torstai 31. tammikuuta 2013

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Jotkut kirjat jäivät mieleen värikkäinä varjoina näkökentän rajamailla, epämääräisen tavoittamattomina kuin jokin mikä vilahtaa sateessa kiitävän ajoneuvon ikkunasta nähtynä: suoraan katsottuina ne kuitenkin hävisivät.

Vieraan lapsi on brittiläiseen yläluokkaiseen elämään pureutuva kronikka. Kirjan takakannessa silmään pistää heti ensimmäisenä The Guardianista otettu lainaus, "Elegantti, viettelevä ja erittäin nautinnollinen," mikä saa romaanin kuulostamaan lähinnä gourmet-aterialta. :D Kansien välistä paljastuu tosiaan melkoinen pala purtavaksi; Hollinghurst ei päästä lukijaansa helpolla. Välillä kuvaillaan yhtä yksittäistä illanviettoa sivukaupalla ja seuraavassa hetkessä hypätäänkin parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Viiteen osaan jaetussa romaanissa tarina kulkee läpi vuosikymmenien vuodesta 1913 aina vuoteen 2008 asti, ja värikäs henkilökaarti vanhenee ja vaihtuu joka osassa. Ainakin minulle tuotti välillä vaikeuksia pysyä mukana ajallisissa harppauksissa ja yrittää päästä kärryille siitä, mitä edellisissä osissa tutuksi tulleille henkilöille oli tapahtunut ja miten kussakin osassa ilmaantuvat uudet henkilöt liittyivät vanhoihin.

Romaanin ensimmäisen osa sijoittuu Two Acresin hienoon englantilaiskartanoon, jossa teini-ikäinen Daphne ja hänen äitinsä odottavat malttamattomina Oxfordissa opiskelevan Georgen ja tämän opiskelutoverin Cecil Valancen vierailua. Vierailun aikana hurmaavan aristokraattinen runoilijanalku Cecil saa koko talon pauloihinsa; eikä vähiten Georgen pikkusiskoa Daphnea. Cecilin vierailusta muodostuu eräänlainen käännekohta tai keskiö, josta sisarusten ja muun perheen elämäntarinat lähtevät haarautumaan kukin omaan suuntaansa. Sodassa kaatuneen Cecilin runoista tulee kuuluisia, erityisesti yhdestä, Two Acresin vierailun aikana kirjoitetusta rakkausrunosta. Vuosikymmeniä vierailun jälkeen eräs innokas elämänkerturi alkaa selvittää Cecilin runon todellista kohdetta...

Vieraan lapsesta tuli mieleen Ian McEwanin Sovitus jo heti kansikuvasta, jossa nainen ja kaksi miestä astelevat (juoksevat?) puutarhassa. Sovituksen piirteitä on myös juonessa: hienostunut, yläluokkainen kartanomiljöö; pikkutyttö, joka ehkä näki jotain sopimatonta tai sitten ei; yksi ainoa hetki, joka saattaa vaikuttaa koko loppuelämään... Sovituksen lisäksi Hollinghurst nostaa myös jonkinlaista kirjallista hattua Evelyn Waugh'n Mennyt maailma -romaanin suuntaan, jossa on myös omituinen, kartanoon sijoittuva kolmiodraama sisaren, veljen ja vierailevan taiteilijan välillä. Sekä Waugh'n että Hollinghurstin romaanissa maailmansota toimii suurena yhdistävänä ja erottavana tekijänä henkilöiden välillä.

Tässä arvostelussa ylimpänä oleva lainaus Vieraan lapsesta kuvaa tavallaan myös omaa lukukokemustani. Jotenkin romaanista oli vaikea saada otetta tai muodostaa yhtenäistä kokonaiskuvaa. Yllättäen tämä tunne ei juurikaan vähentänyt lukunautintoa, päinvastoin. Lukiessa oli koko ajan jotenkin nostalginen, haikea olo. Ne henkilöt, joiden luulin kirjan alussa olevan sen päähenkilöitä, olivat loppupuolelle tultaessa joko hävinneet tarinasta täysin tai muuttuneet etäisiksi, epämääräisiksi menneisyyden muistoiksi. Romaanin alkuasetelma antoi pian tilaa uusille juonikuvioille, elämäntarinat muuttuivat ja vääristyivät, unohtuivat ja katosivat pois.

