maanantai 30. joulukuuta 2013

Rushdiesta sekaisin

Tulen tänne blogiin hehkuttamaan vielä kesken olevaa kirjaa ihan vain hehkuttamisen ilosta! ;) Sain joululahjaksi Salman Rushdien 600+ -sivuisen muistelmajärkäleen, Joseph Antonin. Olen lukenut vasta reilut 50 sivua, mutta nyt jo ihmettelen, miten en ole lukenut Rushdieta enemmän! Muistan, että Keskiyön lapset teki aikoinaan vaikutuksen ja on edelleen kaikkien aikojen top-10 kirjoissani, mutta mitään muuta en ole herralta lukenut. Surullisenkuuluisa Saatanalliset säkeetkin on lukematta, vaikka nyt luvun alla oleva muistelmateos kertoo juuri sen aiheuttamasta kohusta!

Rushdien kieli on uskomattoman runsasta, tiivistä ja tinkimättömän itsevarmaa. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että keskustelee parhaillaan viisaan, vanhan, huumorintajuisen ja vähän höpsähtäneen professorin kanssa (eräs opiskeluaikojeni proffa on elävänä mielessäni...). Rushdie opettaa, selittää ja rönsyilee; kertoo tarinaa, lisää värikkäitä yksityiskohtia ja yllättäviä käänteitä; on sympaattinen ja ärsyttävän ylimielinen yhtaikaa. Jos kirja jatkuu samanlaisena loppuun asti, niin vau!

Löysin vain pari blogiarviota Joseph Antonista. Toki se on ihan vasta äskettäin ilmestynyt, mutta onko kukaan muu ehtinyt lukea tai on aikeissa lukea sitä? Rushdien teoksia tuntuu muutenkin näkyvän kotimaisissa kirjablogeissa melko harvoin. Lupaan yrittää osaltani tehdä siihen ensi vuonna muutoksen (ainakin se Saatanalliset säkeet pitää varmaan lukea...). ;)

Maija Muinonen: Mustat paperit

Kansi: Jenni Saari
Lucini pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvipikkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 senttimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Näin Mustat paperit jokin aika sitten kirjaston uutuusteosten hyllyssä, ja se lähti mukaani pelkästään takakannen kuvauksen perusteella. Kuolevan äidin pienelle pojalleen kirjoittamista kirjeistä koostuva teos kuulosti raflaavalta ja masentavalta, mutta tämä lause takakannessa herätti kiinnostukseni: Samalla se [siis kirja] on kuvaus mahdottomasta pyrkimyksestä kirjoittaa kieli loppuun - sanoa kaikki ennen kuin kaikki päättyy.

Maija Muinosen teoksen omaperäisyys yllätti. En muista lukeneeni mitään vastaavanlaista aiemmin. Kotimaiseksi romaaniksi kirja myös tuntui hyvin ei-kotimaiselta, hyvällä tavalla. Tämä johtui osittain varmasti kirjan henkilöiden kansainvälisistä nimistä (Ann Miel, Luc, Rosa, Paul jne.), jotka etäännyttivät kirjaa Suomesta. Toisaalta romaania ei osannut oikein kuvitella minnekään, mikä sopi oikein hyvin. Tarina jäi leijumaan yleismaailmallisesti ilmaan, jonnekin.

Teos tosiaan koostuu Ann Miel -nimisen naisen kirjoittamista kirjeistä, joista valtaosa on osoitettu hänen 5-vuotiaalle pojalleen, Lucille. Ann tietää kuolevansa pian. Syy paljastuu kirjeiden välityksellä pienten vihjeiden kautta. Kirjeiden tarkoituksena on ensisijaisesti antaa Lucille äidillisiä elämänohjeita, mutta Annin kynästä tulee neuvojen ja ohjeiden sijaista määräyksiä ja oletuksia. Ann suorastaan määrää Lucin tulevan elämän suunnan aina pojan kodin pohjapiirroksesta seksin harrastamiseen ja lasten nimiin. Kirjeistä välittyy pakkomielteinen tarve hallita pojan elämää. Ann on tietoinen siitä, ettei hän pian tule olemaan siinä osallisena millään tavalla mukana. Toisaalta Annin tarve kuvitella ja kirjoittaa pojalleen mahdollisimman ruusuinen ja onnellinen tulevaisuus on osaltaan myös yritys rauhoittaa hänen omaa mieltään ja tukahduttaa niitä katkeruuden ja syyllisyyden tunteita, joita pojan jättäminen yksin hänessä herättää. Samalla Ann maalaa pojalleen kuvan täydellisestä äidistä, jotta Luc voisi muistoissaan ihannoida äitiään:

En minä koskaan suuttunut enkä huutanut sinulle Luc, muistat sen. En edes korottanut ääntäni. Minun kanssani sinä nauroit ihan kokonaan. Minun kanssani sinulla oli aina kaikkein hauskinta.

Ann kirjoittaa kirjeitä myös Rosalle, perheen kodinhoitajalle ja Lucin tulevalle huoltajalle. Ann antaa Rosalle ohjeita Lucin kasvatukseen liittyen ja muistaa jatkuvasti tähdentää, ettei Luc saa unohtaa oikeaa äitiään eikä Rosa voi koskaan olla yhtä hyvä äiti Lucille kuin Ann oli. Epätoivoinen, itsekäs ja samalla rakastava omistushalu kuultaa kirjeiden läpi.

Välillä en osannut päättää, onko Mustat paperit tragikoominen, mustaa huumoria viljelevä teos vai vain traaginen kuvaus äärimmäisyyksiin menevästä äidinrakkaudesta. Annilla on pakottava tarve kelata elämänsä viimeisinä hetkinä läpi Lucin tulevaa elämää ilman äitiään. Hän yrittää epätoivoisesti purkaa ajatuksensa kirjeisiin kiihkeänä tajunnanvirtana. Välillä ajatukset ovat kirkkaan selkeitä; välillä runollisen kauniita; välillä epätoivo ja katkeruus purskahtaa esiin. Joku muu saa nähdä Annin pojan kasvavan aikuiseksi, nähdä tämän menevän naimisiin ja ihastella tämän lapsia. Mustasukkainen Ann yrittää kirjeidensä välityksellä korostaa, että hän olisi tehnyt kaiken parhaiten.

Mustia papereita voisi kai kutsua kokeelliseksi romaaniksi, mutta minä tietenkin pidin taas kielellisestä kikkailusta. Kirjan lähestyessä loppuaan Ann suorastaan anelee jotakuta keskeyttämän hänen pakkomielteisen kirjoitustulvansa. Sanat kerääntyvät sivun alareunaan epäjärjestyksessä. Kaikki pitää yrittää pusertaa ulos paperille ennen kuin paperi, elämä tai sanat loppuvat.

Tämä oli niin erikoinen, omalaatuinen kirja, että jos pelkästään sen takia pidin siitä. Synkältä kuulostavasta aiheesta huolimatta omistushaluinen äidinrakkaus on tässä niin taitavasti kärjistetty, että lopulta minua ennemminkin nauratti kuin itketti.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos. 2013. 167 sivua.

Teos: Mustat paperit
Kiiltomato: Kuolemisen käsikirjoittaja
HS: "Maija Muinosen esikoisromaani ottaa reippaan harppauksen proosan uutta etsivillä poluilla"

tiistai 3. joulukuuta 2013

Marraskuun luetut


Pikapäivitys marraskuun luetuista kirjoista. Kolme tänä vuonna ilmestynyttä kotimaista romaania (kun tajusin, että olen lukenut niitä uskomattoman vähän!) ja yksi saksalainen kummajaisuus:

marraskuun luetut:
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Maija Muinonen: Mustat paperit 

Näistä Inka Nousiaisen ja Maija Muinosen romaanit tekivät suurimman vaikutuksen, vaikka luulen, etten toivu Antti Heikkisen tarjoamasta savolaispiristeruiskeesta vielä vähään aikaan... ;)

Luvun alla on Kari Hotakaisen uutuus, Luonnon laki, jolla paikkaan hotakaisenkokoista (melko suurta siis!) aukkoa sivistyksessäni. Puolikkaan kirjan perusteella voin sanoa, ettei tyyli ole ihan minun juttuni, mutta odotetaan nyt kirjan loppuun asti ennen virallista tuomiota. :)

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Koivut seisovat sievästi vierekkäin ja roikottavat keltaiseksi käyneitä lehtiään kuin ilkkuakseen minulle, kuinka syksy on taas tullut. Pudistan päätäni saadakseni näyn jättämän kauhun katoamaan, mutta se ei lähde niin helposti.
Päivästä on äkkiä tullut pahaenteinen.

Yhdeltä suosikkikirjailijoistani, Essi Tammimaalta, ilmestyi muutama kuukausi sitten yllättäen nuortenkirja, eikä mikä tahansa nuortenkirja, vaan fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Tammimaan (silloisen Henrikssonin) esikoisteos, Ilmestys, lumosi minut aikoinaan, ja pari vuotta sitten ilmestynyt Paljain käsin oli myös hieno lukukokemus. Fantasiatrilogia nuorille kuulosti aika yllättävältä vedolta aiempien kirjojen jälkeen, ja oli mielenkiintoista lukea kirjailijan omaa pohdintaa nuorille kirjoittamisesta hänen blogistaan:

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta.

Noaidin tytär oli pakko lukea uteliaisuudesta, vaikka taidan olla liian vanha ollakseni kirjan varsinaista kohderyhmää (jos sellaista siis on) enkä muutenkaan enää kuluta fantasiaa kovin ahkerasti. :)

Etukäteen pohdin vähän samaan tapaan kuin Tammimaa blogissaan, kuinka kirjailijan kirjoitustyyli uudissanoineen ja kielellä leikittelyineen sopii nuortenkirjaan. Pelkäsin, että Tammimaa on yrittänyt yksinkertaistaa ja yleiskielistää omaperäistä tyyliään, kun lukijakunta oletettavasti nuorenee. Huokaisin helpotuksesta, kun heti ensimmäisiltä sivuilta löysin muutamia riemastuttavia, onomatopoeettisia sanakummajaisia: tukka liekkui villisti tuulessa ja polku oli lutainen. Mutta kirjaa lukiessa tuntui silti siltä, että kyllä kielellä leikittelyä oli vähennetty, ehkä tietoisesti tai sitten ei. Ainakin minusta uudissanoja oli paljon vähemmän kuin aiemmissa romaaneissa ja jäin kaipaamaan niitä. Noaidin tyttären kieli oli välillä liiankin tavanomaista ja latteaa.

