tiistai 3. marraskuuta 2020

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi.

Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.

 Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksista ja talebanien tukikohtana, mutta aikoinaan siellä toimi yli 100 000 miehen ja naisen aseeton armeija Ghaffar Khanin johdolla.

1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa Venäjä pyrki laajentumaan Keski-Aasiaan ja lähestyi Afganistania pohjoisesta. Samaan aikaan Britannia yritti vielä lujittaa asemiaan siirtomaassaan Intiassa. Tällöin rajaseutu ja Khyberin sola, jonka kautta mahdolliset sotajoukot kulkisivat, jäi kahden suurvallan väliin.

Alueella asuvat pataanit vastustivat vieraan brittivalloittajan ylivaltaa, mutta kaikki kapinat nujerrettiin raa'asti. Silloin esiin astui mies, joka alkoikin puhua aseettoman vastarinnan, rauhanmarssien ja rauhanomaisten mielenosoitusten puolesta. Ghaffar Khan oli sekä harras muslimi että ehdoton pasifisti ja kehotti kansalaisia vastustamaan valloittajia mieluummin kansalaistottelemattomuudella kuin aseilla. Häntä onkin kutsuttu myös Pakistanin Gandhiksi.

Ghaffar Khan perusti Khudai Khidmatgar (Jumalan palvelijat) -nimisen liikkeen, jonka jäseniä kutsuttiin myös "punapaidoiksi". Liike vastusti brittien siirtomaahallintoa väkivallattomin keinoin: 

Tärkein keino oli kuitenkin kansalaisvastarinta. He boikotoivat valtion instituutioita ja niiden toimintaa kaikin mahdollisin keinoin. Virkamiehiä ja poliiseja ei toteltu. Veroista kieltäydyttiin. Oikeusistuimia ei kunnioitettu. Valtion instituutioiden sijaan he suosivat omia hallinnollisia tapojaan.

Ghaffar Khan oli monin tavoin aikaansa edellä. Yksi liikkeen tärkeimmistä arvoista oli koulutus, myös tyttöjen. Toinen oli naisten aseman parantaminen, mikä oli melko vanhoillisessa, patriarkaalisessa pataanikulttuurissa ennenkuulumatonta. Ghaffar Khan kehitti lääkäriveljensä kanssa myös terveydenhuoltoa perustamalla klinikoita rajaseudulle.

Britit telkesivät kansaa villitsevän vapaustaistelijan vuosikausiksi vankilaan ja määräsivät tälle matkustuskieltoja, mutta Britannia alkoi vähitellen menettää otettaan Intian niemimaasta. Vuonna 1947 alettiin viimeistellä Intian itsenäistymistä ja vallanvaihtoa. Maa oli määrä jakaa: hinduenemmistöiset osat muodostaisivat Intian ja muslimienemmistöiset Pakistanin (joka alussa jakautui vielä Itä- ja Länsi-Pakistaniin). Sekä Mahatma Gandhi että Ghaffar Khan vastustivat Intian jakoa, koska se "kiihdyttäisi uskontokuntien yhteenottoja, kun miljoonat hindut ja muslimit joutuisivat jättämään kotiseutunsa". Siinä he olivat oikeassa. Pakistanista Intiaan vaelsi n. 7,5 miljoonaa hindua ja sikhiä, ja Intiasta Pakistaniin lähes saman verran muslimeja. Kun uupuneet, nälkäiset pakolaisvirrat kohtasivat toisensa, vastapuoli matkalla toisen vanhoille kotiseuduille, epätoivo ja pettymys purkautuivat yhteenottoina. Yli puoli miljoonaa ihmistä kuoli väkivaltaisuuksissa.

Mitä Khanin väkivallattomuuden ideologialle sitten tapahtui? Miksi Pakistan esiintyy nykyisin uutisissa kaikkea muuta kuin rauhanomaisissa merkeissä? Tamminen pohtii sitä, kuinka Pakistan ja sen rajanaapuri Afganistan ajautuivat väkivallan kierteeseen talebanien valtaannousun jälkeen. Siitä huolimatta Khanin ideologia elää jossain muodossa myös tänä päivänä: hänen lapsenlapsensa on Pakistanin vasemmistolaisen ANP-puolueen johdossa.

