keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Linn Ullmann: Rauhattomat

Kun kirjoittaa todellisista henkilöistä, kuten vanhemmista, lapsista, rakastetuista, ystävistä, vihamiehistä, sedistä, veljistä tai satunnaisista ohikulkijoista, heistä on pakko tehdä fiktiivisiä. Luulen että se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa. Muistaminen on sitä että katselee ympärilleen, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta yhtä hämmästyneenä.

Linn Ullmannin romaani rakentuu muistoista. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen, mutta luokitellaan silti fiktioksi. Siinä ei ole mitään, mikä ei voisi olla totta. Mutta muistot ovat epäluotettavia, vääristyneitä kummajaisia. Ullmann muistaa, mitä tapahtui, tai luulee muistavansa, mutta jotakin olen varmasti keksinyt, hän toteaa, ja osa on muiden kertomia tarinoita, muistoja muistoista.

Aina kun Linn Ullmannista puhutaan, tämän vanhemmat tulevat väistämättä jossain vaiheessa puheeksi. Näyttelijä Liv Ullmannin ja ohjaaja Ingmar Bergmanin tytär saa pakostakin vastailla kysymyksiin kuuluisasta äidistään ja ennen kaikkea isästään. Heistä tämäkin kirja kertoo, vaikka Ullmann totesikin Helsingin kirjamessuilla, että hänen mielestään parasta palautetta on se, kun lukijat tulevat kertomaan, että heidänkin isänsä ja äitinsä on ollut juuri samanlainen. Ullmann sanoi toivovansa, että Rauhattomia luettaisiin fiktiivisenä romaanina, ei omaelämäkerrallisena lapsuustilityksenä. Siksi kirjan henkilötkin ovat nimettömiä; he voisivat ainakin teoriassa olla ketä tahansa.

Romaanin tytön lapsuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen. Ensinnäkin isällä on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri. Vanhoilla päivillään isä ajaa Fårössä meren rantaa pitkin isolla punaisella naistenpyörällä. Säntillisyys on aina ollut isälle tärkeää, minkäänlaista myöhästymistä tai improvisointia ei sallita. Siispä tytär ymmärtää huolestua, kun isä myöhästyy sovitusta tapaamisesta 17 minuutin verran.

Tyttärellä ja isällä on projekti: he aikovat kirjoittaa isän vanhenemisesta kirjan. Tytär ehtii nauhoittaa kuuden nauhan verran keskusteluja ennen kuin isä on liian huonokuntoinen haastateltavaksi. Noiden haastattelupätkien luurangon ympärille Ullmann saa rakennettua tämän runsaan ja rikkaan romaanin. Vanheneminen on siinä vain yksi teema muiden joukossa. Ytimessä on perhe, joka ei koskaan ole ollut perhe perinteisessä mielessä: tytön isä ja äiti eivät missään vaiheessa ole naimisissa tai vietä aikaa perheenä yhdessä lapsensa kanssa. Isä ei aina osaa olla isällinen vaan tuijottaa pikkutyttöään kauhistuneen uteliaana. Äiti ei aina osaa olla äidillinen vaan lähtee luomaan uraa maailmalle ja jättää kaipuusta pakahtuvan tyttärensä erinäisten lapsenvahtien hoiviin.

Linn Ullmann Helsingin kirjamessuilla 2016
Tytön vanhemmat viettävät boheemia, sosiaalista elämää, mutta silti yksinäisyydellä ja hylätyksi tulemisen pelolla on suuri rooli heidän elämässään. Ja vaikka lapsi tuntuu jäävän monesti taka-alalle, kirjasta välittyy silti valtava määrä rakkautta, lämpöä ja välittämistä. Tavallaan romaani on kunnianosoitus tai rakkaudenosoitus tytön äidille ja isälle, kaikkine vikoineen ja oikkuineen. Harvoin pääsee lukemaan näin liikuttavaa, rehellistä ja lämmintä tarinaa epätäydellisistä muistoista, epäsovinnaisesta perheestä ja pyyteettömästä rakkaudesta.