Juonesta en halua paljastaa liikaa (kirjan takakansi tekee sen puolestani), mutta kirja kertoo 16-vuotiaasta lukiolaistyttö Aurasta, joka alkaa nähdä näkyjä sudella ratsastavasta saamelaistytöstä. Kirjailijanurasta haaveileva Aura alkaa kirjoittaa tarinaa saamelaissoturittarista ja -noidista, eli noaideista, jotka saamelaismytologian mukaan osaavat puhua tuonpuoleisen maailman kuolleiden kanssa. Auran äiti on kadonnut tytön ollessa vielä pieni, eikä isä puhu hänestä koskaan. Mukaan mahtuu tietenkin myös Auran fanittama Maailman reunalla -bändi ja sen komea laulaja Paju; mopolla ajava lapsuudenystävä Markus sekä Auran "ystävät" Roosa ja Janita, jotka kuuluvat tietenkin lukion suosituimpiin tyttöihin. Kuvio on aika tuttu monista nuortenkirjoista...

Aluksi pidin Noaidin tyttärestä. Vaikka "nuortenkirjamaisuus" tuli välillä vähän liiankin selvästi ilmi karikatyyrisista hahmoista, kirjassa oli mukavia yllätyskäänteitä ja hienovaraista jännitystä.

Mutta, mutta... Lukiessani tajusin yhtäkkiä, että kirja muistutti häiritsevän paljon Stephanie Meyerin Twilight-sarjaa! Ylisuojelevaisen yksinhuoltajaisän luona asuva ujo ja epävarma lukiolaistyttö, joka tutustuu kirjan edetessä mytologiseen, yliluonnollisia voimia omaavaan joukkioon. Mystinen, epäinhimillisen komea Paju, johon teinityttö on ihastunut, mutta jolla on jokin yhteys ikivanhaan mytologiaan... Yritin unohtaa yhtäläisyydet kirjojen välillä (en halunnut, että Noaidin tyttärestä tulee mikään Twilight-kopio!), mutta kun olin ne kerran huomannut, niitä oli vaikea enää unohtaa. Siinä vaiheessa, kun Paju kiipeää yöllä Auran makuuhuoneen ikkunan taakse suojelemaan tätä pahalta, en mahtanut enää mitään sille tunteelle, että olin lukenut tämän saman jo joskus aiemminkin... Samantapaisia poissaoleva äiti - yksinäinen isä - ujo tyttö - komea ihastus -kuvioita on varmasti lukuisissa nuortenkirjoissa ja ainakin Twilight on todistanut, että kuvio on toimiva ja viihdyttävä, mutta silti!

Halusin niin kovasti pitää tästä kirjasta, mutta valitettavasti mitä pidemmälle luin, sitä ärtyneemmäksi tulin. Noaidin tytär alkoi toistaa turhan kaavamaisesti perinteisiä nuortenkirjojen stereotypioita. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Tammimaan haastattelua, ja hän kertoi turhautuneensa nuorempana siihen, että fantasiakirjojen päähenkilöt olivat lähes aina miehiä, joihin ei pystynyt kunnolla samastumaan. Hän halusi kirjoittaa fantasiakirjan, jonka päähenkilö olisi vahva, itsenäinen nainen. Kirjaa lukiessani jäin kuitenkin miettimään, onko Noaidin tyttären naispäähenkilö todellakin vahva saati itsenäinen. Alussa kiinnostavalta vaikuttava Aura muuttuu kirjan edetessä jatkuvasti pelastamista ja suojelemista (useimmiten miesten taholta) kaipaavaksi tyttöseksi, jonka pakkomielteinen haikailu Pajun perään saa epäuskottavia, lähes koomisia piirteitä. Ainakaan minä en pystynyt enkä lopulta edes halunnut samastua Auraan.

Kirjan loppupuolella sen heikkoudeksi muodostui myös juonen fantasiapuoli. Yliluonnolliset elementit ja tapahtumat tulevat mukaan yllättäen ja pohjustamatta, ja Aurakin huomaa yllättäen omaavansa kaikenlaisia voimia. Tuntui siltä, että lukijaa vedetään kuin pässiä narusta sinne tänne, ja että mitä tahansa saattoi tapahtua ilman sen kummempaa selittelyä (tyyliin: "hei, piirretään kaarnaan tällaisia jänniä taikajälkiä, niin kuolleet eivät voi satuttaa meitä!").

Bloggaajista ainakin Rouva Huu, Tintti, Q+Black, Sini ja Iiddda ovat lukeneet kirjan. Taidan olla vähemmistöä, kun kirja ei kolahtanut minuun, tai ehkä vain odotin sen olevan jotain aivan muuta ja puran nyt pettymystäni tällaiseen vähemmän mukavaan arvosteluun... ;)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär. Otava. 2013. 264 sivua.

aaltopahvia (kirjailijan blogi)
Otava: Noaidin tytär
HS: "Essi Tammimaan ensimmäinen nuortenromaani vie saamelaissoturien maailmaan"
Savon Sanomat: Noaidin tytär

torstai 21. marraskuuta 2013

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kansi: Päivi Puustinen
Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.

Joel Haahtela teki sen jälleen. Tähtikirkas, lumivalkea lumosi minut täysin; olin jo ensimmäisten sivujen jälkeen täysin koukussa kirjaan. Romaani vei minut Pariisiin vuonna 1889, jossa yksinäinen, nuori mies yrittää tehdä taidetta ja luoda uraa. Samalla hän kirjoittaa päiväkirjamaisia kirjeitä jollekulle, jonka identiteetti jää ainakin alussa hämäräksi. Kirjeiden vastaanottaja ei vastaa, mutta kirjeet ovat kirjoittajan tapa kirjoittaa itseään ja omaa identiteettiään esiin, luoda itseään uudelleen vieraassa paikassa.

Siinä missä Traumbachista jäi minulle jotenkin ahdistava ja klaustrofobinen olo (muistikuvieni mukaan siinä vain puikkelehdittiin jatkuvasti kapeilla kujilla ja sokkeloisissa rakennuksissa), niin Tähtikirkas, lumivalkea on avara ja levittäytyy kaikin tavoin laajemmalle. Romaani on ensinnäkin reilusti pitempi kuin yksikään Haahtelan aiemmista teoksista ja ulottuu suhteellisen pitkälle ajanjaksolle 1800-luvun lopulta vuoteen 2012 saakka. Siinä matkustetaan Euroopasta aina Kaakkois-Aasiaan asti. Romaanin osat ovat hyvin erilaiset ja pidin alkupuolesta enemmän kuin lopusta. Puolisoni mielestä romaani taas parani loppua kohden. Makuasioista ei voi kiistellä (mutta kyllä niistä saa kiihkeän keskustelun aikaan klo 23.30 illalla, kun toinenkin luki kirjan loppuun!). ;)

Haahtela on yksi niistä kirjailijoista, joita jopa ehdin kuulemaan lyhyiksi jääneillä kirjamessuillani. Huonosta haastattelijasta huolimatta oli mielenkiintoista kuulla kirjailijan omia mietteitä kirjasta. Haahtela mm. mainitsi, että romaani on hänelle eräänlainen paluu nuoruuteen, koska hän on itsekin harrastanut nuorempana maalausta, erityisesti impressionistisia maalauksia!

Tähtikirkas, lumivalkea -romaanissa on paljon tuttua Haahtelaa: itseään tai paikkaansa maailmassa etsivä mieshenkilö, joka ei oikein koskaan tunnu pääsevän perille sinne, minne hän on menossa. Ainoa pysyvä henkilö miehen elämässä, entinen rakastettu ja kirjeiden vastaanottaja, hiipuu pois mielestä, mitä kauemmas mies hänestä ajautuu.

Ainoa miinus oli se, että romaanin viittaukset toiseen maailmansotaan ja keskitysleireihin tuntuivat jotenkin liian itsestään selvältä ratkaisulta. Toisaalta ihailin sitä, kuinka Haahtela piti jatkuvasti romaanin päähenkilön ja tämän kirjeiden päiväykset juuri suurten tapahtumien ulkopuolella: aina oltiin jonkin merkittävän historiallisen tapahtuman tai sodan kynnyksellä, muttei koskaan sen ytimessä. Romaanin päähenkilön tavoin myös lukija jää jollain tavalla ulkopuoliseksi. Tarinan aukot pitää täyttää itse.

Romaanin alku on runsas, kieli monipuolista ja rikasta, nuorelle miehelle sattuu ja tapahtuu. Vähitellen kertojan äidinkieli köyhtyy (Haahtela kertoi haastattelussa tämän olevan tarkoituksellista), vauhti hidastuu, identiteetti katoaa ja mieli tyhjenee, kunnes jäljelle jää... niin, mitä? Kirjaimia, kuvioita, mielen muotoja. Ehkä pari toiveikasta perhostakin. :)

Tämä oli yksi parhaista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut. Olisin mielelläni nähnyt sen Finlandia-ehdokkaidenkin listalla!

Kirjan ovat lukeneet myös Henna, Katja, Maria, Anneli, Jenni, Sanna, Pekka ja lukuisat muut.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava. 2013. 270 sivua.

Otava: Tähtikirkas, lumivalkea
HS: "Päättyykö kaikki sairaskertomukseen?"
Kirjavinkit: Tähtikirkas, lumivalkea

tiistai 12. marraskuuta 2013

Banana Yoshimoto: Kitchen

Jokainen on tehty elämään omanlaistaan elämää. [...] Minäkin toivon että voisin elää niin. Kietoa esiliinan uumilleni, hymyillä kukkaishymyä, oppia laittamaan ruokaa, rakastaa kärsien ja empien koko sielullani, mennä naimisiin. Sellainen on minusta ihanaa. Olla kaunis ja suloinen.

Banana Yoshimoton Kitchen löysi tiensä kirjahyllyyni kirjaston poistomyynnistä muutama vuosi sitten. Ostin kirjan, koska minulla oli hämärä muistikuva, että joku oli kehunut sitä ja toisekseen, koska en ole tainnut tähän mennessä lukea yhtäkään japanilaista romaania, joka olisi ainakaan ollut tylsä tai mitäänsanomaton!

Kitchenkään ei pettänyt. Poukkoileva juoni, eksentriset henkilöhahmot ja kuulaankaunis kieli saivat minut ihastumaan kirjaan täysin.

Kertoja ja päähenkilö Mikage Sakurai muuttaa kasvatti-isoäitinsä kuoleman jälkeen asumaan kukkakaupassa työskentelevän Yuichin ja tämän transsukupuolisen äidin, Erikon, asuntoon. Vaikka äiti ja poika ovat Mikagelle puolituntemattomia, ratkaisu ei tunnu järjettömältä vaan täysin loogiselta, koska, kuten Mikage uskoo, ennen pitkää jokainen väistämättä varisee ja häviää ajan pimeyteen.