Tammisen kirjan aihe on hieman yllättävä ja erikoinen, mutta kuten muistokirjoituksestakin kävi ilmi, kansainväliset asiat sekä uskonnollis-nationalististen aatteiden vaikutus ihmisiin olivat kirjoittajalle tärkeitä aiheita.

Islamin aseeton soturi perustuu virallisista lähteistä koottuihin tietoihin, joita Tamminen käy läpi ja referoi uskollisesti, mutta itse Ghaffar Khaniin henkilönä ei pureuduta syvemmin. Hänestä kerrotaan lähteiden avulla lähinnä vain se, minkä hän itsekin kenties halusi julkisuuteen näyttää (esim. omaelämäkerran ja kirjeenvaihdon kautta). Tamminen ei juuri kyseenalaista näitä lähteitä tai kaivaudu syvemmälle spekuloidakseen sitä, millainen mies jalustalle nostetun Ghaffar Khanin naamion takaa oikeasti löytyy. Teos on silti kiinnostava katsaus Intian ja Pakistanin historiaan maiden itsenäistymisen aikaan sekä siihen, miten yhden ihmisen vankkumaton usko omaan aatteeseen ja ideologiaan voi synnyttää kokonaisen liikkeen ja ravistella yhteiskuntaa.

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into. 2011. 189 sivua.

Into: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Into: Tapio Tamminen

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Kansi: Emma Strömberg
Olen perimmäisellä perähikiällä outojen ihmisten ja mahdollisesti rakoilevan mieleni kanssa, eikä minulla ole mitään kytköstä omaan kotiini, omaan todellisuuteeni. Jos sellaista on koskaan ollutkaan.

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta (S&S) oli yksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaista vuonna 2017. Omaääninen, satujen symboliikalla maustettu tarina perheestä oli minulle tuon vuoden paras kotimainen kaunokirjallinen teos. Niinpä odotukset Stormin toista romaania kohtaan olivat jo etukäteen korkealla.

"Kerro, kerro kuvastin", vetoaa Lumikin ilkeä äitipuoli peiliinsä klassikkosadussa. Storminkin romaanissa pohdiskellaan kertomista ja myös kertomatta jättämistä. Sitä, miten saman tarinan voi kertoa monella eri tapaa ja kenellä on oikeus kertoa se. Kuvastimenkin vastaus ja sen näyttämä kuva riippuu siitä, kuka siihen milloinkin katsoo. Eikä peili välttämättä aina paljasta koko totuutta vaan saattaa vääristää sitä.

Alisa saa äidiltään Lumikilta tämän kuolinvuoteella mystisen kirjeen ja lähtee selvittämään äitinsä menneisyyden arvoituksia Hukan kylään, Joensuun kupeeseen. (Minulle tuli tästä heti mieleen opiskeluaikojeni asuinpaikka Hukanhauta, yksi Joensuun kaupunginosista!) Lumikki on ollut nuorempana töissä sosiaalitoimessa ja hänen asiakkainaan ovat olleet muun muassa Kivelän erakkoveljekset, joita - kuinka ollakaan - on seitsemän. Stormin teoksessa on jälleen kerran runsaasti satuelementtejä, tuttuja ja tunnistettavia sadun palasia ja hahmoja moderniin, vieraaseen ympäristöön ripoteltuna. On kuvankaunis äiti, joka ruokkii lintuja kämmeniltään, on kääpiöiden louhos ja ilkeä kuningatar, on valkohapsinen vanhus ja susihukka.

Hukan kylässä on painostava, suorastaan twinpeaksmäinen tunnelma. Oudot ja omalaatuiset hahmot asuttavat syrjäkylää ja kaikki tuntuvat tietävän asioista enemmän kuin haluavat kertoa. Unenomaista tunnelmaa luovat myös yllättävät kielikuvat ja jatkuvat viittaukset satuihin. Mukana on jopa kokonainen symbolinen eläinsatu karhusta ja lumikosta, jotka päätyvät nukkumaan yhdessä talviunta ja löytävät yllätyksekseen keväällä vierestään poikasen, jolla on ruskea selkä ja lumivalkoinen maha.

