torstai 31. joulukuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma

Kaikki kummajaiset olivat jo tulleet kaapista. Hänkin voisi tehdä niin. Hän voisi elää kuten muutkin. Ehkä muita samanlaisia ei ollut, mutta mitä sitten?
Jos hän paljastaisi itsensä, hän saattaisi jo huomenna jutella jonkun kaltaisensa kanssa. 

Sofi Oksasen Norma oli syksyn kirjallinen tapaus jo ennen teoksen julkaisua. Romaanista ei kerrottu mitään etukäteen, kirjan ja päähenkilön nimeä lukuun ottamatta. Syyskuussa kirja nostettiin valtavan media-aallon kantamana esiin, ja kirjamessuilla rekankokoiset Norma-julisteet varmistivat, ettei romaani jää keneltäkään huomaamatta. Hypetys nosti ainakin minulta karvat pystyyn, mutta tuhansien muiden tavoin minäkin luin kirjan. Lukiessa aloin kuitenkin epäillä, ettei tämä kirja erityisemmin paranna Oksasen asemia kirjallisella kentällä. Kärjistäen ja vähän ilkeästi sanottuna: Norma myy, koska se on Oksasen kirja; ei, koska se on erityisen hyvä.

Ensimmäiset pari-kolmekymmentä sivua lukijan eteen marssitetaan joukko henkilöitä, joilla on toinen toistaan erikoisempia nimiä ja lempinimiä ja vähintäänkin monimutkaiset keskinäiset suhteet. Kärryillä pysyminen vaati ponnistelua ja välillä aioin jo piirtää jonkinlaisen taulukon - kuka on kenenkin isä ja kuka tuntee tai muistaa kenetkin ja mistä.

Kaikki alkaa hautajaisista. Norman äiti Anita on (ehkä) tehnyt itsemurhan heittäytymällä metron alle. Hautajaiset tarjoavat perinteisesti oivan ympäristön muistojen ja menneisyyden esiin nostamiselle, mutta Anitan hautajaisissa on myös pari kuokkavierasta, jotka ovat oudon kiinnostuneita Normasta. Suvun kaapissa piisaa luurankojakin: Norman Ruotsiin muuttanut isä on arvoitus ja Anitan hyvä ystävä Helena on jostain syystä joutunut mielisairaalaan (Niuvanniemeen kaiken lisäksi! Se sijaitsee tuossa parin kilometrin päässä!). :)

Jo ennen kuin luin kirjan olin kuuntelemassa Oksasta Turun kirjamessuilla, kun hän kertoi romaanin perusideasta (päähenkilö kärsii yliluonnollisen nopeasta hiustenkasvusta ja on jonkinlainen "hiusmeedio", joka pystyy tulkitsemaan muiden ihmisten hiuksista kaikkea mahdollista ruokavaliosta sairauksiin) ja teemasta (globaali hiusteollisuus sekä siihen liittyvä köyhien maiden riisto). Rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni oli: mitä hittoa? Siis Viron lähihistoriasta ja Venäjän politiikasta kirjoittanut kirjailija kirjoittaa ihan vakavissaan globaalista ongelmasta nimeltä hiustenpidennykset?! Sitten Oksanen ja haastattelija mainitsivat romaanin toisen pääteeman, eli kohdunvuokrausbisneksen. Se nyt jo tuntui poliittisesti ja moraalisesti merkittävämmältä ongelmalta kuin tukka, mutta miten se taas liittyy hiusteollisuuteen, mietin.


Spoilerivaroitus:
Luettuani kirjan olen edelleen hyvin hämmentynyt. En tiedä, vaikuttiko mielikuvaani se että katsoin samana päivänä Skyfallin, mutta romaanin loppuratkaisu oli jotenkin bondmainen (pääpari jallittaa kaikkia, pahikset kuolevat ja lopussa mies ja nainen saavat toisensa...). Kohta jossa hiukset kuristavat aborttia tekevän lääkärin ja hoitajan kuoliaaksi oli jo niin pöyristyttävän outo, että puuskahdin epäuskoisen huvittuneena.

Etsin jatkuvasti symboliikkaa hiusten takana, jotain syvällisempää tarkoitusta: edustavat Norman nopeasti kasvavat hiukset vapautta, itsenäisyyttä, seksuaalisuutta, toiseutta..? Merkitsevätkö pitkät hiukset naiseutta, kauneutta, perinteitä ja hedelmällisyyttä? Miksi hiuksilla on niin suuri kulttuurinen merkitys? Onhan niillä, vaikkei hiusala ja pidennysbisnes olekaan tietääkseni räjähtänyt käsistä aivan niin hurjasti kuin kirjassa annetaan ymmärtää.

Me olemme pappeja, kätilöitä, terapeutteja, lääkäreitä, siirtymäriittien suorittajia, me käärimme naiset foliosuikaleisiin, pyyhkeisiin, kappoihin, pesemme pois vanhan elämän ja lähetämme heidät kohti uutta. Meistä riippuu elämän käännekohtien onnistuminen. Parasta tietenkin on se, että naiset ovat valmiita maksamaan hyvästä tukasta mitä hyvänsä, jos pääsevät sellaisen makuun.

Näin uskoo Marion, kampaaja, joka elää ilmeisesti eri maailmassa kuin minä, koska en tunnista itseäni tai lähipiiriäni tuosta kaikki naiset yhteen niputtavasta määritelmästä enkä usko, että kampaajilla (kaikki kunnia heille) on aivan noin suureellinen kuva ammatistaan.

Suurin ongelma olikin ehkä siinä, etten yksinkertaisesti tunnistanut Norman maailmaa omakseni enkä päässyt siihen sisälle. Yliluonnolliset elementit eivät toimineet tarpeeksi tehokkaasti: ne eivät tehneet kirjasta kiehtovan mielikuvituksellista tai sadunomaista vaan lähinnä vaivaannuttivat ja ihmetyttivät. Maagiseen realismiin kuuluu minusta tietynlainen todellisuuden ja yliluonnollisuuden rajoilla leikittely. Norma on liian vakava ja ottaa itsensä liian tosissaan kirjana.
 
Sofi Oksanen: Norma. Like. 2015. 304 sivua.

NormaRoss.fi
Like: Norma
HS: "Sofi Oksanen yllättää rikoskirjailijana, mutta Normasta puuttuu kunnon imu"

maanantai 21. joulukuuta 2015

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Hyvä herra Graham, olisittepa nähnyt, miten meidän pikkuisessa postitoimistossamme kuhisi. Kyläläisiä kerääntyi katsomaan, kun minä luin ensimmäistä ihailijapostiani, kuten te amerikkalaiset sanoisitte. Nuo ihmispolot varmaan luulivat, ettei kukaan meidän saaremme ulkopuolella ole kuunaan luonut katsettaan minun runoihini. En tiedä, kumpi heitä sykähdytti enemmän: se, että joku on todella lukenut jonkin kirjoistani, vai se, että tuo joku oli amerikkalainen. Te kaikkihan olette lainsuojattomia ja lehmipaimenia, eikö niin?

Nuori runoilija Elspeth Dunn asuu pienellä Skyen saarella Skotlannin rannikolla. Maaliskuussa 1912 hän saa yllätyksekseen elämänsä ensimmäisen ihailijakirjeen amerikkalaisopiskelija David Grahamilta. Elspeth vastaa kirjeeseen, ja pari jatkaa tiivistä kirjeenvaihtoa vuosikausia. Nuorten suhde syvenee ystävyydeksi ja lopulta rakkaudeksi, vaikka pari ei ole koskaan tavannut toisiaan.

Ensimmäinen maailmansota tuo Daveyn lopulta Eurooppaan, mutta kuviota mutkistaa Elspethin aviomies Iain, joka sotii itsekin tahollaan. Elspeth ei myöskään uskalla poistua saareltaan, koska hän pelkää veneitä ja vettä.

Romaanin rinnakkaisjuoni sijoittuu noin 30 vuotta ajassa eteenpäin, toisen maailmansodan alkuvuosiin. Elspethin tytär Marguerite on rakastunut, mutta kun hänen äitinsä katoaa, hän alkaa ottaa selvää tämän menneisyydestä ja erityisesti matkalaukullisesta kirjeitä, jotka äiti on säilyttänyt. Marguerite haluaa selvittää, mikä Elspethin valinta johti tämän perheen hajoamiseen vuosikymmeniä sitten. Margueriten oma rakkaustarina jää auttamatta Elspethin tarinan varjoon ja tuntui hieman teennäiseltä; oman identiteetin etsintä nousi tärkeämmäksi.

Seuraavassa mahdollisesti pieni spoileri: Olin muuten täysin varma, että kahden mieshenkilön välille romaanissa rakenneltiin suhdetta tai että siitä vihjailtiin rivien välissä. Kirjan lukeneet kenties tietävät, keitä tarkoitan.

Jessica Brockmole on uskaltanut rakentaa esikoisromaaninsa pelkän kirjeenvaihdon varaan, vaikka kirjeromaani ei varmasti ole romaanimuotona sieltä helpoimmasta päästä. Ongelmaksi voi muodostua se, kuinka kuljettaa juonta eteenpäin ja kirjoittaa esimerkiksi dialogia, kun koko kirja koostuu pelkistä kirjeistä. Entä kun kirjeenvaihtoystävät kenties tapaavat? Miten tapaamista voi kuvailla lukijalle - eiväthän henkilöt sen aikana kirjoittele toisilleen!

Brockmole on ratkaissut ongelman siten, että romaanin pääpari pysyttelee pääosin erossa ja kaukana toisistaan, mikä tietenkin mahdollistaa kaiken kertomisen kirjeitse. Kirjeet luovat lisäksi henkilöiden välillä lisäjännitteitä ja epävarmuutta: entä jos se ratkaiseva kirje ei saavukaan perille tai päätyy vääriin käsiin? Pelkkiin kirjeisiin perustuva suhde on hauras ja altis kohtalokkaille väärinkäsityksille.

