tiistai 26. heinäkuuta 2011

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret

kannen maalaus: Anneli Pääkkönen
Mitä sellaisia oikeuksia emännillä muka nykyään oli joita männillä ei ollut? Männistä saattoi tulla ihan mitä tahansa, jos he vain suostuivat ponnistelemaan saavuttaakseen päämääränsä. Siitä se kiikasti: männillä ei ollut sisua! [...] Mäntien hartain toive oli saada olla kotona. Sallittakoon se heille.

Kiinnostuin tästä kirjasta alun perin Ankin kirja-arvion perusteella ja nyt googletellessani löysin myös Sallan ja Booksyn oivaltavat arvostelut. Kuvitteellisissa maailmoissa pysytellään edellisten kirjojen tapaan edelleen, mutta tällä kertaa puhtaan fantasian sijaan kyseessä on kantaaottava feministinen satiiri.

Egalian tyttäret pelkistää ja kärjistää sukupuoliroolit äärimmilleen ja kääntää ne sitten päälaelleen. Kirjan kuvaamassa maailmassa naiset, eli emännät, ovat perheen pää ja miehet, eli männät, ovat toisarvoisia kansalaisia. Monet ammatit ovat männille vain kaukainen unelma, koska männän perinteinen paikka on kotona hoitamassa lapsia. Mäntien tulee pitää huolta ulkonäöstään, oppia miellyttämään emäntiään niin keittiössä kuin sängyssäkin ja hoitaa mukisematta lapset, joita heille on sattunut siunautumaan.

Egalian tyttäriä lukiessa joutui vinksauttamaan mielikuvituksensa päälaelleen, jotta sukupuolten käänteiset roolit kävivät selväksi. Satiirisen romaanin stereotypiat miehistä ja naisista ovat melkoisia kärjistyksiä ja myös vanhanaikaisia (kirja ilmestyi alun perin vuonna 1977), mutta asetelman kääntäminen näin perusteellisesti päälaelleen tuo esiin ja korostaa asioita, joita moni saattaa pitää (edelleen!) melko itsestään selvinä.

Romaanin yhteiskunnassa esim. mäntien (miesten) pitämistä kotona perustellaan siten, että heillä on luonnollinen tarve hoivata lasta, siistiä kotia ja kaunistautua puolisoaan varten. Se on heidän "työtään", kun taas emäntien työtä on juosta kokouksissa ja päättää maan asioista. Männät siis soveltuvat parhaiten kotitöihin ja heidän oletetaan tekevän niitä pyyteettömästi vain siitä ilosta, että he saavat näin toteuttaa omaa ominaisluonnettaan.

Samalla tavalla perusteltiin naisten kotiäitiyttä vielä muutama vuosikymmen sitten ja vielä nykypäivänäkin näkee yllättävän usein häivähdyksiä tuosta vanhanaikaisesta 'koti on naisluonteelle soveliain paikka' -ajattelusta. Meidän maailmamme rinnastuu siis käänteisesti utopistiseen Egaliaan. Romaanin päähenkilö Leenatan perustaa mäntäliikkeen, jonka tavoitteena on vapauttaa männät emäntien sorron alta ja edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Radikaaleimmat männät esimerkiksi polttavat kalukukkaronsa - mikä rinnastuu tietenkin myyttiin radikaalifeministien rintaliivien poltoista 1960-luvulla.

Vaikka jotkut romaanin mielipiteet kuuluvat todellisuudessa jo historiaan, siitä löytyy silti hämmästyttävän tarkkoja yhteyksiä nyky-yhteiskuntaan. Kun mäntäpari menee yhdessä baariin, humalainen emäntä tulee iskemään heitä. Torjunnasta vihastunut emäntä ilmoittaa männille, että heidän ongelmansa on se, että he eivät ole saaneet maistaa kunnon emäntää ja ovat siksi siirtyneet oman sukupuolensa pariin. Ja uskokaa pois, vastaavia kommentteja saa edelleen kuulla aivan tarpeeksi usein, kun on samaa sukupuolta olevan puolison kanssa liikkeellä...

Siinä olen Sallan ja Booksyn kanssa täysin samaa mieltä, että kirja ei edusta mitään kaunokirjallisuuden tai tarinankerronnan huippua. Mutta se on taatusti erilainen ja pistää ajattelemaan. Pakollista lukemista kaikille sukupuolten stereotypioista ja roolijaoista kiinnostuneille!

Helsingin Ylioppilasteatteri on myös esittänyt Egalian tyttäriä näytelmänä. Siitä tosin on yli 16 vuotta aikaa... Mutta olisipa jännää nähdä tämä joskus teatterin lavalla!

