perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian palkintoehdokkaani 2016


Taas on se aika vuodesta, kun kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2016 parhaista kirjoista. Ääniä annetaan tuttuun tapaan neljässä kategoriassa ja osallistun itse niihin kaikkiin.

Vaikka tuntui, että viime vuosi oli poikkeuksellisen runsas ja hyvä kirjavuosi, niin silti kaikkiin kategorioihin ei ollut hirvittävää tunkua. Esimerkiksi Finlandiassa vain yksi nousi minulla selkeästi ylitse muiden, mutta annan kuitenkin kolmelle kirjalle ääniä. Globalia-ehdokkaita olisi ollut enemmänkin, mutta niistä kolmen parhaan valinta oli helpompaa. Lastenkirjauutuuksiakin tuli luettua melko paljon, mutta ei blogattua, joten Kuopukseen olisi voinut olla enemmänkin tulijoita. Tietokirjallisuutta luin viime vuonna vähän, ja vain yksi kirja pääsee ehdokaslistalle.

Tässä siis ehdokkaani vuoden 2016 parhaiksi kirjoiksi. Laitan jokaisen kirjan alle lyhyen lainauksen arviostani, joka toimikoon perusteluna.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus)
"Kaunis, lempeä, voimakas ja järisyttävä teos siitä, kuinka elämä ei aina - tai useinkaan - mene niin kuin kuvitteli tai odotti."

2 pistettä: Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Minerva)
"...tarina koukutti ja kosketti. Helminen, toimittaja ammatiltaan, kirjoittaa sujuvasti ja tuntee selvästi aiheensa erinomaisesti. Juoni etenee loogisesti useista aikatasoista huolimatta."

1 piste: Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni (Kustantamo S&S)
"Lääkäreiden ammattislangista ja lyhennerimpsuista syntyy postmodernistisia, lähes käsittämättömiä runoja. Osa on äärimmäisen minimalistisia, lähes haikumaisia. Osa runoista herättää vahvoja mielikuvia, monet ovat ihanan sympaattisia..."


Blogistanian Globalia

3 pistettä: Takashi Hiraide: Kissavieras (Kustantamo S&S)
"Kissat ovat arvoituksia, samoin tämä kirja. Kissavieras on Chibin tavoin kiehtova ja salaperäinen, siro ja sulavalinjainen, pieni, mutta persoonallinen."

2 pistettä: Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois (Atena)
"Romaani ei ole tulevaisuuden vaan menneisyyden dystopia. Se on rujo, tunteellinen ja visuaalinen, murheellinen ja kouraisevan raskas - ja silti, kaikesta huolimatta, toiveikas."

1 piste: Linn Ullmann: Rauhattomat (Like)
"Harvoin pääsee lukemaan näin liikuttavaa, rehellistä ja lämmintä tarinaa epätäydellisistä muistoista, epäsovinnaisesta perheestä ja pyyteettömästä rakkaudesta."


Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava)  
"Kirjasta aistii, että sitä varten on tehty runsaasti taustatyötä, ja Peetun ajatukset ja tunteet on kuvattu tarkasti ja hienovaraisesti. Kaiken kaikkiaan hieno kirja aivan liian vähän kirjallisuudessa käsitellystä aiheesta!"

2 pistettä: Elina Hirvonen & Ville Tietäväinen: Näkymätön (Lasten Keskus)
"Näkymätön on viiltävän rehellinen, koskettava ja järkyttäväkin tarina siitä, miltä kiusatusta lapsesta voi tuntua. Ja mikä parasta: kirja ei vain kauhistele kiusaamista vaan tarjoaa myös lohtua ja ratkaisun tilanteeseen." 

1 piste: Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä (Teos)
"...runsas ja mielikuvituksellinen, täynnä värien loistoa, arvoituksellisuutta ja ihmeellisiä olentoja."


Blogistanian Tieto

3 pistettä: Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (Atena) 
"Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Samalla niiden inhimillisyys tekee kirjasta universaalin; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla: haaveilevia, perhekeskeisiä, kunnianhimoisia, rakastavia, julmia, järkeviä, tunteilevia, surevia ja kapinallisia."

torstai 26. tammikuuta 2017

Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä

Seisovat rannalla rivissä
varpaat märissä kivissä
Ikiodottajat.
Ne ovat oottaneet iät ja ajat
että jostain tulisi JOTAIN.