Keittiö on Mikagelle tärkeä paikka: siisti keittiö ja ruoanlaitto tarjoavat lohtua ja terapiaa isoäidin kuoleman jälkeen. Myös Mikagen ja Yuichin suhteessa ruoka toimii eräänlaisena seksin ja läheisyyden korvikkeena. Poikkeuksellisen herkullisen porsaankyljyksen kanssa voi matkustaa taksilla keskellä yötä vaikka toiseen kaupunkiin, koska yksin ei ole niin mukava syödä. :)

Kokkauskurssilla Mikage kuitenkin tajuaa perustavanlaatuisen eron itsensä ja muiden esiliinoihin kietoutuneiden kurssilaisten välillä: Hän laittaa ruokaa, koska se tekee hänet onnelliseksi. Muut tytöt laittavat ruokaa, koska he luulevat, että se tekee heidän tulevan aviopuolisonsa onnelliseksi.

Romaani ei annakaan mitään naiivin ruusuista kuvaa onnen etsimisestä. Mikage on hellyttävän rehellinen itselleen: hän haluaisi mahtua onnelliselle elämälle asetettuihin raameihin ja täyttää normit, mutta läheisten kuolema pakottaa hänet tukeutumaan Yuichiin, toiseen yhtä rikkinäiseen ja yksinäiseen ihmiseen.

Yoshimoton romaanin kolmiosainen rakenne hämmensi hieman. Ensimmäinen osa, "Kitchen", on alun perin ilmestynyt vuonna 1987, ja sen jatko-osa, "Täysikuu - Kitchen 2", seuraavana vuonna. Sen sijaan romaanin kolmas osa, "Moonlight shadow", on kannen tietojen mukaan Yoshimoton lopputyö yliopistoon vuodelta 1986. Viimeinen osa tuntui irralliselta, vaikka siinäkin käsiteltiin samoja menetyksen ja kuoleman teemoja. Ensimmäiset kaksi osaa olivat jotenkin raikkaampia ja yllätyksellisempiä; kolmas oli unenomaisempi ja masentavampi. Toisaalta kaikki osat voisi lukea myös erillisinä, itsenäisinä tarinoina yrittämättä yhdistellä niitä sen kummemmin.

Kitchenissä oli ihan omanlaisensa verkkainen, arkinen ja kaunis tunnelma. Välillä takerruin kiinni yksittäisiin lauseisiin ja virkkeisiin; jokin niissä kolahti. Esimerkiksi onnellisuus tuntuu kirjan mukaan siltä kuin sydämeen virtaisi valoa ja tuulta. Tai yö voi olla niin äänetön, että tähtien liike taivaalla tuntui kuuluvan korvan sisimmässä sopukassa.

Ja vaikka ihmisen tie on ennalta määrätty, joskus saattaa havahtua huomaamaan ettei voi muuta kuin maata tuijottamassa taivasta aivan vieraassa paikassa keskitalvella katolla vesilätäkössä vieressään porsaankyljys, ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia.

Voisiko sitä enää selvemmin sanoa? :)

Kitchenin keittiössä ovat istuneet myös Liisa ja Satu. Kirjasta on näköjään tehty elokuvakin, onko kukaan sattunut näkemään sitä? Olisipa jännä nähdä, millaisen leffan tästä saa! :)

Banana Yoshimoto: Kitchen. Otava. 1995. 175 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Kitchin
Suomentaja: Kai Nieminen

Wikipedia: Banana Yoshimoto

tiistai 5. marraskuuta 2013

Myöhäiset lokakuun luetut (ja erilaiset kirjamessut)


Nyt on iskenyt pahimmanlaatuinen bloggausjumi päälle: ei muka ehdi, ja silloin kun ehtisi, ei jaksa tai viitsi. Mikä lie pimeän marraskuun synkistelyvaihe meneillään... :)

Helsingin kirjamessuihin on pakko palata vielä sen verran, että messusuunnitelmat menivät minulta täysin uusiksi, kun perheen pienimmäinen aiheutti ylimääräistä huolta. Matkustimme Helsinkiin perjantaiaamuna; tarkoituksena oli päästä jo samana päivänä messutunnelmiin, mutta Messukeskuksen sijaan päädyimmekin Jorvin sairaalaan lapsen pahan hengenahdistuskohtauksen takia. Hotelliyö vaihtui sairaalayöksi, ja messukirjojen selailu lasten infektio-osaston kirjahyllyjen valikoiman pläräilyyn. Onneksi tilanne parani nopeasti niin, että pääsimme lauantaina pois ja ehdimme pyöriä messuilla sunnuntaina. PIJ/bloggaajatapaamisen tietenkin missasin, mikä harmitti aika paljon... No, tällaista sattuu ja onneksi ei sen vakavampaa. :)

Vielä perinteinen lista, eli:
lokakuun luetut:
Jennifer Egan: The Keep
Wladimir Kaminer: Kolmas krokotiili

Erityisesti Tammimaan fantasiakirjasta minulla on painava mielipide - varsinkin, kun ehdin jopa kuulla kirjailijan haastattelun kirjamessuilla, mutta siitä lisää myöhemmin... 

Nyt lähden kaivelemaan kirkasvalolampun esiin varastosta ja jatkan sen valossa Antti Heikkisen Pihkatapin lukemista. Jospa tuo yhdistelmä piristäisi ja toisi vähän lisää energiaa. :)

maanantai 21. lokakuuta 2013

Juhani Karila: Gorilla

Till piti suoraviivaisista asioista. Ihmiset olivat harvoin sellaisia, selkeitä. Siksi Till ei vastannut tervehdyksiin ja keskeytti pitkät selostukset. Puheen tavoista hän inhosi eniten ehdotuksia. Ne olivat pyöreitä, vieriviä. Käskyt olivat suoria ja hyviä. Kuten:
- Tapa Lev Demidov.

Vai että tällainen kirja... Juhani Karilan novellikokoelmaa lukiessa tunteet heittelivät laidasta laitaan: yllättymisestä pöyristymiseen, turhautumisesta ärtymykseen. Ainakaan kirja ei siis ollut mitäänsanomaton! :)

Silti täytyy myöntää, että olin lopettaa leikin kesken jo ensimmäisen novellin kohdalla. Kun huomaa lukevansa lauseita kuten "Jäsenten kuiva raivo sattui katsojien silmiin", niin väkisin alkaa miettiä, onko kirjailija tässä ihan tosissaan. Eikä hän taida aina olla. Se käy ilmi viimeistään "Rakkautta ennen Seinäjokea" -nimisessä novellissa, jossa ulkoavaruuden oliot hyökkäävät matkustajajunaan ja alkavat lahdata ihmisiä.

Välillä Karilan pelkistetty tyyli turhautti ja ärsytti. Sen lisäksi muutamat novellit olivat niin oudon absurdeja, etten saanut niistä minkäänlaista otetta. Mutta toisaalta kaikista jäi sellainen maku suuhun, että jos niitä lähtisi ihan urakalla analysoimaan, niin niistä saisi varmasti paljon enemmän irti. Se kai se on se syy, miksi absurdit novellit tai novellit ylipäätään sopivat huonosti tällaiselle kärsimättömälle ja laiskalle lukijalle: haluan lukea jotain helposti avautuvaa, helposti ymmärrettävää ja helposti tulkittavaa. :)

Mutta välillä Karila pääsee vauhtiin ihan eri tavalla: erityisesti kokoelman pidemmät novellit olivat minusta viihdyttäviä, erikoisia ja yllättäviä. Suosikkini oli ehdottomasti "Tarkka-ampujat" -niminen novelli, joka taitaa itse asiassa olla koko kokoelman pisin. Siinä kaksi eri puolilla sotivaa tarkka-ampujaa kohtaa toisensa Stalingradin taisteluissa toisessa maailmansodassa. Kumpikin on alansa rautainen ammattilainen, tunnettu huippuampuja, joka osuu pieneenkin maaliin satojen metrien päästä. Kummankin tehtävänä olisi pistää toinen päiviltä, mutta asiaa mutkistaa molemminpuolinen kunnioitus toisen ammattitaitoa kohtaan.

Useita Karilan novelleja yhdistää huippuammattilaisuuden tai lahjakkuuden teema, jota kärjistetään ja liioitellaan. "Kuningasasemassa" isä voittaa shakkipelin toisensa jälkeen, kun hän pelaa poikaansa, shakin maailmanmestaria, vastaan. "Gorilla" on tarina tytöstä, jonka piirustustaito saa ihmiset itkemään, laulamaan ja jopa riisumaan spontaanisti vaatteensa. "Joku pelastaa sinut" kertoo miehestä, joka osaa soittaa flyygelillä kaikki kappaleet kirjaimellisesti kuoliaaksi: sahanpuruksi, pölyksi ja sirpaleiksi.

Karila liioittelee, pistää mielikuvituksen liikkeelle ja yrittää herättää hämmennystä ja hämmästystä. Minuun kuitenkin vetosivat selvästi enemmän kokoelman "perinteisemmät", vähemmän absurdit tai kokeelliset novellit, sillä niissä Karilan tarinankerrontataidot tulivat selvemmin esiin.

Myös Kirsi ja Taika ovat sukeltaneet Gorillan absurdien novellien maailmaan.

Juhani Karilan Gorilla esitellään Helsingn kirjamessujen esikoiskirjapaneelissa perjantaina 25.10 klo 14.00 (Takauma-lava).

Juhani Karila: Gorilla. Otava. 2013. 140 sivua.

Otava: Gorilla
Savon Sanomat: Gorilla

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Booker-palkinto Eleanor Cattonille

Seuraan Booker-palkintoa tiiviimmin kuin kirjallisuuden Nobel-palkintoa, ihan vain koska Booker-ehdokkaat ja voittajat ovat melko suurella todennäköisyydellä kirjoja, joista varmasti myös pidän ja jotka jaksan ja haluan lukea. :)

Vuoden 2013 Booker-palkinto myönnettiin eilen illalla uusiseelantilaiselle Eleanor Cattonille romaanista The Luminaries. Kirjailijan nimi ei sano minulle yhtään mitään, vaikka Cattonin The Luminariesia edeltävä esikoiskirja on peräti suomennettu nimellä Harjoitukset (Siltala, 2010). Siltala julkaisee myös The Luminariesin suomennoksen ensi vuonna.

Catton oli vedonlyöjien suosikki tänä vuonna, vaikka kuuden parhaan ehdokkaan joukosta löytyi suomalaisille lukijoillekin tuttuja isoja nimiä, kuten Colm Tóibín The Testament of Mary -romaanilla ja Jhumpa Lahiri The Lowland -romaanilla. Voittaja rikkoo ennätyksiä: 28-vuotias Catton on palkinnon historian nuorin voittaja, ja 832-sivuinen The Luminaries puolestaan pisin romaani, joka on koskaan voittanut.

