tiistai 27. elokuuta 2013

Marja Björk: Poika

Kansi: Tommi Tukiainen
En vastustanut balettikouluun menoa, koska ajattelin, että näkisin siellä Heidiä. Kaikkea sitä lähtee tekemään tytön takia, kuten vääntelemään itseään vaaleanpunaisessa tutussa, tyttöjen voimistelupuvussa, jossa on pistelevä tylliröyhelö.
En tiennyt, että en voi tykätä Heidistä, koska olen itsekin tyttö.

Iät ja ajat on ollut olemassa raisuja poikatyttöjä. Samoin iät ja ajat on ollut olemassa myös tyttöjä, jotka tuntevat olevansa oikeasti poikia. Marja Björkin romaanin päähenkilö, Marion eli Makke, on kuulunut tähän jälkimmäiseen ryhmään syntymästään saakka.

Tuntuu siltä, että kotimaisessa kaunokirjallisuudessa on suhteellisen vähän transsukupuolisuudesta kertovia teoksia ainakin verrattuna angloamerikkalaiseen kirjallisuuteen. Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia (2009) tavallaan sivuaa aihetta, mutta siinä sukupuoli ja siihen liittyvät rajat eivät ole yhtä keskeisiä teemoja kuin Björkin romaanissa.

Maken näkökulmasta kerrotun romaanin tyyli ärsytti minua alussa, koska se kuulosti välillä niin teennäisen "nuorekkaalta", tiedättehän: kun aikuinen yrittää kirjoittaa teinikieltä uskottavasti, mutta saa kaiken kuulostamaan vain kömpelöltä ja epäaidolta. Mutta en tiedä, totuinko tyyliin vähitellen, vai alkoiko se sittenkin kuulostaa ihan järkevältä. Joka tapauksessa välillä piti jo lukea jonkin lause tai kappale useampaan kertaan, koska siihen kiteytyi niin yksinkertaisen koruttomasti jotakin tärkeää:

Se yritti vedota järkeeni, mutta ei perustellut mitenkään, miksi en voinut kirjoitella rakkauskirjeitä tytöille. Kyllä minä sen silti tajusin. En voinut tehdä niin, koska olin itse tyttö. Sellainen ei vain käynyt laatuun. Tajusin, että maailmassa on jokin järjestelmä, joka romahtaisi, jos niin voisi tehdä.

Romaanissa seurataan Maken elämää lapsuudesta aikuisuuteen, kiintopisteenä sukupuolen ja seksuaalisen identiteetin etsintä. Maken lapsuus on kaikkea muuta kuin helppo, koska väärä sukupuoli vaikuttaa elämään pienestä pitäen. Kun äiti leipoo Maken syntymäpäivänä prinsessalinnakakun ja mummi antaa lahjaksi barbin, juhlapäivä on lopullisesti pilalla. Äiti myös pakottaa Maken laittamaan hameen kouluun ensimmäisenä koulupäivänä, jotta tätä ei luultaisi jatkuvasti pojaksi.

Äiti yrittää parhaansa mukaan kasvattaa vastahakoisesta Makesta tyttöä: hän lahjoo, maanittelee, käskee, uhkailee ja myös raivostuu. Mutta vaikka äidin on vaikea hyväksyä tyttärensä poikamaisuutta, hän myös suojelee tarvittaessa lastaan kynsin hampain ulkopuolisten kyselyiltä ja arvostelulta. Opettajat, tuttavat, vaatekaupan myyjät ja - Maken teini-iässä - myös poliisit saavat kuulla äidiltä kovaa kritiikkiä Maken valinnanvapauden rajoittamisesta. Maken kasvaminen pojaksi tytön sijaan ottaa silti koville.

