tiistai 28. huhtikuuta 2009

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Tarkoituksenani ei ole lumota sinua hienostuneilla psykologisilla huomioilla. En yritä nyhtää sinulta suosionosoituksia hienostuneisuudellani ja huumorillani. Jotkut kirjailijat käyttävät lahjojaan erilaisten sieluntilojen, luonteenpiirteiden jne. hienovaraiseen kuvailuun. Minun ei voi sanoa kuuluvan heidän joukkoonsa. Kaikenlaiset realististen yksityiskohtien kasautumat, joiden katsotaan kuvaavan selkeästi eriytettyjä henkilöhahmoja, ovat aina tuntuneet minusta, anteeksi vain, silkalta potaskalta.

Tämän lyhyen romaanin päätin lukea yksinkertaisesti uteliaisuudesta: Millaista on Ranskan vihatuimman kirjailijan titteliä kantavan miehen teksti? Miehen, joka heti romaanin alussa irtisanoo itsensä perinteisistä romaanikirjallisuuden konventioista ja puhuttelee lukijaa suorasukaisesti, jopa epäkohteliaasti, läpi romaanin.

Michel Houellebecq tuntuu minusta jonkinlaiselta postmodernilta versiolta Albert Camus'ta. Halujen taistelukenttä on kuin Sivullisen yksinkertaistettu ja modernisoitu muunnelma: henkilöhahmot on pelkistetty syrjäytyneiksi epäonnistujiksi. He ovat tosielämän sivullisia, seuraajia ja katsojia, joita ympäröivä maailma ei juuri hätkäytä. Nihilismin aatteelle tyypillisesti millään ei ole mitään väliä.

Päähenkilö on oravanpyörässä passiivisesti pyöriskelevä atk-suunnittelija, jonka ainoa aktiviteetti elämässä on kirjoittaa eettis-filosofisia "eläinsepitelmiä" tyyliin Dialogi lehmän ja tammavarsan välillä. Ymmärrän, miksi jotkut vihaavat Houellebecqia. Täytyy sanoa, että tämän teoksen pointti meni täysin ohi eikä kirja varmasti jää mieleen.

Kirjasta on myös tehty Philippe Harelin ohjaama elokuva, Extension du domaine de la lutte.

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä. WSOY. 2009.
Ranskankielinen alkuteos: Extension du domaine de la lutte
Suomentaja: Ville Keynäs

HS Kirjat: "Masennus sankaruutena, suunnilleen"
Savon Sanomat: "Länsimaisen ihmisen turhuuden markkinat"
Wikipedia: Michel Houellebecq

Katso myös nämä:

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Oliko se totta? Oliko muotokuva tosiaan muuttunut? Vai oliko mielikuvitus saanut hänet näkemään häijyn ilmeen siellä missä oli todellisuudessa kareillut ilo? Eihän maalattu kangas sentään voi muuttua? Koko asia oli vailla järkeä. Siitä saisi tarinan, jota kertoa joskus Basilille. Se kirvoittaisi mieheltä hymyn.
Mutta miten elävästi hän silti muisti sen kaiken! Hän oli nähnyt julman häivän vääristyneiden huulten seutuvilla ensin sarastuksen hämärissä ja sitten kirkkaassa aamunkoitossa. Hän melkein pelkäsi kamaripalvelijan lähtöä huoneesta. Hän tiesi, että yksin jäätyään hänen olisi pakko mennä tutkimaan muotokuvaa. Hän pelkäsi varmuutta.


Näytelmäkirjailijana paremmin tunnetun Oscar Wilden ainoaksi jäänyt romaani, Dorian Grayn muotokuva (1891), on todellinen klassikko. Nyt siitä on julkaistu uusi suomennos, joka on sarjassaan jo neljäs samasta teoksesta. Suomennos on Harry Potter -kirjasarjan kääntäjänä mainetta niittäneen suomentajan, Jaana Kapari-Jatan, käsialaa, ja kielen rikkaus ja monipuolisuus on sen mukaista. Teos kuuluu Otavan Keskiyön kirjasto -sarjaan, jossa julkaistaan yhteensä yhdeksän "kauhun ja pahuuden klassikkoa" nuorille ja aikuisille.

Dorian Grayn muotokuva on kertomus nuoresta Dorianista, jota palvotaan ja ihaillaan hänen viattomuutensa ja poikkeuksellisen kauniin ulkonäkönsä vuoksi. Taiteilija Basil Hallward pitää Doriania muusanaan ja maalaa hänestä muotokuvan. Dorian joutuu itsekin kauneutensa pauloihin ja julistaa, että hän antaisi vaikka sielunsa, jos vain hänen muotokuvansa vanhenisi ja hän itse voisi näyttää aina yhtä nuorelta ja kauniilta. Dorianin pahaa-aavistamaton toive käy tietenkin toteen.

Lordi Henry Wotton manipuloi ja houkuttelee Dorianin mukaansa viettämään turmeltunutta keikarinelämää, ja Dorianin itsekeskeisyys kasvaa hänen seurapiirisuosionsa myötä. Dorianin ystävät ja seuralaiset nautiskelevat skandaalien täyttämästä elämästä, jota ohjailevat hedonismin ja esteettisyyden periaatteet. Vähitellen nuorukaisen moraalitaju järkkyy, ja hän kulkee petoksesta ja rikoksesta toiseen. Hänen ulkomuotonsa ei kuitenkaan paljasta hänen rappeutuneita ajatuksiaan, vaan ne näkyvät vain hänen maalatussa muotokuvassaan, jonka ilme ja ulkomuoto muuttuvat päivä päivältä vastenmielisemmiksi.

Muotokuvasta tulee Dorianille pakkomielle, hänen omatuntonsa peili, jota hän vihaa ja häpeää, mutta joka myös kiehtoo häntä ja aiheuttaa hänessä pelonsekaista riippuvuutta. Dorian piilottaa muotokuvansa ullakolle, mutta tuntee tarvetta käydä vähän väliä katsomassa, mitä sille on tapahtunut.

Dorian Grayn muotokuvaa kritisoitiin aikanaan sen moraalittomuudesta ja homoseksuaalisuuteen viittaavista suhteista. Sitä yritettiin käyttää myös todisteena Wilden moraalittomista suhteista kuuluisassa oikeudenkäynnissä, joka johti lopulta kirjailijan vangitsemiseen.

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva. Otava. 2009.
Englanninkielinen alkuteos: The Picture of Dorian Gray
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta

Kiiltomato: "Paheen kuva"
Wikipedia: Oscar Wilde

Katso myös nämä:

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Salla Simukka: Minuuttivalssi

Hän alkoi soittaa yhdellä sormella yksinkertaista melodiaa, joka oli pyörinyt hänen päässään jo pidemmän aikaa. Se ei kuulostanut kovin pahalta. Susanna muutteli tempoa ja otti mukaan myös toisen käden. Melkein huomaamattaan melodia alkoi kehittyä, siitä tuli muutama variaatio ja ennen pitää kokonainen, haikean surumielinen kappale. Susanna haki kynän ja nuottipaperia ja alkoi kirjoittaa kappaletta ylös, muutti sitä, kehitteli ja hioi. Kun hän viimein katsoi kelloa, oli monta tuntia kulunut.

Salla Simukan romaani kuuluu uuden sukupolven nuortenkirjallisuuteen, pirstaleiseen nykymaailman realismiin. Minuuttivalssi on ajoittain niin tuttua, niin omaan arkeen osuvaa kerrontaa, että lukiessa tulee melkein skitsofreeninen olo. Vaikka en viettänyt tällaista elämää vielä kirjan julkaisuvuonna, niin nyt se on kuin lukisi litteroitua versiota omasta kotivideostaan! :)

Kertomus Susannan ja Kirsikan suhteesta on arkisuudessaan melko yksinkertainen. Epäuskottavan onnellinen loppu äitisuhteineen on jotenkin pettymys muuten hyvin rakennetulle juonelle. Kirja kuuluu silti varmasti jokaisen hlbt-kirjallisuutta kaipaavan nuoren lukemistoon.

Minuttivalssi on jatkoa Simukan esikoisteokselle, Kun enkelit katsovat muualle.

Salla Simukka: Minuuttivalssi. WSOY. 2004.

Kirja.fi: Salla Simukka
Wikipedia: Salla Simukka

Katso myös nämä:

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Amélie Nothomb: Samuraisyleily

Toisinaan puhelin soi. Hän vastasi japanilaisittain, toisin sanoen niin lyhyesti, että se oli suorastaan epäilyttävää. Puhelinkeskustelut kestivät enintään kymmenen sekuntia. Tuolloin en vielä tuntenut tuota japanilaisille tyypillistä tapaa ja ajattelin taas, että hän kuului Yakuzaan, mihin myös tahraton mersu viittasi. Hän lähti ostoksille ja palasi kaksi tuntia myöhemmin mukanaan kolme inkiväärinjuurta. Ostosretken taakse kätkeytyi taatusti jokin rikos.

Amélie Nothombin uusinta suomennettua romaania on ruodittu, kehuttu ja kritisoitu Helsingin Sanomia myöten. Takakannessakin ihmetellään: "Amélie romanttisena?" Romaani pyörii tosiaan parisuhteen ympärillä, mutta Nothomb ei silti unohda terävää, mustaa huumoriaan.

Suomentaja tai kustantamo on päätynyt mielenkiintoiseen käännösratkaisuun romaanin nimen kohdalla. Alkuperäinen Ni d'Eve ni d'Adam on käännetty Samuraisyleilyksi, mikä kuulostaa ainakin minun korviini viihderomaanin nimeltä. Syy ratkaisuun selviää oikeastaan vasta romaanin viimeisillä sivuilla. Kirjan kannessa esiintyy muuten kirjailija itse; melko erikoinen ratkaisu sekin.

Samuraisyleily sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan kuin Nothombin mainetta ja palkintoja niittänyt Nöyrin palvelijanne. Parikymppinen belgialainen Amélie palaa vuosien jälkeen lapsuudenmaisemiinsa Japaniin. Opiskellessaan japania hän elättää itsensä opettamalla ranskaa nuorelle tokiolaismiehelle, Rinrille.

Opettaja-oppilassuhde kehittyy nopeasti romanssiksi, jossa vilisee kahden kulttuurin yhteentörmäyksiä: kielellisiä, kulinaristisia, kirjallisia ja elämänarvoihin liittyviä erilaisuuksia, jotka eivät kuitenkaan koskaan kehity vakaviksi riidoiksi. Rinrin perehtyessä ranskan kielen erikoisuuksiin ja länsimaiseen keittiöön Amélie sukeltaa japanilaisuuden ytimeen: auringonnousu Fuji-vuorella, Yamamba-noita lumimyrskyssä, sashimia ja riisikakkuja, hulluja isovanhempia... "Lost in Translation" -luonteestaan huolimatta Amélien ja Rinrin suhde jatkuu väärinkäsitysten värittämänä ja onnellisena aina häilyvän hämmentyneeseen loppuun saakka.

Samuraisyleily on luettu myös Minnan, Cathyn ja appplen blogeissa.

Amélie Nothomb: Samuraisyleily. Otava. 2009.
Ranskankielinen alkuteos: Ni d'Eve ni d'Adam
Suomentaja: Lotta Toivanen

Maailmankirjat: Samuraisyleily
Kirjavinkit.fi: Samuraisyleily
Wikipedia: Amélie Nothomb

Katso myös nämä:

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kaupunki lepäsi kuin orvokin lehdellä. Pakkanen kiristyi ja täplitti taivaan pienillä, julmilla tähdillä.
Ei tehnyt mieli kotiin.

Menin ravintolaan, jossa oli punavalkoruutuiset pöytäliinat ja seinillä joukko pronssisia, masentuneen näköisiä säveltäjiä.

Paikka oli täynnä. Puhe kävi kiihkeänä ja kuluneena: jokaisella oli teemansa ja vain harva jaksoi varioida omaansa.


Pirkko Saisio - Suomen seksuaalivähemmistöjen ikioma varhainen poliittinen kulttuurivaikuttaja, näyttelijä ja kirjailija - suunnitteli jo 1970-luvulla julkaisevansa romaanin homoseksuaalisuudesta, mutta lykkäsi kustantajan painostuksesta/kehotuksesta aihetta 1980-luvulle asti.

Kainin tytär oli varmasti omana aikanaan radikaalimpi kuin nykyään. Romaani kahden taiteilijan, venäläisen äidin ja suomalaisen isän pianistityttären, Riskun, ja pappilan kapinallisen viulistin, Annan, suhteesta ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Tekotaiteellisuudella, muka-runollisilla kielikuvilla ja taiteilijoiden turhautuneella luomisen tuskalla ja kärsimyksellä on leikitty liiankin kanssa. Pirstaleisesta romaanista ei saa mitään kunnon otetta; toisaalta se on tarkoituskin.

Saisio on kirjoittanut romaaneja myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Vuonna 2003 hän sai Finlandia-palkinnon omaelämäkerrallisesta romaanistaan Punainen erokirja.

Pirkko Saisio: Kainin tytär. Kirjayhtymä. 1984.

Kirja.fi: Pirkko Saisio
Wikipedia: Pirkko Saisio

Katso myös nämä:

Andreï Makine: Vera

Minua pidätteli Mirnojessa ehkä myös tunne, että sain ensimmäisen kerran kokea jotakin hyvin alkuperäistä. Siinä ajanjälkeisessä olotilassa, jossa kylä eli pohjoisen taivaan alla, asiat ja elävät olennot tuntuivat vapautuvan hyödyllisyyden vaatimuksista ja alkoivat olla pidettyjä silkan olemassaolonsa takia.

Andreï Makinen pienoisromaani unohtuneesta Mirnojen kylästä Vienanmeren rannalla on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin hänen aiempi romaaninsa Ranskalainen testamentti. Lukiessa katoaa välillä itsekin jonnekin ajattomaan, kadonneeseen paikkaan, jossa nykyhetkellä tai tulevaisuudella ei juuri ole merkitystä. Pysähtyneisyys ei kuitenkaan ole painostavaa vaan rauhallisen rentouttavaa. Suomentaja Annikki Sunin kieli kuvastaa erinomaisesti romaanin karua ja riisuttua, mutta samalla oudon kaunista maailmaa.

Unohdettuun maailmaan lukijaa johdattelee myös romaanin päähenkilö, intoa ja moderneja ajatuksia pursuileva nuori kirjailija ja tutkija. Hänen tehtävänään on tutkia Mirnojen kylän kansanperinnettä, mutta hän ymmärtää pian saapuneensa ulkopuolisena paikkaan, jossa kansa on yhtä kuin kourallinen kuolemaa odottavia mummoja, sotaleskiä, joiden perinteet kuolevat heidän mukanaan. Kylän erikoisuus on vanhuksia hoivaava  nuori nainen, Vera, joka on odottanut kadonneeksi ilmoitettua miestään sodasta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tutkija kiinnostuu Verasta ja tämän pakkomielteisestä odotuksesta, naisen elämän ilmeisestä tarkoituksettomuudesta.

Romaani on runollisen kaunis kuvaus naisesta, jolla on tuskin lainkaan uutta elämää ympärillään tai tulevaisuutta edessään, mutta joka uhkuu silti suurta rakkautta.

Andreï Makine: Vera. WSOY. 2005.
Ranskankielinen alkuteos: La Femme qui attendait
Suomentaja: Annikki Suni

Turun Sanomat: "Talviunelmia romantikoille"
Kirja.fi: Andreï Makine
Wikipedia: Andreï Makine

Katso myös nämä:

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri

Tasan neljältä ovelle kolkutettiin.
Vaimoni huokaisi:

- Voi ei!

[...]

Alistuneena minä avasin oven. Kiduttajamme oli yksin. Hän murahti hyvän päivän, ojensi minulle takkinsa ja meni olohuoneeseen istumaan omaan nojatuoliinsa. Hän hyväksyi kupillisen kahvia eikä sanonut mitään.

Eilisen tapaan rohkenin kysyä häneltä, oliko hänen puolisonsa tulossa - mitä en toivonut, mutta olisihan siinä ollut syy miehen vierailuun.

Vaivautuneen näköisenä hän esitti ohjelmistonsa toisen sanan:
- Ei.


Amélie Nothombin viides romaani (jota Otava väittää hänen kolmannekseen) ja varhaisin suomennettu romaani, Vaitelias naapuri, on Nothombea tyypillisimmillään. Lyhyen ja kepeän romaanin yllä leijuu pahaenteinen, mustan huumorin ja absurdien tabujen sävyttämä synkkyys.

Klassisten kielten opettaja, Émile Hazel, muuttaa vaimonsa Julietten kanssa syrjäiselle maaseudulle viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Kulturellin ja kohteliaan pariskunnan ainut naapuri on tyly ja vähäsanainen Palamède Bernardin, joka osoittaa odottamatonta ja ärsyttävää ylisosiaalisuutta tunkeutuessaan naapuriensa luo säännöllisesti - joka päivä neljästä kuuteen - juomaan kahvia ja vastaamaan hämmentyneen pariskunnan kysymyksiin epäkohteliaasti ja lyhytsanaisesti. Viaton asetelma kärjistyy ahdistavaksi, kun naapurin käytökselle ei löydy motiivia. Miten ärsyttävästä naapurista pääsisi eroon?

Kirjaa voi tuskin laskea käsistään, kun on pakko saada selville, onnistuvatko Émile ja Juliette estämään raivostuttavan tunkeilijanaapurin vierailut. Entä mikä mysteeri liittyy Bernardinin vaimoon, jota tämä ei halua tuoda mukanaan kyläilemään? Romaanin lopussa eettiset ja moraaliset käyttäytymissäännöt saavat kyytiä, kun Émile joutuu pohtimaan henkilökohtaisia mielipiteitään sovinnaisuuden, kohteliaisuuden ja inhimillisyyden rajoista.

Kepeänsynkkä, viihdyttävä kertomus painajaismaisesta naapurista. Kirjan lukee helposti yhdellä istumalla.

Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri. Otava. 1997.
Ranskankielinen alkuteos: Les Catilinaires
Suomentaja: Annikki Suni

Seinäjoen kaupunginkirjasto: Vaitelias naapuri
Wikipedia: Amélie Nothomb

Katso myös nämä: