torstai 31. maaliskuuta 2011

30 days of books / 30 päivää kirjoja

Minäkin nappasin P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saralta tämän kuukauden mittaisen haasteen. Tavoitteena on siis kertoa listan mukaan lukemistaan kirjoista jokaisena kuukauden päivänä.

Haasteeseen osallistuu Saran lisäksi ainakin SannaKatja/Lumiomena, Kuutar, Laura, Jossu sekä Hanna M., joka on ansioitunut myös listan suomentajana! :)

Huomenna on huhtikuun 1. päivä, eli silloin on vuorossa ei sen enempää tai vähempää kuin viime vuoden parhaimmistoa.

Day 01Best book you read last year
Day 02A book that you’ve read more than 3 times
Day 03Your favourite series
Day 04Favourite book of your favourite series
Day 05A book that makes you happy
Day 06A book that makes you sad
Day 07Most underrated book
Day 08Most overrated book
Day 09A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10Favourite classic book
Day 11 A book you hated
Day 12A book you used to love but don’t anymore
Day 13Your favourite writer
Day 14Favourite book of your favourite writer
Day 15Favourite male character
Day 16Favourite female character
Day 17Favourite quote from your favourite book
Day 18A book that disappointed you
Day 19Favourite book turned into a movie
Day 20Favourite romance book
Day 21Favourite book from your childhood
Day 22Favourite book you own
Day 23A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24A book that you wish more people would’ve read
Day 25A character who you can relate to the most
Day 26A book that changed your opinion about something
Day 27The most surprising plot twist or ending
Day 28Favourite title
Day 29A book everyone hated but you liked
Day 30Your favourite book of all time

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Joyce Carol Oates: Rape, A Love Story

After she was gang-raped, kicked and beaten and left to die on the floor of the filthy boathouse at Rocky Point Park. After she was dragged into the boathouse by the five drunken guys - unless there were six, or seven - and her twelve-year-old daughter with her screaming Let us go! Don't hurt us! Please don't hurt us! [...] After she'd begged them to leave her daughter alone and they'd laughed at her.

You don't need to read more than the first short chapter of this novella to find yourself amazed by the author's ability to construct a story. The first chapter begins with the quote above and slowly but surely leads the reader through the events around which the entire novella revolves: the rape of Teena Maguire, witnessed by her 12-year-old daughter, and the consequent court case and public disapproval - towards Teena, the victim.

The first chapter sets the tone of the entire novel. At first, the story is told from a sympathetic point of view, but it soon changes into an opposing perspective, echoing the opinions of the people who are against Teena:

After she'd teased them. Provoked them. Bad judgment. Must've been drinking. The way she was dressed. The way Teena Maguire often dressed. Summer nights, especially.

Finally, the tone becomes accusing, angry:

What kind of mother would drag her young daughter with her to a drunken party and then on foot through Rocky Point Park at that hour, what kind of poor judgment, she's lucky it wasn't worse what happened to her, and what happened to the girl, [...]

The first chapter ends with a repetition of the beginning and with the narrator addressing Teena's daughter, Bethel:

Some of the things that would be said of your mother Teena Maguire after she was gang-raped, kicked and beaten and left to die on the floor of the filthy boathouse at Rocky Point Park in the early minutes of July 5, 1996.

Now that I've quoted far too much of the novella, I'll make my review short: read this book! It is about the rape of a woman, yes. But it is also - as the name implies - a kind of love story. The Finnish translation of the title is Kosto, or Revenge - which is also an understandable choice, but reduces the provocative shock factor of the name. The novella tackles an important and controversial social theme: the treatment of rape victims and the surprisingly insignificant penalties that rapists receive in court.

I've read two books by Joyce Carol Oates before, several years ago. Zombie was a disturbing psychological thriller about a serial killer and Black Water was a strange story about a young woman who meets an interesting man, gets into the car with him and soon finds herself drowning as the car crashes off the road and into the water. I don't remember very much about those books, except that I was half horrified, half impressed by the stories.

 Joyce Carol Oates: Rape: A Love Story. Carroll & Graf. 2003.

Links:
Celestial Timepiece: Joyce Carol Oates' Home Page
Harper Collins: Joyce Carol Oates
Wikipedia: Joyce Carol Oates
Buy Rape: A Love Story from The Book Depository

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Kulkue pysähtyi SalaBurgerin grillin eteen. Paikalle kerääntyi väkeä valmiina pilkkaamaan. "Hyvät ystävät", joukon johtaja sanoi osoittaen sanansa kaikelle kansalle. Saarna ei kyllä jatkuisi pitkään, ajatteli Toby, sillä Laskivesilaguunin asukkaat eivät sitä sietäisi. "Rakkaat ystävät. Minun nimeni on Aatami Ensimmäinen. Minäkin olin ennen ateisti, materialistinen lihansyöjä. Niin kuin te, minäkin ajattelin, että ihminen on kaiken olevaisen mitta."
"Iho umpeen, ekofriikki!" joku huusi. Aatami Ensimmäinen ei ollut kuulevinaan.

Tämä on 200. blogikirjoitukseni! Ajattelin ensin juhlistaa rajapyykkiä järjestämällä blogihistoriani ensimmäisen arvonnan, mutta arvontoja on tällä hetkellä meneillään niin monta (vilkaiskaapa vaikka linkkilistaa oikealla!), että taidan odotella vähemmän ruuhkaista ajankohtaa. Sitä paitsi kärsin arvottavan tavaran puutteesta, eli ensin pitäisi löytää sopiva kirjamainen palkinto. :) No, vielä tässä ehtii kevään mittaan...