Kirjeitä saarelta on romanttista viihdekirjallisuutta ja minun makuuni välillä liiankin tunteikas. Lukiessa tuli elävästi mieleen Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sekin on kirjeromaani, joka sijoittuu piskuiselle saarelle maailmansodan aikoihin. Sekin alkaa siitä, kun naiskirjailija saa kirjeen hänen teoksensa lukeneelta mieheltä. Siinäkin soditaan ja rakastutaan. Yhtäläisyyksiä on paljon. Jos siis pidit Perunankuoripaistoksesta, pidät melko varmasti tästäkin.

Ahmin Brockmolen romaanin muutamassa päivässä, ja jännitys säilyi upeasti aivan loppuun saakka. Lopussa langat kuitenkin sidottiin minusta vähän liiankin näteiksi solmuiksi. Olisin kaivannut edes pientä avoimuutta ja sotkuisuutta loppuun. Toisaalta hyvänmielenkirjasta kuuluu nimensä mukaisesti jäädä hyvä mieli (tästä jäi vähän haikeakin). Suosittelen kirjaa kaikille kirjeromaanien ja sotaromanssien ystäville, jotka uskovat perinteisten kirjeiden voimaan. :)

Myös Sara, Jonna ja Ulla ovat lukeneet kirjan.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta. Bazar. 2015. 330 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Letters from Skye
Suomentaja: Marja Helanen

Bazar: Kirjeitä saarelta
Kirjavinkit: Kirjeitä saarelta

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Marraskuun luetut ja lukuhaaste


Joulukuun alku on ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt tuoda blogiin edes marraskuun luettujen kirjojen listaa saati tehdä minkäänlaista yhteenvetoa viime kuun lukuhaasteesta. Tässä siis vielä pikaisesti.

Marraskuun luetut
Sofi Oksanen: Norma
Luiz Ruffato: Tekokukkia
Leena Krohn: Erehdys
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Akhil Sharma: Family Life
Mikaela Strömberg: Sophie
Pertti Lassila: Armain aika
Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Marraskuu oli siinä mielessä poikkeuksellinen lukukuukausi, että luin vain ja ainoastaan tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja. Liekö osasyynä hyvissä ajoin alkava loppukiri ennen Blogistanian kirjallisuuspalkintoehdokkaiden julkistusta (tarkemmat osallistumisohjeet löytyvät esim. Blogistanian Finlandiaa emännöivästä Kulttuuri kukoistaa -blogista).

Marraskuussa osallistuin tosiaan myös lukuhaasteeseen, mikä innostikin lukemaan hieman tavallista ahkerammin. Onnistuin kahta päivää lukuun ottamatta lukemaan vähintään 30 sivua jokaisena marraskuun päivänä, ja joka päivä luin sentään jotain. Kuukaudessa luin yhteensä 1 743 sivua, ja keskimääräinen sivumäärä päivässä oli 58,1 sivua. Lukuhaasteen kooste löytyy täältä.

Mutta nyt uppoudun jälleen surukauriiden ja lasittarien taianomaiseen maailmaan. ;)

perjantai 27. marraskuuta 2015

Pertti Lassila: Armain aika

Ulkoasu: Camilla Pentti
Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman ja elämänsä kanssa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla.

Finlandia-palkinto myönnettiin eilen Laura Lindstedtin Oneironille. Säästelen tuota herkkupalaa joululomalle, mutta ehdin sentään lukea yhden muista Finlandia-ehdokkaista, nimittäin Pertti Lassilan Armain aika -romaanin.

Heti ensimmäisillä sivuilla käy selväksi, että Lassila on taitava kuvailemaan miljöötä ja viipyilee verkkaisessa ympäristö- ja luontokuvauksessa mielellään. Kesäisistä perinnemaisemista tuli välillä Anni Kytömäen Kultarinta mieleen, mutta Lassila on aavistuksen arkisempi luontokuvauksessaan. Hän luettelee kukkapenkin kukat ja kuvailee rantakallion nuotiopaikkaa. Ilmassa leijailevat kukkien tuoksut, kaikkialla liikehtivät hyönteiset, taivaalla kirkuvat tervapääskyt.

Kun aloin lukea romaania, kolmevuotias tytär kömpi viereen ja kysyi: "Äiti, mitä siinä lukee?" Aloinpa sitten lukea kirjaa ääneen ensimmäiseltä sivulta lähtien. :) Lapsi jaksoi kuunnella pari sivua ihmeen keskittyneenä. Hiljaisen lumoutuneisuuden keskeytti vain yksi hämmentynyt kysymys. Kun luin, että "kiurun liverrys sirosi ilmaan ja kiiri sinen korkeudessa", vierestä kuului: "Mitä se tarkoittaa?" - "Että lintu laulaa", vastasi laiska äiti. :)

Armain aika kertoo kolmen sukupolven yhteisestä kesästä huvilassa meren rannalla. Kimmo viettää lapsuuden huoletonta, idyllistä kesää. Hänellä on piilopaikka vanhassa ruuhessa, siipirikkolokki, jolle pitää onkia kaloja, poskessa pihkaa, suupielessä ahomansikan punaa ja hiuksissa männynneulasia.

Kimmon äiti, Eila, ja täti, Kerttu, istuvat ja puhuvat menneistä. Sodan synkät muistot lankeavat varjona aurinkoisen huvilan ylle. Sota on vienyt Eilan molemmat aviomiehet eivätkä Kertun elämän palaset ole järjestyneet aivan odotetusti. Eilan isä ja Kimmon isoisä, Kaarlo, muistelee uraansa pankkialalla, 1920-luvun nousukiitoa, avioliittoa, joka meni peruuttamattomasti rikki ja Anni-vaimoa, joka sairastui syöpään. Menneet vaiheet rinnastuvat nykyhetkeen, loputtoman helteiseen Suomen suveen.

Lapsilla on kadehdittava kyky elää, nauttia ja ottaa kaikki ilo irti nykyhetkestä murehtimatta menneitä tai tulevia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa muistella mennyttä aikaa ja suunnitella tulevaa. Kimmon kesässä tapahtuu vähän, mutta silti se on täynnä kokemuksia, tuoksuja, ääniä ja muita aistihavaintoja. Ehkä eräs tapahtuma kuitenkin muistuttaa elämän rajallisuudesta eikä sen kohdannut lapsi ole enää niin viaton ja huoleton kuin aiemmin. Ja kun lapsi kysyy mitä kuolema on, isoisä ei osaakaan vastata. Kuoleman sattumanvaraisuus ja sitä seuraava paikka tai tyhjyys - uskomuksista riippuen - on liian käsittämätön selitettäväksi. Suvi, armas aika, tulee vielä monta kertaa, isoisä lohduttaa.

En yhtään ihmettele, että Armain aika nousi kuuden Finlandia-finalistin joukkoon. Pieneen kirjaan mahtuu suuria teemoja ja tunteita. Lauseet ovat kirkkaita ja ehjiä, kieli lähes musikaalista ja lukiessa päätyy jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Kesäkirjahan tämä on; se pitäisi lukea heinäkuun helteiden aikaan mökillä, mutta kyllä se piristää myös synkkää marraskuuta.

Pertti Lassila: Armain aika. Teos. 2015. 148 sivua.

Teos: Armain aika
Kirja.fi: Armain aika

torstai 19. marraskuuta 2015

Luiz Ruffato: Tekokukkia

Aika - tuo byrokraattinen ja sydämetön tuntikirjuri - on tuhonnut elämää varten huolellisesti tekemäni suunnitelmat: se on harmaannuttanut hiukseni, taivuttanut selkäni kumaraan, rypistänyt ihoni, ruostuttanut niveleni, pyyhkinyt pois unelmani. Vaelsin pitkin maailmaa ja tuhlasin askeleitani muistamatta, ettei minulla ole paikkaa mihin pääni kallistaa...

Jos joku pyytäisi minua nimeämään yhden brasilialaiskirjailijan, niin täytyy tunnustaa, että vastauksena olisi pitkä hiljaisuus. Sitten kysyjä saattaisi kaikkitietävästi huomauttaa, että kai minä nyt Paolo Coelhon tunnen! Tietenkin tunnen, vastaisin. Tai siis en kyllä ole lukenut Coelholta yhtäkään teosta, mutta suhtaudun häneen silti huvittuneen kriittisesti, koska niin vain kuuluu tehdä. Ai, onko Coelho siis brasilialainen? Kaikkea sitä oppii!

Mutta nyt voin sanoa tuntevani Coelhon lisäksi ainakin yhden muun brasilialaiskirjailijan ja tältä herralta olen jopa lukenutkin jotain! Eikä tämä Luiz Ruffato (jonka nimi ei kieltämättä sanonut minulle yhtään mitään ennen kuin nappasin kirjan käteeni kirjaston hyllystä) ole mikä tahansa nevöhööd-kaveri vaan kannen mukaan "Brasilian kuuluisin nykykirjailija". Jes! Nyt päästiin asiaan! Ja kun takakannessa lukee, että "Tekokukkia on kirja kirjan sisällä" ja että "yhteen punoutuvat totuus ja fiktio", niin kiikutan kirjan oitis kirjaston lainausautomaatille. Lainauksenjälkeinen pikagooglettelu paljastaa myös sen, että Ruffaton edellinen suomennettu teos, miljoonakaupungin slummista kertova Rutosti hevosia (2014), oli kiitelty ja palkittu ympäri maailmaa, myös Suomessa: Jyrki Lappi-Seppälän suomennos oli ehdolla vuoden parhaaksi käännöskirjaksi. Sama suomentaja on asialla myös Tekokukissa.

Romaanissa kaikki alkaa kirjeestä, jonka kirjailija (siis Ruffato itse) saa ikääntyneeltä pankin virkamieheltä. Mies on matkustellut ympäri maailmaa ja tavannut matkoillaan mitä eriskummallisempia ihmisiä. Satunnaiset vastaantulijat, ventovieraat ja laitapuolenkulkijat ovat syystä tai toisesta avautuneet miehelle ja kertoneet tälle elämäntarinansa. Mies on kirjoittanut tarinat muistiin ja antaa nyt kirjailijalle vapaat kädet käyttää, muokata ja julkaista niitä. Tuloksena on tämä kirja, Tekokukkia.


