torstai 18. kesäkuuta 2009

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle

- Me voitaisiin vaikka keskustella siitä, mitä mieltä te olette homoseksuaaleista.
Kirsikka olisi mielellään jysäyttänyt päänsä pulpettiin. "Mitä mieltä te olette homoseksuaaleista?" Voi jeesus! Mikä näitä opettajia oikein vaivasi? Eikö niillä ollut elämässään muuta tekemistä, kuin keksiä uskomattoman huonoja keskustelun aloituksia?


Salla Simukan nuortenromaani, Kun enkelit katsovat muualle, on oikeastaan edeltävä osa Minuuttivalssille. Tässä kirjassa päähenkilöt Susanna ja Kirsikka ovat vielä lukiossa ja heidän suhteensa on vasta alkutekijöissään.

Kun enkelit katsovat muualle on monella tapaa yksinkertaisempi ja jotenkin lapsenomaisempi kuin Minuuttivalssi. Naisten/tyttöjen välistä rakkautta tietysti pohditaan, mutta pohdinnassa ei koskaan päästä kovin syvälliselle tasolle. Kirjassa kuvaillut lukion ihmissuhdeverkostot ja juonenkäänteet ovat melko yllätyksettömiä, mutta aihevalintaa pitää tietysti kiitellä. Seksuaalivähemmistöjä käsitteleviä nuortenromaaneja ei edelleenkään ole liikaa.

Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle. WSOY. 2002.

Kirja.fi: Salla Simukka
Wikipedia: Salla Simukka

Katso myös nämä:

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

It's hard now to remember just how much we knew by then. We certainly knew - though not in any deep sense - that we were different from our guardians, and also from the normal people outside; we perhaps even knew that a long way down the line there were donations waiting for us. But we didn't really know what that meant. If we were keen to avoid certain topics, it was probably more because it embarrased us. We hated the way our guardians, usually so on top of everything, became so awkward whenever we came near this territory. It unnerved us to see them change like that.

I first read this book three years ago, soon after it was first published. I recall being swept away by it in some way, but now that I read it again, I realized that I couldn't remember the details of the plot at all. The atmosphere of the novel is so overwhelming that describing the plot seems less important.  

Never Let Me Go is unlike any novel that I have ever read. At first you have no idea what's going on and the story unravels intriguingly slowly, always keeping something secret, hidden and unspoken. The narrator, Kathy H., remembers her childhood, growing up with her best friends, Ruth and Tommy, in a seemingly idyllic boarding school called Hailsham, somewhere in England.

The children are vaguely aware that they are different from "normal people" outside the school and that they have a special purpose in the world after they leave Hailsham. This purpose remains a mystery: a taboo often alluded to, but never quite explained.

Spoiler alert!

Kathy and her fellow students are harvested clones created so that, as adults, they may donate their vital organs to the rest of the population. Their teachers, or 'guardians', both fear and pity them, as the true purpose of their existence is not explained to the children. The rest of the world sees them as organ factories who are less than human.

Despite its obvious dystopic and futuristic dimensions, I would not classify Never Let Me Go as a scifi novel. The word 'clone' is not actually mentioned until over half-way through the novel, although by then it is obvious that this is what the main characters are. The small and seemingly insignificant incidents from Kathy's childhood gradually gain new meanings, a new kind of significance.

As they grow up and try to make their way in the world, Kathy and her friends are essentially alone, pawns in a larger social game that they cannot escape from. It does not even occur to them that others might think that they have no souls or that they are incapable of love. Always cut off from the rest of the world, the three children hopelessly try to hold on to their childhood memories and dreams of a "normal" future. Ruth envisions working in a gleaming office one day, while Kathy and Tommy desperately try to seek for a referral to their donations in order to spend a few more years together as a couple.

/spoilers end.

Never Let Me Go is a heart-wrenching story that will haunt you long after you have finished the book.

The novel was shortlisted for the Booker Prize in 2005 and also won several other awards. A movie based on the novel, also titled Never Let Me Go, is scheduled to be released in 2010.

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go. Faber and Faber. 2005.

Time review: "Books: Living on Borrowed Time"
The Guardian review: Never Let Me Go
Wikipedia: Never Let Me Go
Wikipedia: Kazuo Ishiguro

See also:

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa

Sammutin uunin. Joudun tekemään kaiken, olen saanut tarpeekseni. Muista perunat. Jos tätä menoa jatkuu, mahtavatko ne olla valmiita vielä puolilta päivinkään. Haluan katsoa lempisarjaani rauhassa. Pulinat pois. Lakkaa höpöttämästä, ohjelma alkaa. Avaat suusi aina kun minä yritän rentoutua. Kerro siitä sitten ruokapöydässä. Kai se nyt voi odottaa. Jos mielesi tekee äyskiä, mene työpaikalle, tee ylitöitä. Täällä sinä tottelet.