Yksi viime vuoden värikkäimmistä, sympaattisimmista ja hupsuimmista lastenkirjoista on ehdottomasti Ulf Starkin kirjoittama (Liisa Ryömän suomentama) ja Linda Bondestamin kuvittama Ennen näkymättömiä eläimiä. Runokirja esittelee toinen toistaan ihmeellisempiä ja mielikuvituksellisempia olentoja, otuksia ja öttimöntiäisiä, karvaturreja, hirviöitä, Hämyjä, Hyssyjä ja Kätkölumouksia.

Linda Bondestam on ehdottomasti yksi suosikkikuvittajistani mitä lastenkirjoihin tulee. Tämäkin kirja on täynnä kirkkaita ja yllättäviä värejä, kollaasimaisesti rakennettuja aukeamia täynnä yksityiskohtia sekä ilmeikkäitä, mitä erikoisempia hahmoja.

Omia suosikkejani otusten joukossa olivat mm. nämä pikkuruiset "Samiskaiset", jotka elelevät punertavassa lammessa ja ovat niin samanlaisia, että Kun ne koettavat sanoa "eri", niin siitäkin tulee "sama". 

Osa runoista on melkein nonsensen puolelle menevää höpsötystä ja riemukasta kielellä leikittelyä. Osa on hassuja ja sympaattisia, osa jopa yllättävän synkkiä. Kuolemaakin käsitellään:

"Kuinkala" kiipeää puuhun ja kuuluttaa: Kuinka suuri on maailma, kuinka äkkiä päättyy elämä! Mikä sitten eteen? - No se sukeltaa takaisin veteen. Kuvassa Kuinkalan sukellus onkin päättymässä ketun suuhun.

Kirjan otukset ovat ilosta lirkuttelevia, maailmaa ihmetteleviä ja elämäniloisia, mutta myös ujoja, yksinäisiä ja surullisia.


Yllätyin siitä, miten innoissaan 4-vuotiaskin oli kirjasta. Vaikka osa runoista oli vielä hieman liian abstrakteja hänelle, osa sai hänet nauramaan ääneen. Tutkimme yhdessä värikkäiden kuvien yllättäviä yksityiskohtia ja ihmettelimme, miten hassuja ja outoja otukset olivat.


Tyttären ehdoton suosikki oli "Könttökinttu", torakoita ja tarakoita syövä, luurankojalkainen örmykkä, joka juo omia kyynelkarpaloitaan ja päälle röyhtäisee.


Ulf Stark ja Linda Bondestam esittelivät kirjaansa Helsingin kirjamessuilla viime syksynä. Bondestam kertoi mm. miten vaikeaa osa hahmoista oli kuvitella ja piirtää, esim. "Moksiskaani" ei vain ottanut muodostuakseen. Lopullinen hahmo onkin vain pikkuruinen siluetti taivaanrannassa ja lukija saa itse kuvitella, miltä se näyttää:


Ulf Stark & Linda Bondestam kirjamessuilla 2016
Ennen näkymättömiä eläimiä on runsas ja mielikuvituksellinen, täynnä värien loistoa, arvoituksellisuutta ja ihmeellisiä olentoja. Mikä parasta, tätä kirjaa lukiessa on päästy käyttämään aivan erityistä kirjanmerkkiä: Bondestamin tyttärelleni kirjamessuilla piirtämää pientä otuskorttia. :)


Kirja oli Ruotsissa August-palkintoehdokkaana. Sitä on luettu myös mm. Värikäs päivä Lastenkirjablogissa ja Viihdevintiöissä.


Ulf Stark & Linda Bondestam: Ennen näkymättömiä eläimiä. Teos. 2016. 56 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Djur som ingen sett
Suomentaja: Liisa Ryömä

Teos: Ennen näkymättömiä eläimiä
Teos: Ulf Stark 
Teos: Linda Bondestam

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi



Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta arvostelu on antanut odottaa itseään. Tämä on niitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa mitään sortumatta ylisanojen tulvaan ja ylettömään hehkutukseen.

Romaanille nimensä antanut henkilö, Lempi, on hurja, rohkea, valovoimainen ja kaunis nainen ja tavallaan romaanin päähenkilö, vaikka kerronta sijoittuu pääosin aikaan, kun Lempi on poissa. Lisäksi Lempi nähdään vain ja ainoastaan kolmen muun henkilön silmien kautta. 

Yksi heistä on aviomies Viljami, jonka onnellista, intohimoista liittoa Lempin kanssa kestää vain puolisen vuotta ennen kuin Lapin sota syttyy ja kutsu rintamalle kuuluu. Toinen näkökulma on Ellin, pariskunnan kotiapulaisen, joka jää Viljamin lähdettyä sotaan hoitamaan maatilaa, ottopoika Anteroa ja raskaana olevaa Lempiä. Kolmanneksi ääneen pääsee Lempin kaksossisko nimeltä Sisko, joka valitsee puolisonsa toisin ja päätyy Saksaan.

Lempin lisäksi kyse on myös lemmestä, siis rakkaudesta ja siitä, millaisia muotoja se voi ottaa ja miten käsitys rakkaudesta voi vääristyä, muuttua pahaksi ja pakottaa epätoivoisiin tekoihin.

Kirjan ytimessä on arvoitus: Lempi on kadonnut ja jättänyt lapsensa, aviomiehensä tilan ja perheen kodin Ellin vastuulle. Huhut kertovat, että hänkin lähti saksalaissotilaiden matkaan. Toiset huhut väittävät hänen kuolleen. Kuva Lempistä muodostuu vähitellen muiden kautta, mutta todellinen Lempi jää etäiseksi. Viljamin, Ellin ja Siskon suhde Lempiin kertoo kenties enemmän heistä itsestään kuin Lempistä.

Romaanin kiehtovin, ristiriitaisin ja monikerroksisin hahmo on Elli. Turun kirjamessuilla Minna Rytisalo kuvaili Elliä osattomaksi maailmassa. Elli kyllä osaa rakastaa, mutta hänen rakkautensa on pääosin tuhoisaa, syövyttävää. Lapsia Elli tosin rakastaa pyyteettömästi, mutkattomasti, mutta ei kenties itse tunnista tekojaan ja tunnettaan rakkaudeksi.

Alussa kirjan tyyli hieman tökki ja ärsytti. Kerronta rönsyili ja muistutti tajunnanvirtaa. Lauseet olivat pitkiä ja runsaasti pilkutettuja. Mutta pian tarinan virta alkoi kantaa, kun siihen vain heittäytyi mukaan. Lopulta huomasin, että se mikä alussa ärsytti, lopulta ihastutti. Suosikkikielijuttuni kirjassa olivat lauseet, jotka jäivät tavallaan kesken tai niistä aivan kuin puuttui jokin sana: "Taivaalla sellainen yö ettei muualla." tai "...miehen kasvoilla on ilme ettei ikinä ennen.". Ehkä tuo on jokin murrejuttu, en tiedä, mutta vaikuttava tyylikeino se ainakin oli.

Lempistä tuli mieleen muutama muu melko tuore kotimainen romaani. Kielestä tuli heti mieleen Anni Kytömäen Kultarinta - samanlaista suomalaisen luonnon ja maaseudun maalailua. Aiheesta ja juonesta tuli mieleen Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta - siinäkin on nuorta rakkautta, jonka sota repii palasiksi (ja siinäkin on Viljami!). Kolmen eri henkilön näkökulman limittyminen taas toi mieleen Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Ja siis em. kolme kirjaa ovat kaikki omia suosikkejani viime vuosilta, mutta Lempi ei todellakaan jää niiden varjoon tässä vertailussa!

En siis voi kuin liittyä mukaan kirjaa kehuneiden laajaan joukkoon. Kaunis, lempeä, voimakas ja järisyttävä teos siitä, kuinka elämä ei aina - tai useinkaan - mene niin kuin kuvitteli tai odotti.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus. 2016. 234 sivua.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Yhden lapsen politiikka on vaikuttanut jokaiseen kiinalaiseen, mutta sen ankarimmat ajat ovat ohi. […] Aborttien ”normaalius” sekä paikallisviranomaisten mielivaltaiset teot odottavia äitejä ja luvattomia lapsia kohtaan tuskin loppuvat kokonaan, ennen kuin valtiollinen syntyvyydensääntely päättyy.