Mutta siirrytään siis varsinaiseen asiaan, eli Margaret Atwoodiin. Herran tarhurit on Atwoodin uusin romaani ja suomennos ilmestyi viime vuonna. Romaani alkaa vuonna kaksikymmentäviisi, Tulvan vuonna. Maapallon yli pyyhkäisee Vedetön tulva, eli tuhoisa pandemia, joka tappaa suurimman osan maailman väestöstä. Yksi eloonjääneistä on Toby (jota luulin kirjan alussa toistuvasti mieheksi!). Toby kiipeää aamuisin talonsa katolle katselemaan auringonnousua ja tähyilemään muuta elämää. Haaskalintujen ja villiintyneiden koristekasvien lisäksi ympärillä vilisee geenimanipuloituja kudzuperhosia, pesunäätiä ja vihreitä kaneja. Ruuaksi olisi tarjolla multimarjoja ja bananaksia. Suomentaja Kristiina Drews on päässyt keksimään mahtavia uusia sanoja. :)

Ennen Tulvaa Toby on kuulunut Herran tarhureiden uskonnolliseen lahkoon, jonka toiminta perustuu ekologisuuteen, kasvissyöntiin ja luomutuotteiden viljelemiseen. Toinen eloonjäänyt entinen tarhuri on Ren, joka Tulvan iskiessä jää lukkojen taakse Pyrstömaailmaan, eräänlaiseen bordelliin.

Tobyn ja Renin erilliset tarinat avautuvat lukijalle vähitellen. Kerrontaa rytmittävät paitsi vaihtuvat kertojat myös kappaleiden väleihin sirotellut Aatami Ensimmäisen (Tarhurien eräänlainen johtaja) saarnat sekä Tarhurien suullisen perimätiedon virsikirjasta peräisin olevien virsien sanat. Ajassa hypätään välillä taaksepäin Tulvaa edeltävään aikaan ja kuvaillaan ihmisten itsekkyyttä ja yhteiskunnan rappiota; sitä, miten tähän on tultu.

Satuin juuri lukemaan romaanin kuvausta pandemian etenemisestä kun seurasin TV-uutisista Japanin tapahtumia. Kirjan tapahtumat olivat kaamealla tavalla hyvin samanlaiset Japanin katastrofin etenemisen kanssa: kännykkäyhteydet tukkeutuivat, sähköt menivät, joukkoliikenne ei enää kulkenut, kaupoista loppui ruoka... Lukiessa sai siis ihan konkreettisen muistutuksen siitä, miten todellinen vastaavanlainen katastrofi voisi tulevaisuudessa olla.

Vaikka romaani oli hirvittävällä tavalla ajankohtainen, en ollut muuten täysin vakuuttunut. Tarina viihdytti, mutta ei lumonnut. Orjattaresi oli minusta parempi tulevaisuuden dystooppinen kuvaus; siinä ihmiskunta ei tosin tuhoutunut, mutta oli kuitenkin sukupuuton partaalla ja yhteiskuntaa valvoi julma koneisto. Herran tarhureissa pisti ehkä silmään juuri se, miten anarkistiselta yhteiskunta vaikutti. Kirjassa ei mainita sanallakaan minkäänlaista hallitusta, presidenttiä tai muuta johtajaa. Turvallisuuspoliisi TurPon miehet pitävät yllä jonkinlaista kuria ja järjestystä, mutta melko mielivaltaisesti.

En ole lukenut Herran tarhurien sisarteosta, Oryx ja Crakea. Kirjat kertovat ilmeisesti suunnilleen samoista tapahtumista, mutta eri henkilöiden kautta. Ainakin marjis on kirjoittanut omassa arviossaan, että O&C kannattaa lukea ensin, eli ehkä olisin saanut tästä kirjasta enemmän irti jos olisin lukenut nämä "oikeassa" järjestyksessä. Mutta O&C on siis vielä lukulistalla...

Margaret Atwood: Herran tarhurit. Otava. 2010.
Englanninkielinen alkuteos: The Year of the Flood
Suomentaja: Kristiina Drews

Linkit:
Otava: Herran tarhurit
HS kirjat: "Hätähuuto paremman maailman puolesta"
Kirjavinkit.fi: Herran tarhurit
Wikipedia: Margaret Atwood

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Thomas katsoo itseään peilin ruskeasta lasista, mikä irve naamalla. Bacon kirjoitti: apinan rumuutta lisää että se on ihmisen näköinen. Thomas muistaa unensa, jossa kuoppaan kaadettiin monta kärryllistä multaa, mutta hauta se ei ollut, ei ollut pappia eikä veisattu virttä. Kyläläiset istuvat kirkossa Jumalan pelko painaa selät kyyryyn, mutta he uskovat että katto suojaa myös tulikiveltä.

Tämä on varmasti erikoisin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Olin lukenut tästä etukäteen useita positiivisia arvosteluja muista blogeista, joten odotukset olivat (taas vaihteeksi) korkealla. En ehkä kuitenkaan ollut varautunut kirjan erikoiseen tyyliin: runolliseen tajunnanvirtaan, epätavallisiin lauserakenteisiin, välimerkkien puutteeseen ja kesken päättyviin lauseisiin.