Ruffato tarjoaa lukijalle todellisen kirjallisen kukkakimpun, joka on värikäs, yllätyksellinen, konstailematon ja runsas. Baarissa juttusille ryhtyvällä epämääräisellä brittimiehellä on uskomaton menneisyys palkkasoturina Angolassa. Vihreäsilmäinen nainen kertoo hullusta rakkaudestaan tangoon. Poika lähtee aikuisena etsimään vuosikymmeniä aiemmin perheensä jättänyttä isää. Saksalainen täysihoitolan pitäjä kertoo, kuinka hänestä tuli rampa. Moni tarinansa kertoja etsii yhä omaa paikkaansa maailmassa. Moni pakenee muistojaan, potee yksinäisyyttä ja tavoittelee unelmiaan.

Tarinat imevät mukaansa, ja suomennos on taidokas, kieli soljuvaa. Päällimmäisenä jää mieleen kirjan lempeä inhimillisyys, armollinen ja ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin kaikkine heikkouksineen ja virheineen. Jokaisen ihmisen elämä kulkee omaa polkuaan, mutta yhdistää meitä kaikkia sentään jokin: halu kuulua johonkin, löytää jokin menetetty ja koota identiteetin palaset yhteen.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan tähän, jos ainut brasilialainen kirjailija, jonka mahdollisesti tunnet (tai sitten et) on Coelho. :) Ruffatoa tekisi mieli lukea lisää, joten onneksi Rutosti hevosia on vielä edessä.

Bloggaajista myös Maaria, Kaisa Reetta, Hannele ja Takkutukka ovat ottaneet vastaan Ruffaton ojentaman tekokukkakimpun.

Luiz Ruffato: Tekokukkia. Into. 2015. 176 sivua.
Portugalinkielinen alkuteos: Flores artificiais
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä

Into: Tekokukkia
HS: "Kotimaataan sättinyt brasilialaiskirjailija kirjoittaa tiheätunnelmaisia tarinoita yksinäisyydestä"
Keskisuomalainen: Tekokukkia

tiistai 17. marraskuuta 2015

Leena Krohn: Erehdys

Ulkoasu: Marjaana Virta
Asioita vain tapahtuu solkenaan, ilman juonta, mieltä tai suuntaa, synnytään ja kuollaan, ostetaan ja myydään, naidaan ja syödään ja soditaan... Joku tuhrii merkkejä paperille, kirjoittelee omiaan ja uskottelee niitä totuuksiksi. Toiset hupsut lukevat ja uskovat. Mutta kukaan ei tiedä, mitä tapahtui todella. Se ei ollut historiaa, kaaosta se oli ja sokeaa sattumaa ja silkkaa kauhua!

Olen lukenut Leena Krohnilta aiemmin vain Tainaronin, klassikon, joka teki vaikutuksen jo pelkästään sillä, etten ollut lukenut mitään vastaavaa ennen sitä enkä oikeastaan sen jälkeenkään. Paitsi nyt: Erehdyksestä tuli Tainaron taas elävästi mieleen. Myös tämän tarinakokoelman/romaanin kehyskertomuksen sisällä on useita tarinoita, joissa on kaikenlaista kummallista, fantasiamaista ja tietenkin myös niitä hyönteisiä.

Kirjailija E. saapuu vierailulle pieneen sivukirjastoon lukemaan yleisölle otteita teoksistaan. Tilaisuus menee alusta asti pieleen ja ilmapiirissä on jotain vinksahtanutta, pahaenteistä ja uhkaavaakin. Kirjaston henkilökunta suhtautuu E:hen väheksyvästi ja tylysti. Kuulijat ovat - jos nyt eivät suoranaisen vihamielisiä - niin ainakin täysin välinpitämättömiä.

E. lukee tarinoita pelosta ja epäluulosta, muistoista ja identiteetistä, varjojen valokuvaamisesta, lentomuurahaisista ja joukkohysteriasta, divarin edessä katoavasta naisesta... Oma suosikkini on tarina "retroterapeutista", ihmisestä, joka työkseen muokkaa asiakkaiden huonoja muistoja uusiksi:

Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt. Retroterapeutti auttaa teitä korjaamaan muistojanne.

Krohn kommentoi nyky-yhteiskuntaa kriittisesti näennäisen yksinkertaisten tarinoiden kautta. Onko ihmiskunnalla yksi kollektiivinen historia (ja kuka sen kirjoittaa muistiin?) vai onko menneisyys todella olemassa vain ihmisten subjektiivisissa ja erehtyväisissä muistoissa? Entä kenen todellisuuta kirjailija peilaa ja mitä näkymätöntä hän voi tehdä näkyväksi?

Näissä oudoissa, karmivissa, symbolisissa tarinoissa Krohn todella loistaa, mutta samalla väistämätön paluu vetävän tarinan maailmasta aina vain uudestaan takaisin "maan pinnalle", eli E:n ankeaan yleisötilaisuuteen, tuntuu karulta. Moni mukaansatempaava tarina jää avoimeksi, ikään kuin kesken, kun lukija vedetään vähän väliä pois niiden imusta takaisin kirjaston auditorion painostavaan ilmapiiriin.

Yleisön kommentit E:lle ovat lähinnä tragikoomisia ja absurdeja, osa ei liity juuri luettuun pätkään mitenkään ja eräs herra haukkuu E:n lyttyyn. Voi vain toivoa, että tämä kuvaus ei perustu Krohnin omakohtaisiin kokemuksiin. Eräs nuori nainen sentään kysyy neuvoa tyttärensä johdattamiseksi kirjailijan uralle. E:n mieleen tuleva vastaus on paljonpuhuva: Hän tiesi, että varsin monien kirjailijoiden toinen tai molemmat vanhemmat olivat menehtyneet heidän lapsuusaikanaan. Ei mikään kirjoituskurssi, palkinto tai kannustus anna niin tehokasta ja kauaskantavaa potkua kirjailijan ammattiin kuin keskenkasvuisen suurimman pelon toteutuminen: orpous.

Kokonaisuutena Erehdys on taidokas, viisas ja monitasoinen romaani, jonka tunnelma ja yksittäiset tarinat jäävät mieleen, vaikka monimutkainen symboliikka ja filosofia meni ainakin minulta välillä ohi. En yhtään ihmettele, että kirja vilahteli Finlandia-ehdokasveikkailuissa, mutta ehkä se on teoksena liian haastava tai vaikeasti lähestyttävä, useamman lukukerran ja analyysin vaativa, eikä välttämättä kaikkien mieleen.

Sellainen pieni tunnustus täytyy vielä tehdä, että yleensä suomen kielen ihanan sukupuolineutraali hän ei aiheuta lukiessa tai muutenkaan mitään hämmennystä, mutta jostain syystä tässä kirjassa tajusin vasta sivulla 94, siis reilusti yli puolivälin, että E. on mies! Hävettää vähän, että oletin automaattisesti, että naiskirjailijan kirjassa esiintyvä mahdollinen alter ego -kirjailija on tietenkin myös nainen... Tuskinpa päähenkilön sukupuolella oli mitään väliä, mutta en enää onnistunut muuttamaan mielikuvaani toiseksi vaikka miten yritin ja kuvittelin koko loppuromaanin ajan E:n naiseksi. :)

Leena Krohn: Erehdys. Teos. 2015. 155 sivua.

Teos: Erehdys
Kirja.fi: Erehdys
HS: "Leena Krohn on jälleen vaikuttavien ajatusten äärellä"

torstai 5. marraskuuta 2015

Kerttu Ruuska & Nadja Sarell: Elsa ja Lauri matkustavat

Yksi parin viikon takaisten kirjamessujen kohokohdista perheemme 3-vuotiaan mielestä oli Elsa-kirjasarjan uuden kuvakirjan lukuhetki Tarinalaaksossa. Elsa ja Lauri matkustavat on sarjan kolmas kirja: viime vuonna ilmestyivät Elsa luistelemassa ja Elsa uimahallissa. Uudessa kirjassa 5-vuotiaan Elsan pikkuveli Lauri on päässyt näkyvämpään rooliin.

Aiemmatkin Elsa-kirjat ovat olleet perheessämme todella suosittuja ja ne on luettu moneen kertaan läpi. Luistelun oppiminen on vielä lapsella edessä, mutta uimahallissa tulee käytyä harva se viikko, joten uimahallikirjassa on paljon omasta arjesta tuttua - ja sehän on lastenkirjoissa parasta. Myös Elsa ja Lauri matkustavat osui aika sopivaan elämäntilanteeseen, kun lapsella on yksi ulkomaanmatka tuoreessa muistissa ja toinen edessä keväällä.


Kirjassa Elsa ja Lauri ovat lähdössä lomamatkalle Anna-tädin luo Espanjan Málagaan. Molempia jännittää, koska he eivät ole aiemmin matkustaneet lentokoneella. Yhdessä mietitään, mitä matkalle pakataan mukaan ja mitkä lelut mahtuvat reppuun.


Lentokentällä matkatavarat viedään tiskille, josta ne menevät ruumaan. Sitten mennään turvatarkastuksen läpi, mikä pelottaa Elsaa (ja taitaa pelottaa vähän 3-vuotiasta lukijaakin). Onneksi kone ei piippaa.


