikuisen apua. Erityisesti unissa saattaa jotenkin taantua ja tuntea lamauttavaa kauhua sellaisia asioita kohtaan, joista ei hereillä olisi moksiskaan.

Vain pahaa unta kuvailee kaikille pikkulapsiperheille tuttuja asioita, mutta on myös kaunis esimerkki siitä, mitä isän ja tyttären yhteistyöllä voi saada aikaan. Vaikka Ainon unet ovat olleet pelottavia kokemuksia, niistä piirtäminen ja kertominen on ollut varmasti myös terapeuttista. Unia ei vähätellä eikä niille naureskella vaan lapsen kokemuksiin suhtaudutaan vakavasti.

Vain pahaa unta on voittanut useita palkintoja, mm. Blogistanian Kuopus 2013 -palkinnon. Suosittelen kirjaa ihan kaikille!

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta. WSOY. 2013. 47 sivua.

WSOY: Vain pahaa unta