Kirjan nimen perusteella päättelin myös että romaanissa (yllättäen) kerrotaan Charles Darwinin puutarhurista. Fiktiivinen puutarhuri Thomas Davies onkin tärkeä henkilö romaanissa, mutta vain yksi ääni muiden joukossa, kun koko kyläyhteisö pääsee ääneen (Darwinin oikeista puutarhureista on muuten kirjoittanut penjami). Kentiläinen Downen kylä 1870-luvulla huokuu peribrittiläisyyttä parhaimmillaan (ja pahimmillaan). Umpimieliset, vanhanaikaiset ja omaan napaansa tuijottavat kyläläiset paheksuvat puutarhuri Daviesia, jota pidetään jumalattomana mielipuolena. Darwin itse ja hänen evoluutio-oppinsa jää kirjassa taka-alalle, kun kyläläisten ajatukset rajoittuvat pubissa kerrottujen paikallisten juorujen ja kirkossa opitun jumalanpelon välimaastoon.

Uskonnolla on merkittävä rooli kirjan pienessä maailmassa. Puutarhuri Thomas Daviesin kovaa elämää verrataan Raamatun Jobin kärsimyksiin. Kirkkokansan ankean hajun puolestaan voi seuraavan kuvauksen avulla melkein haistaa itsekin:

SUNTIO AVAA kirkon ovet, sisästä työntyy haju, paputuhnuja, lahojen hampaiden hönkäyksiä, ihon ja hiusten ja märkien villavaatteiden lemu, köyhyys johon on uutettu hyvinvoipien talkin, tärkin ja kölninveden aromit, jumalanpalveluksen haju haihtuu sateeseen, kirkkoherra Innes vetää ilmaa keuhkoihinsa kun pysähtyy porraspäähän tervehtimään kirkkoväkeä, Jumala siunatkoon teitä,

Kaiken kaikkiaan taidan kuitenkin olla vähän liian kärsimätön lukija, jotta voisin nauttia täysin näin erikoisesta kielestä ja tyylistä, joka vaatii hidastelua ja maistelua. Lukukokemuksena kirja olikin yllättävän vaativa. Jälkikäteen siitä jäi kuitenkin mieleen brittiläisyys ja kylän ilmapiiri - sen hieman ahdistava ja synkkämielinen, mutta silti sympaattinen ja elävä tunnelma.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava. 2009.

Linkit:
Otava: Herra Darwinin puutarhuri
Kiiltomato: "Kakofoniaa kartanon liepeillä"
HS kirjat: "Henget taistelevat Darwinin puutarhassa"
Wikipedia: Kristina Carlson

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Kun sanoo kalan lihasta, että se on hienoa, että sen maku on hienovarainen ja samalla vivahteikas, että se kutkuttaa ikeniä vaikka ei ole voimakas eikä silti pehmeäkään, kun sanoo, että paahdetun nahan kevyt kitkeryys yhdistettynä tiiviisti yhteen sulautuneiden säikeiden öljymäiseen möyheyteen täyttää suun kaukomaiden aromilla ja tekee grillatusta sardiinista kulinarismin ylistyslaulun, se on vähän sama kuin kuvailisi oopiumin unettavaa vaikutusta. Olennaista ei ole hienous, möyheys, voima eikä öljyisyys vaan villiys.

Muriel Barberyn Siilin eleganssi taisi olla yksi viime vuoden blogatuimmista kirjoista ja jakoi myös melko tehokkaasti lukijoiden mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kulinaristin kuolema on kirjailijan esikoisteos, mutta julkaistiin suomeksi vasta tämän vuoden alussa. Päätöksen kyllä ymmärtää: Siilin eleganssin menestys oli melko taattu ja kiinnostus kirjailijaan heräsi. Kulinaristin kuolema ratsastaa nyt ehkä hieman edellisen suosiolla, koska sen omat ansiot eivät ainakaan minun mielestäni yllä Siilin tasolle.

Minullakin oli Siiliin melko kaksijakoinen mielipide, joten en oikein tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta. Kulinaristin kuolemasta ovat jo bloganneet ja poikkeuksetta pitäneet Jenni, Joana, Katja / Lumiomena, Susa, Teresita, Arja ja Ilse; aavistuksen vähemmän innoissaan on ollut Amma.  Romaanin alkuasetelma on kuitenkin mielenkiintoinen: arvostettu ja ylimielinen ravintolakriitikko Pierre Arthens makaa kuolinvuoteellaan. Elinaikaa on vain päiviä tai tunteja. Arthens ei suinkaan pyri keskittymään viimeisillä hetkillään esim. perheeseensä vaan yrittää sen sijaan palauttaa mieleensä sen kaikista parhaimman makuelämyksen elämänsä varrelta.

Kirjassa kuvaillaan Arthensin mieleenpainuvimpia ruokamuistoja sardiineista tomaatteihin ja ostereista valkoisiin limppuihin. Taivaallista ruokaa ja makujen sinfoniaa kuvaillaan niin antaumuksellisesti, että kirjaa lukiessa tulee suorastaan nälkä. Välillä vedetään kunnolla överiksi ja muistutellaan siitä, että Arthensin ja räiskyvien ruokakuvausten avulla myös lempeästi pilkataan ranskalaista keittiötä ja siihen liittyvää hienostelua ja pröystäilyä.