Jostain syystä jäin pohtimaan nimenomaan tuota äidin roolia Maken elämässä. Vaikka tilanne on tietenkin erilainen, peilasin silti joitakin Maken ja tämän äidin kohtaamia ennakkoluuloja omiin kokemuksiini äitinä. Vaikka minä tai vaimoni emme suhtaudu mitenkään fanaattisesti ns. sukupuolineutraaliin kasvatukseen, meistä ei ole mitenkään kummallista esim. ostaa tyttärellemme vaatteita myös poikien osastolta (miksi se tyttöjen osasto on niin yksipuolisen pinkki?!). Ja voin sanoa, että useammankin kerran on käynyt niin, että myyjä on huomauttanut - tai vielä kassalla erikseen maininnut - että "nämähän ovat sitten pojan housut", vilkaisten samalla arvioivasti tytärtämme. Hassua, miten tarkasti sukupuolirajoja halutaan vetää jo vauva- ja taaperoikäisille... :)

Romaanin takakannen mukaan Björkillä on myös omakohtaista kokemusta aiheesta, koska Poika perustuu hänen oman poikansa kokemuksiin. Maken kertojanääni on kieltämättä todentuntuinen ja persoonallinen, ja lukijan sympatiat ovat alusti asti hänen puolellaan. Romaanista jäi positiivinen jälkimaku: sokeeraavan kannen ja raflaavalta kuulostavan aiheen takaa paljastui selkeä, suorasanainen ja uskottava tarina.

Tämä on muuten Björkin neljäs "P-romaani": edelliset teokset, Posliini, Puuma ja Prole ovat myös käsitelleet kipeitä ja kiperän ajankohtaisia aiheita pedofiliasta ja puumanaisista työläisperheen karuun arkeen. Posliini on muuten yksi ensimmäisistä romaaneista, joita arvostelin blogissani - ja siitä on kohta viisi vuotta aikaa! :)

Useat bloggaajat ovat ehtineet jo lukea Pojan, mm. Jenni S., Mimu, Nanna, Linnea, Susa, Sanna, Booksy, Jori, Hanna ja Ahmu.

Marja Björk: Poika. Like. 2012. 215 sivua.

Like: Poika
Kiiltomato: "Marion, poikani"
Kirjavinkit: Poika

tiistai 20. elokuuta 2013

Leena Krohn: Tainaron

Tai muistin nimen, joka kerran annettiin minulle, ja samassa minua kutsuttiin sillä nimellä, mutta niin kaukaa, etten olisi ikinä ehtinyt perille, vaikka olisin lähtenyt siinä paikassa kulkemaan. Ja kun astiat helisivät keittiössä, istuin jo pöydän ääressä kuten muut.

Tainaron on niitä kirjoja, joista olen kuullut paljon ja jotka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka kauan. Leena Krohnin kohdalla minulla on muutenkin aukko sivistyksessä (kirjailijan tuorein romaani, Hotel Sapiens, vaikuttaa muuten myös todella mielenkiintoiselta!).

Tainaron on mysteeri, johon on vaikea päästä käsiksi. Kirjeromaani koostuu 28 lyhyestä kirjeestä, jotka nimettömäksi jäävä kertoja kirjoittaa yhtä lailla nimettömäksi jäävälle ystävälleen oudosta, hyönteisten asuttamasta Tainaronin kaupungista. Kertoja on itse kaupungissa ulkopuolinen, vieras, ehkäpä eräänlainen maahanmuuttaja, joka kummastelee paikallisten erikoisia tapoja.

Romaani alkaa Tainaronista, eikä lukijalle koskaan selitetä tarkemmin, mikä paikka on kyseessä, miten sinne on päädytty ja miksi. Kaupunki vaikuttaa ajattomalta ja jotenkin pysähtyneeltä. Sitä ei sijoiteta mihinkään toiseen ulottuvuuteen tai maailmaan, eikä tapahtumia aseteta mihinkään tiettyyn aikaan. Tainaron vain on, sitä ei sen kummemmin selitellä tai kytketä meidän maailmaamme. Se on erillinen, selittämätön paikka, ehkä eräänlainen vertaus omasta yhteiskunnastamme.

Kertoja ei muista enää itsekään, mitä varten valkoinen laiva on tuonut hänet Tainaroniin. Yhteys entiseen on katkaistu, eikä kirjeiden vastaanottajakaan vastaa niihin koskaan. Eräänlaisena oppaana kertojalle toimii yksi paikallisista asukkaita, Jäärä. Minulle tuli Jäärästä mieleen vain Turilas ja Jäärä -animaatiosarja, jossa seikkailee kaksi ötökkää. :)