Kiehtovat sadun ja realismin vuorottelu saa uuden tason, kun jo edesmennyt Lumikki alkaa kyseenalaistaa tyttärensä tarinankerrontaa ja torua häntä haudan takaa. Alisa taas haluaa kertoa äitinsä menneisyydestä sellaisen tarinan, jonka kanssa olisi helpompi ja kunniallisempi elää.

Lukijan tehtäväksi jää koota tarinan palaset yhteen ja päättää, kenen versioon uskoa, mikä on satua ja mikä totta. Helppoa se ei ole; välillä minusta tuntui, että tipun täysin kärryiltä, kun yritin ymmärtää mutkikkaita perhesuhteita ja tajuta, kuka hahmoista on kyseessä ja millä aikatasolla liikutaan. Haastava, pirstaleinen rakenne myös vaikutti siihen, että kirja ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Me täytytään valosta. Vaikka pidin jälleen omaäänisestä tyylistä ja siitä, miten satujen kuvasto nivoutui realistiseen kerrontaan, jäin kaipaamaan suoraviivaisempaa tarinaa ja jännitettä.


Myös Omppu, Anneli ja Anna ovat lukeneet kirjan.

Annastiina Storm: Kerro, kerro. S&S. 2019. 207 sivua

S&S: Kerro, kerro
S&S: Annastiina Storm

tiistai 26. toukokuuta 2020

Celeste Barber: Tämä on haaste

Menneitä ovat lapsuuteni päivät, jolloin tuntemani aikuiset tekivät kolmea työtä: toimivat opettajana osa-aikaisesti, eläinlääkärinä viikonloppuisin, suuhygienistinä vuoropäivin. Nykyään voi vaikka kaivaa nöyhtää navastaan, kirjoittaa siitä blogiin ja kas vain saa toimiston ja kolmen hengen henkilökunnan, koska on maan parhaiten palkattu "navankaiveluguru".

Olen seurannut australialaisen näyttelijä-koomikko Celeste Barberin Instagram-tiliä jo jonkin aikaa. Barberista on tullut somevaikuttaja erityisesti malleja ja julkkiksia parodioivien kuviensa ansiosta. Tilillään (jolla on 7,1 miljoonaa seuraajaa) Barber matkii usein julkkisten julkaisemia somekuvia ja -videoita ja paljastaa samalla poseerausten naurettavuuden ja teennäisyyden. Samalla hän toimii kehopositiivisuuden puolestapuhujana nostamalla esiin "normaalimman" näköisen naisvartalon tiimalasimallien rinnalle.

Barberin äskettäin suomennettu kirja Tämä on haaste oli tietenkin pakko hankkia. Monta muuta kirjaa oli jo kesken, joten Barberin kirjan saatuani ajattelin vilkaista vain vähän sen alkua. Kohta huomasin olevani jo sivulla 50 enkä halunnut lopettaa lukemista! :)

Tämä on haaste on jotain muistelmateoksen ja kieli poskessa kirjoitetun self help -kirjan välillä. Frendit-faniuden ja viinien ihanuuden lisäksi Barber kirjoittaa hauskasti ja viiltävän rehellisesti myös vakavista, omakohtaisista asioista, kuten tarkkaavaisuushäiriöstään, seksuaalisesta häirinnästä ja koulukiusaamisesta. Hän myös antaa konkreettisia neuvoja kiusaamisen kanssa pärjäämiseen. Ja tällä kertaa neuvot eivät ole niitä perinteisiä (kerro aikuiselle ja/tai yritä olla välittämättä) vaan jotain yllättävämpää ja oikeasti hyödyllisen kuuloista!

Barber kertoo kiinnostavasti siitä, kuinka hän päätyi esiintyjäksi. Hän on ollut lapsesta saakka suorapuheinen ja äänekäs ja heittää vakavissakin tilanteissa (erityisesti niissä!) läppää, minkä vuoksi moni pitää häntä ärsyttävänä ja rasittavana. Näyttelijän ja koomikon työ vaikutti kuitenkin täydelliseltä, koska siinä "oli okei olla rehevä, kovaääninen, liioiteltu, rohkea ja aina täysillä. Se ei ollut pelkästään okei, vaan aivan mahtavaa!"

Barber kertoo myös onnellisen parisuhteen salaisuudesta, imetyspaineista ja syyllisyydestä sekä sitä, miten hän nousi lyhyessä ajassa somejulkisuuteen ja miten hämmentävältä se tuntui.

En tee kuvaparodiaa osoittaakseni, miltä lihava tyttö näyttäisi Kim Kardashian -kuvassa, vaan siksi että se on minusta hauskaa. En vertaa vartaloani parodioimieni ihmisten vartaloihin. Nähdessäni kuvan, jota haluan parodioida, ajattelen ensimmäiseksi: "Miltä näyttäisi, jos minäkin tekisin noin?" En ajattele: "Kuinka lihavalta näyttäisin, jos tekisin noin?" tai "Kuinka kamalalta näyttäisin tuossa asennossa?" Kysyn itseltäni yksinkertaisesti: "Tulisiko siitä hauska kuva?"

Pidän Barberin suorasukaisesta, rennosta ja mustasta huumorista, joka perustuu usein itseironialle. Välillä hän kuitenkin lipsahtaa itsensä parjaamisen ja vähättelyn puolella huumorissaan - ilmiö, josta toinen aussikoomikko Hannah Gadsby varoitteli palkitussa "Nanette"-esityksessään. Barberin huumori ei ehkä aina naurata, mutta Tämä on haaste on silti viihdyttävää, piristävää ja juuri sopivan kevyttä luettavaa koronakevään keskelle.

Barberin teos on luettu myös Kauniimpaa kuin koskaan ja Kirjojen keskellä -blogeissa.

Celeste Barber: Tämä on haaste: kuinka Nutella tekee naisen ja muita tärkeitä huomioita elämästä. Aula & Co. 2020. 279 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Challenge Accepted!
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Aula & Co: Tämä on haaste
Instagram: @celestebarber

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Googlasin elämälleni suuntaa. Löysin uudeksi profiilikuvakseni tekstin Please don't talk to me, I fall in love so easily ja sen jälkeen kurssin, jolla opeteltiin elämän tärkeintä rakkaussuhdetta eli rakkautta itseään kohtaan.

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisromaani ilmestyi tammikuussa ja aiheutti heti pienimuotoisen kohun kirjamaailmassa. Kustantamon kuvauksen mukaan "Sjöholm kirjoittaa omasta elämästään, seksistä, tarpeesta miellyttää miehiä, 14-vuotiaana tehdystä abortista, siitä kuinka hänestä tuli parikymppisenä äitipuoli, kuinka hän lopulta sai oman lapsen, rakkaudesta, halusta, itsen etsimisestä ja vähän löytämisestäkin." Pitkä lista isoja teemoja. Kun mukaan soppaan heitetään vielä teoksen omakohtaisuus eli trendikäs autofiktiivisyys, niin houkutteleva keitos on valmis.

Sjöholmin kirja herättää keskustelua ja jakaa mielipiteitä sekä aiheidensa että tyylinsä osalta. Kirjaa on kritisoitu liiankin seksi- ja eritekeskeiseksi, oman navan ja erityisesti sen alla olevien ruumiinosien pinnalliseksi kaiveluksi. Toisaalta sitä on kiitelty avoimuudesta, rohkeudesta ja rehellisyydestä. Toisilla taas lukukokemus on alkanut tökkiä listamaisen päälausetykityksen takia; välillä tuntuu kuin lukisi proosaksi naamioituneita somepäivityksiä. Toiset taas ovat tykästyneet nimenomaan teoksen ilmavaan, raikkaaseen kieleen.

Kirja herätti minussakin ristiriitaisia tunteita. Nopealukuinen se oli ja koukuttava, mutta minäkertoja jäi minulle etäiseksi. Annoin silti kirjalle 4 tähteä Goodreadsissa, koska minäkin ihastuin Sjöholmin yksinkertaiseen, pelkistettyyn tyyliin. Pidin myös kirjan epäkronologisesta rakenteesta, ja siitä, miten muistot rakentuvat pienistä yksityiskohdista ja hetkistä. Joskus se yksi päälausekin riittää kertomaan kaiken olennaisen. :)

Välillä kirjaa lukiessa sisäinen feministini halusi tuulettaa: hienoa, että näin avoimesti kirjoitetaan naisen halusta ja seksuaalisuudesta. Toisaalta kirjasta saa sen kuvan, että minäkertoja määrittelee itsensä ja oman arvonsa ennen kaikkea seksin ja nimenomaan miesten halun ja katseen kohteena olemisen kautta. Hän jopa myöntää avoimesti haluavansa vain miellyttää ja olla eräänlainen objekti - mikä sekin on kai tavallaan rohkea, epämuodikkaan epäfeministinen väite.