Lukukokemus jäi silti jotenkin latteaksi. Kulinaristin kuolemassa ei ollut sitä samaa huumoria, mihin ihastuin Siilissä, ja Arthens jäi hahmona lopulta aika etäiseksi ja stereotyyppiseksi. Romaanin satiiri ei ollut sitä kaikista terävintä laatua ja Arthensilta kadonnut makuelämys oli paljastuttuaan jopa hienoinen pettymys, vaikka sillä olikin varmaan lähinnä symbolinen merkitys (josta nyt ei sen enempää, ettei spoilailla...). :) Romaania voisi siis hyvin pitää jonkinlaisena alkupalana tai välipalana Siilin eleganssille, mutta yksin se ei tehnyt ainakaan minuun kovin suurta vaikutusta.

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema. Gummerus. 2011.
Ranskankielinen alkuteos: Une gourmandise
Suomentaja: Lotta Toivanen

Linkit:
Gummerus: Kulinaristin kuolema
Gummerus: Muriel Barbery
Kirjavinkit.fi: Kulinaristin kuolema
Wikipedia: Muriel Barbery

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kansitaidetta

Muissa blogeissa on esitelty kauniita, erikoisia tai muuten vain mieleen jääneitä kirjan kansia. Innostuin itsekin muistelemaan lukemieni kirjojen kansia ja tuijottamaan kirjahyllyni kansitarjontaa. Tässä löydöksiäni:

Haruki Murakamin romaaneja englanninkielisinä pokkareina julkaiseva brittiläinen Vintage-kustantamo vie saman tien ykkössijan kansivertailussa. Kaikkien Murakamien kannet ovat saman tyylisiä: valkoisella pohjalla on jotain mustaa, jotain punaista. Pelkistettyä ja tyylikästä.
Muutkin ovat nostaneet Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen -kirjan kannen esille. Tässä taas värit kiehtovat eniten. Kannessa on samalla jotain lapsellista ja jotain surullista - aivan kuin itse romaanissakin.
Jeanette Wintersonin The Stone Gods -romaanin kannessa on tähtikuviona naishahmo.Yksittäisille tähdille on myös annettu kirjoissa esiintyvien tapahtumapaikkojen nimiä; tästä kuvasta ei kyllä ehkä erotu...

Seija Vilénin romaanin Mangopuun alla -kantta puolestaan koristaa kirjailijan oma maalaus. Tässä taas lämpimät värit vetävät puoleensa ja sopivat hyvin kirjan tunnelmaan.
Ja vielä täytyy nostaa esille Inka Nousiaisen Arvaa ketä ajattelen -romaanin kansi, jossa on Susanna Majurin upea valokuva, joka jatkuu myös takakannen puolelle. Koko kuva löytyy vaikkapa täältä. Tutustuin Majurin valokuviin näyttelyssä joitakin vuosia sitten ja yllätyin positiivisesti, kun yksi lempikirjojeni kansista olikin Majurin käsialaa.


Siirrän haasteen eteenpäin, esitelkääpä muutkin hyllyistänne löytyvää kansitaidetta! :)

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Armanskin oli vaikea sopeutua siihen, että hänen tähtitutkijansa oli kalpea, anorektikon näköinen tyttö, jolla oli sänkitukka ja lävistyksiä nenässä ja kulmakarvoissa. Hänellä oli kahden sentin ampiaistatuointi kaulassa, kiehkura vasemmassa käsivarren hauiksessa ja toinen nilkassa. Joskus, kun hänellä oli ollut olkainpaita yllään, Armanski oli huomannut että lapaluun päälle oli tatuoitu isohko lohikäärme.

Tunnustan heti alkuun, että Stieg Larssonin Millenium-trilogian avausosan lukeminen oli minulle eräänlainen kokeilu. Dekkarit eivät kuulu vakiolukemistooni, mutta olen uteliaana seurannut Larssonin kirjoja ympäröivää hypetystä (josta tulee mieleen Dan Brownin Da Vinci -koodin maailmanvalloitus - sen luin muuten myös vastaavanlaisen uteliaisuuden innoittamana). Asetin kirjalle siis jo etukäteen kohtuuttoman suuret ennakko-odotukset: täytyyhän tässä olla jotain erityistä; eiväthän miljoonat lukijat ympäri maailmaa voi olla väärässä!

En taida kirjoittaa perinteistä arviota kirjasta; niitä löytyy varmasti netistä joka lähtöön. Sen sijaan hyväksikäytän bloggaaja suvereenia oikeutta olla täysin puolueellinen, subjektiivinen ja itsekäs lukija. Eli seuraavassa erään kokemattoman ja epäpätevän dekkarien lukijan subjektiivinen luku/katselukokemus tiivistettynä:

Miehet jotka vihaavat naisia alkaa prologilla, joka on sopivan lyhyt ja mystinen. Vanha mies saa tuntemattomalta lähettäjältä postitse joka vuosi kuivattuja kukkia. Kiinnostus herää...