Lentokoneessa ihmetellään pieniä ikkunoita, koneen vauhtia ja laskutelineen kolinaa. Matkalla on aikaa syödä pientä purtavaa, lukea kirjaa ja pelata tabletilla. Myös lentokoneen katossa olevien nappuloiden merkitys pitää selvittää perin pohjin. Niin tuttua. :)

Kirjan lopussa on edellisten Elsa-kirjojen tapaan opettavaisempi tieto-osio. Viiteen aukeamaan mahtuu mm. pakkaajan muistilista, mitä saa ja ei saa tehdä kulkuvälineissä, mitä matkustusvälineitä on olemassa ja millaisia pelejä ja leikkejä matkan aikana voi pelata. 3-vuotiaan ehdoton suosikkiaukeama on kuitenkin komea maailmankartta. Käsitys etäisyyksistä ja maapallon koosta vain on vielä niin viattoman rajallinen, että kartan idea taitaa jäädä aika hämäräksi. Silti siitä riittää kysyttävää. (Äiti, missä mummo ja ukki asuu? Missä se-ja-se-päiväkodin-kaveri asuu? Mikä paikka tuo on? Missä sinä oot käyny? Pääseekö joulupukki tuon pandan luo? Voidaanko matkustaa joskus tuon mustekalan luo?) Plussaa on vielä kaiken lisäksi se, että kartasta erottuu myös pikkuruinen Sri Lankan saari Intian kupeessa (kevään matkakohteemme). :)


Elsa-kirjojen ikäsuositus on 3 - 8 vuotta, ja 3-vuotiaskin saa tosiaan näistä paljon irti. Nadja Sarellin kuvitus on selkeää ja värikästä, kirjan hahmot ovat hymyileviä ja ilmeikkäitä ja kuvissa riittää tutkittavaa. Tekstiä Kerttu Ruuskan kirjoittamassa tarinassa on juuri sopivasti, asiat selitetään selvästi ja lapsen tasoisesti - lukiessa mietin monesti, että juuri samoin sanoin voisin itsekin vastata oman lapsen kysymykseen tai ihmettelyyn!

Hienoa kirjassa on myös se, että siinä esiintyy paljon erinäköisiä ja eri-ikäisiä henkilöitä monikulttuurisuutta unohtamatta. Sukupuolistereotypioiden rikkomisesta annan myös isot pisteet: kirjan kulkuvälineitä esittelevällä aukeamalla vain kaksi viidestä ajoneuvon kuljettajasta on miehiä; autoa, linja-autoa ja lentokonettakin ohjaa tässä kirjassa nainen!


Kerttu Ruuska & Nadja Sarell: Elsa ja Lauri matkustavat. Sanoma Pro. Oppi&ilo. 2015. 32 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Oppi&ilo: Elsa ja Lauri matkustavat
Oppi&ilo: Kerttu Ruuska 
Oppi&ilo: Nadja Sarell
Nadja Sarellin blogi

tiistai 3. marraskuuta 2015

Lokakuun luetut

Sateenvarjoja kirjamessuilla
Lokakuussa kirjamessuillin, tapasin paljon blogi- ja muita tuttuja, juhlin pyöreitä vuosia Harjukaupungissa ja luin muutaman kirjankin jossain välissä. :)

Lokakuun luetut:
Kazuo Ishiguro: The Buried Giant
Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Carlos Maria Dominquez: Paperitalo
Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Susan Abulhawa: Jeninin aamut 

Päätin myös osallistua marraskuun Lukuhaasteeseen 2015 , johon on Facebookissa ilmoittautunut jo yli 4 200 ihmistä! Viime vuonna koko haaste meni minulta täysin ohi, mutta tällä kertaa olin ajoissa liikkeellä. Tarkoituksena on siis lukea marraskuussa vähintään 30 sivua kirjallisuutta joka päivä, joko kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Ja se 30 sivua pitäisi saada täyteen joka ikinen päivä. Kuulostaa aluksi helpolta, mutta lukunopeus riippuu hyvin paljon kirjasta ja 30 sivuun voi joskus vierähtää yllättävän pitkä aika! Mutta marraskuun pimeys alentaa ainakin minun energiatasoani sen verran, että ihan mielelläni käperryn siihen kuuluisaan sohvannurkkaan kirjan kanssa vaikka päivittäin. Lukuhaasteen etenemistä voi seurata täältä tai klikkaamalla yläpalkissa olevaa sivua.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö

Viivi Rintasen esikoissarjakuva-albumi Mielisairaalan kesätyttö pisti silmääni jostain Hesarin sarjakuvajutusta jokin aika sitten ja päätin hankkia teoksen käsiini. Omaelämäkerrallinen tarina kertoo Vilmasta, joka on perfektionisti, töissä laitoshuoltajana psykiatrisella osastolla ja sairastaa syömishäiriötä.

Luin albumin yhdeltä istumalta. Etukäteen odotin, että se kertoisi nimenomaan siivoojan kesäpestistä mielisairaalassa, mutta lopulta pääteemaksi nousi päähenkilön oman mielen järkkyminen.

Rintasen albumissa pohditaan sitä, mikä on hulluutta ja mikä sairautta. Jotkut "normaaleilta" vaikuttavat tai normaaliuden kriteerit täyttävät ihmiset voivat itse epäillä omaa mielenterveyttään ja hakeutua vapaaehtoisesti hoitoon, kun taas toiset eivät myönnä omaa hulluuttaan edes itselleen. Milloin ihminen on hullu ja milloin hänen asiansa vain ovat hullusti? Milloin poikkeavaan käytökseen pitää puuttua?


Anoreksiasta puhuttiin paljon, kun olin itse teini 90-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa. Silloin se oli jonkinlainen muoti-ilmiö tyttöjen keskuudessa. Nykyään aiheesta puhutaan vähemmän (vai olenko vain pysyvästi vieraantunut teinityttöjen maailmasta?). Rintanen kuitenkin tuo syömishäiriöisen Vilman tunteet ja kokemukset riipaisevan rehellisesti esiin eikä peittele tai kaunistele mitään.


Poikaystävä ja isä panevat merkille Vilman laihtumisen ja sen, ettei kaikki ole kunnossa, mutta he tuntuvat olevan täysin avuttomia ongelman edessä. Jos aikuinen ihminen itse ei tunnista tai tunnusta avuntarvettaan tai sairauttaan, muiden on vaikea puuttua tilanteeseen. Vilma ihannoi rajoja, itsekuria, säännöllisyyttä, numeroita ja puhtautta. Hän laatii listoja, noudattaa tiukkoja aikatauluja ja rutiineja ja laskee kaloreita pakonomaisesti.

Albumin kuvat ovat ristiriidassa Vilman perfektionismin kanssa: ne ovat suttuisia, melkein sotkuisen näköisiä. Värit pakenevat ääriviivojen sisältä eivätkä kuvat suostu pysymään ruuduissaan. Maalit valuvat, kuin paperille olisi läikkynyt vettä - tai pudonnut kyyneliä. Vaikutelma on kaunis, mutta samalla häiritsevä. Varjostusta on runsaasti, ja värit ovat tummia tai toisaalta räikeydessään melkein rumia.


Rintasen albumi on poikkeuksellisen synkkä ja raskas sekä aiheeltaan että tyyliltään, mutta sen avoimuus tekee vaikutuksen. Mielenterveyshäiriöt ja syömishäiriöt ovat yhä jossain määrin tabuja, vaikka molemmat ovat hyvin yleisiä. Rintasella on albumissaan siinä mielessä ainutlaatuinen näkökulma aiheeseen, että hän pääsee tarkastelemaan hulluutta sekä ulkopuolisena (psykiatrisen osaston siivoojana, johon kukaan ei kiinnitä mitään huomiota) että sisältä käsin (itsekin psykiatrisesta sairaudesta kärsivänä).

Albumi on luettu myös Kirjakko ruispellossa -blogissa.

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö. Suuri Kurpitsa. 2015. 112 sivua.

Mielisairaalan kesätyttö Viivi Rintasen sivuilla
HS: "Mielisairaalan siivooja teki kokemuksistaan sarjakuvan"
Kvaak.fi: "Hullun paperit"

tiistai 27. lokakuuta 2015

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Sotaan ei lähdetä häviämään, kukaan ei virallisesti pelkää, pelko ei kanna minnekään, soditaan, taistellaan, saatetaan kuolla, saatetaan jäädä henkiin, hävitään, voitetaan, rangaistaan, saadaan rangaistus.

Tämän lukemisesta on jo aikaa ja kirjan henkilöt ja juoni ovat ehtineet haalistua muistojen rajamaille, joten joudun turvautumaan muutamaan lukemisen aikana tekemääni pikaiseen muistiinpanoon.

Innostus lukea Riikka Ala-Harjan romaani syntyi loppukesän Normandian matkasta. Finlandia-ehdokkaanakin ollut romaani sijoittuu Normandiaan, jossa ranskalaisen Julien elämän hajoaa vähitellen palasiksi. Aviomies, Henri, jää kiinni pettämisestä, ja Emma-tytär sairastuu syöpään. Julie toimii samaan aikaan sotahistorian asiantuntijana ja oppaana Normandian maihinnousurantoja kierteleville turistiryhmille.

En voinut romaania lukiessa olla pohtimatta, oliko siinä omaelämäkerrallisia aineksia. Ala-Harja kertoi haastattelussa vuonna 2012 asuneensa ranskalaisen miehensä kanssa Normandiassa noin seitsemän vuoden ajan, kun miehen pettäminen aiheutti parisuhdekriisin ja sai kirjailijan muuttamaan takaisin Suomeen tyttärensä kanssa. Myös tytön syöpähoidot oli kuvattu romaanissa niin tarkasti, että mietin, oliko kirjailijalla kenties omakohtaista kokemusta aiheesta (mutta juttu olikin hieman monimutkaisempi, kuten tämän arvion viimeisestä kappaleesta käy ilmi).

Minusta oli erikoinen ratkaisu rinnastaa toinen maailmansota, erityisesti Normandian maihinnousun taistelut, kamppailuun syöpää vastaan. Lukiessa yritin pakonomaisesti tulkita tätä rinnastusta (ovatko natsit Euroopan syöpäsoluja?!), mutta jotenkin se jäi hämäräksi. Normandian maihinnousu on Julielle jotain suurta ja kaukaista, jota hän voi sotahistorioitsijana ja oppaana kuvailla, mutta lapsen sairastuminen ja sen aiheuttama hätä on valtava kriisi, tässä ja nyt.

Julie on kaikessa epätäydellisyydessään ärsyttävä. Hän on loputtoman mustasukkainen ja katkera miestään kohtaan ja rypee eron jälkeen itsesäälissä ja kostonhimossa. Toki tilanne on mitä on, ja usein kriisitilanteet elämässä tuovat esiin ihmisten pimeimmät puolet ja negatiivisimmat tunteet. Silti turhauduin siihen, että näkökulma oli aina vain Julien: Henri ja Emma nähdään vain hänen silmiensä kautta. Sen vuoksi esimerkiksi Henristä muodostuu melko yksipuolinen kuva, ja aukkojen täyttäminen jää lukijan mielikuvituksen varaan.