Välillä Tainaronin fantasiamaailman verho raottuu ja sen takaa paljastuu jotain häiritsevän tutunoloista. Romaanin mieleenpainuvimmassa kirjeessä kertoja kuvailee vierailuaan valtavan muurahaiskuningattaren luo, jonka ainoa tehtävä elämässä on synnyttää jatkuvana virtana uusia jälkeläisiä yhteiskuntaan. Kuningatar moittii äkäisesti kertojaa, joka erehtyy luulemaan tätä todelliseksi, tuntevaksi olennoksi:

- Mutta täällä ei ole ketään minua, katsokaa ympärillenne ja ymmärtäkää! Ja tässä, varsinkin tässä on minua vähemmän kuin missään. Te luulette, että minä täytän tämän huoneen. Väärin! Aivan väärin! Sillä minä olen suuri reikä, josta kaupunki kasvaa. Minä olen tie, jota jokaisen on kuljettava! Minä olen suolainen ulappa, josta kaikki nousevat avuttomina, kosteina, ryppyisinä...

Lopulta kertoja poistuu kuningattaren huoneesta läpimärkänä tämän kyynelistä. Vaikuttava kohtaus.

Romaanissa on runsaasti outouksia ja kauniita kummallisuuksia. Kertoja etsii peilikuvasta sieluaan, kuuntelee radiosta asemien välistä kohinaa ja ihailee parvekkeeltaan tuulessa liehuvia valkeita viirejä ja kaupungin kultaisia kupoleita.

Tähän kirjaan oli yllättävän helppo uppoutua ja ihastua ottaen huomioon sen, miten haastavaa sitä oli lukea saati ymmärtää.Vanhaa uuskummaa parhaimmillaan.

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungista. WSOY 1985. 126 sivua.

Kirjavinkit: Tainaron
Wikipedia: Leena Krohn

torstai 1. elokuuta 2013

Kesä- ja heinäkuun luetut, eli vihdoin


Jos pitäisi löytää jokin yhdistävä sana kuvailemaan kesä- ja heinäkuussa lukemiani kirjoja, niin se olisi varmaankin vihdoin. Kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olin aikonut lukea jo pitkään.

Kesälomaa ei ole ollut nimeksikään, joten kirjoille ei ole ollut kesäkuukausina sen enempää aikaa kuin muutenkaan. Kolme heinäkuun viidestä kirjasta luin ihanan lukumaratonpäivän aikana, joka myös opetti minulle yhtä sun toista.

Kesäkuun luetut:
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Craig Thompson: Habibi

Heinäkuun luetut: 
Lynn Flewelling: Casket of Souls
Banana Yoshimoto: Kitchen
Anja Snellman: Aura
Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla   

Lionel Shriverin romaani on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun se tuli hopealle Blogistanian Globalia -äänestyksessä 2011. Luotin kirjabloggaajien enemmistön hyvään makuun - ja se kannatti: kirja ei ainakaan jättänyt kylmäksi. Craig Thompsonin Habibi on samoin odottanut vuoroaan jo kauan, kunnes eräs kaukana asuva ystäväni itseään säästämättä raahasi sen viikonloppureissullaan minulle (ei mikään kevyt opus!).

Lynn Flewellingin kirja on Nightrunner-"trilogian" kuudes (!) osa, ei-niin-kovin-salainen fantasiapaheeni. :) Yoshimoton, Snellmanin ja Hämäläisen oudonkauniit kirjat luin lukumaratonpäivänä. Ja täytyy tunnustaa, että Monika Fagerholmin romaani paikkasi fagerholminkokoista aukkoa sivistyksessäni. Romaania suositteli vaimoni, kun näki minun hengailevan kirjahyllyn edessä etsimässä "jotain kevyttä, helppoa, älykästä ja sivistävää" - haastava kombinaatio, mutta Ihanat naiset hoitivat homman kotiin. :)

P.S. Luen juuri 1-vuotta täyttäneelle tyttärelle iltasatuaikaan Suomen lasten Kalevalaa. Hän ei siitä juuri mitään vielä ymmärrä, ja hyvä niin, koska Kalevala tuntuu olevan täynnä väkivaltaista, sukurutsaista tai muuten vain moraalisesti arvelluttavaa porukkaa. ;) Kaikki kunnia kansalliseepokselle, mutta saatan harkita pitkään ennen kuin luen esim. Ainon ahdistelu- ja hukkumistarinaa vähänkään isommalle lapselle, vaikka lasten versiossa sitä onkin kaunisteltu...