Gerd Brantenberg: Egalian tyttäret. Kääntöpiiri. 1991. 272 sivua.
Norjankielinen alkuteos: Egalian døtre
Suomentaja: Marja Kurkela

Linkit:
Like: Egalian tyttäret
Wikipedia: Gerd Brantenberg

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Ursula K. Le Guin: Maameren velho

kansi: Sami Saramäki
Ja se karkaa uudestaan eikä pääse kuitenkaan todella pakoon, sillä minä löydän sen aina. Minut on sidottu siihen kammottavaan paholaiseen ja riipun siinä ikuisesti, jollen saa selville sanaa, joka hallitsee sitä: sen nimeä.

Maameren tarinat 1-3 -kokoelman takakannessa Ursula K. Le Guinin fantasiakirjasarjaa verrataan ei enempää eikä vähempää kuin kahteen fantasiakirjallisuuden grand old manin tuotokseen, J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaan ja C. S. Lewisin Narnia-tarinoihin. Kummankin herran tuotantoon olen tutustunut ja hieman hurahtanutkin eri ikävuosina, mutta Le Guin on pysynyt minulle aivan viime vuosiin asti suurena tuntemattomana. Puute on tietenkin korjattava ja niinpä vein ystäväni hyllystä Maameren tarinat sarjan kolmen ensimmäisen osan yhteispainoksen.

Maameren tarinoiden ensimmäisessä osassa Varpushaukkana tunnettu poika pääsee Roken saaren velhokoulun oppiin. Siellä hänet nimetään Gediksi ja vihitään Maameren velhoksi. Oppivuosinaan hän kuitenkin päästää vahingossa irralleen pimeyden varjon, muodottoman olion, joka uhkaa tuhota paitsi Gedin myös hänen kanssaan kulkevat ihmiset. Nuori velho ei tiedä varjon tosinimeä, eikä siten pysty käskemään sitä tai hallitsemaan sen voimia. Alkaa takaa-ajo pitkin Maameren lukuisia saaria aina Rajavesien tuolle puolen.

Maameren velho on pohjimmiltaan hyvin perinteinen fantasiaseikkailu velhoineen, taikoineen sekä hyvän ja pahan välisine taisteluineen. Jotenkin Le Guinin tyyli ja tarinan hieman verkkainen kulku kuitenkin erottaa sen selvästi monista muista viime vuosikymmenten fantasiakirjailijoiden teoksista. Mukaan mahtuu yllättävän paljon elämänmakuista filosofiaa ja symboliikkaa. Esimerkiksi tässä kirjassa ihmisten, eläinten ja muiden olioiden tosinimien tunteminen antaa vallan käskeä ja hallita - eli toisen identiteetin määrittely toimii toisin sanoen vallankäytön välineenä hyvässä ja pahassa. Mielenkiintoinen idea...

Virkistävää oli myös se, että velho Ged ei ole mikään perinteinen, kaikkivoipa sankari, päinvastoin. Hänellä on omat heikkoutensa, jotka eivät edes ole mitään vähäpätöisiä vikoja. Ylpeys, kunnianhimo, itsekkyys ja yllytyshulluus kuuluvat kaikki jossain määrin nuoren velhon repertuaariin ja harkitsemattomista teoista saa tietenkin kärsiä...

Hyvän fantasian lukeminen on aina jotenkin vapauttavaa ja rentouttavaa. Huolella rakennetussa fantasiamaailmassa voi koukuttua rauhassa seikkailuun ja tarinan parissa viihtyminen on taattu. Sarjan kakkososa, Atuanin holvihaudat, on jo luettu (siitä lisää myöhemmin) ja kolmas on menossa... :) Hayao Miyazakin poika, Goro Miyazaki, on ohjannut sarjaan pohjautuvan elokuvan, joka näyttää hirveän tutulle, mutta en vaan muista olenko sitä nähnyt vai sekoitanko johonkin toiseen anime-elokuvaan...

Ursula K. Le Guin: Maameren velho (Maameren tarinat 1). WSOY. 2002.
Englanninkielinen alkuteos: A Wizard of Earthsea
Suomentaja: Kristiina Rikman

Linkit:
UrsulaKLeGuin.com
WSOY: Ursula K. Le Guin
HS kirjat: "Fantasiatrilogia, joka kasvoi aikuiseksi"
Wikipedia: Ursula K. Le Guin

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset

kansi: Sami Saramäki
Epäilin aluksi, että en pitäisi tästä kirjasta ihan vain sen vuoksi, että en taida ihan kuulua sen kohderyhmään. Routasisarukset on ensinnäkin luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, mille kuvittelen jostain syystä olevani jo liian vanha. ;) Toisekseen se on scifiä, jota luen hyvin vähän, ja kaiken lisäksi vielä kotimaista sellaista, josta minulla ei ollut oikein mitään mielikuvaa ennakkoon. Mutta kirjallisuuden ikäluokitukset ovat tietenkin häilyvä ja joustava käsite ja ennakkoluulot on tehty rikottaviksi! :)

