Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on huhtikuu, 2009.

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Tarkoituksenani ei ole lumota sinua hienostuneilla psykologisilla huomioilla. En yritä nyhtää sinulta suosionosoituksia hienostuneisuudellani ja huumorillani. Jotkut kirjailijat käyttävät lahjojaan erilaisten sieluntilojen, luonteenpiirteiden jne. hienovaraiseen kuvailuun. Minun ei voi sanoa kuuluvan heidän joukkoonsa. Kaikenlaiset realististen yksityiskohtien kasautumat, joiden katsotaan kuvaavan selkeästi eriytettyjä henkilöhahmoja, ovat aina tuntuneet minusta, anteeksi vain, silkalta potaskalta. Tämän lyhyen romaanin päätin lukea yksinkertaisesti uteliaisuudesta: Millaista on Ranskan vihatuimman kirjailijan titteliä kantavan miehen teksti? Miehen, joka heti romaanin alussa irtisanoo itsensä perinteisistä romaanikirjallisuuden konventioista ja puhuttelee lukijaa suorasukaisesti, jopa epäkohteliaasti, läpi romaanin. Michel Houellebecq tuntuu minusta jonkinlaiselta postmodernilta versiolta Albert Camus'ta . Halujen taistelukenttä on kuin Sivullisen yksinkertaistettu ja moder

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Oliko se totta? Oliko muotokuva tosiaan muuttunut? Vai oliko mielikuvitus saanut hänet näkemään häijyn ilmeen siellä missä oli todellisuudessa kareillut ilo? Eihän maalattu kangas sentään voi muuttua? Koko asia oli vailla järkeä. Siitä saisi tarinan, jota kertoa joskus Basilille. Se kirvoittaisi mieheltä hymyn. Mutta miten elävästi hän silti muisti sen kaiken! Hän oli nähnyt julman häivän vääristyneiden huulten seutuvilla ensin sarastuksen hämärissä ja sitten kirkkaassa aamunkoitossa. Hän melkein pelkäsi kamaripalvelijan lähtöä huoneesta. Hän tiesi, että yksin jäätyään hänen olisi pakko mennä tutkimaan muotokuvaa. Hän pelkäsi varmuutta. Näytelmäkirjailijana paremmin tunnetun Oscar Wilden ainoaksi jäänyt romaani, Dorian Grayn muotokuva (1891), on todellinen klassikko. Nyt siitä on julkaistu uusi suomennos, joka on sarjassaan jo neljäs samasta teoksesta. Suomennos on Harry Potter -kirjasarjan kääntäjänä mainetta niittäneen suomentajan, Jaana Kapari-Jatan , käsialaa, ja kielen rikk

Salla Simukka: Minuuttivalssi

Hän alkoi soittaa yhdellä sormella yksinkertaista melodiaa, joka oli pyörinyt hänen päässään jo pidemmän aikaa. Se ei kuulostanut kovin pahalta. Susanna muutteli tempoa ja otti mukaan myös toisen käden. Melkein huomaamattaan melodia alkoi kehittyä, siitä tuli muutama variaatio ja ennen pitää kokonainen, haikean surumielinen kappale. Susanna haki kynän ja nuottipaperia ja alkoi kirjoittaa kappaletta ylös, muutti sitä, kehitteli ja hioi. Kun hän viimein katsoi kelloa, oli monta tuntia kulunut. Salla Simukan romaani kuuluu uuden sukupolven nuortenkirjallisuuteen, pirstaleiseen nykymaailman realismiin. Minuuttivalssi on ajoittain niin tuttua, niin omaan arkeen osuvaa kerrontaa, että lukiessa tulee melkein skitsofreeninen olo. Vaikka en viettänyt tällaista elämää vielä kirjan julkaisuvuonna, niin nyt se on kuin lukisi litteroitua versiota omasta kotivideostaan! :) Kertomus Susannan ja Kirsikan suhteesta on arkisuudessaan melko yksinkertainen. Epäuskottavan onnellinen loppu äitisuhtein