The Luminaries sijoittuu 1800-luvun Uuteen-Seelantiin ja kertoo kultakuumeen tuhoisasta vaikutuksesta pikkukylään maaseudulla. Historiallisessa romaanissa on kuulemma kummitustarinan ja murhamysteerin piirteitä. Pitää varmaankin tutustua... :)

Booker-palkinto muuttuu ensi vuonna, kun yhdysvaltalaiskirjailijat saavat ensi kertaa asettua ehdolle. Tähän saakka palkinto on myönnetty parhaalle englanninkieliselle romaanille, joka on julkaistu ns. Kansainyhteisössä (+ Irlannissa tai Zimbabwessa). Monet ovat kritisoineet palkinnon "avaamista" maailmanlaajuiseksi, koska pelätään, että amerikkalaiskirjailijoiden osuus kasvaa suhteettoman suureksi pienempiin kirjamaihin verrattuna. Itsekin olen vähän skeptinen, mutta saa nähdä... Ei kai hyvää kirjallisuutta pitäisi arvottaa kirjailijan kotimaan perusteella. :)

TheManBookerPrize: The Luminaries
Granta: The Luminaries

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Craig Thompson: Habibi

Missähän törmäsin Habibiin ensimmäistä kertaa? Saatoin lukea siitä jostakin sanomalehdestä tai Sallan blogista, en enää muista. Nimi vilahteli kuitenkin mediassa viime vuoden alussa ilmestyneen suomennoksen jälkeen niin usein, että painoin sen mieleen. Viime vuoden kirjamessuilla hypistelin albumia Liken osastolla, mutta en silloin raaskinut ostaa järkälettä omakseni. Lopulta sain sen ystävältä lainaan. :)

Aluksi irrelevantti huomio, joka ei millään tavalla koske kirjan sisältöä: Habibia on lähes mahdotonta lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa; ainakaan jos lukee selällään, kuten minä. Järkäle joko väsyttää käsivarret tai murskaa sisäelimet painollaan. :)

Mutta tämä on vain sivuseikka, kun kirjan kannet on aukaistu. On aika kliseistä sanoa näin, mutta minä ainakin sukelsin täysin toiseen maailmaan, kun luin kirjaa. Craig Thompsonin piirrosjälki on uskomattoman kaunista. Usein koko sivun kokoiset piirrokset olivat täynnä huolella piirrettyjä yksityiskohtia; välillä taas tyhjyys teki tilaa tulkinnalle ja pohdinnalle: osa ruuduista saatettiin jättää valkoisiksi, jolloin huomio kiinnittyi enemmän niihin, joissa taas oli jotain.

Thompson käyttää hyväkseen itämaista ornamentiikkaa ja symboliikkaa, koristeellisia koukeroita ja erityisesti arabialaisia aakkosia. Nuo kirjaimet ovat minulle tuttuja maasta, jossa asuin lapsena. Opin silloin lukemaan niitä (taito, jota en koskaan kadu, vaikkei sille nykyään ole juuri koskaan mitään käyttöä), joten Habibin kirjainkoukeroiden tavaaminen tuntui ihanan nostalgiselta paluulta menneisyyteen. Yritin muistella alif, bee, pee, tee, dee, see jne. aakkosrimpsua ja tavata kirjan arabiankielisiä sanoja. Osan ymmärsin, mutta monet oli kirjoitettu joko niin koukeroisella kaunolla tai arabiaksi (mitä taas en puhu), että ne menivät yli ymmärryksen. :)


Kirjassa arabialaisten kirjainten koukerot ja kalligrafia muodostavat symboleita, kuvioita, ihmiskehoja ja jopa puroja. Kieli ja tarinat ovat kauniilla tavalla läsnä kaikessa, mitä kirjassa tapahtuu. Albumin kieli on runollista ja usein jotenkin haikeaa. Suomentaja Ida Takala on tehnyt loistavaa työtä; siitä kertoo myös kirjan valinta vuoden 2012 parhaaksi käännössarjakuvaksi.

Kirjabloggaaja innostui kaivamaan vanhat oppikirjansa esiin. Kyllä, kuvassa piileksii myös lammas. :)
Habibi on kertomus naisesta ja pojasta, Dodolasta ja Zamista (tai Habibista), jotka elävät keskelle aavikkoa päätyneessä laivanhylyssä, kunnes heidän tiensä eroavat. Dodola päätyy sulttaanin haaremiin ja Zam eräänlaiseksi orjaksi, mutta kumpikin jää kaipaamaan toista.

Thompsonin kirjassa ehkä hätkähdyttävintä on sen peittelemätön seksuaalisuus ja ruumiillisuus. Erityisesti naisen ruumista käsitellään monesta eri näkökulmasta, raskaudesta ja synnytyksestä lähtien. Toinen teema on uskonto ja uskonnollisuus: monet kirjassa kerrotuista tarinoista ovat peräisin Koraanista, mm. Nooan ja Abrahamin tarinat. Nämä ovat tietysti tuttuja myös Raamatusta, ja monet noiden pyhien kirjojen tarinoista ovatkin peräisin samasta tarinaperinteestä tuhansien vuosien takaa. Thompson yrittää ehkä muistuttaa, että vaikka islamin ja kristinuskon välinen kuilu tuntuu nykyään kasvavan, niissä on enemmän yhteistä kuin tiedämme.

Minusta Habibi on kuitenkin pohjimmiltaan rakkaustarina; epäsovinnainen, surullinen ja vaikuttava rakkaustarina. Yksi upeimmista sarjakuvista, joita olen lukenut tänä vuonna.

Kirjan kotisivuilta löytyy muuten huikeita kuvia kirjan syntyprosessista, kannattaa vilkaista!

Craig Thompson: Habibi. Like. 2012. 665 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Habibi
Suomentaja: Ida Takala

Habibibook.com
Like: Habibi

tiistai 8. lokakuuta 2013

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Se on jotenkin niin hirveää, kun minulle tolkutetaan, että minulla on maailman mahtavin elämä josta ei voi panna paremmaksi, mutta silti se elämä on täyttä paskaa. Tämän pitäisi olla maailman mahtavin maa, mutta Jackson on oikeassa, tämä on täyttä huijausta. Minulla on varmaan neljäkymmentä eri salasanaa ja tunnuslukua verkkopankkeihin ja puhelimeen ja luottokorttiin ja nettiliittymiin, neljäkymmentä eri tilinumeroa, ja jos ne laskee yhteen niin siinä on meidän koko elämämme.

Keski-ikäinen aviomies ja perheenisä Shep Knacker on raatanut koko ikänsä mielessään vain yksi tavoite: säästämillään rahoilla hän hyppää oravanpyörästä ja lähtee viettämään "helppoa elämää" jollekin paratiisisaarelle tai kehitysmaahan, jossa hän pystyy elämään hulppeasti lopun ikäänsä (tai kuten Shep sanoo, "joissakin maissa voi elää kuukauden sillä rahalla, jolla lännessä saa klemmarirasian"). Shepin unelma murenee, kun vaimo Glynis ilmoittaa, että hän olekaan enää kovin innoissaan "Toisesta elämästä", kuten Shep sitä kutsuu. Sitä paitsi ikääntyvä isä ja hankala sisar vaativat Shepiä kantamaan heistäkin vastuuta. Kaiken kukkuraksi Glynis sairastuu vaikeaan sairauteen, ja Shepin unelma uhkaa karata käsistä.

En ole aiemmin lukenut Lionel Shriverin kirjoja, vaikka Poikani Kevin kiinnostaa. Jonnekin pois päätyi kuitenkin lukupinoon ensimmäiseksi, osittain ihan siitä syystä, että sitä on kehuttu muissa blogeissa ja se tuli myös toiseksi Blogistanian Globalia 2011 -kilpailussa.

Tuntuu, että elämässä on nykyisin paljon vähemmän aikaa lukea, ihan konkreettisesti. Tunnit heräämisen ja nukkumaanmenon välillä hupenevat jonnekin pois, kun työ, lapsi, puoliso ja epämääräiset kiireet ja velvollisuudet vievät oman aikansa. Sen vuoksi olen tainnut viime aikoina karsastaa tiiliskiviä tai "vaikeita" kirjoja; on tehnyt mieli jotain lyhyttä ja kevyttä. Jonnekin pois oli poikkeus. Yli 500-sivuinen kirja on raskas sekä fyysisesti että sisällöllisesti, mutta jotain kirjan hienoudesta kertoo ehkä se, että luin sen ahmimalla melko lyhyessä ajassa. :)

Jonnekin pois on runsas, laaja ja moniulotteinen lukuromaani. Henkilöhahmot muodostuvat yksityiskohtaisesti kuvailtujen ajatusten ja pitkien dialogien kautta eläviksi, todentuntuisiksi ja realistisiksi. Inhimillisiin hahmoihin on helppo samastua. Erityisesti Shep on helppo kuvitella: sympaattinen sekoitus paatoksellista idealismia, pätemisentarvetta, päättäväistä itsekkyyttä, mutta myös syvää velvollisuudentuntoa ja avuliaisuutta.

Romaanissa otetaan suurennuslasin alle mm. Yhdysvaltain sairausvakuutusjärjestelmä, joka näin suomalaisen silmiin vaikuttaa sekä sekavalta että pelottavalta. Käytännössä sairausvakuutus on usein kiinni työnantajasta, jos vakuutusta ei pysty omasta pussistaan hommaamaan (niiden hinta hipoo pilviä). Hyvällä tuurilla työnantaja kattaa kaikki työntekijän ja tämän perheen sairauskulut, mutta kukaan ei käytännössä valvo sitä, millaisen vakuutuksen työnantaja on ottanut ja mitä se kattaa. Pahimmassa tapauksessa vakavasti sairastuva työntekijä tai tämän perheen jäsen joutuu maksamaan kulut omasta pussistaan. Ja se ei ole halpaa lystiä.

Muutenkin romaanissa tarkastellaan kriittisesti amerikkalaista/länsimaista kulttuuria ja sen omituisuuksia: Shep ei esimerkiksi ymmärrä "mitä hyötyä on kulttuurista, joka neuvoo lähettämään joulutervehdyksiä tai panemaan haarukan lautasen vasemmalle puolelle mutta jättää ihmisen yksin miettimään, mitä tehdä kun vaimoa viilletään auki."

Mieleen jäi myös se, miten romaanissa kuvataan vakavasti sairaita tai kuolevia ihmisiä. Shriver yrittää selvästi välttää stereotypioita surkeista raukoista tai viimeisistä päivistään kaiken irti ottavista sankareista. Romaanissa sairaus saa ihmiset raivoamaan, turhautumaan, ärsyyntymään ja kiukuttelemaan. Tai sitten tunteiden kirjo hupenee, kunnes jäljelle mielen varastoon jää vain muutama alkukantainen olotila:

Varastossa oli jäljellä vain pahoinvointia, pelkoa ja - juhlahetkien varalle - jokunen laatikko avaamatonta raivoa. Oli vain yksi avaamaton laatikko, jossa ei ollut raivoa vaan itsesyytöksiä, tahkeanmustia itsesyytöksiä, ja ne vuotivat laatikossa olevasta reiästä tasaisesti kuin kuuma, juokseva terva.

Romaanin loppuratkaisu, jota yritän olla spoilaamatta tässä kovin pahasti, on ihmeen tyyni ja suorastaan zeniläinen. Pidin siitä, miten romaanin hektinen tunnelma yhtäkkiä muuttui täysin toisenlaiseksi, kun kaikki lähestyi loppuaan. Romaani pohjimmainen kysymys on kuitenkin se, minkä arvoinen ihmiselämä ja onnellisuus on rahassa ja kuka sen saa päättää. Millainen on hyvä elämä, ja miten on hyvä kuolla?


Luulin muuten kirjailijaa nimen perusteella mieheksi, kunnes näin hänen kuvansa kirjan kansiliepeessä. Wikipediasta löytyi tieto, että Shriver muutti etunimensä Margaretista Lioneliksi, koska hänen mielestään "miehiä kohdellaan paremmin" - mitä se sitten tarkoittaakaan. Aika yllättävä veto kirjailijalta nykypäivänä.

Lionel Shriver: Jonnekin pois. Avain. 2011. 535 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: So Much for That
Suomentaja: Seppo Raudaskoski

Avain: Jonnekin pois
Kiiltomato: Jonnekin pois

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Elo- ja syyskuun luetut (ei se määrä, vaan se laatu)


Elokuussa työkiireet veivät mukanaan myös iltaisin, joten lukuaikaa jäi naurettavan vähän; sängyssä ennen nukkumaanmenoa ehti lukea muutaman sivun Wintersonia ennen kuin silmät painuivat väkisin kiinni. Viime kuussa oli jo vähän enemmän aikaa, mutta saldoksi jäi silti vaivaiset kolme kirjaa. Mutta ei se määrä, vaan se laatu! Erityisesti syyskuussa lukemani kirjat olivat kaikki niin henkeäsalpaavan vaikuttavia, että voisin tältä istumalta laittaa ne kaikki tänä vuonna lukemieni kirjojen top-viitoseen!

Elokuun luetut:
Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu

Syyskuun luetut:
Carol Birch: Jamrach's Menagerie
Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Kaikki syyskussa lukemani kirjat olivat täysin erilaisia ja kaikki omalla tavallaan huikeita. Täyspitkiä arvioita on taas tulossa myöhemmin...

Lisäksi sain eilen illalla luettua loppuun Jennifer Eganin The Keepin (äskettäin suomennettu nimellä Sydäntorni) ja olen siitäkin vähän pökerryksissä. Hyvät kirjat tunnistaa pitkästä jälkimausta, ja todella hyvien kirjojen jälkeen on vaikea tarttua uuteen teokseen ennen kuin on "toipunut" edellisestä. Saa nähdä miten seuraavana lukupinossa oleva Wladimir Kaminerin Kolmas krokotiili uppoaa Eganin jälkeen...

Vielä muistutus muille kirjabloggaajille: käykääpä ilmoittautumassa Amman blogissa mukaan Kaikkien aikojen paras kirja -äänestykseen. Ehdokaskirjojen lista (yli 500 kirjaa!) on valmis, ja äänestykseen pääsee osallistumaan sähköpostitse, kunhan siis ilmoittautuu Amman lukuhetkessä mukaan 5.10 mennessä.

torstai 26. syyskuuta 2013

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat

Kätilöihin ei istu ammatti-identiteetin tai koulutuksen puute, ei naisalistus eikä myöskään kätketty, kulissien takainen arjen toimijuus. [...] Kätilöt mainostivat työtään näkyvästi ja työskentelivät kaikkien katseille alttiina lain säätelemässä ammatissa oman kotinsa ulkopuolella. Aikana, jolloin lainsäädännössä oli isoja nimenomaan sukupuoleen perustuneita eroja, kätilöiden koulutus, ammatinharjoitus tai ammatti-identiteetti ei juuri poikennut miespuolisten aikalaisten maailmasta.

Luen ihan liian vähän tietokirjallisuutta nykyisin. Ehkä sain siitä tarpeekseni opintojen aikana tai ehkä luen työssäni ihan tarpeeksi asiatekstiä. Professori Kirsi Vainio-Korhosen kirja, Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa, tarttui kuitenkin mukaani lähikirjastosta kiinnostavan aiheen ansiosta.

Kätilön ammatti on siitä erikoinen, että se on ensimmäinen ammatti Suomessa (ja monissa muissakin maissa), jota naiset - ja alussa vain naiset - saivat virallisesti harjoittaa. Kätilönkoulutus oli varhaisin ammatillinen koulutus, jonka suomalaiset ja ruotsalaiset naiset saivat 1700-luvulla käydä.

Vainio-Korhosen kirjassa pureudutaan nimenomaan kätilön ammatin historiaan ja ensimmäisten kätilöiden työhön. Alun perin ns. synnytysoppi oli sallittu vain naisille, eikä miehiä päästetty koulutukseen. Tuolloin synnytyksissä ei juuri miehiä nähtykään: lääkäri kutsuttiin paikalle vain, jos synnytys hankaloitui hengenvaaralliseksi (ja silloinkin vain, jos lääkäri sattui onnekkaasti olemaan lähistöllä). Lääkärin paikalle kutsuminen oli aina huono merkki: usein joko äiti tai lapsi tai molemmat olivat kuolemaisillaan. Monet mieslääkärit kuitenkin kiinnostuivat uudesta ja mystisestä lääketieteen alasta niin paljon, että he yrittivät päästä käsiksi "salaiseen" kätilötietoon jopa osallistumalla synnytyksiin silmät sidottuina. Jotkut ilmeisesti myös pukeutuivat naisiksi päästäkseen mukaan!

Ammattikätilöt olivat arvostettuja ja varsin menestyviä naisia 1700-luvun Suomessa. Tuolloin oli tietenkin yhä myös ns. lapsenpäästäjiä, eli erityisesti maaseudulla eläviä, usein suvun vanhempia ja kokeneempia naisia, jotka käyttivät ikivanhoja uskomuksia, taitoja ja kokemuksia apunaan synnytyksissä. Heillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista käsitystä naisen anatomiasta, joten esim. liian suurta tai huonossa asennossa olevaa lasta yritettiin usein vetää ulos kohdusta kirjaimellisesti käsivoimin! Kirjassa kuvataan hyvin, kuinka koulutetut kätilöt joutuivat pian vastatusten kouluttamattomien lapsenpäästäjien kanssa. Maaseudulla synnytyskuolemiin oli totuttu ja alistuttu: synnytys onnistui, jos se oli Jumalan tahto. Hankala synnytys tarkoitti usein automaattisesti kuolemaa. Ammattikätilöiden uusiin tietoihin, taitoihin ja välineisiin suhtauduttiin aluksi epäillen, mutta 1800-luvun kuluessa koulutetut kätilöt alkoivat syrjäyttää vanhat lapsenpäästäjät.

Kirjan alkupuoli on melkoista vuosilukujen, nimien ja nippelitietojen listaa. Vainio-Korhonen on löytänyt monia mielenkiintoisia lähteitä tutkimustyölleen, mutta ihan näin yksityiskohtaista tietoa syntymäajoista, avioliittojen kestoista ja kuolinpaikoista en olisi jokaisen kirjassa esitellyn kätilön kohdalla kaivannut. Toisaalta kirjan alkupuolen yksityiskohdat kertovat huolellisesta taustatutkimuksesta ja ovat varmasti arvokasta luettavaa esim. muille tutkijoille. Tieteellisistä ansioista kertoo myös se, että Vainio-Korhosen kirja sai Vuoden tiedekirja -palkinnon vuonna 2012.

Itseäni kiinnosti enemmän kirjan loppupuolen "populaarimpi" osuus: kuvaukset ajan synnytyksistä, kätilöiden välineistä ja erilaisista käytännön tilanteista, joita kätilöt kohtasivat työssään. Kätilöt joutuivat esimerkiksi useinkin todistamaan oikeudessa raiskaus- ja insestitapauksissa. Käytännössä kätilöt olivat ainoita, jotka pystyivät tekemään sisätutkimuksia ja päättelemään, oliko rikosta tapahtunut. Kirjassa myös kerrotaan siitä, kuinka kätilö pyydettiin paikalle, jos piti tietää, oliko syytetty raskaana. Nykyaikana moinen tuntuu kummalliselta, mutta tuolloin ei ollut juuri mitään keinoa selvittää raskauden kestoa, jos nainen ei itse suostunut asiasta puhumaan.

Kätilöt joutuivat ottamaan kantaa myös ns. hermafrodiitteihin. Yllättäen tuolloin suhtauduttiin intersukupuolisiin ihmisiin tavallaan paljon suvaitsevaisemmin kuin nykyään. He saivat usein itse päättää, kumpaa sukupuolta olivat ja kenen kanssa solmivat avioliiton, ja sukupuoli-identiteetin vapaata vaihtelua ei pidetty ongelmallisena. Kirjassa kerrotaan mm. eräästä Anna/Anders Christerssonista, joka pukeutui naiseksi ja solmi avioliiton miehen kanssa, vaikka kätilöt olivat oikeudessa määritelleet hänet "enemmän miespuoliseksi" ja "aivan sopimattomaksi avioliittoon toisen miehen kanssa". Anna tuntui vähät välittävän kätilöiden mielipiteistä ja määritteli itse itsensä: oikeuden päätöksestä huolimatta hän solmi - naisena - kolme eri avioliittoa miesten kanssa. :)

Kirja kiinnostaa siis varmasti sekä niitä, jotka kaipaavat yksityiskohtaista, teoreettista tietoa kätilöiden vaiheista 1700-luvulla, että niitä, joita kiinnostavat yksittäiset tarinat ja erikoistapaukset. :)


Kätilö on yhä arvostettu ammatti Suomessa ja kätilöt ovat korkeasti koulutettuja ammattilaisia; siitä kertoo myös se, että toisin kuin monissa muissa maissa, synnytystilanne on edelleen kätilön vastuulla eikä lääkäriä yleensä kaivata (lääkärin kutsuminen paikalle taitaa edelleen olla huono merkki...). Tämä kirja auttaa ehkä ymmärtämään paremmin, mistä suomalaisten kätilöiden arvostus ja ammattitaito alun perin kumpuaa, ja kuinka pitkälle noiden aikojen tiedoista ja osaamisesta on tultu. Ja kuinka - kaikesta muusta kehityksestä huolimatta - itse synnytys tapahtuu hyvin pitkälti samojen sääntöjen mukaan kuin vuosisatoja sitten. :)

Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. WSOY. 2012. 255 sivua.