Routasisarukset sijoittuu Euraaniaan 2300-luvulle. Eurooppa on lähes tuhoutunut 140 vuotta aiemmin tapahtuneessa biotutkimusaseman räjähdyksessä, jota seurasi joukko terrori-iskuja ja ydinvoimalaonnettomuuksia. Tuhoutumattomat alueet on jaettu pieniin, melko eristäytyneisiin saarekkeisiin, jota hallitsevat erilaiset ryhmittymät ja klaanit.

Suojatussa, luonnonvaroja hyödyntävässä Laaksossa asustava Utu kapinoi alueen perinteitä ja arvoja vastaan. Asukkaat viettävät yksinkertaista ja eristäytynyttä elämää. Kaikesta on pulaa: energiaa säännöstellään, ruoka saadaan omilta pelloilta ja koneet ja muut hyödykkeet kerätään läheiseltä kaatopaikalta, joka on muinaisjäänne menneen maailman ekokatastrofia edeltäneeltä ajoilta. Laakson ulkopuolisista alueista kerrotaan villejä huhuja ja kauhujuttuja, jotta kenenkään ei tekisi mieli lähteä sinne. Utun rakas kasvattiveli, Marras, on kuitenkin paennut Laaksosta, koska hänkin on rikkonut yhteisön sääntöjä...

Laakson kulttuuri ja perhemuodot ovat kiehtovia. Harvoilla Laakson asukkailla on biologisia lapsia vaan perheille tuodaan alueen ulkopuolelta nimettömien hedelmöittäjien ja valikoitujen kantajien, eli tiinettärien synnyttämiä lapsia. Myös Utu on adoptiolapsi omassa perheessään. Utun perhe koostuu viidestä lapsesta ja kahdesta isästä, Booriksesta ja Halvarista. Muutenkin Laakson perheet ovat melko epäsovinnaisia: kolme tai neljä vanhempaa sisältävät perheet ovat yleisimpiä. Harvemmin kirjallisuudessa törmää tällaiseen kolmi- ja neliapilaperheiden kirjoon. Tosin romaanissa huomautetaan erikseen (mielestäni tarpeettomasti), että Utun kasvatti-isillä ei ole suhdetta toisiinsa...

Saastuneet maa-alueet, geneettiset sairaudet ja syntyvyyden tiukka säännöstely toivat mieleen Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -romaanin, jonka luin vasta äsken. Kuten Tepperin romaanissa, myös Routasisaruksissa ihmisillä on outoja, periytyviä kykyjä: esimerkiksi Utu pystyy ymmärtämään muinaisia koneita ja laitteita ja käskemään niitä toimimaan mielensä mukaan. Kyvystä voi kuitenkin olla myös haittaa, kuten Utu huomaa etsiessään veljeään ja selvittäessään biologisten vanhempiensa salaisuutta.

Routasisarukset on rikkaasta mielikuvituksesta, taidokkaasta kerronnasta ja huolella rakennetuista henkilöistä punottu verkko. Vaikka kirjailijoita on kaksi (mikä on muuten varmaan aika harvinaista kaunokirjallisuudessa?), juoni ja tyyli pysyvät tiiviinä ja yhtenäisenä. Tuhon jälkeinen dystooppinen maailma on julma, epätasa-arvoinen ja jakautunut paikka, mutta erilaisuus kukoistaa edelleen ja salaisia voimia piilee yllättävissä paikoissa.

Vaikka Routasisarukset on luokiteltu nuortenkirjaksi, se uppoaa todistetusti myös aikuisempaan lukijaan. Kirjan hyvyydestä kertoo jo sekin, että oma kappaleeni lähti saman tien kehujen saattelemana lainaan seuraavalle lukijalle, joten tekstinäytettäkään en tuohon ylös enää saa. :) Trilogian toista osaa joutuu harmittavasti odottelemaan ensi vuoden puolelle. Routasisarukset oli positiivinen yllätys myös Kisulle ja marjikselle.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset. WSOY. 2011. 398 sivua.

Linkit:
Kaksi kertojaa - kirjailijoiden kotisivut
WSOY: Routasisarukset
Kirjavinkit: Routasisarukset

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta

Ja suomalaisilla on Kalevala, helkkari sentään, Kalevala, muinaiseepos vai mikä se nyt on, olen nähnyt siitä otteita televisiossa, kummalliset partaveikot juoksentelevat ympäriinsä ja laulavat ja uhraavat naisia ja toisiaan jumalalle ja vaikka kenelle. Ja heillä on poroja, heillä on kasapäin kaksoisvokaaleja ja heillä on viinaa.
Tiedän Suomesta vaikka mitä.