Blogitauko ei ole koskaan blogihistoriani aikana tainnut venähtää näin pitkäksi; edellisestä postauksesta on vierähtänyt yli kuukausi! Täällä ollaan yhä, vaikkakin elämäntilanne melko radikaalisti muuttuneena. Kirjoja on tullut luettua entiseen tahtiin, mutta bloggaaminen on jäänyt vähemmälle.

Mari Mannisen Tieto-Finlandia-voittajasta on kuitenkin pakko kirjoittaa. Lupasin itselleni viime vuonna (vai olikohan se jo toissa vuonna...) että yritän lukea enemmän hyviä, laadukkaita tietokirjoja. Pettymyksekseni huomasin viime vuoden luettujen kirjojen listaa silmäillessäni, että tietokirjallisuutta on taas mukana hävettävän vähän - uusi yritys siis tänä vuonna! Itse asiassa nytkin on eräs tietokirja kesken, vuonna 2015 Tieto-Finlandian voittaneen Tapio Tammisen varhaisempi teos, Islamin aseeton soturi, joka kertoo aseettomasta vastarintaliikkeestä ja sen johtajasta Pakistanissa viime vuosisadan alkupuolella.

Mutta nyt siis itse asiaan, eli Mannisen teokseen. Yhden lapsen kansa on ehkä siinä mielessä hieman yllättäväkin valinta Tieto-Finlandia-voittajaksi, että sen aihepiiri tuntuu suomalaisnäkökulmasta melko etäiseltä ja vieraalta. Yhden lapsen politiikka ja sen vaikutukset Kiinan yhteiskuntaan ovat toki kiehtova aihe, mutta ei kai Kiinan väestöpolitiikalla ole esimerkiksi suomalaisiin juurikaan vaikutusta - vai onko? 

Mannisen kirjan luettuani en ihmettele valintaa yhtään. Kyllä, Kiinan väestöpolitiikka vaikuttaa itse asiassa koko maailmaan. Mutta Manninen ei kauhistele tai asetu tilanteen yläpuolelle, vaikka hän lähestyykin aihetta ulkopuolisen näkökulmasta. Hän avaa yhden lapsen politiikkaa perheiden ja yksittäisen ihmisen kautta. Hän menee suoraan perheiden koteihin, kuvailee arkea ja samalla kertoo kuin vaivihkaa perheen tarinan. Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Samalla niiden inhimillisyys tekee kirjasta universaalin; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla: haaveilevia, perhekeskeisiä, kunnianhimoisia, rakastavia, julmia, järkeviä, tunteilevia, surevia ja kapinallisia.

Kirjasta voi aistia, miten valtavasti aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Vaikka Manninen on peräisin hyvin toisenlaisesta kulttuurista, hän on silti sinnikkäästi pyrkinyt ja onnistuneesti päässyt tavallisten kiinalaisten henkilökohtaisten, arkojen ja kivuliaidenkin elämäntilanteiden ja muistojen äärelle. Joidenkin haastateltavien tarinat jäävät mieleen pitkäksi aikaa:

- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. Se oli joskus illalla seitsemän tai kahdeksan aikaan. Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.

Silti Manninen ei juurikaan moralisoi, vaikka kritisoikin yhden lapsen politiikkaa sekä sen arvioitua pienemmän vaikutuksen että sen aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen takia (abortit, hylätyt vauvat, kaltoinkohdellut tytöt, paperittomat "liikalapset"...). 

Manninen kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti, ja raskaasta aiheesta huolimatta kirjaa on helppo lukea. Opin paljon uutta Kiinasta ja sen kulttuurista ja ennen kaikkea pääsin kurkistamaan yhteen maailman laajimmista väestöpoliittisista kokeiluista yksilöiden kokemusten kautta. Kirjan haastateltavien tarinat tulivat lähelle ja koskettivat. Olen täysin samaa mieltä voittajan valinneen Jörn Donnerin kanssa, "riipaiseva ja liikuttava kirja".

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Atena. 2016. 205 sivua.