Itse kirjan teksti oli vetävää ja ytimekästä, välillä jopa listamaisen askeettista arjen askareiden pikkutarkkaa kuvailua. Luin tämän nopeasti kannesta kanteen.

Olen iloinen siitä, että sain tietää kirjan aiheuttamasta kohusta vasten sen lukemisen jälkeen. Muuten lukukokemus olisi varmasti kärsinyt. Kyse oli siis siitä, että Ala-Harjan sisko miehineen syytti julkisuudessa kirjailijaa siitä, että hän olisi kerännyt salaa tietoja heidän poikansa leukemiasta ja käyttänyt niitä luvatta hyväkseen romaanissaan. Tämä aiheutti keskustelua taiteen etiikasta: missä määrin kirjailijalla on oikeus käyttää lähipiirinsä kokemuksia teoksissaan? Sittemmin keskustelua samasta aiheesta on herättänyt myös eräs herra Knausgård... En ota kantaa kirjailijan oikeuksiin tai siihen, oliko kohu vain jonkinlainen markkinointikikka, mutta hieman epämiellyttävän jälkimaun se kyllä jätti kirjasta.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like. 2012. 209 sivua.

Like: Maihinnousu
Like: Riikka Ala-Harja
Kiiltomato: "Odottamaton elämä"
Kirjavinkit: Maihinnousu

maanantai 26. lokakuuta 2015

Kuvallinen kirjamessuraportti

Helsingin kirjamessut on jälleen koettu ja jälkitunnelmat ovat väsyneet, mutta onnelliset. Käsivarsia särkee kirjakassien raahaamisesta ja uutta luettavaa riittäisi varmaan useaksi kuukaudeksi eteenpäin. Tässä vielä muutama kuva messuhulinasta:

Mila Teräs lukee kuvakirjaansa Hämärinkäinen Tarinalaakson teltassa. Kirjan omituiset otukset tuntuivat olevan paikallaolijoille jo ennestään tuttuja.

Emmi Itärannan haastattelu toi vain lisää varmuutta siitä, että Kudottujen kujien kaupunki täytyy lukea ja pian! Kirjailija paljasti mm. että hänen suosikkihahmonsa kirjassa ei ole ihminen.
Anna-Riikka Carlson haastattelee Tiina Laitila Kälvemarkia Karkulahti-romaanista ja siitä, kuinka voi muistaa "itsensä ohi".
Mihail Šiškin teki vaikutuksen Kirjabloggareiden messubrunssilla lauantaina.
Omanlaisensa vaikutuksen teki myös varsin komea Mörkö Tarinalaaksossa.
Tähän pokkaritarjoukseen tartuin jo Turun kirjamessuilla. :)
Elmeri-norsu oli varsinainen väripilkku.
Kirjailija Kerttu Ruuska lukee kuvittaja Nadja Sarellin kanssa Elsa ja Lauri matkustavat -kirjaa.
Kyseinen kirja sai innokkaimmat fanit kiipeämään lavalle asti. :)
Sari Pöyliö (oik.) ja Ihmisen veri Louhi-lavalla.
Legendaarinen Maikki Harjanne lukee uusinta Minttu-kirjaa Tarinalaakson teltassa.
Yksi viikonlopun kohokohdista: Eija Ahvon, Soili Perkiön ja Hannele Huovin musiikkiesitys uuden Muumiperheen lauluretki -kirjan tiimoilta. Taustalla Katja Kettu yrittää saada ääntään kuuluviin Aleksis Kivi -lavalla (Tarinalaakson musiikit kuuluivat ilmeisesti AK-lavalle jopa häiritsevän hyvin).
Helena Wariksen Vuori voitti Kuvastaja-palkinnon! Waris voitti palkinnon myös viime vuonna.
Nämäkin ovat lukulistalla...
Messusaldo, eli ostetut ja saadut kirjat. Lastenkirjat puuttuvat pinosta.
Täytyy sanoa, että kokonaisuutena tämän vuoden messut olivat parhaat kirjamessut, joilla olen ollut. Ja sanon tämän nyt kuusien perättäisten kirjamessujen "vankalla" kokemuksella! ;) Ensimmäinen kerta meni ihmetellessä; toisena vuonna haahuilin ja olin saada Martti Ahtisaarelta nimmarin käsivarteen; kolmantena vuonna perheeseen ilmestyneet Emmaljungat (aka valtamerilaiva) ja niiden sisältö hieman hidastivat sujuvaa sukkulointia messuilla; neljäntenä vuonna kirjamessumatka sai dramaattisen käänteen, kun päädyimme hotellin sijaan Jorvin sairaalaan ja viidentenä eli viime vuonna intoilin bloggaajapassista ja haukuin Tarinalaaksoa.

Tänä vuonna plussaa olivat erityisesti kirjabloggareille järjestetyt tilaisuudet (mm. Susan Abulhawan haastattelu perjantaina sekä Kirjabloggareiden messubrunssi lauantaina), hyvät messutarjoukset sekä tietenkin mielenkiintoiset haastattelut ja keskustelut. Kunniamaininnan saa uudistunut Tarinalaakso, jonka "peuhualueeseen" ja sen ohjelmaan oli todellakin tänä vuonna panostettu. Siellä tuli vietettyä paljon aikaa (kuten kuvistakin voi päätellä). Miinusta saa edelleen Tarinalaakson teltan pieni koko (suosituimpien esiintyjien aikana eivät pienimmät kuulijat taaskaan mahtuneet sisälle telttaan), akustiikkaongelmat Tarinalaakson lavan ja Aleksis Kivi -lavan välillä (esim. HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistit eivät aina kuulleet haastattelijoiden kysymyksiä, koska Tarinalaaksossa oli samaan aikaan musiikkiesitys) ja istumapaikkojen puute messualueella (mikä on ollut ongelma aina, mutta tänä vuonna se häiritsi jostain syystä enemmän: joskus olisi kiva vaikka istua jonnekin tungoksen keskellä lukemaan tai selailemaan rauhassa kirjoja).

Mutta kaikesta huolimatta: mahtavat messut ja ensi vuonna taas uudestaan! Nyt painun selailemaan ja fiilistelemään messuhankintoja. Blogin huomisia 7-vuotissyntymäpäiviä täytyy varmaan juhlistaa lukemalla. :)

torstai 22. lokakuuta 2015

Tärpit Helsingin kirjamessuille 2015

Helsingin kirjamessut alkoivat tänään, ja ensimmäinen messupäivä alkaa jo olla takanapäin. Itse istun vielä kiltisti junassa matkalla pääkaupunkiin ja tarkoituksena olisi pyöriä messuilla perjantaista sunnuntaihin.

Tässä muutama vinkki messuohjelmasta:

perjantai 23.10

klo 10.15 - 11.00 Kullervo
Sateenkaaren kirjo
HLBTIQ-hahmoista kirjallisuudessa keskustelemassa mm. Salla Simukka ja Elias Koskimies. Paneeliin olisi kannattanut ottaa mukaan myös Iida Rauma, koska hänen tuoreessa romaanissaan sukupuolivähemmistöön kuuluvaa henkilöä ei - kerrankaan! - problematisoida.

klo 11.30 - 12.00 Sibelius
Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti 
Olin kuulemassa kirjailijan haastattelua jo Turun kirjamessuilla. Karkulahti oli vahva ja moneen suuntaan aukeava romaani.

klo 12.30 - 13.00 Katri Vala
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Ajankohtainen romaani ja yksi parhaista tänä vuonna ilmestyneistä. Oma arvostelu löytyy täältä.

klo 13.30 - 14.00 Katri Vala
Lahjakas ja ennakkoluuloton X 2
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta sekä Alexandra Salmela: Antisankari
Rauman romaani ei ole vielä saanut kovin paljon blogisavuja tai mediahuomiota ylipäätään. Kiinnostaa kuulla lisää myös Salmelan romaanista, kun se on niputettu tähän samaan haastatteluun.

klo 18.00 - 18.30 Katri Vala
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Luin vasta äskettäin Itärannan Teemestarin tyttären ja uusi romaani kuulostaa vähintään yhtä lupaavalta.

lauantai 24.10

klo 13.30 - 14.00 Katri Vala
Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja maan
Abulhawan edellinen suomennettu teos, Jeninin aamut, töröttää tuossa vieressä matkalukemisena. Tarina on melkein liian traaginen, mutta myös kirjailijan uusin romaani kiinnostaa.

klo 15.00 - 15.30 Louhi
Anu Holopainen: Ihon alaiset
Luin tämän pian sen ilmestymisen jälkeen eikä mikään nuortenkirja ole herättänyt näin paljon ajatuksia pitkään aikaan. 

klo 16.30 - 17.00 Louhi
Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Sain kirjan äskettäin luettua ja pistin vaimonikin lukemaan. Erikoinen kirja ihmiskehosta, lääkäriydestä ja elokuvan teosta.

sunnuntai 25.10

klo 11.00 - 12.00 Aino
Vähemmistöt suomalaisessa kirjallisuudessa
Sukupuolivähemmistöt ja etnisten vähemmistöjen edustajat ovat edelleen suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaisia - ainakaan ns. valtavirtakirjallisuuden päähenkilöinä. Keskustelemassa mm. Anja Snellman.

klo 13.00 - 14.00 Aleksis Kivi
HS kirjallisuuspalkinto: Esikoiset lavalla
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon finalistit haastateltavina.

klo 13.00 - 14.00 Louhi
Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi
Simukan kaksi ensimmäistä nuortenkirjaa julkaistaan yhteisniteenä. Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssi kertovat kahden tytön välisestä suhteesta.

klo 13.30 - 14.00 Kirjakahvila
Tahdon2015-paneelikeskustelu
Nykyisestä perhekäsityksestä keskustelemassa Jani Toivola, Tuuve Aro, Riina Katajavuori ja Paula Noronen.

klo 14.00 - 15.00 Aino
Käännetyt maailmat & kääntämisen menneisyys ja tulevaisuus
Kääntämisen merkityksestä, historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta.

--------

Huh, huh... Tässä sitä riittääkin taas nähtävää. Ja vielä voisi tietysti jossain välissä pyöriä antikvariaateissa ja lapsen kanssa uudistuneessa Tarinalaaksossa! Ja tavata muita kirjabloggaajia! Piipahdan varmasti myös jossain vaiheessa kirjabloggaajien lukuvinkkipisteessä Boknäsin osastolla (6r121). Nähdään messuilla! :)

tiistai 20. lokakuuta 2015

Liebster Award -tunnustus


Kiitos Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumadolle tunnustuksesta!

Tässä ovat haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Vastaukset kysymyksiin:

1. Miksi pidät juuri kirjablogia?

Monen muun kirjabloggaajan tavoin olen jo vuosia pitänyt kirjaa lukemistani kirjoista ja ennen blogia kommentoin niitä aina lyhyesti ihan perinteiseen ruutuvihkoon. Harrastuksen siirtäminen blogiin tuntui järkevältä ratkaisulta, kun olin seuraillut muutamaa kirjablogia jonkin aikaa. "Vauvantekoblogikin" minulla ja vaimollani on ollut, mutta tuo prosessi osoittautui odotettua lyhyemmäksi, joten blogi ei ollut kovin pitkäikäinen. Välillä tosin tuntuu, että sitäkin voisi herätellä taas henkiin. :)

2. Luetko klassikoita?

Kyllä, ainakin yritän! Olen tuskallisen tietoinen klassikkokirjojen kokoisista aukoista sivistyksessäni, mutta yritän paikkailla niitä aina välillä. Viimeisin klassikko, jonka luin, oli Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut.

3. Mikä on paras klassikko, jonka olet lukenut?

Apua! Lunttaan vastauksen yli neljän vuoden takaisesta postauksesta, jossa listaan suosikkiklassikkojani. Kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että kotimaisista klassikoista Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen on vertaansa vailla. Ulkomaisista teoksista parhaaksi nousee edelleen esiin Herman Melvillen Moby Dick, vaikka sen lukemisesta on jo aikaa...

4. Pidätkö runoista tai näytelmistä?

Olen siinä mielessä kirjallisesti vähän rajoittunut, että en ole oikein koskaan oppinut tai tottunut lukemaan runoja tai näytelmiä. Jälkimmäiset tosin menevät, jos kyseessä on Shakespeare. :)

5. Blogiaikasi paras kirja?

Todella vaikea kysymys. Pakko kai vastata Arundhati Royn The God of Small Things (suom. Joutavuuksien jumala) - kirja, jonka mainitsen myös silloin, jos joku pyytää nimeämään kaikkien aikojen suosikkikirjani (vain yhden!). Uppouduin kirjaan niin täysin gradua väkertäessäni, että en uskalla vielä palata sen pariin - jos vaikka lumous särkyy!

6. Kertoisitko jostakin sinulle tärkeästä kirjailijasta?

Yksi henkilökohtaisesti tärkeä on ollut Inka Nousiainen, jonka nuortenkirjoihin tutustuin parikymppisenä ja siitä lähtien olenkin lukenut häneltä kaiken. Nousiaisen kirjoissa on usein jotain hätkähdyttävän tuttua ja samastun päähenkilöihin vahvasti.

7. Haaveiletko oman kirjan julkaisemisesta? Miksi? Miksi et?

Joskus nuorempana haaveilin siitä, kun kirjoitin itse enemmän. Nyt kirjoitan lähinnä työni vuoksi ja luova kirjoittaminen jää vähemmälle. Luulen, että olen vähän liian itsekriittinen ja kärsimätön luonne saamaan kokonaista kirjaa aikaiseksi. :)

8. Luetko muilla kielillä kuin äidinkielelläsi?

Luen myös englanniksi, mikä ei virallisesti ole äidinkieleni, vaikka olen ainakin periaatteessa kaksikielinen. :) Haluaisin lukea myös muilla kielillä, mutta esim. ruotsia pitäisi kyllä kerrata ahkerasti ennen kuin lukeminen sillä onnistuisi.

9. Kertoisitko jonkin laadukkaan tietokirjan?

Tähän on helppo vastata, kun kirja on niin tuoreena mielessä. Jos luet tänä vuonna vain yhden tietokirjan, niin sen pitäisi ehdottomasti olla Bea Uusman Naparetki!

10. Mitä sinulla on kirjahyllyssäsi? Siis minkälaisia kirjoja?

Lähinnä hiukan vanhempaa kotimaista ja ulkomaista kaunokirjallisuutta, josta suurin osa on saatu kirjastojen poistomyynneistä, antikvariaateista ja kirpputoreilta. Kirjoja on tällä hetkellä reilut 500 kappaletta (lista on myös LibraryThingissä). Olen lukenut vähän yli puolet kirjahyllyni kirjoista - siis aivan liian vähän! :)

11. Mikä kirjoissa on parasta?

Elämys. Sivujen välistä löytyvä toinen maailma. Tarina, joka herättää tunteita ja pistää mielikuvituksen liikkeelle. 

Haaste on tainnut kiertää jo aika monessa blogissa, joten rikon nyt uhmakkaasti sääntöjä enkä nimeä enää uusia blogeja haasteeseen. Toki tähän saa tarttua, jos haluaa! Lukumadon kysymykset olivat kiperiä, mutta niihin oli kiva vastailla. :)

maanantai 19. lokakuuta 2015

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kummitus, Erika ajatteli tarkistaessaan kolmannen kerran, että ulko-ovi oli lukossa ja varmuusketju kiinni. Ehkä hän oli sellainen myös itse. Juuttunut välitilaan, ei elävä tai kuollut, ei taivaassa eikä helvetissä, ei unessa eikä aivan hereillä. Enemmän muisto kuin oikea ihminen, Erika ajatteli kiertäessään napsauttelemassa asunnon valokatkaisijoita päälle ja kurkistaessaan suihkuverhon taakse ja sängyn alle.

Kirjoitin reilut neljä vuotta sitten Iida Rauman esikoisromaanista Katoamisten kirja, että se on "aitoa, rankkaa, yllättävää, riemastuttavaa ja ennen kaikkea viihdyttävää kunnon tarinankerrontaa kaunokirjalliseen muotoon puettuna" ja että kirjaan oli "helppo upota ja 'kadota'". Täytyy myöntää, että tuon kirjan juonesta tai henkilöistä ei ole enää juuri mitään muistikuvia, mutta muistan, että Katoamisten kirja teki suuren vaikutuksen. Niinpä Rauman toinen romaani, Seksistä ja matematiikasta, oli yksi niistä tämän vuoden kotimaisista uutuuksista, joita odotin eniten.

En onneksi joutunut pettymään. Seksistä ja matematiikasta oli mukaansatempaava, hengästyttävän runsas ja älykäs teos.

Päähenkilö Erika on hieman stereotyyppinen introvertti nero, itseensä vetäytyvä ja sosiaalisia tilanteita kaihtava matemaatikko, joka oppii kertotaulut 4-vuotiaana ja julkaisee ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa yliopiston ensimmäisellä vuosikurssilla. Erikan maailmankuva on kauttaaltaan looginen ja rationaalinen, ja kaikenlainen epätäydellisyys (inhimillisyys!) kauhistuttaa häntä.

Vastapainon Erikalle tarjoaa tämän iloinen, nauravainen, impulsiivinen ja lievästi kehitysvammainen pikkusisko, Emilia. Tyttöjen vanhemmat innostuvat Emilian pienistäkin saavutuksista ja onnistumisista elämässä. Erikan älykkyyttä he eivät uskalla huomioida, ettei pikkusisko kokisi olevansa auttamattomasti huonompi vertailussa. Perhedynamiikkaa huippulahjakkaan ja keskitason alapuolelle jäävän lapsen kanssa kuvataan raastavan realistisesti.

Romaanissa seurataan osittain pitkienkin takaumien kautta siskosten lapsuutta sekä Erikan opintoja, työelämää ja ihmissuhteita. Romaani kertoo nimensä mukaisesti seksistä ja matematiikasta, jotka rinnastuvat oudosti Erikan elämässä. Yksi on intiimiä ja irrationaalisen eläimellistä; toinen kylmän loogista ja ennustettavaa. Seksin ja matematiikan lisäksi romaaniin on saatu mukaan valtava määrä muitakin teemoja vammaisuudesta ja sisaruudesta pakkomielteisiin, ympäristökatastrofeihin, valokuvaukseen, kostonhimoiseen vihaan ja koiriin (!). Punaisena lankana läpi tarinan kulkee jokin uhkaava, pimeä olento, joka tuntuu vaanivan Erikaa - ja Emiliaakin; eräänlainen järjen rajoja rikkova kummitus, jonka symboliikka avautuu vasta aivan romaanin lopussa.

Romaani on Katoamisten kirjan tavoin hyvin ruumiillinen. Erikan matemaattis-loogisen mielen rinnalla kulkee jatkuvasti hänen fyysinen ruumiinsa, johon hän suhtautuu ristiriitaisesti. Urallaan hän yrittää rikkoa ajattelun ja mielen rajoja, yksityiselämässään ruumiin ja seksuaalisuuden rajoja. Kirjassa kuvaillaan ruumiin tuntemuksia ja kokemuksia hyvinkin yksityiskohtaisesti: Erikan pakottavaa vessahätää kestää sivukaupalla ja seksiä harrastetaan miesten ja naisten kanssa. Myös sanoilla ja puhumisella on suuri merkitys: Erika ei ole mikään kovin sanavalmis tai puhelias tyyppi, ja puhelut siskon tai ystävien kanssa ovat melko yksipuolisia, kun Erikan puheenvuorot koostuvat pääosin kolmesta pisteestä! Välillä turhauduin ja ärsyynnyin Erikan mykkyyteen.