Etsin jotain kevyttä kesälukemista ja koska perinteinen hömppä saa minut kiemurtelemaan myötähäpeästä, päätin siirtyä huumorin pariin Liken pokkarin muodossa. Erlend Loen tunnetuin teos taitaa olla Supernaiivi, jota en ole lukenut, mutta jota on ainakin muutamassa arviossa kehuttu hulvattoman hauskaksi. Päätin kuitenkin aloittaa lukemalla muutamia tosiasioita Suomesta, koska tyypillisenä suomalaisena minulla on tietenkin sairaalloinen kiinnostus sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat meistä. :D

Huomio 1: Tätä kirjaa ei pitäisi lukea hiljaa itsekseen. Tätä pitäisi lukea ääneen, mieluiten tylsällä automatkalla väsyneen hilpeässä mielentilassa olevassa porukassa. Tai vähintäänkin kuunnella äänikirjana.

Huomio 2: Suomalaisiin ihmisiin ja kulttuuriin kohdistuvista stereotypioista saa kyllä huumoria irti. Ehkä vähän kulunutta huumoria, mutta huumoria kuitenkin.

Tosiasioita Suomesta -romaanin päähenkilö on oslolainen esitteiden kirjoittaja, joka saa Suomen suurlähetystöltä toimeksiannon laatia kuukaudessa norjalaisia matkailijoita Suomeen houkutteleva esite. Päähenkilömme ei tietenkään tiedä Suomesta juuri mitään muuta kuin ne pakolliset stereotypiat, mutta se ei estä häntä tavoittelemasta kunnianhimoista päämäärää, eli esitettä josta lukija ei koskaan saa tarpeekseen, johon hän voi uppoutua yhä syvemmälle ja syvemmälle, johon hän voi asettua elämään ja joka tekee Suomen hänen silmissään vastustamattomaksi, haluan tehdä lukijan hulluksi halusta matkustaa Suomeen, [...] haluan että Suomesta tulee hänelle päähänpinttymä ja että se alkaa vaivata häntä niin, ettei hän saa rauhaa ennen kuin matkustaa sinne tai hakee itselleen ammattiapua, vasta silloin olen onnistunut, silloin, en yhtään aiemmin.

Ja kuten yllä olevasta sitaatista voi jo päätellä, Loen kirjoitustyyli on vähintäänkin, hmm... virtaavaa. Kirjassa on usean sivun pituisia tajunnanvirtalauseita, joissa on vain pilkkuja pilkkujen perään ja joissa hypellään assosiaatioiden ja kummallisten päähänpistojen kautta ajatuksesta toiseen. Eräskin vajaan kahden sivun pituinen lause alkaa huomautuksella siitä, että Suomessa käytetään suhteessa eniten valtion rahaa taiteen ja kulttuurin rahoittamiseen, jatkuu Mika Häkkiseen, Aalto-maljakkoon ja Marimekkoon ja siirtyy sitten täysin luontevasti pohtimaan Talibanin Afganistanissa räjäyttämiä Buddha-patsaita. Kertojan sekava ajatuksenjuoksu ja oudot pakkomielteet saivat ainakin minut välillä kyseenalaistamaan tyypin mielenterveyden, mutta sillä nyt ei ollut suurta merkitystä, koska kyseessä oli kuitenkin satiiri. ;)

Vaikka tajunnanvirta kirjaimellisesti virtaa kuin vesi, kirjan päähenkilö paradoksaalisesti kammoaa virtaavaa vettä ylitse kaiken. Vesi kun edustaa muutosta ja muutos on tuhoava voima. Mukavuudenhaluinen mies ei juuri pahemmin elämästä stressaa, mutta pelkkä veden ajatteleminen saa hänet epätoivon valtaan.

Sain mitä tilasin: kevyttä, vähän pöhköä huumoria. Miinusta tulee hengästyttävän pitkistä lauseista, mutta kuten sanoin, ääneen luettuna tai kuultuna nekin olisivat toimineet paremmin. Tosiasioita Suomesta ovat lukeneet myös ainakin Marja ja Kirsi-Maria.

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta. Like. 2003. 251 sivua.
Norjankielinen alkuteos: Fakta om Finland
Suomentaja: Outi Menna

Linkit:
Like: Tosiasioita Suomesta
HS kirjat: "Me pölhöt naapurin silmin"
Unikankare: "Erlend Loe tekee Suomesta huumoria"
Wikipedia: Erlend Loe

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan

Kansi: Piotr Tomaszewski
- Tiedän että olet utelias. Mutta hyviin tapoihin ei kuulu keskustella isistä. Sillä ei ole merkitystä Naisten maassa. Tiedäthän sinä sen. Me emme kysele. Jo kauan, kauan sitten päätettiin, että kaikki täällä tulevat toimeen paremmin, jos asiasta ei puhuta. 