WSOY: Ujostelemattomat
Hybris: "Huikeaa suomalaista kätilöhistoriaa"

maanantai 16. syyskuuta 2013

Joensuun kirjallisuustapahtuma jätti jäljen

Osallistuin viikonloppuna Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Vaikka tapahtuma on järjestetty joka syksy vuodesta 2000 lähtien, ja olen itse asunut ko. kaupungissa yli kahdeksan vuotta, niin tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin siihen - siis nyt, kun olen jo muuttanut toiselle paikkakunnalle! Mikähän mielenhäiriö minulla on ollut, kun olen jotenkin onnistunut missaamaan koko tilaisuuden 8 kertaa peräkkäin?! :)

Tapahtuman tämänkertainen teema oli Jälki ja sitä pohdittiin niin kulttuurihistorian ja ekologisen jalanjäljen kuin muistijälkien ja kääntäjän jättämän jäljen muodossa. Itse en päässyt paikalle kuin lauantaina, mutta päivän puhujakaarti oli sitäkin mielenkiintoisempi, mm. Joel Haahtela, Jaana Kapari-Jatta, Aki Ollikainen ja Katja Kettu olivat paikalla kertomassa erilaisista jäljistä kirjoissaan ja kirjallisuudessa.

Tuula-Liina Varis, Joel Haahtela ja Matti Mäkelä
En ole aiemmin ollut kuuntelemassa Haahtelaa missään tilaisuudessa ja täytyy sanoa, että hänen esiintymisensä oli kaikista luontevin, mielenkiintoisin ja sympaattisin. Haahtela kertoi hieman omasta lapsuudestaan eristäytyneen tuberkuloosiparantolan kupeessa ja siitä kumpuavasta tunteesta, ettei ole mistään kotoisin. Sen vuoksi monet hänen kirjojensa päähenkilöistäkin ovat matkalla jonnekin tai etsivät itseään.

Odotin, että tilaisuudessa olisi kerrottu enemmänkin Haahtelan uutuudesta, Tähtikirkas, lumivalkea -romaanista, mutta aiheena olikin Katoamispiste, jota en - harmi kyllä - ole vielä lukenut. Kiinnostavaa oli se, että Haahtela kertoi mm. puolileikillään, että hän oli niin ylpeä kirjan nimestä, että harmitteli, kun ei ollut keksinyt sitä jo johonkin aiempaan kirjaansa. Hänen mielestään Katoamispiste olisi nimittäin sopinut nimeksi melkein kaikille hänen kirjoilleen (tyyliin Katomispiste I, Katoamispiste II jne...). :) Oli hauskaa kuulla Katoamispisteen kirjoitusprosessista, kuinka kirjan aloittaessaan kirjailija tunsi olevansa jonkinlaisessa umpikujassa, ja yritti kirjoittaa itseään sieltä ulos seuraamalla Raija Siekkisen jalanjälkiä. Sain vielä tilaisuuden lopuksi Haahtelalta signeerauksen ja omistuskirjoituksen puolisolleni Tähtikirkas, lumivalkea -romaaniin. :)

Jaana-Kapari Jatta oli paikalla hieman epäselvänä, mutta sitäkin suurempana videokuvana Skypen välityksellä. Hän puhui mm. siitä, kuinka kääntäjä ei tietenkään haluaisi koskaan jättää käännöskirjaan mitään näkyvää jälkeä itsestään, mutta siitä huolimatta kääntäjästä jää usein ainakin jonkinlainen jälki. Kerrottuaan, että hän ei suostunut kustantamon pyyntöihin kääntää J. K. Rowlingin uusin Paikka vapaana -kirja kolmen viikon aikataulussa, hän sai raikuvat aplodit. :)

Matti Mäkelä ja Aki Ollikainen
Aki Ollikainen ei oikein vakuuttanut puhujana, vaikka uskon, että Nälkävuosi on varmasti hyvä (sitäkään en ole vielä lukenut...). Haastattelija Matti Mäkelä taisi itsekin turhautua Ollikaisen lyhytsanaisiin, vakavamielisiin vastauksiin. :) Ollikainen puhui runoista ja jäljen jättämisestä maailmaan kirjoittamalla. Sen verran täytyy vielä kirjailijaa näpäyttää, että hän mainitsi leikillisen katkerasti, että hän on aina vain ehdolla palkintoihin, muttei koskaan voita niitä. Onneksi joku kuulijoista (hahaa, ilmeisesti Lukutoukka/Krista!) muistutti Ollikaista Blogistanian Finlandian voitosta, jolloin kirjailija kiirehti selventämään, että tokihan lukijoiden myöntämä palkinto on merkittävä. :)

Viimeisenä vuorossa oli Katja Kettu, joka kertoi Kätilö-romaanin taustoista. Kettu kertoi haluavansa kirjoittaa mikrohistorioita, yksilön selviytymistarinoita historian pyörteiden keskellä. Kätilö-romaania varten hän kertoi tehneensä niin paljon taustatöitä, että historialliset faktat ja yksityiskohdat (esim. häkäpöntön toimintaperiaatteet!) olivat jo uhka lennokkaalle, sujuvalle tarinankerronnalle. Onneksi kustannustoimittaja oli ohjeistanut, että kaikkea tietoa ei kannata väkisin ympätä mukaan tarinaan; tajuavat ne lukijat ilman häkäpöntön käyttöohjeitakin, mistä aikakaudesta on kyse. :D

Tapahtumasta jäi hyvä jälkimaku: mahtavaa, että näin kiinnostavia kirjailijoita ja kääntäjiä on saatu paikalle puhumaan ja miten ihmeessä en ole osallistunut tähän jo aiempina vuosina?! Tapahtumasta teki mielenkiintoisen ehkä juuri se, että kirjailijoille oli ilmeisesti annettu teeman puitteissa melko vapaat kädet kertoa, mistä halusivat; sen sijaan, että he olisivat olleet paikalla vain markkinoimassa uusinta teostaan tai vain vastailleet haastattelijan kysymyksiin. Silti olisi ollut mukavaa, jos tapahtuman lopuksi olisi järjestetty jonkinlainen signeeraustilaisuus; nyt signeerausta kaipaavien piti yrittää tungoksessa bongailla kirjailijoita ennen kuin nämä poistuivat paikalta.

Oli muuten hauska nähdä tapahtuman jälkeen, kun Joensuun Rantakadun jalkakäytävää pitkin astelivat kiihkeästi keskenään keskustelevat Haahtela, Ollikainen ja Kettu, matkalla juna-asemalle. :)

Myös Lukutoukka/Krista ja Mustikkakummun Anna olivat paikalla.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Minä syön itse: sormiruokailun käsikirja

Sormiruokailu on ollut viime aikoina suosittu trendi pikkulapsiperheissä ja hauskalta se kuulostaakin. Yksinkertaisimmillaan se on kätevä, helppo ja opettavainen tapa tutustuttaa lapsi kiinteisiin ruokiin. Pieniin sormiin sopivilla paloilla voi siis korvata osittain tai kokonaan pilttipurkit ja muut lusikalla syötettävät soseet.

Sormiruokailua on hehkutettu siellä sun täällä, joten mekin päätimme tietenkin kokeilla sitä tyttäremme kanssa (aivan kuten olemme kokeilleet - vaihtelevalla menestyksellä - kestovaippoja, osittaisimetystä, kantoliinaa, Manducaa, vauvasirkusta ja pimeässä hohtavia yötutteja - herranen aika, mitä kaikkea sitä päätyykään testailemaan vauvan kanssa!). ;) Kokeilun tueksi ja turvaksi saimme lahjaksi Hanna-Mari Arosillan, Soile Ruottisen ja Ulla-Maija Lähteenmäen Minä syön itse -kirjan, jossa kerrotaan seikkaperäisesti sormiruokailun hyödyistä, sotkunsietokyvyn kehittämisestä ja eri-ikäisille vauvoille sopivista ruoka-aineista. Lisäksi kirjassa on yli 50 jo alle vuoden ikäiselle lapselle sopivaa, yksinkertaista reseptiä.

Tällaiset kirjat täytyy tietenkin testata perinpohjaisesti, eli kokeilla yhtä reseptiä käytännössä. Testiruoaksi päätyi lämmin kasvissalaatti:


Reseptissä mainitaan, että ruokaa riittää kahdelle isolle ja kahdelle pikkusyöjälle. Omaan testiryhmäämme kuului yksi vuoden ikäinen ja kaksi 27-vuotiasta koemaistajaa. ;)

Harvoin näkee näin yksityiskohtaisesti kirjoitettuja valmistusohjeita. Poista paprikoista siemenet on aika itsestään selvää, mutta minulla on ainakin peukalo niin keskellä kämmentä keittiössä, että rautalangasta väännetyt ohjeet olivat ihan tervetulleita. ;)

Ensin siis leikataan uunipellille reilunkokoisia paprika-, kesäkurpitsa- ja tomaattilohkoja:



Mahtavan värikäs ruoka! Mukaan lisätään vielä vihreitä papuja, sipulia ja valkosipulia, mustia oliiveja ja loraus öljyä:


Lopuksi koko komeus maustetaan mustapippurilla ja yrteillä ja laitetaan 200-asteiseen uuniin n. 35 minuutiksi. Aikuiset koemaistajat saivat salaatin lisukkeeksi fetaa:


Hämmästelimme hieman sitä, että vaikka ohjeet olivat selkeät ja noudatimme niitä kirjaimellisesti, niin lopputulos ei aivan vastannut kirjan kuvaa (vaikka täytyy myöntää, että oma annos näyttää paremmalta, kerrankin näin päin!):



Isommille koemaistajille ruoka maistui erinomaisesti ja oli yllättävän täyttävää. Tärkeintä on kuitenkin kirjan "kohderyhmän", ts. ryhmän 1-vuotiaan koemaistajan mielipide. Hänen annoksestaan jätettiin siis pois suolaiset oliivit ja feta, muuten annos oli samanlainen kuin aikuisillakin. Koska koemaistajan kielellinen ulosanti on hänen nuoresta iästään johtuen vielä melko rajoittunutta, annetaan kuvien puhua puolestaan. :)

Kriittinen paprikanmaistelu
Lautanen tyhjenee tehokkaasti
Noin puolet ruoasta päätyy tietenkin muualle kuin suuhun. Kissa oikeassa alareunassa osoittaa onneksi kasvissyöjän piirteitä.

Yhteenvetona: Ruoka oli helppo ja melko nopea valmistaa. Plussaa värikkyydestä ja terveellisyydestä. Aikuisruokailijoiden annoksia oli helppo tuunata fetalla ja ylimääräisillä mausteilla. Esim. tofu olisi sopinut pienemmällekin. Lohkot olivat sormiruokailijan sormille sopivan kokoisia, ja "nam, nam" -äänistä päätellen ateria myös maistui. :) Tätä syödään meillä varmasti toistekin, kun kaivataan yksinkertaista kasvisateriaa.

Meillä jatketaan osittaista sormiruokailua edelleen, ja lusikan/haarukan käytön harjoittelu kulkee kätevästi sen kanssa käsi kädessä. Parasta koko touhussa on ollut se, että koko perhe voi usein syödä samaa ruokaa yhdessä, eikä niin, että lapselle pitäisi aina lämmittää ja syöttää oma soseensa erikseen. Ihmeen paljon niillä harvalukuisilla hampaillakin saa aikaan! :)

Minä syön itse -kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille sormiruokailusta kiinnostuneille. Kirjassa tosiaan neuvotaan käytännönläheisesti, kuinka sormiruokailun voi vauvan kanssa aloittaa. Lisäksi siinä on hyödyllisiä vinkkejä muilta vanhemmilta esim. ulkona syömiseen ja helppoihin välipaloihin liittyen. Reseptipuolelta löytyy useita kokeilemisen arvoisia ruokaohjeita, joita on helppo muokata ja tuunata, jos siltä tuntuu.

Hanna-Mari Arosilta, Soile Ruottinen ja Ulla-Maija Lähteenmäki: Minä syön itse. Sormiruokailun käsikirja. Tammi. 2012. 173 sivua.

Tammi: Minä syön itse

torstai 12. syyskuuta 2013

Hanna Hauru: Paperinarujumala

"Ottakaa koko kansakunta opetuslapsiksenne. Maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962." Niin Jumala minulle puhui ja jatkoi: "Valittu olet sinä. Kiirehdi vielä tänään. Me yhdessä tarvitsemme 800 uskollista opetuslasta, jotta kansanne välttyy kadotukselta ja pääsee minun valtakuntaani. Sinä olet heidät hankkiva."

Kun Laina Heinonen, Oulun kaupungintalolla työskentelevä sihteeri, vastaa erään työpäivän päätteeksi puhelimeen, hän hämmästyy kuullessaan Jumalan äänen. Jumala käskee Lainan hankkia 800 opetuslasta tai muuten ihmiskunta tuhoutuu.

Hanna Hauru on tarttunut uudessa romaanissaan kiehtovaan aiheeseen: heinoslaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 1960-luvulla. Liikkeen perusti Laila (kirjassa siis Laina) Heinonen, joka kutsui itseään profeetaksi ja ennusti lopun aikoja.

Pidän Haurun teoksista, koska ne poikkeavat täysin kaikesta muusta, mitä yleensä luen. Ne ovat synkän absurdeja, pieniä kummajaisia, kielellisiä mestariteoksia. Olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Haurun aiemmista teoksista, joten odotukset olivat korkealla myös tälle. Varsinkin, kun uskonnolliset lahkot tosiaan jostain syystä kiehtovat minua aiheena. Paperinarujumala tuotti kuitenkin pienoisen pettymyksen.

Odotin kirjalta jotain syvempää, jotain enemmän. Päähenkilö ja minäkertoja Laina Heinonen jää kovin etäiseksi hahmoksi. Haurun aiemmissa romaaneissa olen pitänyt erityisesti niiden aistillisista, groteskeista kielikuvista ja raadollisesta henkilökuvauksesta. Tässä teoksessa kielikään ei ollut niin räiskyvän yllättävää kuin aiemmissa.


Tarinakin on typistetty tyngäksi; se tuntui jo liian pelkistetyltä: Laina saa puhelun Jumalalta, kertoo asiasta siskolleen ja yhdessä he perustavat uuden uskonnollisen liikkeen. Kannattajajoukko kasvaa innokkaan värväyksen ansiosta, ja liikkeen seuraajat kokoontuvat bunkkeriin odottamaan maailmanloppua. Entä sitten, kun sitä ei tulekaan?

Alle 100-sivuisen, ohuen kirjan ahmaisee tunnissa. Sen lyhyet luvut ovat melkein kuin minimalistisia proosarunoja. Jokaiseen lauseeseen takertuu kuin oljenkorteen, kun yrittää imeä kirjasta kaiken mahdollisen. Silti jälkeenpäin jää jotenkin pettynyt olo: juoni on liiankin tiivis ja pelkistetty. Olisin kaivannut vähän enemmän lihaa tarinan luiden päälle.

Jos Haurun teokset kiinnostavat, niin suosittelen kokeilemaan esim. Utopia tai Tyhjien sielujen saari -pienoisromaaneita. Molemmat ovat Haurun vanhempaa tuotantoa ja pidin niistä enemmän kuin uudemmista.

Paperinarujumala on luettu myös Katjan, Hannan, Paulan ja Jaanan blogeissa. En taida tosiaan olla mielipiteineni yksin: kaikki ovat pitäneet kirjasta, mutta kaikki ovat myös toivoneet lisää pituutta tai syvyyttä tarinaan! :)

Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like. 2013. 95 sivua.

Like: Paperinarujumala
Kirjavinkit: Paperinarujumala
Savon Sanomat: Paperinarujumala

lauantai 7. syyskuuta 2013

P. G. Wodehouse: Hot Water

The Continental breakfast, as a rule, consists of a pot of what the French smilingly call coffee, three smallish dabs of butter, a roll shaped like a roll, and another roll shaped like a horseshoe.

There was a huge gap in my education: a gap the size of P. G. Wodehouse. Yes, the name 'Wodehouse' was vaguely familiar to me (although its correct pronunciation was not), and everyone has heard of Jeeves the butler, but for some reason I just hadn't actually picked up one of his books and read it. Until now.

(And what made me do it now? The random fact that I was watching Fry's Planet Word, the BBC documentary series about language presented by Stephen Fry, in which he mentions Wodehouse as one of the greatest story-tellers and masters of language in literature. And since I have nothing but respect for Stephen Fry and his opinions, I had to find out for myself.)

Hot Water is not even "a Jeeves novel", but I wanted to try reading Wodehouse in English (as opposed to something translated into Finnish) and this was one of the few untranslated Wodehouse novels that was available in the local library.

Wodehouse certainly demands a certain kind of mind-set and attitude. Some people say that no matter what mood you're in, once you start reading one of his books, you'll immediately feel better. Personally, I found Hot Water funny, entertaining and clever on the one hand, but also occasionally confusing, annoying and even boring! Perhaps the novel had its good and bad moments, or perhaps it just depends on the reader's mood...

The language was a bit of a challenge. I bet some of the strangest expressions are unfamiliar to a native English reader - let alone a non-native one like me! :) It's all very witty, proper, upper class, stiff-upper-lip Englishness... And at the same time Wodehouse is exaggerating wildly, parodying the way the upper classes speak.

What to say about the plot... The novel is set in a château in Brittany, France, where the Vicomte Blissac is hosting a party. The problem is that the Vicomte Blissac doesn't seem to be who he says he is. And some of the guests are also pretending to be someone they're not. Important letters go missing, a senator is blackmailed, a girl is engaged to be married, someone falls in love, someone falls out of love, some people get drunk, others hide in a boat, and some safes may need to be blown open...

The result is an intricate, confusing mess of a plot that I personally found difficult to keep up with. Too many characters, too many false identities, too many hidden secrets and motives... Michael Frayn's Skios was very similar to this novel, only I enjoyed Frayn's novel more.

Maybe this wasn't a good choice in terms of first Wodehouse novel to read. My wife read another one called Quick Service (her first introduction to Wodehouse as well), and apparently she is now some kind of a fan! She is reading another Wodehouse novel and two others have somehow already found their way into our bookshelf.

So Hot Water didn't convince me that Wodehouse is some kind of genius, but I suppose I should give him a second chance. Maybe with one of those Jeeves stories...

Finally, I bit of wisdom from Hot Water:

If fewer people went about the place pretending to be lizards, this would be a better and a sweeter world.

P. G. Wodehouse: Hot Water. Penguin Books. 1985. 238 pages.

Wikipedia: Hot Water
Wikipedia: P. G. Wodehouse

tiistai 27. elokuuta 2013

Marja Björk: Poika

Kansi: Tommi Tukiainen
En vastustanut balettikouluun menoa, koska ajattelin, että näkisin siellä Heidiä. Kaikkea sitä lähtee tekemään tytön takia, kuten vääntelemään itseään vaaleanpunaisessa tutussa, tyttöjen voimistelupuvussa, jossa on pistelevä tylliröyhelö.
En tiennyt, että en voi tykätä Heidistä, koska olen itsekin tyttö.

Iät ja ajat on ollut olemassa raisuja poikatyttöjä. Samoin iät ja ajat on ollut olemassa myös tyttöjä, jotka tuntevat olevansa oikeasti poikia. Marja Björkin romaanin päähenkilö, Marion eli Makke, on kuulunut tähän jälkimmäiseen ryhmään syntymästään saakka.

Tuntuu siltä, että kotimaisessa kaunokirjallisuudessa on suhteellisen vähän transsukupuolisuudesta kertovia teoksia ainakin verrattuna angloamerikkalaiseen kirjallisuuteen. Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia (2009) tavallaan sivuaa aihetta, mutta siinä sukupuoli ja siihen liittyvät rajat eivät ole yhtä keskeisiä teemoja kuin Björkin romaanissa.

Maken näkökulmasta kerrotun romaanin tyyli ärsytti minua alussa, koska se kuulosti välillä niin teennäisen "nuorekkaalta", tiedättehän: kun aikuinen yrittää kirjoittaa teinikieltä uskottavasti, mutta saa kaiken kuulostamaan vain kömpelöltä ja epäaidolta. Mutta en tiedä, totuinko tyyliin vähitellen, vai alkoiko se sittenkin kuulostaa ihan järkevältä. Joka tapauksessa välillä piti jo lukea jonkin lause tai kappale useampaan kertaan, koska siihen kiteytyi niin yksinkertaisen koruttomasti jotakin tärkeää:

Se yritti vedota järkeeni, mutta ei perustellut mitenkään, miksi en voinut kirjoitella rakkauskirjeitä tytöille. Kyllä minä sen silti tajusin. En voinut tehdä niin, koska olin itse tyttö. Sellainen ei vain käynyt laatuun. Tajusin, että maailmassa on jokin järjestelmä, joka romahtaisi, jos niin voisi tehdä.

Romaanissa seurataan Maken elämää lapsuudesta aikuisuuteen, kiintopisteenä sukupuolen ja seksuaalisen identiteetin etsintä. Maken lapsuus on kaikkea muuta kuin helppo, koska väärä sukupuoli vaikuttaa elämään pienestä pitäen. Kun äiti leipoo Maken syntymäpäivänä prinsessalinnakakun ja mummi antaa lahjaksi barbin, juhlapäivä on lopullisesti pilalla. Äiti myös pakottaa Maken laittamaan hameen kouluun ensimmäisenä koulupäivänä, jotta tätä ei luultaisi jatkuvasti pojaksi.

Äiti yrittää parhaansa mukaan kasvattaa vastahakoisesta Makesta tyttöä: hän lahjoo, maanittelee, käskee, uhkailee ja myös raivostuu. Mutta vaikka äidin on vaikea hyväksyä tyttärensä poikamaisuutta, hän myös suojelee tarvittaessa lastaan kynsin hampain ulkopuolisten kyselyiltä ja arvostelulta. Opettajat, tuttavat, vaatekaupan myyjät ja - Maken teini-iässä - myös poliisit saavat kuulla äidiltä kovaa kritiikkiä Maken valinnanvapauden rajoittamisesta. Maken kasvaminen pojaksi tytön sijaan ottaa silti koville.

Jostain syystä jäin pohtimaan nimenomaan tuota äidin roolia Maken elämässä. Vaikka tilanne on tietenkin erilainen, peilasin silti joitakin Maken ja tämän äidin kohtaamia ennakkoluuloja omiin kokemuksiini äitinä. Vaikka minä tai vaimoni emme suhtaudu mitenkään fanaattisesti ns. sukupuolineutraaliin kasvatukseen, meistä ei ole mitenkään kummallista esim. ostaa tyttärellemme vaatteita myös poikien osastolta (miksi se tyttöjen osasto on niin yksipuolisen pinkki?!). Ja voin sanoa, että useammankin kerran on käynyt niin, että myyjä on huomauttanut - tai vielä kassalla erikseen maininnut - että "nämähän ovat sitten pojan housut", vilkaisten samalla arvioivasti tytärtämme. Hassua, miten tarkasti sukupuolirajoja halutaan vetää jo vauva- ja taaperoikäisille... :)

Romaanin takakannen mukaan Björkillä on myös omakohtaista kokemusta aiheesta, koska Poika perustuu hänen oman poikansa kokemuksiin. Maken kertojanääni on kieltämättä todentuntuinen ja persoonallinen, ja lukijan sympatiat ovat alusti asti hänen puolellaan. Romaanista jäi positiivinen jälkimaku: sokeeraavan kannen ja raflaavalta kuulostavan aiheen takaa paljastui selkeä, suorasanainen ja uskottava tarina.

Tämä on muuten Björkin neljäs "P-romaani": edelliset teokset, Posliini, Puuma ja Prole ovat myös käsitelleet kipeitä ja kiperän ajankohtaisia aiheita pedofiliasta ja puumanaisista työläisperheen karuun arkeen. Posliini on muuten yksi ensimmäisistä romaaneista, joita arvostelin blogissani - ja siitä on kohta viisi vuotta aikaa! :)

Useat bloggaajat ovat ehtineet jo lukea Pojan, mm. Jenni S., Mimu, Nanna, Linnea, Susa, Sanna, Booksy, Jori, Hanna ja Ahmu.

Marja Björk: Poika. Like. 2012. 215 sivua.

Like: Poika
Kiiltomato: "Marion, poikani"
Kirjavinkit: Poika

tiistai 20. elokuuta 2013

Leena Krohn: Tainaron

Tai muistin nimen, joka kerran annettiin minulle, ja samassa minua kutsuttiin sillä nimellä, mutta niin kaukaa, etten olisi ikinä ehtinyt perille, vaikka olisin lähtenyt siinä paikassa kulkemaan. Ja kun astiat helisivät keittiössä, istuin jo pöydän ääressä kuten muut.

Tainaron on niitä kirjoja, joista olen kuullut paljon ja jotka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka kauan. Leena Krohnin kohdalla minulla on muutenkin aukko sivistyksessä (kirjailijan tuorein romaani, Hotel Sapiens, vaikuttaa muuten myös todella mielenkiintoiselta!).

Tainaron on mysteeri, johon on vaikea päästä käsiksi. Kirjeromaani koostuu 28 lyhyestä kirjeestä, jotka nimettömäksi jäävä kertoja kirjoittaa yhtä lailla nimettömäksi jäävälle ystävälleen oudosta, hyönteisten asuttamasta Tainaronin kaupungista. Kertoja on itse kaupungissa ulkopuolinen, vieras, ehkäpä eräänlainen maahanmuuttaja, joka kummastelee paikallisten erikoisia tapoja.

Romaani alkaa Tainaronista, eikä lukijalle koskaan selitetä tarkemmin, mikä paikka on kyseessä, miten sinne on päädytty ja miksi. Kaupunki vaikuttaa ajattomalta ja jotenkin pysähtyneeltä. Sitä ei sijoiteta mihinkään toiseen ulottuvuuteen tai maailmaan, eikä tapahtumia aseteta mihinkään tiettyyn aikaan. Tainaron vain on, sitä ei sen kummemmin selitellä tai kytketä meidän maailmaamme. Se on erillinen, selittämätön paikka, ehkä eräänlainen vertaus omasta yhteiskunnastamme.

Kertoja ei muista enää itsekään, mitä varten valkoinen laiva on tuonut hänet Tainaroniin. Yhteys entiseen on katkaistu, eikä kirjeiden vastaanottajakaan vastaa niihin koskaan. Eräänlaisena oppaana kertojalle toimii yksi paikallisista asukkaita, Jäärä. Minulle tuli Jäärästä mieleen vain Turilas ja Jäärä -animaatiosarja, jossa seikkailee kaksi ötökkää. :)


Välillä Tainaronin fantasiamaailman verho raottuu ja sen takaa paljastuu jotain häiritsevän tutunoloista. Romaanin mieleenpainuvimmassa kirjeessä kertoja kuvailee vierailuaan valtavan muurahaiskuningattaren luo, jonka ainoa tehtävä elämässä on synnyttää jatkuvana virtana uusia jälkeläisiä yhteiskuntaan. Kuningatar moittii äkäisesti kertojaa, joka erehtyy luulemaan tätä todelliseksi, tuntevaksi olennoksi:

- Mutta täällä ei ole ketään minua, katsokaa ympärillenne ja ymmärtäkää! Ja tässä, varsinkin tässä on minua vähemmän kuin missään. Te luulette, että minä täytän tämän huoneen. Väärin! Aivan väärin! Sillä minä olen suuri reikä, josta kaupunki kasvaa. Minä olen tie, jota jokaisen on kuljettava! Minä olen suolainen ulappa, josta kaikki nousevat avuttomina, kosteina, ryppyisinä...

Lopulta kertoja poistuu kuningattaren huoneesta läpimärkänä tämän kyynelistä. Vaikuttava kohtaus.

Romaanissa on runsaasti outouksia ja kauniita kummallisuuksia. Kertoja etsii peilikuvasta sieluaan, kuuntelee radiosta asemien välistä kohinaa ja ihailee parvekkeeltaan tuulessa liehuvia valkeita viirejä ja kaupungin kultaisia kupoleita.

Tähän kirjaan oli yllättävän helppo uppoutua ja ihastua ottaen huomioon sen, miten haastavaa sitä oli lukea saati ymmärtää.Vanhaa uuskummaa parhaimmillaan.

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungista. WSOY 1985. 126 sivua.

Kirjavinkit: Tainaron
Wikipedia: Leena Krohn

torstai 1. elokuuta 2013

Kesä- ja heinäkuun luetut, eli vihdoin


Jos pitäisi löytää jokin yhdistävä sana kuvailemaan kesä- ja heinäkuussa lukemiani kirjoja, niin se olisi varmaankin vihdoin. Kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olin aikonut lukea jo pitkään.

Kesälomaa ei ole ollut nimeksikään, joten kirjoille ei ole ollut kesäkuukausina sen enempää aikaa kuin muutenkaan. Kolme heinäkuun viidestä kirjasta luin ihanan lukumaratonpäivän aikana, joka myös opetti minulle yhtä sun toista.

Kesäkuun luetut:
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Craig Thompson: Habibi

Heinäkuun luetut: 
Lynn Flewelling: Casket of Souls
Banana Yoshimoto: Kitchen
Anja Snellman: Aura
Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla   

Lionel Shriverin romaani on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun se tuli hopealle Blogistanian Globalia -äänestyksessä 2011. Luotin kirjabloggaajien enemmistön hyvään makuun - ja se kannatti: kirja ei ainakaan jättänyt kylmäksi. Craig Thompsonin Habibi on samoin odottanut vuoroaan jo kauan, kunnes eräs kaukana asuva ystäväni itseään säästämättä raahasi sen viikonloppureissullaan minulle (ei mikään kevyt opus!).

Lynn Flewellingin kirja on Nightrunner-"trilogian" kuudes (!) osa, ei-niin-kovin-salainen fantasiapaheeni. :) Yoshimoton, Snellmanin ja Hämäläisen oudonkauniit kirjat luin lukumaratonpäivänä. Ja täytyy tunnustaa, että Monika Fagerholmin romaani paikkasi fagerholminkokoista aukkoa sivistyksessäni. Romaania suositteli vaimoni, kun näki minun hengailevan kirjahyllyn edessä etsimässä "jotain kevyttä, helppoa, älykästä ja sivistävää" - haastava kombinaatio, mutta Ihanat naiset hoitivat homman kotiin. :)

P.S. Luen juuri 1-vuotta täyttäneelle tyttärelle iltasatuaikaan Suomen lasten Kalevalaa. Hän ei siitä juuri mitään vielä ymmärrä, ja hyvä niin, koska Kalevala tuntuu olevan täynnä väkivaltaista, sukurutsaista tai muuten vain moraalisesti arvelluttavaa porukkaa. ;) Kaikki kunnia kansalliseepokselle, mutta saatan harkita pitkään ennen kuin luen esim. Ainon ahdistelu- ja hukkumistarinaa vähänkään isommalle lapselle, vaikka lasten versiossa sitä onkin kaunisteltu...