Claire Castillonin varhaisempi suomennettu novellikokoelma, Äidin pikku pyöveli (2007), kertoo äitien ja tyttärien vähemmän sovinnaisista suhteista. Lyhyet novellit järkyttävät, viihdyttävät ja myös naurattavat. Pieni sydän jaksaa rakastaa on samanlainen, joskin hieman vaisumpi kokoelma; tällä kertaa aiheena ovat avioparit ja erilaiset pariskunnat. Kokoelman romanttisesta nimestä huolimatta parisuhteet eivät tihku rakkautta ja romantiikkaa, ennemminkin yllätyksiä ja järkytyksiä.

Novellien kerrontatekniikat vaihtelevat. Osa on kerrottu suoraan jommankumman osapuolen näkökulmasta. Sisäistä monologia ja tajunnanvirtaa ei kaihdeta, kun kuvaillaan intiimejä yksityiselämän tabuja. Uhrautuvasta rakastajattaresta miehensä pahoinpitelemään naiseen, äitinsä kanssa isän huomiosta kilpailevasta tyttärestä mustasukkaisuudessa rypevään aviopuolisoon... Toivottavasti kovin moni pariskunta ei tunnista näistä novelleista itseään. ;)

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa. Gummerus. 2008.
Ranskankielinen alkuteos: On n'empêche pas un petit coeur d'aimer
Suomentaja: Lotta Toivanen

Gummerus: Pieni sydän jaksaa rakastaa
Gummerus: Claire Castillon
Kirjavinkit: Pieni sydän jaksaa rakastaa

Katso myös nämä:

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Minä en nimittäin tee aina niin kuin käsketään.
Ja se johtuu siitä että muiden antamat käskyt ovat yleensä hämmentäviä ja vaikeaselkoisia.

Ihmiset sanovat esimerkiksi usein: "Ole hiljaa", mutta he eivät sano kuinka kauan pitäisi olla hiljaa. Tai puistossa voi olla kyltti jossa lukee NURMIKOLLA KÄVELEMINEN KIELLETTY mutta siinä pitäisi lukea NURMIKOLLA KÄVELEMINEN KIELLETTY TÄMÄN KYLTIN YMPÄRILLÄ tai NURMIKOLLA KÄVELEMINEN KIELETTY TÄSSÄ PUISTOSSA koska maailmassa on paljon nurmikoita joilla saa kävellä.

Mark Haddonin jo kuusi vuotta sitten englanniksi ilmestynyttä romaania on hehkutettu siellä täällä ja nyt ymmärrän miksi. Pitkästä aikaa kirja, jota ei voinut laskea käsistään ennen loppua!

Romaanin omaleimainen minäkertoja on Aspergerin syndroomaa sairastava Christopher, joka on omien sanojensa mukaan 15 vuotta, 3 kuukautta ja 2 päivää vanha. Christopherin arkea rytmittävät tiukat säännöt ja käyttäytymismallit. Hänen idolinsa on Sherlock Holmes, ja hän on matemaattisesti lahjakas ja pitää alkuluvuista ja tähtitieteestä. Hän ei kuitenkaan osaa tulkita muiden ihmisten tunteita kasvonilmeiden perusteella eikä hän osaa "rupatella tyhjänpäiväisyyksiä" (small talk). Hän ottaa kaiken mitä sanotaan kirjaimellisesti, mikä aiheuttaa välillä hankaluuksia ja myös hassunkurisia tilanteita.

Romaanin alussa naapurin Wellington-koira tapetaan talikolla. Christopher päättää selvittää Sherlock Holmesin hengessä, kuka koiran tappoi. Suoraviivaiseen logiikkaansa turvautumalla Christopher selvittää mysteeriä ja tulee ohessa myös selvittäneeksi äitinsä kuoleman arvoitusta.

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Otava. 2003. 272 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Curious Incident of the Dog in the Night-Time
Suomentaja: Terhi Leskinen

Kirjavinkit: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Pirkkalan kunnankirjaston esittely: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Wikipedia: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Katso myös nämä:

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa

Sinut tuomittiin elämään, seuraamaan elämän kulkua, näkemään vaimosi ja lapsesi kuolevan...
Kätesi vapisevat. Sydämesi väräjää. Musta verho valuu silmillesi. Avaat auton ikkunan piristyäksesi. Raitista ilmaa ei ole. Ilma on raskasta, sakeaa. Väriltään ruskeaa. Ei sinun katseesi olekaan peittynyt verhoon, ilma vain on tummunut.