Sitten se hetkellisesti taas lopahtaa. Romaanin päähenkilö Mikael Blomqvist on juuri hävinnyt oikeusjutun yritysmoguli Wennerströmiä vastaan ja tuomittu herjauksesta tuntuviin sakkoihin. Mikael on ammatiltaan taloustoimittaja, mistä on romaanista yritetty väkisin vääntää mediaseksikäs ammatti. Lukijan sympatiat kerätään Mikaelin puolelle kun paljastuu, että tämä on eräänlainen talousmaailman eräänlainen vastarannan kiiski, yritysjohtajien ja veronkiertäjien rötöksiä paljasteleva rehellisyyden perikuva. Uh... Vanha koulukaveri on humalapäissään kertonut Mikaelille Wennerströmin yrityshuijauksista ja tätä juttua riittääkin sitten vatvottavaksi sivukaupalla. Minulta menivät yrityssaneeraukset, investoinnit, lainakorot ja verot suloisesti sekaisin. Talousrikos ei muutenkaan ole ehkä niitä jännittävimpiä rikostyyppejä...

Ehdin siis jo aluksi ajatella, että onpas harvinaisen lattea alku rikosromaanille. Kirjan suosion salaisuus aukeni vasta hiukan myöhemmin, kun tapahtumat alkoivat rullata kumman vääjäämättömästi eteenpäin. Kuvioihin astuu Lisbeth Salander, epäsosiaalinen tietokoneguru, tunteettoman oloinen hakkeri, jonka ulkonäköä yllä olevassa sitaatissa kuvaillaan. Kovis-stereotyypistä huolimatta Lisbeth oli hämmästyttävän kiehtova, vaikka tyyppi olisi varmaan - irl - melko ärsyttävä tapaus. Salla on kirjoittanut mielenkiintoisen analyysin Lisbethin hahmosta oman arvionsa yhteydessä.

Toimittaja Mikael Blomqvist sukeltaa syvemmälle kirjan varsinaiseen rikokseen, kun hänet värvätään selvittämään entisen teollisuuspomon Henrik Vangerin pojantyttären Harrietin katoamista ja mahdollista murhaa vuosikymmeniä sitten. Vangerin perhe tuntuu koostuvan lähes yksinomaan mustista lampaista, joten "pääpahiksen" löytäminen tuottaakin vaikeuksia.

Olin lukenut kirjasta noin kaksi kolmasosaa, kun sain käsiini siitä tehdyn elokuvan ja (vastoin kaikkia sääntöjä) päätin katsoa sen saman tien ennen kuin luin kirjan loppuun. Elokuvassa romaanin mutkia oli vedetty ronskisti suoriksi, mutta siinä oli toisaalta ehkä juuri sitä tiivistettyä ytimekkyyttä, jota romaanin alussa jäin kaipailemaan. Näyttelijät (erityisesti Lisbethiä esittävä Noomi Rapace) tekevät loistavan työn. Silti elokuvaa vaivasi melkoinen ennalta-arvattavuus - eikä tämä johtunut vain siitä, että olin juuri lukenut samat asiat kirjasta! Todisteena tästä toimi puoliso, joka katsoi elokuvaa kanssani lukematta kirjasta etukäteen riviäkään. Hänkin ilmoitti ääneen aina n. puoli minuuttia etukäteen, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan ja osui aika pitkälti oikeaan...

Elokuvan katsomisen jälkeen kirjan lukeminen jotenkin lopahti ja vaikka luin sen lopulta loppuun, tuntui siltä että kirjailija ei ollut viitsinyt enää keskittyä kunnolla. Henkilöt kompastelivat omaan epäuskottavuuteensa ja kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Romaanin loppu oli kaikin puolin melko kökkö eikä ainakaan lisännyt haluani tarttua seuraaviin osiin. Jälkimaku on siis - hieman yllättäen - pettynyt. Romaanissa oli mielenkiintoiset henkilöt ja vetävä juoni, mutta mielenkiinto ja veto ei vain yltänyt loppuun asti.

Uskallan siis kaikesta huolimatta olla eri mieltä miljoonien muiden lukijoiden kanssa ja sanon, että kiitos, mutta ei kiitos enempää Larssonia minulle. (Sitten koen munamiesmäisen hetken, kun tuntuu siltä, että minunkin pitäisi katsoa itseäni peiliin, syvälle silmiin, ja miettiä, että mitähän minussa oikein on vikana, kun kaikki pitävät tästä ja minä en. :P)

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. WSOY. 2006.
Ruotsinkielinen alkuteos: Man som hatar kvinnor
Suomentaja: Marja Kyrö

StiegLarsson.se
Kirja.fi: Miehet jotka vihaavat naisia
Wikipedia: Stieg Larsson

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita

Katselen elementtitaloa. Sen seinustalta me seitsemänkymmentäluvun lopun kesäaamuina nyhdimme ruohoa Pilvin paksulle marsulle. Sen pommisuojassa me piinasimme muovisotilaiden lihaa atomitulella, kuvittelimme sokaisevan välähdyksen lastenhuoneen ikkunassa, pirstoutuvan lasin ja betonin, liekehtivät Lundia-hyllyt vuodelta 1980 ja sulaneen Rubikin kuution, jossa oli kuusi pikimustaa sivua. [...]
- Muistatko sä, miten tää oli maailman ihanin paikka, josta ei olis koskaan halunnut lähteä?
Luulen muistavani, mutta en sano mitään.