Suomentaja Katriina Huttunen on syystäkin Jarl Hellemann -palkintoehdokkaana kirjan suomennoksesta. Sulava, kaunis kieli tempaa mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Linn Ullmann: Rauhattomat. Like. 2016. 381 sivua.
Norjankielinen alkuteos: De urolige
Suomentaja: Katriina Huttunen
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Like: Rauhattomat
Like: Linn Ullmann
Savon Sanomat: Rauhattomat
Yle: "Linn Ullmannin kirja kertoo kuuluisista vanhemmista, mutta siitä ei saa puhua"

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Tim Walker: Lost in Suomi

...samana iltana hän toi meille puhtaita lakanoita, jotka piti viikata. Se oli toinen suomalainen sisäurheilulaji, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Ajan mittaan opin suorittamaan vaiheikkaan viikkausnäytöksen vaikka silmät kiinni. Tosin en vieläkään ole varma, pitäisikö tästä olla ylpeä.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että lakananveto ja viikkaaminen on jokin suomalainen (tai pohjoiseurooppalainen) erikoisuus. Kuukausiliite teki keväällä aiheesta jutun, joka herätti keskustelua myös omassa perheessäni ja lähipiirissäni. Vaikutti siltä, että suomalaisille lakananveto on itsestäänselvyys, johon liittyy vahvoja mielipiteitä. Lakanoiden oikeaoppinen vetäminen ja viikkaaminen on kulttuurinen outous, joka herättää hämmentävän paljon tunteita.

Tällaisista kulttuurisista outouksista kertoo amerikkalaisen opettajan, bloggaajan, perheenisän ja esikoiskirjailijan Tim Walkerin teos Lost in Suomi, joka ilmestyi samaan aikaan myös englanniksi nimellä Lost in Finland. Helsingin kirjamessuilla Walker nauratti yleisöä kertomalla muutaman esimerkin kirjassaan kuvaamista tilanteista, joissa hän on tuntenut itsensä eksyneeksi suomalaisessa kulttuurissa.

Kirjailija Tim Walker Helsingin kirjamessuilla 30.10. Haastattelijana Mirjam Ilvas.
Kirjassa Walker ihmettelee muun muassa sitä, kuinka työtovereita saa/kuuluu tervehtiä Suomessa vain kerran saman päivän aikana (useampi tervehdys on liioittelua ja saatetaan tulkita suorastaan epäkohteliaaksi!), mikä on opettajainhuoneen kahvinjuontietiketti ja miksi entistä presidenttiä ei saa olla huomaavinaankaan, kun tämä kävelee kadulla vastaan (ei tietenkään!). Sauna, kaamos, marjastus, yletön jäätelönsyönti ja vanhempainvapaan ihme tulee kaikki käsiteltyä samaan lämpimään, arkiseen, humoristiseen tyyliin.

Anekdoottien taustalla kulkee tarina siitä, kuinka Walker tutustui suomalaiseen vaimoonsa, muutti Suomeen, ryhtyi opettajaksi huipputason koulutusjärjestelmästään tunnetussa maassa ja päätyi lopulta kuopiolaiseen leikkipuistoon ihmettelemään sitä, missä kaikki muut koti-isät olivat.

Lost in Suomi on hymyilyttävä hyvän mielen kirja täynnä osuvia huomioita Suomesta ja suomalaisuudesta. Lukiessa nauroin ääneen ja samalla minut valtasi jännä ylpeyden tunne: Suomi voi näyttäytyä muualta tulleen silmin hyvällä tavalla hassulta. Ja onhan se nyt aika siistiä, että suomalaiset juovat eniten kahvia maailmassa ja että pikkulapset passitetaan päiväkodissa ulos leikkimään niin rankkasateella kuin paukkupakkasellakin. Kirja tarjoaa erinomaisen katsauksen Suomen outouksiin muista kulttuureista tuleville ja se on oivallinen muistutus myös siitä, että asiat joita itse pitää usein itsestäänselvyytenä (mattotelineet! tuuletusparvekkeet!) voivat olla ulkomaalaisille käsittämättömiä, ihmeellisiä ja hämmennystä herättäviä. 

Tim Walker: Lost in Suomi. Kustantamo S&S. 2016. 207 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Lost in Finland
Suomentaja: Maija Kauhanen 
Kustantamolle kiitos arvostelukappaleesta! 

Kustantamo S&S: Lost in Suomi
Kustantamo S&S: Tim Walker
Tim Walkerin blogi Taught by Finland