perjantai 23. syyskuuta 2011

Pieni tauko

Ilmoittelen vain, että blogini hiljenee reilun viikon ajaksi. Syynä on "varsinainen" häämatka (varsinainen siksi, että "alustava" suoritettiin jo keväällä). :) Lähden nauttimaan puolisoni kanssa Kreikan lämmöstä ja Välimerestä ja palaan taas blogimaailmaan lokakuun alkupuolella.

Aurinkoista viikonloppua ja syksyn alkua!

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä

Kansi: Elina Warsta
Yö on pitkä kuin silkkitie: pehmeää samettia, kahisevaa taftia, karheaa pellavaa, nahkaa, turkistaljoja. Vaeltavat nomadit aavikolla, kamelikaravaanit Gobin autiomaassa, Syyriasta Kiinaan ja takaisin. Lokkien kirkuna satamassa, terva, koksi, merimiesten huudot, kirpeä hiki, köyden säikeet painautumassa kouraan, sylki salmiakkia, kuohuva suolainen meri ympärillä.

Kerrankin joudun antamaan oikein negatiivista palautetta kirjasta... Käärmeenpesä oli yhtä kaukaa haettujen kielikuvien ilotulitusta, ontuvien vertausten listausta ja uuvuttavaa tajunnanvirtaa. Yllä oleva sitaatti antaa aika hyvän kuvan romaanin tyylistä: Yö on pitkä kuin silkkitie - ok, kaunis ja omituinen vertaus. Mutta kirjailija ei malta jättää kuvailua tähän vaan lähtee seuraamaan poukkoilevia assosiaatioitaan ja lukija yrittää vain pysyä mukana matkassa. Saamme kuulla jonkinlaisen kankaiden ja tekstiilien mainoskatalogin: pehmeää samettia, kahisevaa taftia, karheaa pellavaa, nahkaa, turkistaljoja. Sitten kuvaan hyppää nomadeja aavikolla, epäilemättä Gobin autiomaassa, ja sitten pompataankin jo Syyriasta Kiinaan. Yhtäkkiä silkkitie siirtyy satamaan, jossa kuvaillaan äänten, hajujen ja näkymien kirjoa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu jo vähän kaukaa haetulta yhden yön kuvauksen takia.

Äh, en tiedä, miksi romaanin tyyli tökki niin paljon. Jos olisin lukenut tämän erilaisessa mielentilassa, olisin saattanut pitääkin tästä rönsyilystä. Nyt olisin kaivannut jotain tiiviimpää ja yksinkertaisempaa (Proustin rinnalle, heh...).

Silti tuntuu siltä, että Hanna-Riikka Kuisma on yrittänyt kanavoida tähän esikoisromaaniinsa turhan paljon vinksahtanutta taiteellista luomisvimmaansa. Romaanin 166 sivua on yksinkertaisesti puserrettu liian täyteen tabuja, seksuaalisuutta, huumeidenkäyttöä, eritteitä, psykologisia ongelmia, väkivaltaa, kuolemaa, epätoivoa ja lohduttomuutta... Aivan kuin kirjailija olisi päättänyt, että rumien, shokeeraavien ja inhorealististen mielikuvien määrä on suoraan verrannollinen siihen, miten hyvä tai vaikuttava kirja on. Että tästä ei ainakaan tulisi niitä kirjoja, jotka ovat vain ihan ok. No, ainakin KSML:n arvostelija on kokenut fyysistä pahoinvointia kirjaa lukiessaan...

Luin tämän, koska Kuisman toinen romaani, Sydänvarjo, oli minusta nerokas. Myös Sydänvarjon henkilöt olivat melko äärimmäisiä karikatyyrejä, mutta tunnelma ei ollut niin klaustrofobinen ja hektinen kuin tässä ja tyyli oli hiotumpi ja jotenkin hillitympi. Samoja teemoja siinäkin käsiteltiin: pakkomielteistä rakkautta, itsetuntoa ja itseinhoa, homoseksuaalisuutta... Sydänvarjoon verrattuna Käärmeenpesä vaikutti kuitenkin angstisen teinin vuodattamalta väkivaltatilitykseltä.

Juonesta lyhyesti: Juliuksen ja Veeran parisuhde rakoilee, kun jälkimmäisen vainoharhaisuus, alkoholismi, huumeidenkäyttö, masennus, itsetuhoisuus ja väkivalta puolisoaan kohtaan (kyllä, kaikki nämä ominaisuudet on ympätty samaan henkilöön) koettelevat suhdetta - lievästi sanottuna. Julius tuntee olevansa jostain kumman syystä vastuussa Veerasta ja ottaa lyönnit ja loukkaukset vastaan mukisematta. Kuvioihin ilmestyy Miro, Juliuksen eksentrinen lapsuudenystävä, joka elää omissa maailmoissaan. Samaan aikaa pariskunnan naapurissa äitinsä menettänyt keski-ikäinen Tapani haaveilee Veeran "pelastamisesta" julmalta maailmalta...

Ihan kivaksi lukukokemukseksi en tosiaankaan voi tätä kutsua. Vaikka jotenkin inhosin romaanin tunnelmaa, henkilöiden tilanteen vääjäämätön kehitys huonosta pahempaan kiehtoi silti. Luin juuri Kiiltomadon arvostelun ja tajusin monia asioita, joita en lukiessa huomannut ehkä juuri sen vuoksi, että takerruin kirjoitustyylin ärsyttäviin yksityiskohtiin.

Hanna-Riikka Kuisma: Käärmeenpesä. WSOY. 2007. 166 sivua.

WSOY: Käärmeenpesä
KSML: Käärmeenpesä
Kiiltomato/Maria Säkö: "Roolien kuristusotteessa"

torstai 15. syyskuuta 2011

Anna Karenina -kimppaluku, osa 1: skeletoneja!

Syyskuu on edennyt jo puoliväliin ja yllätyksekseni olen jopa edellä kimppaluvun aikataulusta, eli Anna Kareninan kakkososa on hyvää vauhtia meneillään. Anna aiheuttaa yleistä paheksuntaa seurapiireissä, Levin tiuskii maatilansa työmiehille ja Kitty hoitelee sydänsurujaan.

Muutama kohta pisti silmääni jo ensimmäisessä osassa, joten päätin tulla avautumaan niistä ihan tänne blogiin asti.

Ensinnäkin hämmästelin sitä, miten pitkälle sain lukea ennen kuin romaanin nimi- ja päähenkilö, Anna Karenina, ilmaantui mukaan kuvioihin. Anna kyllä mainitaan heti alussa (hämäävästi Anna Arkadjevna nimellä, voi tätä nimien paljoutta!) ja hänen vierailuunsa varaudutaan, mutta kestää pitkään ennen kuin mystinen Anna astuu itse näyttämölle. Senkin jälkeen hänen mietteistään kerrotaan aluksi hyvin vähän, tuskin mitään. Tuntuu siltä, että melkein kaikki, mitä (tässä vaiheessa jo hiukan kärsimätön) lukija saa Annasta tietää, kerrotaan muiden henkilöiden näkökulmasta. Kerrotaan, kuinka Vronski iskee silmänsä Annaan heti juna-asemalla, kuinka Dolly suhtautuu Annaan ja kuinka Kitty ihailee tätä. Annan omat mietteet ja mielipiteet jäävät minusta jotenkin taka-alalle pitkäksi aikaa ja hänestä saa vain sellaisen täydellisen kohteliaan, myötätuntoisen ja itsevarman seurapiirirouvan kuvan. Kaiken kaikkiaan minulle Anna jäi romaanin alussa vähän etäiseksi. Onko teillä muilla ollut samanlaisia kokemuksia?

Vivien Leigh on ilmetty Anna
Vähitellen annetaan ymmärtää, että Annan ystävällisen ja hyvyyttä uhkuvan ulkokuoren alla piilee jotain muutakin. Erityisesti tämä kohta riemastutti minua jostain syystä:

- Miten onnellinen sinä olet, Anna, - sanoi Dolly. - Sinun sielussasi on kaikki selkeää ja hyvää.
- Jokaisella on sielussaan omat skeletoninsa, kuten englantilaiset sanovat.
- Mikä skeleton sinulla sitten olisi? Sinussa on kaikki kirkasta.
- On minulla! - väitti Anna, ja yht'äkkiä, kyynelten jälkeen, karehti viisas pilanhymy hänen huulillaan.
- No se on ennemminkin lystikäs tuo sinun skeletonisi kuin synkkä, - sanoi Dolly hymyillen.

Hmm... Tällä varmaan viitataan skeleton in the closet -sanontaan, joka on suomeksikin ihan tuttu luurankoja kaapissa. Hassua, että se on jätetty kääntämättä, vaikka tietenkin romaanin naiset pääsevät näin brassailemaan kielitaidollaan. :) Piileskeleeköhän uudemmissakin suomennoksissa Annan sielussa tuo sama skeleton? (Lainaus on XXVIII, eli 28. luvun puolivälistä.)

Mitä mieltä muuten olette Annan miehestä, Alekseista? Miehestä leivottiin ainakin romaanin ensimmäisessä osassa melko vastenmielistä tyyppiä (ainakin siis Annan silmissä). Minua kiinnostaisi tietää, miten Anna on moisen miehen kanssa onnistunut solmimaan näinkin onnettoman avioliiton. En tiedä, tuleeko tämä millään tavalla ilmi myöhemmin, mutta minulle Annan nuoruus/menneisyys on ainakin tässä vaiheessa vielä kutkuttava mysteeri.

Viimeisenä vaan ei vähäisempänä on tietenkin Vronski, jolla on aika epäsovinnainen käsitys maailmasta:

Hänen pietarilaisessa maailmassaan jakautuivat kaikki ihmiset kahteen täysin vastakkaiseen lajiin. Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkea koomilliset ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset, johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla hieno, jalomielinen, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja nauraa kaikelle muulle.

Niinpä... Levin taitaa sitten kuulua tuohon ensimainittuun lajiin... :)

Miten teillä muilla (kymmenellä!) kimppalukuun ilmoittautuneilla on luku-urakka alkanut ja edistynyt? Onko noussut esiin hyviä kohtia, ärsytyksen aiheita, mielipiteitä, kommentteja?

Jos joku muuten tässä vaiheessa vielä kokee harmillisesti jäävänsä paitsi tästä suuresta ja ihanan yhteisöllisestä klassikkoelämyksestä, niin mukaan saa edelleen ilmoittautua! Lukutahti ei päätä huimaa, joten mukaan ehtii hyvin! :)

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Damon Galgut: In a Strange Room

[...] you must forgive me, because in every story of obsession there is only one character, only one plot. I am writing about myself alone, it's all I know, and for this reason I have always failed in every love, which is to say at the very heart of my life.

This is one of those books that leave you speechless after you close the covers. While it was incredibly easy and enjoyable to read, it feels difficult to describe and impossible to review afterwards. But I'm determined to try... as always. :)

In a Strange Room was shortlisted for the Booker Prize last year, so (although it didn't win) I knew I could expect something good. In a nutshell, the novel tells about one man (who Has No House) and his three journeys. These three journeys are separate, kind of like three individual short stories within the novel. The main character/narrator travelling in these stories is a South African man called Damon (so by implication he is also the author?), who is a man without a home. He does not belong anywhere, he is constantly on the move, restlessly travelling from place to place.

The first story, "The Follower", describes a meeting with a fellow traveller, a German man called Reiner, in Greece. The two men share a passion for walking and decide to go on a long hike in Lesotho, Africa. Hiking, camping and spending 24 hours a day with a complete stranger creates tension between the two men - sexual and emotional tension as well as frustration and helplessness.

In the second story, "The Lover", Damon meets three backpackers, Jerome and Alice from Switzerland and Christian from France. The foursome decides to travel from Zimbabwe to Malawi to Tanzania to Kenya... The social dynamics of this little group also develop in interesting ways as they battle with visa problems, bus timetables and other annoying practicalities.

The third story, "The Guardian", was, in my opinion, the most incredible and impressive journey of the three. Damon travels to India with a South African friend, Anna, who suffers from manic depression. He tries to look after his pill-popping friend who is determined to have a holiday romance and keep Anna's girlfriend back in South Africa updated on her situation at the same time. Until everything goes horribly wrong and the journey becomes a nightmare...

This novel was so deep and intense: it's amazing what can lurk behind a few simple words and how much can be said with silences, brief looks and small touches between these travellers. The main character's alienation from the world makes him sympathetic. Despite his awkward loneliness, he seems to be always looking for something, or someone. Because of this longing, he is fascinated almost to the point of obsession about the people he meets on the road and becomes emotionally attached to strangers who literally come and go from his life.

... and in Finnish: Tämän ihmeellisen, unenomaisen romaanin suomennos, Vieraassa huoneessa, on ilmestynyt heinäkuussa Basam Booksin kustantamana. Suosittelen erityisesti Ian McEwanin romaanien ystäville! Tässä on sitä samaa intensiivistä tunnelmaa, joka luodaan vähäeleisesti rivien välissä...

Damon Galgut: In a Strange Room. Atlantic. 2010. 180 pages.

The Man Booker Prize: In a Strange Room
The Guardian: In a Strange Room
The Telegraph: In a Strange Room
Wikipedia: Damon Galgut

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Kuultuani, että minusta tulisi isä, aloin tehdä odottamattomia asioita. Siivosin talon, vaihdoin jo ammoin palaneet lamput ehjiin, pesin ikkunat, mapitin asiapaperit. Korjautin myös silmälasini, ostin tusinan valkeita sukkia, asensin auton kattotelineen ja takakontin ja matkustamon väliin koirakalterin, kävin vuosien tauon jälkeen lääkärintarkastuksessa... ja päätin kirjoittaa kirjan eläinten syömisestä.

Varoitus: tässä seuraa erittäin subjektiivinen arvio! :)

Ihmiset, joiden pitäisi lukea tämä kirja:
1. Ne, jotka syövät lihaa hyvällä ruokahalulla sen kummemmin asiaa pohtimatta.
2. Ne, jotka yrittävät vähentää lihan syömistä ympäristö-, terveys-, raha- tai mistä tahansa syistä ja pyrkivät suosimaan kasvisruokaa.
3. Kasvissyöjät ja vegaanit, jotka kaipaavat lisämotivaatiota valinnoilleen.

Suuri osa ihmisistä kuuluu varmasti johonkin yllä olevista ryhmistä. Ennen tämän kirjan kirjoittamista Jonathan Safran Foer ja hänen vaimonsa olivat myös omien sanojensa mukaan kasvissyöjiä, mutta välillä heillä syötiin myös mm. hampurilaisia, kanakeittoa, savulohta ja tonnikalafileitä. Tässä he eivät nähneet mitään ristiriitaa:

Tuumailin, että tämä nyt vain on tällaista. Ajattelin, että eipä siinä mitään. Mehän vain noudatimme ruokavaliotamme tiedostavan epäjohdonmukaisesti. Miksi syöminen eroaisi muista eettisistä elämänalueista? Olimmehan ihmisinä rehellisiä, vaikka valehtelimme silloin tällöin, ja ystävinä mukavia, vaikka toisinaan käyttäydyimme tökerösti. Kaipa voisimme olla kasvissyöjiäkin, vaikka aika ajoin söimme lihaa.

Tunnistin itseni täysin tästä määritelmästä. No, en sentään kutsu itseäni kasvissyöjäksi, koska syön myös lihaa, mutta ajattelen, tai ajattelin ennen tämän kirjan lukemista, että olen ihan tarpeeksi tiedostava ja ympäristöystävällinen, kun syön enimmäkseen kasvisruokaa ja ostan enimmäkseen luomua. Meillä syödään soijarouhetta ja tofua siinä missä kanasuikaleita ja lohtakin. Kaikki maistuu. 

Pelkäsin, että Jonathan Safran Foerin kirja olisi taas vain yksi eläinaktivistinen pamfletti, jossa kuvataan, miten hirveissä oloissa kanoja säilytetään häkkikanaloissa ja miten kaikki, jotka eivät ole vegaaneja, ovat epäsuorasti tunteettomia murhaajia. Olen kai sen verran mukavuudenhaluinen, että syyllisyydentunto ja uhkakuvien lietsoma pelko eivät kuulu niihin tunteisiin, jota lukemiseltani odotan. :) Mutta yllätyin positiivisesti siitä, miten eläinten syömistä lähdettiin kirjassa käsittelemään. Safran Foer ei vain ilmoita yksiselitteisesti, että voi kauheaa, kun tehotuotetut eläimet kärsivät, vaan hän kysyy ensin mm. mitä kärsimys on? Miten sitä voi mitata? Voidaanko olla varmoja, että eläimet (kanat, siat, entä kalat?) ylipäätään tuntevat kipua, pelkoa, kärsimystä? Kuinka paljon? Onko tuon kärsimyksen määrä ja laatu tasapainossa meidän eläimistä saamamme hyödyn kanssa? Vai aiheuttavatko eläimet sittenkin meille enemmän haittaa kuin hyötyä?

Safran Foer nostaa esiin myös syömisen kulttuurisen merkityksen. Miksi esimerkiksi syömme sen kummemmin ajattelematta lehmiä, sikoja ja kanoja, mutta koirien, kissojen tai vaikkapa varisten syöminen ei kovin monelle tulisi mieleenkään? Miksi taas toisissa maissa (esim. Kiina) syödään koiria? Miksi toisissa (esim. Intia) ei missään tapauksessa pistettäisi lehmiä lihoiksi? Selvästi kyse on kulttuurista, uskonto mukaan luettuna. Syöminen on kulttuurinen tapahtuma, johon liittyy perinteitä, muistoja ja yhteisöllisyyttä. Safran Foer esimerkiksi kysyy, onko amerikkalaisperheen kiitospäivän ateria auttamattomasti pilalla, jos siihen ei kuulu kalkkunaa. Vastaavasti suomalaislukija voisi pohtia, onko joulu enää joulu lainkaan, jos joulupöydässä ei tarjota kinkkua (ironista kyllä, jos kinkku jollain meillä korvataan, niin se on useimmiten sitten se kalkkuna...).

Mutta onko tuotantoeläimien vertaaminen lemmikkieläimiin kaukaa haettua? Ehkä niiden välinen raja ei ole niin jyrkkä kuin mitä haluaisimme kuvitella. Yllätyin kirjaa lukiessa siitä, että Suomessa sama eläinsuojelulaki koskee - ainakin paperilla - kaikkia eläimiä. Mutta käytännössä joidenkin eläinten kärsimys on merkityksellisempää ja rangaistavampaa kuin toisten. Se sama laki, jonka perusteella koiranomistaja voi saada eläintenpitokiellon, jos hän vaikkapa pitää koiraansa vangittuna pienessä häkissä, sallii kanojen pitämisen (kyllä, edelleen) alle A4-arkin kokoisella alueella niiden koko eliniän. Hyvin kummallista minusta...

Mutta moni ei halua kuulla tai ei yksinkertaisesti välitä siitä, millaisissa olosuhteissa uunissa käristetty broileri on elänyt. Kasviksien syöminen nähdään vieläkin usein vähän kummallisena:

Lukemattomat ovat ne kerrat, kun kerrottuani jollekulle kasvissyöjyydestäni hän on osoittanut elämäntavastani jonkin epäjohdonmukaisuuden tai yrittänyt löytää vian jostakin argumentista, jota en ole edes esittänyt. (Usein minusta on tuntunut, että kasvissyöntini on merkinnyt noille ihmisille enemmän kuin minulle.)

Tämäkin kuulostaa hyvin tutulle ilmiölle. Kun ilmoitin joskus teini-ikäisenä ryhtyväni kasvissyöjäksi, jouduin juhannuksena suvun silmätikuksi, kun minulle eivät kelvanneet nuotiossa paistetut makkarat. Kasvissyöntiäni pidettiin huomionhakuisena erikoisuudentavoitteluna, ohimenevänä päähänpistona ja idealistisena hupsutteluna. Ihmettelin voimakasta reaktiota: keneltä se on pois, jos minä en sitä makkaraa syö? Pilasinko tunnelman, kun erotuin joukosta?

Ehkä erityisesti suomalaisesta maatalousyhteiskunnasta ponnistaneille, vanhempien sukupolvien edustajille kasvissyönti tuntuu absurdille ajatukselle. Eihän siitä ole montaa vuotta (tuskin sukupolveakaan!), kun lehmiä pidettiin omassa navetassa, lypsettiin ja myös teurastettiin omaan käyttöön. Omilla isovanhemmillanikin oli navetta, jossa pidettiin lehmien lisäksi mm. kalkkunoita.

Silti nykypäivän tehotuotanto - huolimatta siitä, millaisen kuvan mainonta yrittää siitä antaa - on niin kovin erilaista kuin entisaikojen maalaisidylli, jossa omien eläinten kasvattaminen ja niiden maidon, munien ja myös lihan hyödyntäminen oli yksinkertaisesti järkevin tapa elää.

Me emme voi vedota tietämättömyyteemme, me olemme vain välinpitämättömiä. Nykyisin elävät ihmiset ovat niitä sukupolvia, jotka tietävät asiat paremmin. Me joudumme ja toisaalta myös saamme elää aikana, kun tehotuotantoa on alettu arvostella julkisesti. Me olemme niitä, joilta tullaan oikeutetusti kysymään: Mitä te teitte saatuanne tietää totuuden eläinten syömisestä?

Mikä sitten on tämä kuuluisa "totuus" eläinten syömisestä? Safran Foer kertoo lukuisien lähdeviitteiden, tieteellisten artikkelien ja tutkimusten avulla tylyjä faktoja ja pöyristyttäviä lukuja siitä, mitä ihmisten mieltymys lihansyöntiin - ja erityisesti tehotuotetun lihan syöntiin - aiheuttaa. Tässä vaiheessa minäkin tunnustin tietämättömyyteni:
En tiennyt, että katkarapujen troolausoperaatiossa keskimäärin 80-90 prosenttia pyydetyistä merieläimistä kipataan yli laidan joko kuolleina tai kuolemaisillaan, koska ne ovat sivusaalista. (Tämä sivusaalis koostuu suureksi osaksi uhanalaisista lajeista.)
Enkä tiennyt, että maitotuotteita eniten maailmassa kuluttavissa maissa, kuten Suomessa, osteoporoosiluvut ovat kaikkein hurjimmat. (!!)
Enkä edes tiennyt, että tehotuotannossa käytetään itse asiassa kahta eri kanalajia: munijakanoja ja broilereita. Munijakanat on nimensä mukaisesti jalostettu munimaan ja broilerit kasvavat järjetöntä vauhtia, kunnes ne pistetään lihoiksi n. kuukauden ikäisinä (kanan luontaisen eliniän ollessa jopa 20 vuotta). Koska ihminen ei kuitenkaan ole onnistunut viemään jalostusta niin pitkälle, että munijakanoille syntyisi pelkkiä naaraspuolisia kanoja (ei siis kukkoja, jotka eivät tietenkään muni), herää kysymys siitä, mitä näille n. 50 % syntyvistä, ei-munivista munijakanoista tapahtuu. No, Suomessa tehdään niin kuin muuallakin: munantuotannossa tarpeettomat kukkopoikaset tapetaan pian kuoriutumisen jälkeen. Ne ehtivät elää kymmenistä minuuteista muutamaan tuntiin ennen hiilidioksidilla kaasuttamista. Hullua, että meillä on varaa tappaa miljoonittain kanoja vain sen vuoksi että ne ovat väärää sukupuolta!

Kirja-arvostelustani on näköjään hyvää vauhtia tulossa juuri se eläinaktivistinen pamfletti, jollaisen pelkäsin Safran Foerin kirjan olevan. ;) Safran Foer kertoo toki pääosin Yhdysvaltain tehotuotannosta, ja suomalainen lukija voi jonkin aikaa hyvällä omallatunnolla kauhistella, miten huonosti siellä menee, mutta onneksi täällä asiat ovat paremmin. Ovathan? Salla Tuomivaaran kirjoittama jälkipuhe Suomen tilanteesta palauttaa lukijan maan pinnalle. Kyllä, meillä tehotuotantoa ei ole vielä kehitetty aivan yhtä pitkälle, mutta se ei tarkoita etteikö Suomenkin tehotuotanto olisi epäinhimillistä. Tieto siitä on vain niin kovin helppo sivuuttaa ja unohtaa, kun se meetvursti nyt vain maistuu leivän päällä niin hyvältä...

Kirjaa oli vaikea lukea peilaamatta sitä omaan elämäänsä ja täytyy myöntää, että se teki suuren vaikutuksen (kuten sen väliin liimaamieni lappusten määrästä voi ehkä päätellä)... :) Tämän lukeminen oli ehkä se viimeinen potku, jota tarvittiin siihen, että meillä päätettiin tästä lähtien suhtautua siihen kasvissyöntiin vähän vakavammin. Tästä syystä ainoat elikot, jotka tällä hetkellä syövät meillä lihaa tai kalaa ovat kissat. :)

Ylipitkän vuodatuksen lopuksi vielä pieni, idealistinen sitaatti:
Tapa, jolla reagoimme tehotuotantoon, on viime kädessä koe: kuinka reagoimme puolustuskyvyttömiin, etäisiin, puhumattomiin - kuinka toimimme, kun kukaan ei pakota meitä toimimaan jollakin tietyllä tavalla? Meidän ei ole pakko olla johdonmukaisia, mutta meidän on pakko ottaa ongelma vakavissamme.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä. Atena. 2011. 400 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Eating Animals
Suomentaja: Antti Immonen

Atena: Eläinten syömisestä
Kiiltomato/Pasi Salminen: "Onko makuaistilla moraalista arvoa?"
HS kirjat: Paljonko kärsimystä on lautasella

tiistai 6. syyskuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Kansi: Keto/Susanna Raunio
Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua. Sonja, hyväsydäminen prostituoitu, ampui Raskolnikovia sydämeen. Se tapahtui Dostojevskin klassikkoa käsittelevän kirjallisuusesseen puolivälissä. 
Lukijan nimi oli Ella Amanda Milana. Hän oli 26-vuotias nainen ja hän koostui muun muassa kauniisti kaartuvista huulista ja viallisista munasarjoista.

Mikä täydellinen aloitus romaanille! En ollut lukenut vielä muuta kuin nämä kaksi ensimmäistä kappaletta, kun tiesin jo, että tulen pitämään tästä kirjasta. Tessan suosituksesta päätin lukea tämän ennen Harjukaupungin salakäytäviä, joka siis odottelee edelleen kiltisti vuoroaan. Moni on sanonut, ettei tämä vetänyt vertoja Harjukaupungille, mutta kun tämä oli jo mielestäni lähes täydellinen romaani, ihmettelen miten hyvä se toinen sitten voi olla...

Tunnustan: minulla on jokin outo heikkous maagiseen realismiin/reaalifantasiaan, miksi sitä sitten haluaakin kutsua. Ihastun kirjoihin, joissa päällisin puolin realistisen oloiseen tarinaan ujutetaan maagisia elementtejä, erityisesti jos nuo elementit ovat jotenkin melkein todellinen oloisia, mutta silti häiritsevän vieraita ja outoja. Tätä lukiessa tuli sellainen ihokarvat pystyyn nostattava tunne, että jotain oli kirjan maailmassa pahasti vinksallaan: jokin toinen todellisuus tai ulottuvuus pyrki esiin, mutta jäi silti aina vain aavistuksen tasolle, pinnan alle kytemään. Tuollaisessa omituisuudessa on jotain vastustamatonta.

Samasta syystä pidän myös esim. Johanna Sinisalon romaaneista. Niissäkin reaalimaailmaan on usein ripoteltu maagisia elementtejä, erityisesti olentoja suomalaisesta mytologiasta, kuten tässäkin romaanissa. Sattumalta Books from Finland -sivustolla oli eilen Sinisalon kirjoittama teksti genrerajoista. Sinisalo itse ehdottaa romaaneilleen genreä nimeltä suomikumma. Kannatan lämpimästi tällaisen genren lanseeraamista, vaikka se ei taida olla ainakaan vielä levinnyt kovin yleiseen käyttöön (ystävämme Google löytää Sinisalon jutun lisäksi vain yhden blogitekstin, jossa Sinisalon suomikummuus mainitaan). Mutta Lumikko ja yhdeksän muuta on siis ehdottomasti suomikummaa! :)

Takaisin asiaan, eli itse romaaniin: kirjailija Laura Lumikko on noussut maailmanmaineeseen Otuksela-lastenkirjasarjan ansiosta. Lumikko on myös perustanut kuuluisan Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran, johon kuuluu yhdeksän Lumikon henkilökohtaisesti kouluttamaa kirjailijaneroa. Äidinkielenopettaja ja pöytälaatikkokirjailija Ella Milana päätyy salaperäisen seuran sisäpiiriin samoihin aikoihin, kun kirjailija Lumikko katoaa mystisesti järjestämissään juhlissa. Tästä alkaa mysteerisatu, jossa ihan millä hetkellä hyvänsä saattaa tapahtua ihan mitä tahansa. Silmät peitetään siteellä, "keltainen" juodaan. Peli voi alkaa.

Tämän enempää en juonesta uskalla sanoa. Pähkinänkuoressa: kirja kertoo kirjailijana olemisen vaikeudesta, mielikuvituksen voimasta ja tarinoiden kertomisesta, todellisen maailman rajoista. Tämä on selvästi myös lukutoukille suunnattu kirja: Jäniksenselkä kuulostaa ihan kirjanystäville luodulta ideaalikylältä kirjoittajaseuroineen ja kirjallisuuskahviloineen (jonka seinällä on kyltti, jossa lukee pöydissä lukeminen ei ole pakollista mutta se on suotavaa).

Jo linkitettyjen lisäksi tästä ovat kirjoittaneet upeasti mm. Susa ja Katja/Lumiomena.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta. Atena. 2006. 322 sivua.

Atena: Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kiiltomato/Siru Valleala: "Haaste todellisuudelle ja todelliselle kirjailijuudelle"
HS kirjat: "Mysteerikertomus kirjailijasta"
Kirjavinkit: Lumikko ja yhdeksän muuta

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

On Will Thisbeen ansiota, että piirimme nimeen tuli perunankuoripaistos. Olipa saksalaisia tai ei, hän ei tosiaankaan suostu lähtemään kokoukseen, jossa ei ole mitään purtavaa! Syömisestä tuli siis osa ohjelmaamme. Koska Guernseyllä oli tuolloin niukasti voita, vielä vähemmän jauhoja eikä lainkaan sokeria, Will kehitti perunankuoripaistoksen: perunasosetta täytteeksi, siivilän läpi puristettua juurikasta makeuttajaksi ja perunankuoria taikinakuoren sijaan. Willin reseptit ovat yleensä epäilyttäviä, mutta tästä tuli suosikki.

Tätä pitkänimistä kirjaa kehuttiin useissa blogeissa sen ilmestymisen jälkeen, mutta luin sen vasta nyt, kun etsin Pollomuhkun ja Posityyhtysen innoittamana Jaana Kapari-Jatan suomentamia romaaneja - siis muita kuin Pottereita. Suomentaja näyttää taitonsa tässäkin romaanissa: kieli on todella rikasta ja vivahteikasta. Sen lisäksi minut lumosi kirjan tunnelma.

Kirjeromaani kuulosti etukäteen vähän vanhanaikaiselta ja aikansa eläneeltä tavalta kirjoittaa tarina. Miten yhtenäinen juoni voidaan koostaa pelkästään henkilöhahmojen toisilleen kirjoittamista kirjeistä? Epäilin tätä etukäteen, mutta tässä romaanissa kirjeet toimivat niin hienosti, että en osaa edes kuvitella tätä muussa muodossa.

Perunankuoripaistoksen päähenkilö on Juliet, Lontoossa asuva kirjailija. Eletään vuotta 1946, sota on juuri päättynyt ja sen jälkimainingeissa yritetään rakentaa uutta Eurooppaa. Juliet saa tuntemattomalta mieheltä Guernseyn Kanaalisaarelta kirjeen, jossa kirjoittaja, Dawsey Adams, kertoo saaneensa käsiinsä Julietille aiemmin kuuluneen esseeteoksen. Tästä alkaa kirjeenvaihto, jonka puitteissa joukko guernseyläisiä pääsee kukin omalla tavallaan kertomaan Julietille sodasta ja arjesta sen keskellä, elämän pienistä iloista ja suurista suruista, lukemisen lumosta ja siitä, kuinka Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sai alkunsa.

Romaani oli ihastuttava, viehättävä, hurmaava ja muita naismaiselta kuulostavia adjektiiveja (tämä ei siis ollut mikään väheksyvä kommentti!). :) Jossain vaiheessa tosiaan mietin, että tämä ei taida olla "miesten kirja" - ei miehen kirjoittama, eikä mieslukijoille suunnattu. Vaikka miehet esiintyvät kirjassa hyvinkin keskeisissä rooleissa, toista maailmansotaa kuvataan minusta nimenomaan naisten kautta. Ei niiden kautta, jotka lähtivät muualle sotimaan vaan niiden, jotka jäivät kotiin. Eikä edes niiden, jotka kärsivät sodasta Englannissa vaan niiden, joihin kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota - Kanaalisaaret ja niiden saksalaismiehitys kun taisi olla niitä Britannian pienimpiä huolenaiheita sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Romaanin tyyli säilyi koko ajan ihmeen kepeänä, vaikka välillä käsiteltiin hyvin raskaita aiheita aina vanhemmistaan eroon joutuneisiin lapsiin keskitysleirien kauhuihin. Ainoa asia, mikä häiritsi, oli se lopussa mukaan ympätty romanssi, joka tuli minusta vähän nurkan takaa ja tuntui aika väkisin tarinaan ujutetulta. Se on oikeastaan ainoa miinus tässä romaanissa; muuten tämä oli täydellinen hyvänmielenkirja!

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Otava. 2010. 301 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta

Otava: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Kirjavinkit: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

perjantai 2. syyskuuta 2011

Anna Karenina -kimppaluku

Nyt kun syksy on virallisesti polkaistu käyntiin syyskuun muodossa ja viimeisetkin kesälomat on varmaan pidetty, on aika tarttua uusiin haasteisiin myös lukemisen osalta. Tässä kuussa alkoi Kadonnutta aikaa etsimässä -haaste ja Satu pisti pystyyn Ruusun nimi -read-a-longin, mutta jos joku vielä kaipailee lukuhaastetta loppuvuodelle, niin nyt olisi oiva tilaisuus saada vertaistukea Anna Kareninan lukemiseen! Romaanin lukemalla voi samalla osallistua vaikka 10 klassikkoa -haasteeseen tai 500+ minihaasteeseen hiukan jälkijunassa. :)

Itse laitan kimppaluvun pystyyn lähinnä haasteeksi itselleni, jotta saisin tämän tiiliskiven luettua vuoden loppuun mennessä. Mutta olisi ilahduttavaa, jos tähän uskaltautuisi mukaan muitakin, jotta kimppaluku olisi nimensä veroinen! :)

Anna Karenina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena, joten sen lukeminen osissa pidemmän ajan kuluessa on itse asiassa Tolstoin alkuperäiselle julkaisulle "uskollisempi" tapa lähestyä teosta. Romaani jakautuu kätevästi kahdeksaan osaan, joista luetaan kaksi osaa kuukaudessa. Luku-urakka alkaa siis heti ja aikaa on vuoden loppuun, 31.12.2011 asti. Jos jollakulla kestää pidempään, se heille armeliaasti sallittakoon. Jos joku taas huomaa tarinan vievän mukanaan, kirjan ahmiminen nopeammalla tahdilla on aivan yhtä sallittua. :) Muuten kimppaluku jakaantuu siis näin:

Osat 1 - 2 (n. 270 sivua): syyskuu 2011 /edit: keskustelua osasta 1 ja osasta 2
Osat 3 - 4 (n. 221 sivua): lokakuu 2011
Osat 5 - 6 (n. 261 sivua): marraskuu 2011
Osat 7 - 8 (n. 161 sivua): joulukuu 2011

Sivunumerot ovat kolmeen erilliseen kirjaan jakautuvan painoksen numeroita. Ajattelin nimittäin lukea sen kaikista vanhimman suomennoksen, eli Eino Kaliman version, joka ilmestyi WSOY:n kustantamana vuosina 1910-1911. Parikin uudempaa suomennosta on ilmestynyt sen jälkeen: Ulla-Liisa Heinon suomennos Otavan kustantamana vuonna 1961 ja Lea Pyykön suomennos Karistolta vuonna 1979. Myös Eino Kaliman suomennoksesta on WSOY julkaissut tarkistetun version vuonna 2007. Omassa painoksessani vuodelta 1969 miehillä on vielä lemmensuhteita, naiset ovat leppyisiä ja hienonmaailman tytöt seikkailevat poikamiesmaailman miesten kanssa. Vanhahtavan kielen avulla pääsee varmasti hyvin kirjan tunnelmaan. :)

Aion postailla väliaikatiedotuksia, kommentteja ja muuta yleistä höpinää luku-urakan edistymisestä vähintään kuukausittain, ellen useamminkin. Kannustan muitakin mahdollisia osallistujia samaan! Aiheeseen liittyvät blogitekstit löytyvät täältä jatkossa "Anna Karenina -kimppaluku" -tunnisteen alta. Keskusteluihin saa (ja pitää!) toki ottaa osaa, vaikkei kimppalukuun osallistuisikaan! ;)

Nyt kaikki siis rohkeasti mukaan venäläisklassikon kimppuun!

/edit:
Tällä hetkellä mukava ovat varmuudella (oi, teitä on monta!):
Riina @ Riinan lukuisat kissanpäivät
Maija @ Kirjojen keskellä
Suketus @ Eniten minua kiinnostaa tie
Sara @ P. S. Rakastan kirjoja
Amma @ Amman lukuhetki
Réa @ kirjahamsteri
Maisie @ Kadonneet kirjanmerkit
Auringon Palvoja @ Kirjahullun mietteitä
Hreathemus @ Nulla dies sine legendo
Karoliina @ Kirjava kammari
Satu @ Satun luetut

torstai 1. syyskuuta 2011

Elokuun luetut

Elokuussa - kuten näköjään heinäkuussakin - luin yhteensä kahdeksan kirjaa, joista kaksi oli sarjakuvia. Tässä elokuun saldo yhteenvetona:

romaanit:
Helen Walsh: Englantilainen tragedia
Markus Nummi: Karkkipäivä
Manny Shirazi: Viisi kiveä
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

sarjakuvat:
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
Alison Bechdel: Lepakkoelämää III

muut:
Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Näistä Lumikko ja yhdeksän muuta nousi ehkä ylitse muiden, vaikka tähän mielipiteeseen kannattaa suhtautua sillä varauksella, että sain kirjan luettua vasta viime yönä ja taidan leijailla vieläkin sellaisissa hyvän kirjan jälkeisissä suhteettoman ihastuneissa tunnelmissa. ;)

Kaikki elokuun kirjat ovat muuten niin erilaisia, että en oikein osaa vertailla niitä. Englantilaisen tragedian arvostelun yhteydessä innostuin kertomaan eräänlaisesta kirjallisesta maisemastani, eli Manchesterin kaupungista. Myös Pollomuhku ja Posityyhtynen kiinnosti henkilökohtaisella tasolla. Markus Nummen Karkkipäivä on yksi koukuttavampia kotimaisia romaaneja, joita olen tänä vuonna lukenut. Ja Saniaislehdon salaisuudet jäi mieleen erikoisuutensa takia. Yksikään näistä ei oikeastaan tuottanut pettymystä, eli hyvä lukukuukausi kaikin puolin!