Ooh, mikä kirja! Riku Korhonen on minulle täysin uusi tuttavuus, mutta julistaudun jo yhden kirjan perusteella faniksi. Korhosen esikoisromaani voitti ilmestymisvuotenaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja varmasti ansaitusti!

Korhosen episodiromaanin luvut ovat kuin palapelin paloja, eri asukkaiden näkökulmista kerrottuja lähiötarinoita. Paloista rakentuu pirstaleinen kuva Tora-alhontien varrella asuvista tai asuneista ihmisistä, joita ei aluksi ehkä yhdistä mikään muu kuin katuosoite, yhteinen lähiö. Tai ehkä heillä on sittenkin vielä jotain muuta yhteistä; jokin jaettu nostalgian tunne, menetetyn menneisyyden perään haikaileminen. Tora-alhontien asukeissa kulminoituu yhden sukupolven lapsuus, toisen keski-ikä ja perhe-elämä, kolmannen vanhuus.

Romaanissa ei silti ole kyse mistään perisuomalaisen harmaasta ja ankeasta lähiökuvauksesta vaan mukaan mahtuu runsaasti lämmintä ironiaa ja huumoria - myös mustaa sellaista. Korhonen osaa käyttää kieltä, jollaista lukiessa ei voi muuta kuin hymyillä ja ihailla. Lähiössä järjestettäviä "Sisuseniorien senssit" -illanviettoja kuvaillaan vaikkapa seuraavalla tavalla:

En liioittele paljoakaan sanoessani, että ankeassa salissa leijunut sisuseniorien säärihaavojen imelä kuolionkatku typerrytti minut tajuttomaksi. Ilonpitoon kerääntyneen ryppyisen ruhokasan ytimistä kumpusi kalkkeutuneiden suonien ahdas, unettava suhahtelu. Yhteislaulun ja tuolilla istuen suoritetun infantiilin verryttelyleikin jälkeen ohjelmassa oli kahvin juontia ja ns. vapaata seurustelua.

Episodiromaanin henkilökaarti on laaja ja eri episodien - tai lukujen - henkilöt lomittuvat ja nivoutuvat yhteen yllättävilläkin tavoilla. Lenkkeilijä löytää tuntemattoman miehen housut kintuissa joen rannasta. Pari lukua myöhemmin kerrotaan miehen näkökulmasta, miten tilanteeseen on päädytty. Sitten taas pari lukua myöhemmin on miehen vaimon vuoro liittää palasensa tarinaan. Sitten onkin naapurilla tai naapurin lapsella sanansa sanottavanaan. Tarinoita on yhtä monta kuin henkilöitäkin. Henkilöistä olisi pitänyt melkein piirtää jonkinlainen kartta, että kaikki yhteydet olisi voinut muistaa ja ymmärtää.

Kielen lisäksi pidin kuitenkin erityisesti juuri romaanin haastavasta rakenteesta, vaikka se vaatikin välillä sivujen selaamista taaksepäin (kukas tämä tyyppi taas olikaan??). 70- ja 80-luvuilla kasvaneet saavat varmasti paljon irti myös Korhosen hienosta aikakausikuvauksesta. Minullekin tuli Rubikin kuutioista, länkkärileikeistä ja Leviksistä nostalginen olo, vaikka olen ehkä pikkuisen nuorempaa sukupolvea... :)

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita. Sammakko. 2003.

Linkit:
Sammakko: Riku Korhonen
HS kirjat: "Sukupolveni kohtalonleikki"
Wikipedia: Riku Korhonen

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi

Seinäpaperissa on jotain sellaista, mitä kukaan minun lisäkseni ei voi ymmärtää, eikä koskaan tule ymmärtämään.
Päällyskuvion alaiset himmeät muodot muuttuvat päivä päivältä selkeämmiksi.
Kuvio on aina samanlainen, joskin tavattoman mutkikas.
Näyttää aivan siltä kuin sen takana ryömisi kumara nainen.

Mikäpä sopisi paremmin Kansainväliseen naistenpäivään kuin arvio Charlotte Perkins Gilmanin feministiklassikosta Keltainen seinäpaperi? Luin tämän itse asiassa jo jokin aika sitten, mutta arvio on jäänyt uupumaan, vaikka otinkin kirjasta peräti muistiinpanoja.

Olen lukenut Gilmanilta aiemmin maailman ensimmäiseksi feministiseksi utopiaromaaniksi kutsutun Herlandin, joka kertoo kolmen miehen tekemästä tutkimusmatkasta pelkkien naisten asuttamaan syrjäiseen maahan. Nyt suomennettu Keltainen seinäpaperi ja muita kirjoituksia on kääntäjä Ville-Juhani Sutisen kokoama teos, johon kuuluu Keltainen seinäpaperi -novellin lisäksi useita Gilmanin kirjoittamia esseitä, kirjoituksia ja runoja useilta eri aloilta.