Enemmän tarttumapintaa löysin siitä, kun minäkertoja alkoi pohtia suhtautumistaan äitipuolen hankalaan rooliin ja myöhemmin äitiyden kuormittavuutta. Pidin kirjan tavasta kuvata äitiyttä mutkattomasti ja kiihkoilematta: sen uuvuttavaa, mutta myös antoisaa kokonaisvaltaisuutta, sekä niitä ristiriitaisia tunteita, joita se herättää. Sitä, kuinka lapsi saa äidin tuntemaan itsensä yhtaikaa "riittäväksi ja riittämättömäksi".

Välillä rakastan yksinoloa enemmän kuin mitään muuta.
Yleensä rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. 

Oikeastaan kirja on ajankohtainen myös viimeaikaisen syntyvyyskeskustelun vuoksi. Yksi syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteen tai lastenhankinnan lykkäämiseen voi olla halu pitää kiinni tietynlaisesta elämäntyylistä, johon lapset eivät helposti istu. Kirjan minäkertojakin viettää varsin vauhdikasta elämää: matkustelee, juhlii, shoppailee ja vaihtaa tiuhaan kumppania. Sitten kuvaan astuu lapsi, eikä elämän muuttumista juurikaan problematisoida, päinvastoin: vaikka ruuhkavuodet välillä väsyttävät ja tympivät, vakiintunut perhe-elämä ja arki on kuvattu kirjassa lämmöllä ja rakkaudella.

Paperilla toinen -nimen merkitys tai alkuperä oli yllättävä ja herätti myös paljon ajatuksia.

Kirja on luettu myös mm. näissä blogeissa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Sanoissa ja sivuilla ja Aina joku kesken.

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen. Kosmos. 2020. 187 sivua.

Kosmos: Paperilla toinen

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Blogistanian palkintoehdokkaani 2019


Vuonna 2019 luin monta hyvää kirjaa, mutta blogini oli enemmän tai vähemmän tauolla, erityisesti loppuvuodesta. Kirjanurkkauksen Instagram oli hieman aktiivisempi, mutta katsotaan, jos blogikin lähtisi tästä vähitellen elpymään. Tässä kuitenkin Kirjanurkkauksen ehdokkaat vuoden 2019 parhaiksi kirjoiksi Blogistanian palkintojen eri kategorioissa. Mukana on myös pieni lainaus blogiarviostani.


Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Inka Nousiainen: Mustarastas (WSOY)

Nousiainen osaa kirjoittaa juuri sopivan herkästi ja kauniisti, yhtaikaa tiiviisti ja ilmavasti, sekä kuvailevasti että yksittäisiin hetkiin tarkentaen.

2 pistettä: Pertti Lassila: Kovassa valossa (Teos) 

Tästäkin teoksesta löytyy Lassilan aiemmista romaaneista tuttu tyyli kuvailla arkisia asioita kirkkaasti ja herkän tyylikkäästi. Tekstin rauhallinen rytmi saa lukemaan hitaasti nautiskellen, mutta samalla tekee mieli ahmia kirja yhdeltä istumalta loppuun.


Blogistanian Globalia

3 pistettä: Hassan Blasim: Allah99 (WSOY)

Allah99 on runsas ja rönsyilevä oodi tarinoille, mutta myös ihmisyydelle kaikessa kauneudessaan, hauraudessaan ja epätäydellisyydessään.


Blogistanian Tieto 

3 pistettä: Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (Siltala)

Tarinoita äitiydestä on yhtä monta kuin äitiäkin, ja kirjan tarina on yksi muiden joukossa. Silti uskon, että jokainen vanhempi löytää kirjasta samaistumispintaa ja tuttuja tunteita. Oikeastaan tämän kirjan pitäisi sisältyä äitiyspakkaukseen!