Amélie Nothomb: Samuraisyleily

Toisinaan puhelin soi. Hän vastasi japanilaisittain, toisin sanoen niin lyhyesti, että se oli suorastaan epäilyttävää. Puhelinkeskustelut kestivät enintään kymmenen sekuntia. Tuolloin en vielä tuntenut tuota japanilaisille tyypillistä tapaa ja ajattelin taas, että hän kuului Yakuzaan, mihin myös tahraton mersu viittasi. Hän lähti ostoksille ja palasi kaksi tuntia myöhemmin mukanaan kolme inkiväärinjuurta. Ostosretken taakse kätkeytyi taatusti jokin rikos. Amélie Nothombin uusinta suomennettua romaania on ruodittu, kehuttu ja kritisoitu Helsingin Sanomia myöten. Takakannessakin ihmetellään: "Amélie romanttisena?" Romaani pyörii tosiaan parisuhteen ympärillä, mutta Nothomb ei silti unohda terävää, mustaa huumoriaan. Suomentaja tai kustantamo on päätynyt mielenkiintoiseen käännösratkaisuun romaanin nimen kohdalla. Alkuperäinen Ni d'Eve ni d'Adam on käännetty Samuraisyleilyksi , mikä kuulostaa ainakin minun korviini viihderomaanin nimeltä. Syy ratkaisuun selviää oik

Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kaupunki lepäsi kuin orvokin lehdellä. Pakkanen kiristyi ja täplitti taivaan pienillä, julmilla tähdillä. Ei tehnyt mieli kotiin. Menin ravintolaan, jossa oli punavalkoruutuiset pöytäliinat ja seinillä joukko pronssisia, masentuneen näköisiä säveltäjiä. Paikka oli täynnä. Puhe kävi kiihkeänä ja kuluneena: jokaisella oli teemansa ja vain harva jaksoi varioida omaansa. Pirkko Saisio - Suomen seksuaalivähemmistöjen ikioma varhainen poliittinen kulttuurivaikuttaja, näyttelijä ja kirjailija - suunnitteli jo 1970-luvulla julkaisevansa romaanin homoseksuaalisuudesta, mutta lykkäsi kustantajan painostuksesta/kehotuksesta aihetta 1980-luvulle asti. Kainin tytär oli varmasti omana aikanaan radikaalimpi kuin nykyään. Romaani kahden taiteilijan, venäläisen äidin ja suomalaisen isän pianistityttären, Riskun, ja pappilan kapinallisen viulistin, Annan, suhteesta ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Tekotaiteellisuudella, muka-runollisilla kielikuvilla ja taiteilijoiden turhautuneella luomis

Andreï Makine: Vera

Minua pidätteli Mirnojessa ehkä myös tunne, että sain ensimmäisen kerran kokea jotakin hyvin alkuperäistä. Siinä ajanjälkeisessä olotilassa, jossa kylä eli pohjoisen taivaan alla, asiat ja elävät olennot tuntuivat vapautuvan hyödyllisyyden vaatimuksista ja alkoivat olla pidettyjä silkan olemassaolonsa takia. Andreï Makinen pienoisromaani unohtuneesta Mirnojen kylästä Vienanmeren rannalla on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin hänen aiempi romaaninsa Ranskalainen testamentti . Lukiessa katoaa välillä itsekin jonnekin ajattomaan, kadonneeseen paikkaan, jossa nykyhetkellä tai tulevaisuudella ei juuri ole merkitystä. Pysähtyneisyys ei kuitenkaan ole painostavaa vaan rauhallisen rentouttavaa. Suomentaja Annikki Sunin kieli kuvastaa erinomaisesti romaanin karua ja riisuttua, mutta samalla oudon kaunista maailmaa. Unohdettuun maailmaan lukijaa johdattelee myös romaanin päähenkilö, intoa ja moderneja ajatuksia pursuileva nuori kirjailija ja tutkija. Hänen tehtävänään on tutkia Mirnoje

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

Tasan neljältä ovelle kolkutettiin. Vaimoni huokaisi: - Voi ei! [...] Alistuneena minä avasin oven. Kiduttajamme oli yksin. Hän murahti hyvän päivän, ojensi minulle takkinsa ja meni olohuoneeseen istumaan omaan nojatuoliinsa. Hän hyväksyi kupillisen kahvia eikä sanonut mitään. Eilisen tapaan rohkenin kysyä häneltä, oliko hänen puolisonsa tulossa - mitä en toivonut, mutta olisihan siinä ollut syy miehen vierailuun. Vaivautuneen näköisenä hän esitti ohjelmistonsa toisen sanan: - Ei. Amélie Nothombin viides romaani (jota Otava väittää hänen kolmannekseen) ja varhaisin suomennettu romaani, Vaitelias naapuri , on Nothombea tyypillisimmillään. Lyhyen ja kepeän romaanin yllä leijuu pahaenteinen, mustan huumorin ja absurdien tabujen sävyttämä synkkyys. Klassisten kielten opettaja, Émile Hazel, muuttaa vaimonsa Julietten kanssa syrjäiselle maaseudulle viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Kulturellin ja kohteliaan pariskunnan ainut naapuri on tyly ja vähäsanainen Palamède Berna