Olen lukenut Keltaisen seinäpaperin joskus englanniksi ja novellin tunnelma palautui taas mieleen, kun luin suomennoksen. Kertojana toimii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta (jota ei 1800-luvun lopulla osattu vielä diagnosoida) kärsivä nainen. Naisen aviomies ja muut (mies)lääkärit pitävät naista heikkohermoisena hysteerikkona, joka ei osaa olla kunnon äiti. Häneltä kielletään kaikki älyllisesti "rasittava" toiminta (esim. kirjoittaminen, lukeminen, ulkoilu, muiden ihmisten tapaaminen) ja hänet pakotetaan pysyttelemään sängyssä. Nainen saa pakkomielteen huoneensa seiniä koristavasta keltaisesta seinäpaperista, kun muutakaan katseltavaa ei ole. Ei ihmekään, että päähenkilön mielenterveys alkaa ihan oikeastikin järkkymään, kun häntä kohdellaan jo valmiiksi kuin vähäjärkistä lasta. Tarina perustuu löyhästi Gilmanin omiin kokemuksiin potilaana.

Kokoelman esseet ja kirjoitukset antavat hyvän kuvan siitä, miten moniin eri yhteiskunnallisiin asioihin Gilman ehti elämänsä aikana puuttua. Kirjoituksissa käsitellään mm. sukupuolten tasa-arvoa, naisten julkista valtaa, koulutusta, ulkonäköpaineita, ruuan tehotuotantoa, eläinten oikeuksia ja monia muita aiheita. Tekstien taso vaihteli: jotkut esseet olivat mielestäni tylsiä, osa selkeästi vanhentuneita ja suomentaja oli välillä ollut huolimaton (kirjoitusvirheiden suuri määrä yllätti!).

Välillä Gilman esittää mielenkiintoisia ennustuksia, joita on jännä peilata nykytilanteeseen. Esseessä "Keittiön luoma mieli" hän ennustaa, että ihmisistä tulee älykkäämpiä ja terveempiä syöjiä, kun yksittäiset keittiöt korvataan tulevaisuudessa "kimmeltävällä laboratoriolla, jossa ihmiskehon vaatimukset täytetään kokonaisvaltaisesti ja kauniisti" ja joissa valmistetaan tehokkaasti "ravinteikasta ruokaa" koko yhteisön käyttöön. Gilmanin ennustus on käynyt siinä määrin toteen, että nykyään moni ruoka tosiaan tuotetaan tiloissa, jotka muistuttavat kimmeltäviä laboratorioita, mutta tehotuotanto ei taida tuottaa sitä maailman ravinteikkainta ruokaa, saati että se tekisi meistä älykkäitä syöjiä!

Gilmanin feminismin pääidea tuntuu olevan sukupuolen häivyttäminen syrjemmälle ihmisyyden tieltä. Esseessä "Nainen ja valtio" Gilman kirjoittaa, että "Emme ole pelkästään miespuolisia tai naispuolisia - siihen pystyvät kaikki eläimetkin - vaan pääasiallinen piirteemme on lajimme, oma ihmisyytemme." Eli kaikkia pitäisi kohdella ensisijaisesti ihmisinä, sitten vasta miehinä ja naisina, koska sukupuoli on toissijainen seikka ja vain yksi inhimillinen piirre muiden joukossa.

Koska näin pitkälle viety tasa-arvo ei kuitenkin ole vielä toteutunut käytännössä, vietetään hyvällä omallatunnolla naistenpäivää! :)

Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi ja muita kirjoituksia. Savukeidas. 2010.
Englanninkielinen alkuteos: The Yellow Wallpaper
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen

Linkit:
Savukeidas: Charlotte Perkins Gilman
Kiiltomato: "Ei täysin ihminen"
Wikipedia: Charlotte Perkins Gilman
Kirjasto.sci.fi: Charlotte Perkins Gilman

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Doris Lessing: Viides lapsi

Hän sanoi Davidille: "Meitä rangaistaan, siinä kaikki."
"Minkä takia?" David kysyi jo varuillaan, sillä Harrietin äänessä oli sävy, jota hän vihasi. 
"Julkeudesta. Siitä että ajattelimme voivamme olla onnellisia. Onnellisia, koska me päätimme, että olisimme onnellisia.
"Roskaa," David sanoi. Vihaisena, koska tällä äänensävyllä puhuva Harriet teki hänet vihaiseksi. "Se oli sattuma. Kuka tahansa olisi voinut saada Benin. Se oli geenimuutos, ei muuta."
"En usko," jatkoi Harriet itsepintaisesti. "Me aioimme olla onnellisia! Kukaan muu ei ole onnellinen, tai en ainakaan ole tavannut, mutta me aioimme olla. Ja niin meihin iski salama."

Luettuani Doris Lessingin kissakirjan, sekä anni.m että Jenni suosittelivat Viidettä lasta. Itse tunnen itseni edelleenkin vähän Lessing-ummikoksi, kun tämä on vasta toinen teos Lessingin kunnioitettavan laajasta tuotannosta, jonka olen lukenut...

Viides lapsi oli lukukokemuksena erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Kirjan juoni on sinällään hyvin arkinen ja tavanomainen, eikä tyylilläkään kikkailla turhia. Silti taustalla oli koko ajan jokin uhkaava tunnelma, ei ehkä ihan kauhuelokuvamainen, mutta melko lähellä kuitenkin.