Blogihiljaisuus on venynyt useampaan päivään. Täällä on hoidettu sairasta kissaa (joka on nyt paranemaan päin!) ja vietetty aikaa lomailevan puolison kanssa omien töiden ohella (heinäkuu + töiden teko kotitoimistossa + kotona lomaansa viettävä puoliso -> kummasti laskeva työmotivaatio).

Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -romaaniin taisin törmätä alun perin Charlotte Perkins Gilmanin Herlandin yhteydessä. Jossain vaiheessa luin Johanna Sinisalon kirjoittaman arvostelun Aikakone-lehteen ja kirja kiinnosti vielä vähän enemmän. Lopulta nappasin sen mukaani kirjaston hyllystä, johon oli sattumalta laitettu tyrkylle utopia/dystopiakirjallisuutta.

Portti naisten maahan on tulevaisuuteen sijoittuva utopistinen romaani. Maailma on lähes tuhoutunut jonkinlaisessa ydinräjähdyksessä, joka on jättänyt jälkeensä suuria, autioita tuhoalueita. Näiden alueiden väliin on perustettu Naisten maana tunnettu pirstaleinen yhteiskunta, joka koostuu useista muureilla ympäröidyistä kaupungeista. Samalla ihmiskunta on palannut aikaan ennen teollistumista. Monet eläinlajit ovat kuolleet, sähköä saadaan vain rajoitetusti ja lääketiede perustuu yrttien tuntemukseen. Naiset ja pikkulapset asustavat kaupungeissa ja vastaavat maanviljelystä, koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Kaikki 5-vuotiaat poikalapset lähetetään muurien ulkopuolella sijaitseviin varuskuntiin, joissa pojat kasvavat miehiksi. 15-vuotiaana pojat saavat itse päättää jäävätkö he varuskuntaan puolustamaan kaupunkia mahdollisia hyökkäyksiä vastaan ja palaavatko Naisten maan portista kaupunkiin naisten palvelusmiehiksi. Palaamista pidetään varuskunnassa kuitenkin häpeänä, ja palvelusmiehet ovat pelkureita ja pettureita sotureiden silmissä.

Varuskunnan miesten ja Naisten maan naisten välillä on hyvin vähän kanssakäymistä, mutta kerran vuodessa järjestettävissä karnevaaleissa soturit pääsevät tapaamaan kaupungin naisia suvunjatkamisen merkeissä. Naisten maan neuvosto säätelee myös tätä hyvin tarkkaan.

Tepperin jakaantunut yhteiskunta perustuu jyrkästi sukupuolten väliseen jakoon. Varuskunnan soturien elämän tarkoitus on suojella naisia, mutta jäin miettimään, että mitä vastaan he romaanissa loppujen lopuksi oikein puolustautuvat, kun vihollisia ei juuri ole? Varuskunta tuntuukin tarpeettomalta, romaanin miesten keksimällä keksityltä paikalta. Samalla Tepper varmaankin yrittää korostaa armeijan turhuutta ja sodan mielettömyyttä.

Miehet on myös jaettu melko kärjistetysti 'hyviin' ja 'pahoihin' - eli sotureihin ja Naisten maahan palaaviin palvelusmiehiin. Soturit halveksivat näitä "feminiinisiä" pettureita, mutta Naisten maassa suurin osa naisista suhtautuu palvelusmiehiin ystävällisesti. Silti myös heitä pidetään toisen luokan kansalaisina, eräänlaisina orjina, joiden tehtävänä on palvella ja totella naisia. Miehille ei siis tässä yhteiskunnassa anneta kovin positiivisia roolivaihtoehtoja.

Romaanin tarinan rinnalla kulki kreikkalaiseen mytologiaan perustuva näytelmä Ifigeneiasta, joka oli Troijan Helenan ja Theseuksen tytär. Naisten maan asukkaat pitävät näytelmää eräänlaisena kansalliseepoksena, ja näytelmän harjoitukset ja vuorosanojen opettelu toimivat taustana varsinaiselle juonelle. Nämä osiot romaanista menivät kuitenkin minulta vähän ohi. Jotain symbolista yhtymäkohtaa Ifigeneian uhraamisella ja romaanin feministisellä yhteiskunnalla tietenkin oli, mutta nämä osiot vaikuttivat silti jotenkin irrallisilta muun tarinan sisällä.