Yksi kiehtovimmista henkilöistä on kirjan juoneen vähitellen kietoutuva Tuovi, josta tulee elävästi mieleen Haruki Murakamin Kafka rannalla -romaanin androgyyni kirjastonhoitaja Oshima! Tuovi on vegaani, ympäristötietoinen kirjastonhoitaja, joka on - sivumennen sanoen - korjannut sukupuolensa naisesta mieheksi. Transsukupuolisuus ei, toisin kuin useimmissa romaaneissa, ole tässä henkilön määräävin ominaisuus eikä sitä millään lailla problematisoida. Tuovi ei tuskaile sukupuoli-identiteettinsä kanssa eikä ole edes syrjinnän uhri. Hän on mitä on: aivan mahtavan moniulotteinen hahmo ja virkistävä harvinaisuus kotimaisessa kaunokirjallisuudessa!

Rauman romaanissa on myös yhtymäkohtia alkuvuonna ilmestyneen Elina Hirvosen Kun aika loppuu -romaaniin. Tässäkin on maailman ja ympäristön tilasta huolestunut mies, jolla on hieman etäinen lääkärisisko. Tässäkin eräänlainen avuton turhautuminen herättää vihaa, mikä puolestaan synnyttää väkivaltaa.

Runsaan ja rönsyilevän romaanin viimeisessä osassa on sarja selittäviä lukuja, jotka on nimetty "Virheiksi". Ne ovat takaumia menneeseen ja hyppäyksiä tulevaan. Loogisesti ja kronologisesti etenevään elämän laskutoimitukseen tulee väistämättömiä yllätysmuuttujia: virheitä, jotka tekevät loppuratkaisusta jotain aivan odottamatonta.

Bloggaajista myös Mari A. ja Kirjastotäti suosittelevat kirjaa.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. Gummerus. 2015. 474 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Gummerus: Seksistä ja matematiikasta
Gummerus: Iida Rauma
Vihreä Lanka: Seksistä ja matematiikasta
Wikipedia: Iida Rauma 

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle.

Näin alkaa argentiinalaissyntyisen Carlos María Domínquezin lyhyt romaani, muutamassa tunnissa hotkaistava herkullinen välipala lukutoukille ja kirjahulluille. Bluma Lennon on nimittäin vain yksi monista tragikoomisen varoittavista esimerkeistä siitä, mihin kirjojen loputon haaliminen ja liian intensiivinen lukeminen voi johtaa. Iäkäs professori halvaantuu, kun hänen päälleen putoaa viisi osaa Encyclopaedia Britannicaa hänen omasta kirjahyllystään, ja eräs toinen murtaa jalkansa horjahtaessaan alas tikapuilta kurotellessaan kirjaa hyllynsä perukoilta.

Kirjan päähenkilö, Carlos Brauer, nimitetään Bluma Lennonin sijaiseksi Cambridgen yliopiston espanjan kielen ja kulttuurin laitokselle. Eräänä aamuna hän saa edesmenneelle kollegalleen osoitetun paketin Uruguaysta. Paketista paljastuu Joseph Conradin Varjolinja, muttei lähettäjän tietoja tai minkäänlaista viestiä. Oudointa on kenties se, että kirjaa peittää pölyinen kerros sementinmuruja, kuin joku olisi yrittänyt muurata kirjan jonnekin. Päähenkilö päättää selvittää, kuka teoksen on lähettänyt ja mistä sementti on peräisin. Apunaan hänellä on vain kirjan salaperäinen omistuskirjoitus.

Seuraa rönsyilevä kirjallinen seikkailu, jossa pohditaan ja analysoidaan kaikkea mahdollista pakkomielteisen kirjojen haalimisen lumosta ja suuren kotikirjaston omistamisen onnesta erilaisiin keinoihin järjestää kirjahylly ja siihen, saako kirjojen marginaaleihin tehdä merkintöjä. Aiheita, jotka saavat ainakin tällaisen kirjahamsterin nyökyttelemään ja hymyilemään tietäväisesti. :) Tämä on niin totta:

Kirjasta eroon pääseminen on usein vaikeampaa kuin sen hankkiminen. Välttämättömyys ja unohdus sitovat kirjat omistajaansa kuin ne olisivat muistoja hetkistä, joihin ei enää ole paluuta. Mutta niin kauan kun kirjat ovat tallella, ihminen uskoo muistavansa nuo hetket. [...] Itse asiassa kirjaston koolla on merkitystä. Kirjasto on kuin suuret, avonaisina komeilevat aivot, ja niteiden hankkimista selitetään tökeröillä tekosyillä valheellisen vaatimattomasti.

Domínguez kertoo myös sen, mistä parantumattoman lukutoukan ja kirja-addiktin tunnistaa: lievästi pergamentoituneesta ihosta tietenkin. :)


Ehkä hämmentävin kirjoihin liittyvä ilmiö, johon Paperitalossa ironisesti paneudutaan, ovat käytävät. Tiesittekö, että käytävät ovat kiistelty aihe bibliofiilien keskuudessa? Ne kertovat kuulemma joko kirjailijan lahjakkuudesta tai painoksen laadukkuudesta. Monet lukijat osaavat ilmeisesti pelkkien käytävien perusteella sanoa, onko jokin kirja hyvä ja lukemisen arvoinen. Siis mitä ovat käytävät?

Hän pyysi minua avaamaan [kirjan] mistä tahansa kohdasta ja etsimään sanaväleistä pystysuoria tai viistoja käytävälinjoja. Ja kuinka ollakaan, äkkäsin pitkiä käytäviä, jotka kulkivat riviltä riville kappaleiden poikki, katkesivat välillä ja jatkuivat sitten viistoon oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle tai pystysuoraan.
- Kirjailija, jolla ei ole lauserytmiä, ei pysty luomaan käytäviä. Jos hän yhdessä ja samassa virkkeessä runtelee kieltä käyttämällä kahta tai kolmea yli nelitavuista sanaa, käytävä rikkoutuu ja samalla myös rytmi. Myös liian haalea teksti ja liian pieni tai leveä fontti tuhoaa käytävät, joissa  silmä kuin varkain lepää.

Ensin ajattelin, että mitähän hittoa, mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että joskus on itsekin tullut silmäiltyä riviltä toiselle mutkittelevia "käytäviä" tekstin lomassa! :D

Ottaen huomioon sen, että kirja kertoo typografian merkityksestä lukukokemukselle, on jotenkin ironista, että Paperitalo itse on vähän liiankin pieni ja hassusti sommiteltu opus: ainakin minun silmilleni fontti ja marginaalit ovat liian isot ja sivut liian kapeat. Yhdelle riville mahtuu enimmäkseen vain 3 - 5 sanaa, ja minua ainakin ärsyttää lukea kirjaa kuin listaa.

Lievästä fonttiärtymyksestä huolimatta Paperitalo oli kuitenkin mainio, monitasoinen, viihdyttävä ja synkkää huumoria viljelevä pikku tarina siitä, miten kirjahulluus voi lähteä käsistä. Suosittelen!

Moni kirjabloggaaja on (yllätys, yllätys) lukenut kirjan, ja se on herättänyt melko kaksijakoisia mielipiteitä: esim. Taika, Satu ja Penjami pitivät, mutta Villis / Villasukka kirjahyllyssä ja Suketus eivät lämmenneet kirjalle.

Carlos María Domínguez: Paperitalo. Basam Books. 2006. 134 sivua.
Espanjankielinen alkuteos: La casa de papel
Suomentaja: Einari Aaltonen

Kiiltomato: "Kirjatalo tuulessa"
Wikipedia: Carlos María Domínguez [en]

tiistai 13. lokakuuta 2015

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Onko mahdollista, että hän on tässä talossa, sänkyynsä mätänevän vanhan naisen määräiltävänä, pesemässä huulihalkioisen velipuolen sylkykuppeja surkeassa, pienessä altaassa, johon vesi on lämmitettävä liedellä?
Onko mahdollista, että hän on valinnut tämän kaiken?

Kun aloin lukea Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaania, ensimmäinen ajatukseni oli: Onko tämä taas tätä? Kotimaista arki- tai inhorealismia, unohdettu mökkipahanen jossain syrjäisellä maaseudulla, jossa ihmisten elämä on yhtä karua, ilotonta kamppailua.

Karkulahden talon vanha emäntä, vuoteenomaksi päätynyt Elisabet, vaatii kamaristaan puuroa poikansa tuoreelta vaimolta, venäläissyntyiseltä Veralta. Nuori miniä alistuu kohtaloonsa hiljaisen kärsivänä ja huljuttelee milloin tiskejä, milloin perunankuoria, milloin muistoja keittiön altaassa. Nurkissa pyörii Veran tytär, Anna. Talon isäntä, Jaska, lompsii tupaan metsästyskoiransa kanssa vaatien kahvia ja nisua ja häviää sitten kylille. Mykkä Velipuoli hyräilee vanhalle tammalle tallissa. Tunnelma on pysähtynyt, sanomattomista ajatuksista raskas.


Juoni pirstaloituu ja leviää aluksi palasiksi, joita on vaikea seurata. Irralliset muistot, kuvitelmat ja unet sekoittuvat nykyhetkeen. Vähitellen paloista alkaa kuitenkin muodostua kokonaisuus kuin värikkäistä matonkuteista persoonallinen räsymatto, jonka salaperäiset kuviot alkavat väkisin kiehtoa.

Laitila Kälvemarkin kieli on rujon runollista, aisteihin vetoavaa, hiottua ja ilmaisuvoimaista. Minulle tuli kielestä mieleen Heidi Jaatisen esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon (joka tosin sijoittuu murteen perusteella Savoon eikä Pohjanmaalle) ja myös Hanna Haurun varhaisemmat teokset. Kun naiset kylpevät saunassa, Elisabet muistelee, miltä tuntui upottaa nenä tyttären tukkaan:

Siinä on omanlaisensa tuoksu, tytön tukassa, ihanampi kuin tämä maailma. Makea niin kuin kourassa lämmennyt mansikkaheinä. Samalla kirpeä ja raikas. Niin kuin hallayön pitelemä puolukkamätäs. Niin kuin heinähelteen jälkeen pohjoiseen kääntyvä tuuli.

Vähitellen henkilöhahmoista paljastuu uusia puolia ja väistämättä myös niitä menneisyyden arvoituksia. Vera on Jaskan vaimo ja Annan äiti tahtomattaankin, tyyni mutta epämääräisen surullinen. Elisabet yrittää epätoivoisesti pitää talon langat käsissään, vaikka ruumis ei enää tottele ja vangitsee hänet vuoteeseen. Jaska jää sivuhenkilöksi; hän on jäyhä, mutta jämäkkä, toiminnan mies.


Tapahtumat on kerrottu lähes täysin Elisabetin ja Veran näkökulmista. Anopin ja miniän suhde on perinteisesti vaikea, mutta ryssävihaisen, suorapuheisen ja pojastaan ja talostaan mustasukkaisen anopin suhde venäläiseen nuorikkoon, joka puhuu suomea murtaen eikä tunne talon tapoja, on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Silti naisia yhdistää jokin: sanaton suru; salaisuus, jota ei voi lausua ääneen; teko, josta kumpikin tuntee pohjatonta syyllisyyttä äitinä.

Ensivaikutelmastani huolimatta Karkulahden ahdistuneen painostavassa ilmapiirissä oli jotain lumoavaa. Kaikesta surusta ja luopumisesta huolimatta kirjasta jäi oudon lohdullinen olo.

Useampi bloggaaja on lukenut kirjan, ja harva on löytänyt siitä mitään negatiivista sanottavaa: mm. Mari A., Anneli, Katja/Lumiomena, Lukuneuvoja ja Jaana pitivät kirjasta.

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti. WSOY. 2015. 327 sivua.

Kirja.fi: Karkulahti
HS kirjat: "Tiina Laitila Kälvemarkin esikoisromaani tunkeutuu sukuvihan ytimeen"
Kirjavinkit: Karkulahti

tiistai 6. lokakuuta 2015

Iris Pasternak: Tautitehdas

Kansi: Timo Mänttäri
Kun tarkkaa kuvantamislaitetta tai muuta testiä käytetään potilaan oireilun selvittämiseen, voi olla melko varma, että jotain löytyy. [...] Ongelmana on, että emme aina tiedä, mitä tulokset merkitsevät. Mitä ovat kaikki nuo pienet turvotukset, tiivistymät, kyhmyt tai muut poikkeamat, joita kuvissa näemme? Liittyvätkö ne potilaan oireiluun ylipäätään? Ovatko ne vain tilapäisiä ja häipyvät sitten itsekseen vai ovatko ne merkki jostain vakavammasta?

En tiedä, miksi kaikenlaiset lääketiedettä tai terveyttä koskevat tietokirjat ovat yhtäkkiä alkaneet kiinnostaa minua. En työskentele terveydenhuoltoalalla enkä edes ole luonnontieteilijä vaan pesunkestävä humanisti. Ehkä puolisoni lääketieteen opinnot toimivat jonkinlaisena inspiraation lähteenä. Kun en tajua latinankielisistä anatomian termeistä mitään, niin luenpa sitten jotain vähän kansantajuisempaa. :)

Lääkäri Iris Pasternakin tietokirjan alaotsikko on Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? Teos pureutuu siis ylidiagnostiikkaan, eli tarpeettomiin tai suorastaan haitallisiin testeihin ja seulontoihin, jotka johtavat pahimmillaan turhiin ja leimaaviin diagnooseihin, mistä taas seuraa turhaa hoitoa, josta voi aiheutua sekä terveydellistä haittaa että rahanmenoa.

Lähestulkoon kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti länsimaissa, ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Silti erilaisia diagnooseja tehdään yhä enemmän. Mistä tämä paradoksi johtuu?

Medikalisaation myötä normaalin ja epänormaalin rajaa siirretään jatkuvasti alaspäin, niin että yhä useampi vanhus saa kuulla kärsivänsä kohonneesta kolesterolista, yhä useampi aikuinen saa kuulla olevansa masentunut ja yhä useampi vilkas lapsi saa ADHD-diagnoosin. Pasternak käy läpi useita yleisiä sairauksia osteoporoosista eturauhassyöpään ja korkeasta verensokerista poskiontelontulehduksiin ja pohtii niiden diagnosointia sekä kuvantamis-, testaus- ja hoitomenetelmien hyötyjä ja haittoja.

Syövät tuntuvat yleistyvän pelottavaa tahtia, mutta tapahtuuko näin todella vai liittyykö kasvu pikemminkin yhä kattavampiin seulontoihin ja varhaisiin testeihin sekä yhä tehokkaampiin laitteisiin ja menetelmiin? Nykyään voidaan löytää pieniäkin syöpään viittaavia solumuutoksia, jotka eivät välttämättä olisi koskaan kehittyneet syöväksi tai levinneet tai aiheuttaneet mitään oireita. Silti niitä etsitään - myös terveiltä ja oireettomilta ihmisiltä - ja ne hoidetaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Eikö tämä nyt vain käy järkeen?


Pasternak kehottaa pistämään asiat perspektiiviin. Hurjimpia väitteitä hän esittää mammografiasta, eli rintasyöpäseulonnasta, johon Suomessakin lähetetään kutsu kaikille 50 - 69-vuotiaille naisille joka toinen vuosi. Tutkimukset viittaavat siihen, että seulonnan hyödyt ovat itse asiassa samaa suuruusluokkaa kuin sen haitat. Suuri osa rintasyövistä pienenee tai häviää itsestään, joten niiden löytyminen seulonnassa aiheuttaa lähinnä tarpeetonta huolta ja pelkoa potilaalle sekä turhia, kalliita ja jopa haitallisia syöpähoitoja. On myös rintasyöpiä, jotka leviävät vääjäämättä siitä huolimatta, että ne havaitaan seulonnassa jo varhain - näissäkin tapauksissa seulonnalla ei siis saavuteta mitään. Mutta tokihan seulonta voi joskus pelastaa jopa jonkun hengen, kun syöpä havaitaan varhaisessa vaiheessa, eikö vain? Eikö se nyt pelkästään sen vuoksi ole kannattavaa? Pasternakin mukaan kannattavuus on kuitenkin tätä luokkaa:

Jokaista mammografiaseulontaan kutsuttua kahtatuhatta naista kohti yksi rintasyöpäkuolema saadaan ehkäistyä kymmenen vuoden aikana, mutta samalla kymmenen muuta tervettä naista ylidiagnosoidaan rintasyöpäpotilaiksi. Tämän takia heille tehdään kuusi kasvaimen poistoa ja neljä rinnanpoistoa. Lisäksi kaksisataa naista kokee ahdistuneisuutta, koska he joutuvat lisätutkimuksiin epäilyttävän mammografialöydöksen vuoksi.

Pasternak korostaa kirjassaan, ettei hän halua kieltää ihmisiä käymästä testeissä ja seulonnoissa, vaikka niiden hyötysuhde voidaankin kyseenalaistaa. Hänen mielestään on kuitenkin julkisen terveydenhuollon ja lääkäreiden velvollisuus kertoa potilaille avoimesti esimerkiksi seulonnan hyödyistä ja haitoista sekä väärien positiivisten ja negatiivisten tulosten todennäköisyyksistä. Tällöin potilas saisi itse päättää, haluaako hän kärsiä mahdollisesti turhienkin hoitojen haittavaikutukset ja väärien positiivisten tulosten aiheuttaman huolen ja ahdistuksen, jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että testien avulla syöpä tai muu sairaus havaitaan aiemmin. Vai uskooko hän, että tieto lisää tuskaa, ottaa mieluummin riskin ja jää odottelemaan, että todellisia oireita ilmenee? Meitä on moneksi; valinta riippuu ihmisen luonteesta ja elämänarvoista. Valtaosa ei yksinkertaisesti uskalla olla menemättä gynekologiseen vuositarkastukseen (vaikka se on kuulemma täysin turha) ja suurin osa osallistuu mukisematta lääkärin määräämiin jatkotutkimuksiin kyseenalaistamatta niiden hyötyjä suhteessa riskeihin. Luottamuksemme julkiseen terveydenhuoltoon on suuri.


Pasternak kehottaa myös mediakriittisyyteen: tiedotusvälineet nostavat usein esille yksittäisten ihmisten koskettavia selviytymistarinoita, jotka luovat osittain väärän kuvan lääketieteen kaikkivoipaisuudesta. Totuus on se, että mitä enemmän ja mitä tarkemmin tutkitaan, sitä varmemmin jotain löytyy. Kaikilla ihmisillä on kehossaan poikkeavuuksia; kukaan ei ole siinä mielessä fysiologisesti täysin "normaali". Tietokonetomografiassa yhdellä ihmisellä löydetään keskimäärin 2,8 poikkeavaa löydöstä. Jos siis oikein tarkasti katsotaan, kukaan meistä ei ole "terve". Siitä seuraakin kysymys: kuka sitten on oikeutettu hoitoon, kun yhteiskunnan rahat ja voimavarat eivät kuitenkaan riitä kaikkien hoitamiseen? Pasternakin mielestä seulontoja ja varmuuden vuoksi tehtyjä testejä tärkeämpää olisikin keskittyä todellisiin oireisiin ja hoitaa niitä.

Terveiden ja oireettomien ihmisten aktiivinen hoito on yhteiskunnalle kallista ja vie lääkäreiden aikaa oikeasti sairailta ihmisiltä.  Sairauksien ennaltaehkäisy on toki tärkeää, mutta Pasternak painottaa ei-lääketieteellistä ennaltaehkäisyä. Jatkuvien mittausten ja tutkimusten sijaan terveellisellä ruokavaliolla ja liikunnalla pääsisi jo pitkälle. Kuten Pasternak sanoo: Ihminen on riittävän terve, jos hän itse kokee olevansa terve.

Kiehtovan aiheen lisäksi kirja oli todella selkeästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Taulukot ja kuvat havainnollistivat tilastotietoja, ja yksittäiset potilastapaukset konkretisoivat niitä. Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ei vain terveydenhuoltoalan ihmisille vaan nimenomaan kaikille, jotka ovat joskus olleet potilaan roolissa.

Iris Pasternak: Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? Atena. 2015. 197 sivua.

Atena: Tautitehdas
Hankalapotilas.net: Tautitehdas