Harriet ja David rakastuvat toisiinsa lähes ensisilmäyksellä ja jakavat samat kiinnostuksen kohteet ja päämäärät elämässä. Kumpikin haluaa suuren perheen ja paljon pieniä lapsia. Pariskunta ostaa unelmiensa talon ja Harriet synnyttää lyhyessä ajassa neljä lasta, lähipiirin toppuuttelusta huolimatta. Viides lapsi tuottaa kuitenkin ongelmia jo ennen syntymäänsä. Raskaus on vaikea, kun lapsi ei pysy kohdussa paikoillaan. Synnytys on yhtä tuskaa ja sen tuloksena perheen vauvahuoneeseen muuttava Ben aiheuttaa vanhemmissaan hämmennystä ja pelkoa. Ben on väkivaltainen, arvaamaton, kykenemätön tuntemaan empatiaa, ja vihaa läheisyyttä ja hellyyttä. Hän ei tunne syyllisyyttä, vaan pyrkii järjestelmällisesti satuttamaan ja jopa tappamaan ympärillä olevia eläimiä, lapsia ja muita ihmisiä. Harriet ei äitinä osaa rakastaa Beniä, mutta haluaa silti hoitaa tätä jo pelkästään velvollisuudentunnosta.

Romaanissa käsiteltiin melko raskaita ja kiistanalaisia asioita, joita toivoisi ettei omakohtaisesti joutuisi koskaan kokemaan. Entä jos äitinä ei yksinkertaisesti tunne rakkautta lastaan kohtaan? Missä kulkee velvollisuudentunnon raja? Entä jos vaativa ja hankala lapsi vie liikaa aikaa muilta lapsilta tai puolisolta ja muu perhe joutuu kärsimään kohtuuttomasti yhden takia? Missä vaiheessa saa ja täytyy olla niin itsekäs, että päättää luopua yhdestä muiden vuoksi? Voiko tällaista päätöstä edes tehdä?

Lukijakin jää lopulta pohtimaan kysymystä siitä, mikä Ben oikein on. Lapsi - ehkä. Jonkinlainen kummajainen - varmasti. Vaarallinen hirviö? Kaikkien syrjimä perheensä tuhoaja? En tiedä. Muu maailma ei ota Harrietin pelkoja tosissaan, kun Ben kuitenkin pärjää koulussa eikä hänestä löydy mitään lääketieteellistä ongelmaa. David puolestaan pitää Beniä jonkinlaisena ulkoavaruuden mutanttina eikä voi olla syyttämättä vaimoaan lapsen synnyttämisestä. Harriet jää hirveän yksin kamppailemaan jonnekin äidinrakkauden ja velvollisuudentunnon sekä huonon omantunnon ja kauhun välimaastoon.

Lessing on näköjään kirjoittanut romaanille suomentamattoman jatko-osan, Ben, in the World. Täytyypä pistää korvan taakse, jos joskus sattuisi käsiin.

Doris Lessing: Viides lapsi. Otava. 1989.
Englanninkielinen alkuteos: The Fifth Child
Suomentaja: Heidi Järvenpää

Linkit:
Kirjavinkit.fi: Viides lapsi
HS kirjat: "Neljä lasta ja peikko"
HS kirjat: "Lapsipaholainen ja orjantappurakruunu"
Wikipedia: Doris Lessing

tiistai 1. maaliskuuta 2011

The Gorgeous Blogger


Sain tämän blogeissa kiertävän palkinnon Ankilta, kiitos vielä kerran! :) Tässäpä vastauksiani palkinnon mukana kulkeviin kysymyksiin:

1. Milloin aloitit blogisi?
Pistin blogini pystyyn lokakuussa 2008, vaikka tuntuu siltä, kuin se olisi ollu vasta ihan äskettäin. :) Ensimmäisenä kirjoitin Johanna Sinisalon romaanista Linnunaivot. 

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan pääasiassa arvioita ja omia mietteitäni lukemistani kirjoista, mutta viime aikoina mukaan on hiipinyt myös muunlaisia kirjoitelmia, nekin tosin kirjallisuutta koskevia. Yleisesti ottaen olen yrittänyt keskittyä blogissa vain ja ainoastaan kirjoihin ihan vain selkeyden vuoksi.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Ehkä se, että olen alusta asti kirjoittanut englanniksi lukemistani kirjoista myös arviot englanniksi. Koska luen romaaneja kummallakin kielellä, en nähnyt mitään syytä, miksi en voisi myös kirjoittaa kirjasta sillä kielellä, millä olen sen lukenut. Jotenkin tuntuu helpommaltakin kirjoittaa englanninkielisestä kirjasta englanniksi! En tosin tiedä, mitä mieltä lukijat ovat olleet tästä kielten vaihtelusta... ;)

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Olen jo useamman vuoden ajan pitänyt kirjaa lukemistani kirjoista vihkoon ja kirjoittanut niistä yleensä myös jotain omia kommentteja itseäni varten. Jossain vaiheessa ajattelin, että miksen voisi jakaa omia ajatuksiani muidenkin kanssa, kun kuitenkin etsin itse mm. blogeissa kirja-arvioita. Ja siitähän se sitten lähti...

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
En ole varmaan koskaan tyytyväinen blogini ulkoasuun, mutta en oikein jaksa temppuilla sen kanssa. Tunnisteita voisi myös selkiyttää. Haluaisin myös nopeuttaa julkaisutahtiani, jotta se pysyttelisi edes suunnilleen samoilla linjoilla lukutahtini kanssa. Nytkin on taas vaihteeksi 4 kirjaa odottelemassa arviovuoroaan!

Kaikki halukkaat lukijat saavat vapaasti vastata kyselyyn omissa blogeissaan, lukisin mielelläni muidenkin blogitarinoita!