Kokonaisuutena romaani herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta sen kuvaama maailma oli hyvin kärjistetty ja stereotyyppiseen sukupuolieroon perustuva - sinällään mielenkiintoinen visio, mutta kovin mustavalkoinen. Toisaalta kirja herätti mielenkiintoisia kysymyksiä mm. biologisen vanhemmuuden merkityksestä ja siitä, kuinka paljon omilla valinnoilla voi vaikuttaa elämäänsä ja kuinka suuri osa on perimän ja kulttuurin määräämää. Vaikka juoni tuntui junnaavan välillä paikoillaan, kirjan loppupuolen odottamattomat käänteet tulivat positiivisena yllätyksenä.

Sheri S. Tepper: Portti naisten maahan. Karisto. 1990. 336 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: A Gate to Women's Country
Suomentaja: Jukka Jääskeläinen

Linkit:
Aikakone: Portti naisten maahan
Kirjavinkit: Portti naisten maahan
Wikipedia: Sheri S. Tepper

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Chris Cleave: Little Been tarina

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kuvitelkaapa, miten rasittavaa olisi kertoa tämä tarina kotikylän tytöille. Siinä onkin todellinen syy siihen, miksi kukaan ei kerro meille afrikkalaisille mitään. Ei se johdu siitä, että meidän mantereemme haluttaisiin pitää pimennossa. Kenelläkään ei vain ole aikaa istuutua selittämään meille juurta jaksain ensimmäistä maailmaa. Tai ehkä te haluaisitte selittää, mutta ette osaa. Teidän kulttuurinne on pitkälle kehittynyt - kuin tietokone tai lääke, jota otatte päänsärkyyn. Osaatte käyttää sitä, mutta ette selittää, miten se toimii. Ette ainakaan tytöille, jotka pinoavat polttopuunsa talon seinustalle.

Uskallan täten julistaa Chris Cleaven Little Been tarinan yhdeksi tämän vuoden kirjallisiksi kohokohdiksi - jo näin vuoden puolivälin tienoilla. :)

Tätä on ihasteltu, ihmetelty, ylistetty ja analysoitu jo monessa blogissa. Kirja lumosi Susan, Booksy haluaisi luetuttaa sen mahdollisimman monella, Jenni luki sen päivässä ja Katja/Lumiomena viidessä tunnissa, anni.m ei myöskään voinut päästää sitä käsistään, Karoliina tunnustaa rakastuneensa mustasukkaisesti Cleaveen, kun taas Miia oli hieman pettynyt. Romaania on siis luettu ahkerasti ja siitä on kirjoitettu paljon - eikä syyttä.

Kannen liepeessä pyydetään lukijaa olemaan paljastamatta juonesta liikaa, koska se täytyy kokea itse. Siinä olen samaa mieltä, että suuri osa romaanin hienoudesta piilee kirjailijan taidossa paljastaa asiat kutkuttavan hitaasti. Jännitys säilyy yllä ja kirjaa on ihan oikeasti vaikea laskea käsistään. Ja sen lisäksi, että juoni on hyvä, myös romaanin kieli on värikästä, vivahteikasta ja kaunista. Vaikka luin tarinaa malttamattomana eteenpäin, täytyi välillä pysähtyä ja lukea uudestaan lauseita ja kappaleita, koska muutamalla sanalla oli onnistuttu sanomaan niin paljon. Ja miten näinkin kauniilla, hauskalla ja samalla surumielisellä kielikuvalla voidaan kuvailla länsimaiden ja kehitysmaiden välistä pohjatonta kuilua:

Mitä seikkailu on? Se riippuu lähtökohdista. Teidän maassanne pikkutytöt piiloutuvat pesukoneen ja jääkaapin väliseen koloon ja kuvittelevat olevansa viidakossa vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskellä. Minä ja siskoni piilouduimme viidakossa johonkin koloon vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskelle ja kuvittelimme, että meillä oli pesukone ja jääkaappi. Te elätte koneiden maailmassa ja unelmoitte sykkiväsydämisistä olennoista. Me unelmoimme koneista, koska näemme, mihin sykkivät sydämet ovat meidät johtaneet.

En nyt kirjoita romaanin juonesta ja tyylistä enempää, koska ylisanojen keksiminen tuottaa päänvaivaa ja muut ovat sanoneet kaiken jo aiemmin paljon hienommin. :) Mutta jäin kirjan lukemisen jälkeen miettimään vielä sen alussa olevaa sitaattia:

Britannia on ylpeä perinteestään tarjota turhasatama [sic] ihmisille, jotka pakenevat vainoa ja selkkauksia.
Ote julkaisusta Life in the United Kingdom: A Journey to Citizenship (Englannin sisäasiainministeriö 2005)

Kun avaa kirjan ja näkee lainauksen, sen sisältämä kirjoitusvirhe vaikuttaa harmittomalta ja humoristiselta lipsahdukselta, mutta viimeistään kirjan lukemisen jälkeen lainaus alkaa kuulostaa melko karulta. Minua kiinnosti myös alkuperäisen romaanin englanninkielinen lause ja onginkin sen käsiini:
Britain is proud of its tradition of providing a safe haven for people fleeting [sic] persecution and conflict.

Ensi näkemältä käännösratkaisu on ainakin sikäli mielenkiintoinen, että suomentaja on siirtänyt kirjoitusvirheen eri sanaan kuin missä se on alkuperäisessä englanninkielisessä tekstissä. Mutta suomennos on itse asiassa jopa onnistuneempi kirjoitusvirheen suhteen, koska turhasatama - vain yhden kirjaimen virheellä varustettuna - kertoo jo paljon. Mutta mikä sitten on englanninkielisen lauseen fleeting? Sen pitäisi tietenkin olla oikeinkirjoitettuna fleeing (flee = 'paeta'). Fleeting taas on minulle tuttu pelkästään adjektiivina (= 'ohikiitävä, hetkellinen', esim. fleeting moment = 'ohikiitävä hetki'). Verbinä harvemmin käytetty fleet taas tarkoittaa joko nopeasti liikkumista tai häviämistä, katoamista. Molemmista merkityksistä tulee toki mielenkiintoisia assosiaatioita englanninkieliseen lauseeseen, mutta suomennos on silti tässä minusta erityisen onnistunut.

Chris Cleave itse on sanonut, että sitaatin päätarkoituksena on toimia esimerkkinä siitä, kuinka huonosti Britannia todella on varautunut ottamaan vastaan maahanmuuttajia ja sopeuttamaan heitä brittiläiseen yhteiskuntaan. Life in the United Kingdom, josta sitaatti on peräisin, on eräänlainen oppikirja, joka jokaisen Britannian kansalaisuutta hakevan maahanmuuttajan täytyy tenttiä. Kirja sisältää tietoa mm. maan historiasta, kulttuurista ja tavoista, mutta Cleaven mukaan se on täynnä epätarkkuuksia ja virheitä. Cleave sanookin: My belief is that if a refugee is prepared to walk away from a regime that has imprisoned and tortured her, flee to the UK, apply for asylum, and commit to memory the contents of the text book we make compulsory for her, then for our part we should at least be prepared to have that text book professionally copy-edited. Voisiko sen enää painokkaammin esittää?

Ja lopuksi kehotan, ei vaan käsken kaikkia lukemaan tämän kirjan! :)

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus. 2011. 369 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Other Hand
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Linkit:
ChrisCleave.com 
Gummerus: Little Been tarina 
Gummerus: Chris Cleave 
Kirjavinkit: Little Been tarina

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Top-10 kirjat

Sain Anna Elinalta haasteen listata top-10 kirjaani. Kiitos! :) Blogeissa on jo esitelty toinen toistaan hienompia listoja, mutta kymmenen suosikkikirjan valinta on kirjaimellisesti haaste! Olen jo aiemmin listannut kaikkien aikojen top-kymppini ja se lista taitaa pysyä samanlaisena, mutta tässä tulee viimeaikaiset ja tämänhetkiset parhaudet, satunnaisessa järjestyksessä:

1. Emma Donoghue: Room
2. Tuuve Aro: Karmiina
3. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
4. Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
5. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
6. Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon
7. Chris Cleave: Little Been tarina
8. Marjane Satrapi: Persepolis
9. Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä
10. Alaa al-Aswani: Yacoubian talon tarinat

Näitä kaikkia uskaltaisin suositella varauksetta kaikille, jotka eivät ole niitä vielä lukeneet!

Ja koska blogeissa kierrellyt haaste koski ilmeisesti alun perin top-10 kosmetiikkatuotteita, niin kerrotaan tässä sitten vielä, että ehdottomat luottotuotteeni ovat Dermosilin kosteusvoiteet ja puhdistusaineet, Adidaksen Floral Dream -hajuvesi sekä Body Shopin Body Butterit. :)

Siirrän haastavan haasteen eteenpäin ja haastan nämä viisi bloggaria listaamaan omat top-10 kirjansa (ja miksei myös mainostamaan samalla kosmeettisia suosikkejaan) ;)
Katja/Lumiomena
Kirppu
Kuutar
K-blogin Jenni
Booksy

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Michael Cunningham: By Nightfall

Mizzy is becoming - Peter's not stupid, he's crazy but he's not stupid - his favorite work of art, a performance piece if you will, and Peter wants to collect him, he wants to be his master and his confidant [...] Peter doesn't want him to die (he really and truly doesn't), but he wants to curate Mizzy, he wants to be his only... his only. That will do, really.

The basic setting and general description of Michael Cunningham's new novel didn't sound like something I could relate to personally: the book tells about Peter and Rebecca Harris, a middle-aged couple living in relative comfort and luxury in Manhattan, NY. Modern urbanites, busy in a hectic metropolis. Both work in the art world: Peter owns an art gallery and Rebecca is a magazine editor. Their everyday life is interrupted by the visit of Rebecca's younger brother, Ethan (or "Mizzy"), who is an impulsive, unruly, dreamy 23-year-old, interesting in "doing something in the arts". Mizzy becomes a kind of strange third wheel in Peter and Rebecca's marriage and forces especially Peter to re-examine his life, his career, his sexuality and his personal identity. 

The novel offers a portrayal of a specific way of life, a contemporary American character type: wealthy urbanites living in a loft in SoHo, getting Starbucks lattes to go when rushing off to work in the mornings, meeting up-and-coming artists and eccentric art collectors, debating on where to go out in the evening... The Washington Post describes the novel as "horny" and "rather witty and a little outrageous" and in The New York Times, Jeanette Winterson praises Cunningham's language, dialogue and pace. In my opinion, the language of the novel is very modern and chic in a casual kind of way, but I have to admit that some of the vocabulary and especially the American colloquialisms had me jumping up to find a dictionary pretty often:

He lives in a goddamned loft in SoHo (how eighties is that?), he has employees, and up ahead, mere blocks away, there are gaggles of young headbangers who live in walk-ups, who are buying beer with their actual last dimes. Do you imagine, Peter, that our Carpe Diem boots would look any less deluded to them than that guy's Tony Lamas do to you? There's a comeuppance for everyone, wherever you are, and the farther you go from your own fiefdom, the more ludicrous are our haircut, your clothes, your opinions, your life.

Maybe the language and vocabulary of the novel was too foreign for me, or maybe I just couldn't get excited or interested about the characters who seemed to live in a world and think in ways that are completely different from me. Either way, I didn't get much out of this novel. I don't think it's a masterpiece, like The Hours, I couldn't sympathise with the characters as much as in A Home at the End of the World, and Specimen Days provided more surprises in terms of the plot. So this was a bit of a disappointment for me.

...and in Finnish: Romaani ilmestyy Gummeruksen kustantamana suomeksi syyskuussa 2011 nimellä Illan tullen. Luen luultavasti myös suomennoksen ihan vain mielenkiinnosta erityisesti koska haluan tietää, kuinka suuri osa kirjan vaikutuksesta todella meni minulta ohi sen hankalan kielen takia. Kääntäjä Laura Jänisniemellä on varmasti ollut melkoinen urakka romaanin tyylin välittämisessä suomen kielelle.

Links:
MichaelCunningham.com
The Washington Post: By Nightfall
The New York Times: "Sibling Rivalry"

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Touko- ja kesäkuun luetut

Minäkin päätin aloittaa monessa blogissa käyttöön otetun tavan koota aina kuukausittain luetut kirjat yhteen postaukseen. Touko- ja kesäkuun kirjat tulevat nyt tässä samalla. Toukokuussa luin jostain syystä poikkeuksellisen paljon - ainakin suhteessa normaaliin lukutahtiini, joka on n. kirja per viikko. Viime aikoina olen myös onnistunut omasta mielestäni löytämään yllättävän hyviä kirjoja. ;) Toivottavasti trendi jatkuu...

Toukokuun luetut:

romaanit:
Leonie Swann: Murha laitumella
Helen Moster: Hylky 
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Emma Donoghue: Room 
Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

novellikokoelmat:
Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Riku Korhonen: Hyvästi tytöt

sekä piristysruiskeena sarjakuva:
Anni Nykänen: Mummo

Toukokuun parhaita ei ole yksi vaan kolme, koska en osaa valita. :) Katoamisten kirja, Room ja Sydänvarjo olivat kaikki omalla tavallaan vaikuttavia lukukokemuksia. Apatosauruksen maa ja Hyvästi tytöt sen sijaan tuottivat pettymyksen. Toukokuu oli näköjään Riku Korhosta lukuun ottamatta naiskirjailijoille pyhitetty kuukausi. Kesäkuussa luinkin sitten pelkästään mieskirjailijoita (en siis tarkoituksellisesti, huomasin tämän vain juuri!).

Kesäkuun luetut:

romaanit:
Abraham Verghese: Cutting for Stone
Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin
Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä
Michael Cunningham: By Nightfall
Chris Cleave: Little Been tarina

Kesäkuu oli myös hyvien kirjojen kuukausi. Little Been tarina nousi kuitenkin ylitse muiden, mutta Cutting for Stone ja Talo moskeijan vieressä olivat molemmat erittäin hyviä.