Afganistanissa syntyneen ja sieltä Ranskaan paenneen Atiq Rahimin pienoisromaani käsittelee vaikeaa aihetta. Dastaguir, vanha afgaanimies, yrittää matkustaa kaivoksilla työskentelevän poikansa Muradin luo kertomaan hänelle, että pojan äiti sekä hänen vaimonsa ja veljensä ovat kaikki kuolleet Neuvostojoukkojen tekemässä pommi-iskussa. Dastaguirin mukana kulkee kuin ihmeen kaupalla eloon jäänyt pojanpoika Jassin, joka on menettänyt iskussa kuulonsa, mutta ei itse ymmärrä miksi hänen ympärillään on niin hiljaista.

Rahimin kirja on murheellinen, hiljainen ja lohduton. Synkästä aiheestaan huolimatta se kuitenkin maalaa erilaisen kuvan Afganistanista kuin mitä länsimaihin yleensä uutisten ja dokumenttien kautta välittyy. Pienistä yksityiskohdista piirtyy herkkä ja hauraankaunis kuva maasta. Persian kielen kauniit sanat, Kabulin kaupunginosat, ajan verkkainen kulku, Dastaguirin mukana kulkeva gol-e-seb -nyytti, omenankukin koristeltu pussi, jossa on omenia isoisän ja pojanpojan matkaeväiksi...

Palkitun kirjan pohjalta on tehty kirjailijan itsensä ohjaama elokuva, Khakestar-o-khak. Rahimilta on myös suomennettu toinen hyvin samanoloinen romaani, Unen ja kauhun labyrintti (2003). Hän voitti Ranskan arvostetun Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008 romaanistaan Syngué Sabour: La pierre de patience, joka ilmestyy tänä syksynä suomeksi nimellä Kärsimysten musta kivi.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa: afganistanilainen tarina. Like. 2002.
Persiankielinen alkuteos: Khâhestar-o-khâk
Ranskankielisestä käännöksestä, Terre et cendres, suomentanut Kristina Haataja

Like: Maata ja tuhkaa
Like: Atiq Rahimi
Kiiltomato: "Sinut tuomittiin elämään" 

Katso myös nämä:

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa

Tämä oli Venetsia, keimaileva ja petollinen kaunotar. Puoleksi taru, puoleksi pyydys muukalaisille - tämä kaupunki, jonka tunkkaisessa ilmassa taide kerran rehoitti tuhlailevin muodoin ja jonka muusikot loivat säveliä, jotka viettelevinä tuudittavat aistillisiin uniin. Seikkailijan silmät joivat sen upeutta, hänen korvansa täyttyivät sen melodioista.

Thomas Mannin 1912 julkaistu novelli ilmestyi suomeksi ensimmäistä kertaa Toini Kivimäen suomentamana vuonna 1928 (2. painos vuonna 1957). Novelli on suomennettu uudestaan 1980-luvulla ja julkaistu Tammen kertomuskokoelmassa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia vuonna 1997.

Mannin novellin päähenkilö on ikääntyvä müncheniläinen kirjailija, Gustav von Aschenback, joka lähtee Venetsiaan viettämään rentouttavaa lomaa. Hotellissa hän kuitenkin iskee silmänsä kauniiseen, 14-vuotiaaseen puolalaispoikaan, Tadzioon. Poika vaikuttaa Gustaviin niin voimakkaasti, että hän päättää jäädä Venetsiaan vielä senkin jälkeen, kun suurin osa muista turisteista on paennut kaupungista siellä riehuvan kulkutautiepidemian vuoksi.

Perusasetelma voisi tuoda mieleen Vladimir Nabokovin romaanin Lolita, joka käsittelee keski-ikäisen miehen ihastumista 12-vuotiaaseen tyttöön. Merkittävänä erona on kuitenkin ehkä se, että Mannin teoksessa ei niinkään käsitellä seksuaalisuutta, vaan Gustavin hullaantuminen poikaan vaikuttaa olevan melko ei-seksuaalista: täydellisen, esteettisen kauneuden palvomista - miten se sitten tulkitaankaan.

Itse tulkitsisin novellin ennemminkin symboliseksi. Minulle siitä tuli mieleen Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Gustav näkee puolalaisessa pojassa sen nuoruuden ja kauneuden, jonka hän on jo menettänyt ja jota hän ei voi enää saada takaisin. Kadonnut, tavoittamaton kauneus rinnastuu koskemattomaan poikaan: Gustav ja Tadzio eivät vaihda sanaakaan keskenään vaan mies tyytyy seuraamaan poikaa ja ihailemaan tätä kauempaa.

Novelli oli hidasta mutta samalla antoisaa luettavaa. Lauseet rönsyilevät kuin villiintynyt muratti ja erityisesti Venetsian kaupunkiympäristö ja kanaalien sokkelot on kuvattu maagisella ja elävällä tavalla.

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa. Karisto. 1957.
Saksankielinen alkuteos: Der Tod in Venedig
Suomentaja: Toini Kivimäki

Wikipedia: Kuolema Venetsiassa
Wikipedia: Thomas Mann
Gummerus: Thomas Mann

Katso myös nämä: