maanantai 18. helmikuuta 2013

J. R. R. Tolkien: Hobitti

Sitten hobitti pani sormuksen sormeensa ja alkoi kaikujen vuoksi hiipiä vieläkin äänettömämmin kuin hobitti yleensä alas, alas, alas pimeään. Hän vapisi pelosta mutta hänen pienet kasvonsa olivat päättäväiset ja ankarat. Hän oli jo kovin erilainen hobitti kuin se joka oli kauan sitten rynnännyt Repunpäästä ilman nenäliinaa. Hänellä ei ollut ollut nenäliinaa ties kuinka pitkään aikaan. Hän löysti tikaria tupessa, kiristi vyötä ja jatkoi kulkuaan.

J. R. R. Tolkienin fantasiaklassikko Hobitti piti tietenkin lukea uudelleen viime vuonna ilmestyneen, Peter Jacksonin ohjaaman elokuvan kunniaksi. Tai siis elokuvatrilogian ensimmäisen osan kunniaksi.

Vaikka tämä oli laskelmieni mukaan jo viides kerta, kuin luin kirjan, sen tarina ei ole menettänyt tippaakaan taianomaisuudestaan vuosien varrella. Sympaattisen Bilbo Reppulin ja sekalaisen kääpiökomppanian vaaroja täynnä oleva matka Smaug-lohikäärmeen hallitsemalle Yksinäiselle vuorelle jaksaa viihdyttää ja jännittää aina vaan. :)

Hobitissa kiehtoo sama kuin Sormusten herrassa: vaikka kirjassa on pohjimmiltaan kyse hyvän ja pahan välisestä iänikuisesta taistelusta, näiden kahden ääripään välinen raja ei ole aina selvä. Sekä Sormusten herrassa että Hobitissa on sekä "hyviä" hahmoja, joissa on jotain pahaa, että "pahoja" hahmoja, joista paljastuu yllättäviä hyviä puolia. Esimerkiksi kääpiöt vaikuttavat romaanin (ja elokuvan) alussa uhrautuvaisilta ja rohkeilta vapaustaistelijoilta, jotka ovat lähdössä henkensä uhalla vapauttamaan lohikäärmeen terrorisoimaa aluetta ja lunastamaan samalla itselleen kuuluvan omaisuuden takaisin. Mutta kääpiöistä paljastuu vähitellen myös ahne, häikäilemätön ja vallanhimoinen puoli. Esi-isien aarre on saatava takaisin, keinoja kaihtamatta.

WSOY:n uudessa painoksessa on tietenkin elokuvakansi, mutta kansien välistä löytyy Tolkienin itsensä piirtämä ja maalaama kuvitus tarinaan. Kersti Juvan suomennos on tietenkin parasta, mitä suomennosten saralla voi saada.

Hobitti-elokuvasta sanon vain sen verran, että vaikka se oli taattua, laadukasta Peter Jacksonia, niin siinä oli mielestäni tehty kaikki ne pienet virheet, mistä Tarua sormusten herrasta joskus syytettiin. Toimintakohtauksia oli pitkitetty loputtomiin, dialogi oli paikoin ontuvaa ja jotkin poikkeamat romaanin alkuperäisestä tarinasta olivat vähän kaukaa haettuja (se "luokkakokous" Galadrielin, Gandalfin, Sarumanin ja Elrondin välillä - voi hyvänen aika!). Odotan pelonsekaisella jännityksellä, missä kohdassa seuraavan kahden osan aikana Orlando Bloomin näyttelemä Legolas hypähtää jälleen valkokankaalle... :)

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin. WSOY. 2012. 328 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Hobbit or There and Back Again
Suomentajat: Kersti Juva, Panu Pekkanen 

WSOY: Hobitti
Wikipedia: Hobitti

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Tilanne: Olen sopinut vaimoni kanssa, että hän lähtee töistä vähän aikaisemmin ja tulee kotiin hoitamaan vauvaa, ja minä puolestani lähden rentoutumaan ja viettämään "omaa aikaa" kaupungille. Sen sijaan, että suuntaisin jonnekin hemmotteluhoitoon tai salille, saati drinkille tai edes kahvilaan, päädyn tietenkin kirjastoon, jonka hyllyjen välissä kiertely kuuluu tietenkin rentoutumiskeinojen top-kymppiin. Ajattelen, että mikäs tässä, voisin vaikka lukea jotain sarjakuvaa kaikessa rauhassa. Kerrankin minulla on hetki aikaa.

Sarjakuvahyllystä bongaan Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet: muissa kirjablogeissa ja mediassa runsaasti näkyvyyttä saanut, kehuttu ja Sarjakuva-Finlandian voittanut teos, joka on ollut lukulistallani jo kauan. Tartun kirjaan (painava!) ja etsin mukavan tuoli+pöytä -yhdistelmän eräästä kirjaston rauhallisemmista nurkista. Alan lukea.

Hetken kuluttua nostan katseeni. Olen ollut täysin uppoutunut kirjan maailmaan, unohtanut ajan ja paikan, kelloon vilkaisu todistaa, että "hetki" on todellisuudessa ollut reilu tunti. Olen lukenut kirjaa suunnilleen puoleenväliin.

Käytänkö oikeasti harvinaisen, ylellisen "vapaa-aikani" lukemalla yhtä ainokaista sarjakuvaa kirjastossa?

Miksipä ei?

Jatkan lukemista. Kirjan loppukohtaus aiheuttaa kylmiä väreitä. Suljen kirjan kannet ja vien sen takaisin paikoilleen. Olo on jotenkin hutera, epätodellinen. Tuntuu, että palasin takaisin omaan todellisuuteeni jostain hyvin kaukaa.

Tajusin, että olin juuri viettänyt varta vasten suunnitellun vapaan iltapäiväni lukien hirvittävän synkkää ja masentavaa kertomusta maailman järjettömästä epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisten epätasa-arvoisuudesta. Ei mikään kovin rentouttava saati piristävä kokemus. Mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Näkymättömiä käsiä ei ole turhaan hehkutettu, niin vaikuttava ja voimakas lukukokemus se oli. Teos kertoo marokkolaisen Rashidin tarinan. Perheensä ainoa elättäjä tekee vaikean päätöksen lähteä vaimonsa ja pienen lapsensa luota Eurooppaan paremman toimeentulon ja elämän perässä. Laittomana siirtolaisena espanjalaisella kasvihuoneella työskentelevä Rashid kohtaa matkallaan mitä uskomattomimpia ja kauheampia tarinoita ja ihmiskohtaloita. Hänen oma tarinansa on sellainen, jota lukiessa vain toivoisi, ettei se voisi olla totta. Mutta niin hirveältä kuin se kuulostaakin, samankaltaisia tarinoita löytyy varmasti tuhansia ja taas tuhansia, pelkästään Pohjois-Afrikan maista Etelä-Eurooppaan tulleiden siirtolaisten joukosta. Uutiskynnyksen ylittää ajoittain jälleen yksi Välimerellä uponnut ylilastattu siirtolaisten vene. Silloinkin helposti unohtaa, että niiden massojen ja lukujen takana on yksittäisiä ihmisiä ja tarinoita, joita kukaan ei kerro.

En voi muuta kuin suositella tätä kaikille. Siis aivan kaikille.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. WSOY. 2011. 216 sivua.

WSOY: Näkymättömät kädet
WSOY: Ville Tietäväinen
Kirjavinkit: Näkymättömät kädet

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Tässäkö on ainoan kaupungin kohtalo.
Ilman Helsinkiä Suomi olisi kuin tontti Posion keskustassa. Joutomaata, horsmikkoa. Kuten koko Pohjois-Suomi Oulusta Utsjoelle.
Me aliarvioimme vihollisen. Luikimme piiloon kuin citykanit.

Mikko-Pekka Heikkisen veijariromaani Terveiset Kutturasta kertoo Suomesta, jossa rikas Etelä ja köyhä Pohjoinen ovat ajautuneet törmäyskurssille. Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat Pohjois-Suomessa enää muisto vain, kun palvelut ovat kadonneet kuntaliitosten seurauksena. Närää aiheuttaa myös se, että hallitus kieltää maaltamuuton: "maalaismassojen" vyöry pääkaupunkiin paremman työn ja palvelujen perässä halutaan estää. Kun Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi valtioksi, Etelä-Suomi nostaa valmiustilaansa ja armeija astuu mukaan kuvioihin. Stadilaisten ja saamelaisten välille syttyy sota.

Täytyy myöntää, että Stadi vs. muu Suomi -asetelman kärjistäminen näin överiksi kutkutti mieltä heti ensimmäisistä sivuista lähtien. :)

Romaani rakentuu tiuhaan vaihtuvien kertojien näkökulmien varaan. Selkkauksen vaiheista raportoi jyväskyläläinen toimittaja Aino Riski. Armeijassa puolestaan alikersantti Jesse Purola yrittää valaa uskoa itseensä ja miehiinsä pohtimalla jatkuvasti "mitä Koskela olisi tehnyt". Tuntemattomasta sotilaasta ja HBO:n Taistelutoverit-sarjasta esikuvansa valinnut Jesse kohtaa yllättäviä vastoinkäymisiä, kun nykyajan stadilaissotilaat eivät tottele kuria vaan käyttävät ennemmin aikansa päivittääkseen sodan viimeisimmät käänteet blogeihinsa. Romaanin kirjaviin henkilöihin kuuluu myös mm. Somalian sisällissotaa lapsena paennut suomalaistunut Abdi, joka taistelee Helsingin joukoissa, sekä Oula, Saamen vapautusrintaman nokkamies, joka lähettelee neljäntuulenhatussaan Youtubeen propagandavideoita kuin mikäkin terroristi. Ainoa turhalta vaikuttava lisäys henkilökaartiin oli Toni Morottaja, amerikkalaista gangstaräppiä fanittava "Kutturan gangsta".

Huomasin useaan otteeseen hymyileväni itsekseni romaanin kielelle, vertauksille ja ajoittain slapstickin puolelle hivuttautuvalle huumorille. Mikko-Pekka Heikkinen on varmasti myös Mielensäpahoittajansa lukenut; huumori oli välillä niin samanlaista. Romaanin taustalla voi kuitenkin löytää myös kriittisiä kannanottoja yhteiskunnan ajankohtaisiin kipukohtiin kuntauudistuksesta eriarvoistumiseen ja rasismiin.

Vetävä, hauska, oivaltava ja toiminnantäyteinen huumoripläjäys, joka jaksoi viihdyttää sivu sivun jälkeen.

Ja lopuksi... näinkin voi rakkauden tiivistää:

Tuota on vaikea tajuta. Lähiöjermu ja diplomi-insinööri. Ikäeroa kuusi vuotta, neiti edellä. Rakkaus on tie, jolle ei Googlen kamera-auto pääse.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga. 2012. 268 sivua.

Johnny Kniga: Terveiset Kutturasta
Kiiltomato: "Kärsimysten kuksa jo kukkuroillaan on"

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tammikuun luetut


Tammikuun luetut:
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Ian McEwan: Sweet Tooth
Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt
Michael Frayn: Skios
Jeanette Winterson: The Daylight Gate  

Tammikuussa luin vaihteeksi enemmän englanninkielistä kirjallisuutta. Ian McEwanin omaelämäkerrallinen (!) vakoiluromaani/rakkaustarina, Sweet Tooth, ei päässyt oikein missään vaiheessa kunnolla vauhtiin ja lukeminen takkusi pahemman kerran. Lopussa vastaan tuli kuitenkin sellainen twist, että teki mieli lukea kirja heti uudelleen. :) Romaanin suomennos, Makeannälkä, ilmestyy Otavalta tässä kuussa. Suosittelen, vaikka ei ehkä ihan tyypillistä McEwania olekaan!

Michael Fraynin Skios tarttui käsiini kirjastosta ja kiinnosti Booker-ehdokkuutensa vuoksi. En tiennyt romaanista etukäteen mitään ja tajusin jossain vaiheessa lukevani kirjaa, joka edustaa sellaista kirjallisuuden lajia, jota luen tuskin koskaan: puhdasta komediaa farssin muodossa. Tämän lievästi hämmentävän oivalluksen jälkeen huomasin kuitenkin pian, että olin myös täysin koukussa. :)

Jeanette Wintersonin The Daylight Gate puolestaan edustaa Jotain Aivan Muuta. Wintersonin uusin romaani sijoittuu 1600-luvun Englantiin noitavainojen aikoihin. Goottilaisen synkkä tarina kertoo Pendlen noitien tarinan.

Sain myös luettua Alan Hollinghurstin Vieraan lapsen loppuun ja kirjoitin jo mietteitäni täällä. Lisäksi luin Nina Hemmingssonin sarjakuvan, josta löytyy sekä hyvää että huonoa sanottavaa, mutta siitä(kin) lisää myöhemmin...

perjantai 1. helmikuuta 2013

Blogistanian Globalia



Tässä omat Blogistanian Globalia -palkintoehdokkaani lyhyine perusteluineen:

1. Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan (3 pistettä)

Lankakerämäisesti auki kieriytyvä romaani, joka vangitsee ja pitää tiukasti otteessaan.

2. Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (2 pistettä)

Taidokkaasti kirjoitettu, nostalgiaa tihkuva, tyylikäs mestariteos menneisyyden ja muistojen katoavaisuudesta.

3. Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (1 piste)

 Pieni, surumielinen kunnianosoitus tarinankerrontataidolle.