Romaanissa onkin kyse muistoista ja menneisyydestä sekä siitä, miten muistojen takana oleviin todellisiin tapahtumiin on hankalaa, ellei mahdotonta päästä käsiksi jälkeenpäin. Kuten eräs romaanin vanhemmista henkilöhahmoista toteaa, muistot olivat vain muistojen muistoja. Kirjan loppupuolella pohdiskellaankin sitä, voiko edesmenneiden henkilöiden elämäntarinoita enää tavoittaa, voiko salaisuuksia penkoa ja totuuksia paljastaa vuosien jälkeen.

Mutta mikä tästä romaanista teki sitten niin hyvän? No tietenkin Hollinghurstin uskomattoman taidokas kirjoitustyyli, jota oli pakko välillä ihan pysähtyä ihmettelemään ja ihastelemaan! Voin kuvitella, että tyyli jakaa lukijoita: toiset varmasti arvostavat ja nauttivat kirjailijan pienimpiinkin yksityiskohtiin paneutuvasta, pedanttisen pikkutarkasta tavasta kuvailla esimerkiksi päivällisiä. Jokainen katse, ilme, lausahdus ja ele kuvaillaan tarkkaan. Toisia taas varmasti ärsyttää ja pitkästyttää lukea jokaisesta silmänpilkahduksesta, käden liikahduksesta, tahattomasta säpsähdyksestä ja kielellisestä lipsahduksesta.

Hollinghurstin henkilöhahmo saattaa esimerkiksi vaikuttaa yhtaikaa vain lievästi harmistuneelta, hämmentyneeltä kyllä mutta samalla suorastaan helpottuneelta ja alistuneelta. Tai äiti saattaa ojentaa tyttärelleen lasillisen inkivääribrandya toinen kulmakarva koholla mutta hilliten hymynsä kuin kurillaan. Tai samalla hänen veljensä ilmeili ikään kuin olisi aikonut valittaa tai vitsailla, tai sanoa ylipäätään edes jotakin, mutta mitään ei kuulunut. Tai drinkin saadessaan vieras katsahti siihen tyytyväisenä hymyillen mutta odottamatta liikoja kuin olisi antanut ymmärtää, että hän tiesi kyllä mitä siitä seuraisi. Välillä romaanin tyylissä on suorastaan proustilaista pakkomielteisyyttä pieniin yksityiskohtiin: esimerkiksi juhlissa eräs vieraista kiinnittää huomiota edessään istuvan naisen leningin kauluksen ulkopuolelle jääneeseen merkkilappuseen ja alkaa tutkiskella sitä! :)

Yleensä olen yksityiskohtaisen kuvailun kanssa vähän kärsimätön, esimerkiksi Proust ei oikein ollut minun juttuni. Vieraan lapsen tyyli kuitenkin lumosi, ihmetytti ja kiehtoi. Tuntui siltä, että olisin jaksanut lukea päivällisvieraiden eleistä ja ilmeistä, äänenpainoista ja mahdollisista taka-ajatuksista loputtomiin! Vaikka romaanin varsinainen juoni (jos sellaista oli) jäi minulle hämäräksi ja loppuratkaisu aiheutti enemmän hämmennystä kuin ahaa-elämyksiä, niin rakastin tätä kirjaa!

Vieraan lapsi on aiheuttanut vaihtelevissa määrin hämmennystä ja ihastusta myös Kirjavassa kammarissa sekä Leena Lumin, Amman ja Liisan blogeissa.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava. 2012. 540 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Stranger's Child
Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava: Vieraan lapsi
Kirjavinkit: Vieraan lapsi
HS-haastattelu: "Vaiettu maailma"

tiistai 29. tammikuuta 2013

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

Basaarin kalakauppiaasta voi tehdä maapallolle eksyneen avaruusaluksen, ja munakoisot voi muuttaa filosofian oppitunneiksi. Tärkeintä on se, että tarkkailee näkemäänsä yhtä hartaasti kuin sellainen joka harkitsee parvekkeella itsemurhaa. Tärkeää on myös, ettei mielikuvitus ole viihteellinen, vaan likainen ja äärimmäisen vakavahenkinen; sielultaan pitää olla askeettinen ja kuolemaisillaan.

Tällaiset ohjeet kirjailijan urasta haaveileville antaa novellisti Khalid al-Hamrani, joka on itsekin henkilönä novellissa Hassan Blasimin kokoelmassa. Tämän novellikokoelman löytymisestä pitää kiittää Mari A:n blogikirjoitusta sekä Hesarin arvostelua; ne saivat minut kiinnostumaan kirjasta.

Suomessa asuva irakilaissyntyinen Blasim on niittänyt novelleillaan mainetta ja kiitosta erityisesti Englannissa jo ennen tämän suomennoksen ilmestymistä. Onneksi kirja suomennettiin: maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden teoksia ilmestyy edelleenkin Suomessa häpeällisen vähän. Ja Blasimin novellikokoelma on kaiken lisäksi varsinainen helmi; paras novellikokoelma, jonka olen lukenut pitkään aikaan!

Jotkut kokoelman novelleista ovat hurjan koskettavia ja järkyttäviä, mutta samalla myös koomisia ja elämänmakuisia. Harva kirjailija osaa kirjoittaa näin vakavista asioista näin hauskasti ja taidokkaasti! Esimerkiksi "Rekka Berliiniin" kertoo rekan takaosassa Eurooppaan pyrkivien salamatkustajien karusta kohtalosta. Oma suosikkini, "Alin matkalaukku", puolestaan kertoo italialaiseen vastaanottokeskukseen saapuvan irakilaisen Alin matkalaukun hirvittävästä, tragikoomisesta sisällöstä. Mustan huumorin ystävänä nauroin tälle tarinalle ääneen, kun se sai edetessään yhä synkempiä ja groteskimpia sävyjä.

Osa kokoelman loppupuolen novelleista meni sen sijaan yli ymmärryksen. En tiedä, johtuiko tämä allekirjoittaneen lievästä väsymystilasta ja keskittymiskyvyn puutteesta, mutta taisin lukea "Pillerinpyörittäjä"-nimisen novellin kahteen kertaan peräkkäisinä päivinä (kun en muistanut tai hoksannut missään vaiheessa, että olin jo lukenut sen kertaalleen!), enkä vieläkään tajunnut, mistä novellissa oli kyse! :D Osa novelleista siis pyyhkiytyi tehokkaasti mielestä heti lukemisen jälkeen...

Mutta silti nämä novellit yllättivät, riemastuttivat ja hämmästyttivät: kuinka taidokkaasti Blasim onnistuu kietomaan mustanpuhuvan huumorin sekä maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja laittomien siirtolaisten lohduttoman karut ihmiskohtalot yhteen. Ajoittain novellien kieli kohosi suorastaan runolliseksi; tuntui kuin olisi lukenut jotakin eksoottista, ikivanhaa tekstiä täynnä vieraankuuloisia metaforia ja lyyristä kieltä. Välillä novellien kielikuvat yllättivät, hämmensivät ja menivät yli hilseen: millaisia tarinoita ovat sellaiset, jotka kertovat lumoavia lauluja vesikukkiaan erittävistä vartaloista? Millainen aamuherätys on sellainen, joka tuntuu siltä kuin olisi noussut mutakaivosta?

Blasim kommentoi piikikkäästi myös maahanmuuttajia kohtaan kohdistuvia ennakkoluuloja:

Kerran eräs nuori suomalainen kirjailija kysyi suuret kysymys- ja huutomerkit kasvoillaan: "Miten sinä oikein olet lukenut Kafkaa? Arabiaksi vai? Miten tulit tutustuneeksi Kafkaan?" Miehestä tuntui kuin hän olisi ollut syytettynä - kuulustelijana toimi kirjailija, ja Kafka oli jokin länsimainen aarre, jonka irakilainen alibaba oli ryövännyt. Yhtä hyvin mies olisi kuitenkin itse voinut tiukata kirjailijalta samaan tapaan: "Suomeksiko sinä muka olet Kafkaa lukenut?!"

Kiinnostavan erilainen, makaaberi ja maaginen novellikokoelma, joka ei varmasti jätä kylmäksi!

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli. WSOY. 2012. 180 sivua.
Arabiankielinen alkuteos: Majnūn sāhat al-hurriyya
Suomentaja: Sampsa Peltonen

WSOY: Vapaudenaukion mielipuoli
HS kirjat: "Sodan kurjistama maa"
Kirjavinkit: Vapaudenaukion mielipuoli

maanantai 28. tammikuuta 2013

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Kansi: Eevaliisa Rusanen
Olin jo jonkin aikaa elänyt nostalgiassa, muistellut jatkuvasti menneitä, jumiutunut vanhaan. Syytin siitä tulevaa uutta vuotta, johon oli enää neljä ja puoli kuukautta ja jolloin kellot näyttäisivät nollaa ja aloittaisimme alusta, voisimme aloittaa alusta, vaikka tiesin ettemme aloittaisi. Mikään ei alkaisi alusta. Maailma ei muuttuisi miksikään, paitsi ehkä vähän huonommaksi.

Jos takakannessa romaania kuvaillaan tarinaksi lapsuudesta ja varttumisesta, ystävyydestä ja perheistä, rakkaudesta ja tragediasta ja kaikesta siltä väliltä, niin tulee sellainen tunne, että joko tähän kirjaan todellakin mahtuu keskimääräistä enemmän teemoja tai sitten kustannustoimittaja on halunnut varmuuden vuoksi kosiskella mahdollisimman suurta lukijakuntaa epämääräisellä ympäripyöreydellä ja kaikenkattavuudella. Mutta kun kirjan nimi on Kani nimeltä jumala ja kansikuvasta tulee lähinnä mieleen The Wizard of Oz, niin pakkohan se on lukea. :)

Sarah Winmanin esikoisromaanista tuli Britanniassa bestselleri ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Winmanin romaani kuuluu sekä suosionsa että tyylinsä perusteella samaan sarjaan kuin esim. David Nichollsin ja Nick Hornbyn, miksei myös jotkin Emma Donoghuen teoksista. Sopivan kevyt ja mahtavan koukuttava lukuromaani, jossa on kiinnostavan värikäs henkilökaarti, sympaattinen päähenkilö ja rutkasti huumoria.

Vaikka tällaisten romaanien parissa viihtyy keskimääräistä paremmin, mitään tajunnanräjäyttäviä lukukokemuksia ne eivät ole. Nyt kun Kani nimeltä jumalan lukemisesta on kulunut jo useampi viikko, täytyy myöntää, että olen tyylikkäästi onnistunut unohtamaan lähes kaikki yksityiskohdat päähenkilö nimestä (!) lähtien. Tästä syystä arvosteluni kirjasta taitaa jäädä melkoiseksi tyngäksi, eikä siihen kannata suhtautua kovin vakavasti. :)

Kani nimeltä jumala on ensisijaisesti tarina veljestä ja sisaresta. Minäkertoja Elly ja hänen isoveljensä Joe (kyllä, jouduin lunttaamaan nimet kirjasta) elävät lapsuuttaan 1970-luvun Britanniassa. Heidän omituisen perheensä arkea ja juhlaa, isoveljen suurta salaisuutta ja Ellyn parhaan ystävän Jenny Pennyn edesottamuksia seurataan Ellyn näkökulmasta. Kirjan toinen osa sijoittuu aikaan, jolloin sisarukset ovat jo aikuisia. Lapsuuden viattomuus ja huolettomuus ovat vain muisto enää; sisarusten ja Jenny Pennyn väliset suhteet ovat muuttaneet muotoaan, mutta heitä yhdistää yhä jokin nostalgiseen menneisyyteen perustuva side, vaikka maailma muuttuu ja järkkyy ympärillä...

Pidin romaanin ensimmäisestä osasta toista enemmän. Jälkimmäistä lukiessa tuli välillä häiritsevä tunne, että kirjailija vain kierrättää kliseitä saadakseen romaanista jotenkin dramaattisemman: esimerkiksi muistinmenetys on aika kulunut keino lisätä draamaa tarinaan... Ja kun tarinan imu alkaa pettää, niin kirjailija on päättänyt korjata asian lisäämällä mukaan vielä syyskuun 11. päivän terrori-iskut - niin johan luulisi kolahtavan nykypäivän lukijan tajuntaan! Toivottavasti Winman luottaa mahdollisissa tulevissa kirjoissaan ihan vain taidokkaaseen kirjoitus- ja tarinankerrontataitoonsa ja omaperäisiin henkilöhahmoihinsa eikä yritä ympätä romaaneihinsa liikaa ylimääräistä dramatiikkaa ja epäuskottavia juonenkäänteitä.

Eli pidin ja suosittelen, mutta pienellä varauksella kumminkin... :)

Winmanin romaania on luettu monessa muussakin kirjablogissa: mm. Sara, Pekka, Susa, Amma ja Villasukka kirjahyllyssä ovat bloganneet kirjasta.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala. Tammi. 2012. 324 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: When God Was a Rabbit
Suomentaja: Aleksi Milonoff

Tammi: Kani nimeltä jumala

maanantai 21. tammikuuta 2013

Gerry Birgit Ilvesheimo: Lykantropia

Katharina ja minä asetumme asumaan samaan huoneeseen, jossa minä ja Hanna majailimme satoja vuosia sitten. Jaamme vuokran, ateriat ja peiton. Kuka tahansa naapureista saattaa kertoa T-34:n natseille, että täällä eletään luonnon- ja rodunvastaista elämää.

Runeberg-palkintoehdokkaanakin ollut Lykantropia on maailmansotien väliseen Eurooppaan sijoittuva mosaiikkimainen kertomus itävaltalaisesta Franziska Wolfista. Romaani kertoo ennen kaikkea erilaisten rajojen ylittämisestä ja rikkomisesta: niin maantieteellisten ja kulttuuristen kuin sukupuolen ja seksuaalisuuden rajojen. Franziskan identiteetti aina pukeutumistyylistä suhteisiin toisten naisten kanssa rikkoo sekä perheen että yhteiskunnan asettamia normeja.

Kun natsismi nostaa päätään myös Itävallassa, ilmapiiri kiristyy. Sen sijaan että muut kääntäisivät katseensa pois Franziskan ja hänen kaltaistensa elämäntavasta, viranomaiset ottavat heidät silmätikuikseen:

Itävallassa, toisin kuin useimmissa muissa länsimaissa, naistenväliset seksisuhteet ovat rikos. Hanna tuntee naisia, jotka ovat olleet vankilassa. Jo Kaarle V:n ajoista sodomiitit määrättiin varrastettaviksi. Muualla ei paljon välitetä siitä, mitä naiset keskenään tekevät.

Franziskan isäkin pelkää, että tytär tuottaa häpeää arvostetulle, perinteikkäälle wieniläissuvulleen ja lähettää tytön Brasiliaan, pois turmelevien naisystävien vaikutuspiiristä. Franziskan mukaan isä toivoo, että normaali perhe-elämä parantaisi minut ennen pitkää luonnottomasta kiinnostuksestani naisiin. Isän suunnitelma ei aivan onnistu, koska Franziska (joka sittemmin kutsuu itseään Francescoksi) tapaa matkalla unkarilaisen Katharinan ja muuttaa tämän kanssa Berliiniin.

Romaanin luvuille on kullekin annettu lyhyet kuvaukset, kuten "Seitsemässeitsemättä luku, jossa kuolema ei odota aamiaista" tai "Kolmasyhdeksättä luku, jossa mietitään miten tässä maailmassa olisi hyvä elää". Tämän lisäksi lukujen alussa on aina koordinaatit. Näistä ei ainakaan minulle ollut juurikaan apua, kun yritin pysyä alati vaihtuvien tapahtumapaikkojen perässä... Ainoastaan Brasiliaan sijoittuva jakso on selkeästi erillinen; muuten romaanissa hypitään Wienistä Berliiniin, Amsterdamista Helsinkiin, Saksan kautta Ranskaan ja lopulta Iso-Britanniaan. Toisaalta tuntuu olevan yhdentekevää, missä Euroopan suurkaupungissa milloinkin vietetään aikaa: kaikissa on samanlainen tunnelma. Eurooppa muuttuu ja mullistuu päähenkilön elämänmuutosten rinnalla. Silti Franziskasta tuntuu, että hän on aina väärään aikaan väärässä paikassa. Asuinympäristön vaihtuessa myös naisystävät vaihtuvat, mutta Franziska viihtyy myös yksin, koska yksin olemisessa on se etu, että voi olla kuka tahansa tai ei kukaan.

Franziskan Suomen matkaa kuvaillaan lämpimän humoristisesti:

Matkan tästä osasta olisi vaikea kirjoittaa sielukasta kirjaa, vielä vähemmän romanttista tarinaa. Suomessa ollaan niin kiinni todellisuudessa, että siitä voi kirjoittaa vain juna-aikataulun, kuulustelupöytäkirjan, sienikirjan tai jakoavaimen käyttöohjeen. Todellisuuden ja kielen suhde on yksiselitteinen ja vakaa. Lehmät ovat lehmiä, homot rikollisia, junat saapuvat ajallaan eikä kärpässieniä saa syödä.

Romaania lukiessa oli jatkuvasti sellainen tunne, että olen lukenut vastaavanlaisia tarinoita ennenkin: runsaiden yksityiskohtien värittämiä, "eurooppalaisia", sateenkaarevia aikuistumis- ja itsensäetsimiskertomuksia. Välillä tuli mieleen Virginia Woolfin Orlando, välillä taas Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo tai uudemmista romaaneista Sarah Watersin Yövartio. Kotimaisista romaaneista sen sijaan en muista, että olisin törmännyt mihinkään vastaavaan.

Gerry Birgit Ilvesheimo: Lykantropia. Johnny Kniga. 2009. 290 sivua.

HS kirjat: "Hurja nuoruus natsiajan varjossa"
Wikipedia: Gerry Birgit Ilvesheimo

torstai 17. tammikuuta 2013

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Guy Delislen tuorein tuotos, Merkintöjä Jerusalemista, oli tietenkin pakko lukea, koska piirtäjän aiemmat sarjakuvateokset ovat kaikki olleet loistavia: oivaltavia, pienillä arkisilla yksityiskohdilla höystettyjä kuvauksia Delislen perheen työkomennuksista maihin, jotka usein esitetään länsimaisessa mediassa vähemmän positiivisessa valossa: Pohjois-Korean Pjongjang, Kiinan Shenzhen ja Burma. Delislen tuotannosta alkaa saada vähitellen sen kuvan, että mies perheineen koluaa systemaattisesti läpi maailman kriisipesäkkeitä ja vähemmän demokraattisia valtioita. Tällä kertaa ollaan Jerusalemissa, Israelin ja Palestiinan välisen sodan kiistellyssä ytimessä.

Yksi Delislen tavoitteista on selvästikin ollut sekä yrittää itse ymmärtää että valottaa hieman lukijoilleen Israelin ja Palestiinan välisen sotkuisen vyyhdin kiemuroita. Tosin itse en ainakaan tullut kirjaa lukiessa hullua hurskaammaksi, vaan Delisle onnistui vain lähinnä osoittamaan, että alueen levottomuudet juontavat juurensa niin kauas historiaan ja syvälle ihmisten tajuntaan ja identiteetteihin, ettei ratkaisu alueen ongelmiin tule olemaan helppo tai yksinkertainen.

Delislen albumi on siinä mielessä harvinaisuus, että se pyrkii kuvailemaan Jerusalemin sotkuista politiikkaa ja uskontojen välisiä kiistoja näennäisen kiihkottomasti ja suht neutraalisti. Delisle itse on "uskontokriittinen" ateisti, joten siinäkään mielessä kristittyjen, juutalaisten ja muslimien "pyhä kaupunki" ei merkitse hänelle henkilökohtaisesti paljoakaan. Delisle ei moralisoi tai kärjistä turhaan, vaan luottaa kuvan voimaan: kirjassa on useita koko sivun kokoisia kuvia, jotka vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta herättävät silti tunteita ja ajatuksia.

Kirjasta jäi kuitenkin uupumaan se, mikä ainakin Shenzhenissä oli parasta: huumori. Välillä sitä pilkahteli, mutta silti kirja jätti vähän turhan vakavahenkisen, jopa tylsän vaikutelman. Samaa huomasin Burma- ja Pjongjang-kirjoissa. Toisaalta ehkä tuollaisilla alueilla näkee turhan paljon asioita, joille on vaikea nauraa tai joita ei pysty/halua käsitellä huumorin avulla. Kiinan yhteiskunnan kummallisuuksille Delisle uskalsi nauraa enemmänkin.

Hatunnosto Delislelle, että hän ylipäänsä uskaltaa asua moisissa paikoissa ja raportoida näkemästään mahdollisimman totuudenmukaisesti. Jerusalem-kirjassakin hän kertoo, kuinka useammin kuin kerran joku sotilas tai viranomainen tulee uhkailemaan häntä tai tiedustelemaan häneltä lupia, kun hän piirtää milloin jotain temppeliä, milloin talon raunioita tai autiomaata. :)

Delislen kanssa Jerusalemissa ovat vierailleet myös Norkku, Mari A., Maukka, Amanda ja Linnea.

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista. WSOY. 2012. 334 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Chroniques de Jérusalem
Suomentaja: Saara Pääkkönen

WSOY: Merkintöjä Jerusalemista
Kirjavinkit: Merkintöjä Jerusalemista

lauantai 12. tammikuuta 2013

Myöhästyneet marras- ja joulukuun luetut


Teen vielä paluun viime vuoden puolelle, kun en ole missään välissä ehtinyt vielä listata tänne marras- ja joulukuun luettuja kirjojani. Bloggaustahtini jatkuu ilmeisesti edelleen hitaana, mutta jotain tuli sentään ainakin luettua loppuvuodesta.

Marraskuun luetut:
Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
Gerry Birgit Ilvesheimo: Lykantropia
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
J.R.R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut

Joulukuun luetut:
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
J.R.R. Tolkien: Hobitti

Viime vuoden loppuun mahtui siis pari sarjakuvateosta (joista Tietäväinen päihitti Delislen mennen tullen!), neljä romaania, yksi novellikokoelma ja yksi runokokoelma (sellaista ihmettä ei tässä blogissa ole ennen nähtykään!). Koin jonkinlaisen paluun menneisyyteen ja teini-iän Tolkien-fanituskauteeni uuden Hobitti-elokuvan myötä, ja sen hengessä piti tietenkin lukea ko. teos uudelleen sekä vastikään suomennettu kokoelma Tolkienin runoja. Ilvesheimon romaani oli jotenkin outo; Winmanista jäi vähän ristiriitaiset tuntemukset; Blasimin novellikokoelma oli ehdottomasti loppuvuoden positiivisin yllättäjä; ja Heikkinen tarjosi virkistävää erilaisuutta. Näistä lisää myöhemmin... :)

Blogissani saattaa jatkossa esiintyä ajoittain myös lastenkirjoja, vaikka kohta puolivuotias otus (joka parhaillaan makoilee matolla ja yrittää kirjaimellisesti ahmia pahvikirjaa) ei vielä kovin kummoisia tarinoita osaa arvostaa. Iltasadusta on silti muodostunut jo tapa, vaikka Grimmin satujen lukeminen hieman hirvittääkin (niihin verisimpiin kohtiin saattaa iskeä pienimuotoinen sensuuri sitten kun tyyppi niistä jotain ymmärtää...). :) Tällä hetkellä on vielä ihan sama mitä illalla luetaan tai satuillaan: reissussa satukirjan puutteessa tyypille on tullut illalla luettua mm. kalojen levinneisyystietoja Suomen luonto-oppaasta sekä jotain höyrykattilan käyttöopasta. :D

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani


Tässä omat Blogistanian Finlandia -palkintoehdokkaani sekä lyhyet perustelut:


Tuuve Aron Himokone on intertekstuaalinen, elokuvallinen novellikokoelma, jossa lukija huomaa seuraavansa kirjan sivuille hypänneitä tuttuja klassikkoelokuvia uudenlaisesta näkökulmasta. Pureva, naseva ja kutkuttavan yllätyksellinen teos.



Turkka Hautala onnistuu tarinakokoelmassaan kiteyttämään jotakin hyvin olennaista ja kuvaavaa suomalaisuuden ytimestä. Kansalliskirja on virkistävä sukellus Suomeen - hyvässä ja pahassa.

----------------------------------------------

Ehdokkaita pohdiskellessani kävin läpi viime vuonna lukemaani kaunokirjallisuutta ja huomasin kaksi asiaa: a) olen lukenut todella vähän kotimaisia uutuuksia (siis vuonna 2012 ilmestyneitä kirjoja) ja b) olen lukenut muutenkin melko vähän, ainakin loppuvuodesta. Valinnanvaraa Blogistanian Finlandia -ehdokkaiksi ei siis ollut kovin runsaasti, ja vain kaksi ehdokasta läpäisi kriittisen seulani tällä kertaa. :) Se, että kumpikin on novellikokoelma, ei ole mitenkään tarkoituksellista: en vain lukenut yhtään loistavaa kotimaista uutuusromaania viime vuonna, valitettavasti. Globalia-palkintoon ehdokkaita löytyisi sitten enemmänkin, mutta sen aika koittaa myöhemmin. :)