maanantai 30. heinäkuuta 2018

Maggie Nelson: Argonautit

Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan "maskuliinisemmaksi" ja minun aina vain "naisellisemmaksi". Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme.

Sattumalta luin lähes peräkkäin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston ja Maggie Nelsonin Argonautit, kaksi autofiktioksikin kutsuttua, lähes samanikäisten amerikkalaisnaisten kirjoittamaa romaania parisuhteesta, äitiydestä ja kirjoittamisen rajoista. Sivumennen-podcastissakin puitiin kirjoja samassa jaksossa. Yhtymäkohtia löytyy, mutta tyylillisesti Nelsonin teos on paljon teoreettisempi ja analyyttisempi kuin Offillin.

Argonauteissa Nelson pohtii omaa äitiyttään, sukupuolta ja identiteetin joustavuutta. Hänestä tulee ensin puolisonsa lapsen äitipuoli, sitten raskaana oleva ja synnyttävä äiti. Samaan aikaan hänen puolisonsa Harry käy läpi omaa prosessiaan yhä maskuliinisempaan suuntaan hormonihoitojen myötä.

Argonautit toi välillä mieleen sukupuolentutkimuksen (silloisen naistutkimuksen) luennot yliopistossa. Kirja vilisee sitaatteja Judith Butlerilta, Eve Kosofsky Sedgwickiltä ja aina yhtä briljantin oloiselta, mutta käsittämättömältä Luce Irigaraylta, unohtamatta Julia Kristevaa ja Michel Foucalt'a.

Filosofien ja teoreetikkojen lisäksi Nelson viittaa kirjassa lukuisiin taiteilijoihin ja taideteoksiin. Hän kuvailee taideteoksia, installaatioita ja taide-elokuvia, jotka käsittelevät sukupuolta, naiseutta ja äitiyttä. 

Löytyvätkö vastaukset äitiyden ja sukupuolen perimmäisiin kysymyksiin tieteestä vai taiteesta? No, mikään ei tietenkään ole niin helppoa ja mustavalkoista, ja hyvä niin.


Nelson käsittelee puolisonsa Harryn kautta muun muassa binääristä sukupuolikäsitystä. Vaikka romaanin takakannessakin halutaan välttämättä lokeroida Harry muunsukupuoliseksi, niin romaanissa ei näin tehdä. Päinvastoin: Nelson tiedostaa ihmisten aristoteelisen, kenties evolutiivisen tarpeen kategorioida kaikki mahdollinen, mutta myös vastustaa pakkomielteistä lokerointia. Harry identifioi itsensä testosteronia käytäväksi butchiksi, joka ei halua tai kaipaa sen enempää naisen kuin miehenkään sukupuoli-identiteettiä. Paitsi välillä hän ehkä haluaa olla nainen ja välillä mies ja sekin on ihan ok. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? Nelson kysyy kirjassa turhautuneena.

Sukupuolen lisäksi Nelson murtaa virkistävällä tavalla vastakkainasettelua queerin ja kaiken muun välillä, sateenkaariväen ja heteronormatiivisten parisuhteiden ja perheiden välillä. Hän kirjoittaa myös homonormatiivisuudesta, queerin tulosta osaksi valtavirtaa. Tämä sivuaa myös Helsinki Priden yhteydessä tänä kesänä käytyä keskustelua tapahtuman kaupallisuudesta, kun moni yritys lanseerasi erilaisia sateenkaarituotteita Priden aikaan. Jotkut pitivät tätä ns. "pinkkipesuna" eli puhtaasti yritysten imagon kiillottamisena tapahtuman varjolla.

Nelsonin kirja herätti paljon ajatuksia eikä päästänyt helpolla. Teksti on älykästä ja napakkaa kuin tietokirjassa, mutta samalla täysin villiä ja vapaata, yllättävän rivoakin. Tulee tunne, että kirjoittaja on vain antanut mennä, ei ole pidätellyt lainkaan itseään, luomisvoimaansa tai tunteitaan. Sellaista heittäytymiskykyä ei voi kuin ihailla.

Maggie Nelson: Argonautit. S&S. 2018. 205 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Argonauts
Suomentaja: Kaijamari Sivill

S&S: Argonautit
S&S: Maggie Nelson

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Choo WaiHong: Naisten valtakunta: Kiinalaisen vuoristoheimon salattu maailma

Mosuotyttöä eivät kahlitse mitkään kulttuurilliset tai yhteiskunnalliset rajoitukset: hänellä on vapaus juhlia, nauraa, toimia johtajana, käydä töissä ja rakastaa niin kuin parhaaksi katsoo. Hänen ei tarvitse taistella vallasta, sillä hänellä on valta jo syntyessään. Hänen tietään on ollut viitoittamassa vahvojen äitien, isoäitien ja näiden esiäitien jatkumo.

Viime vuosisadan alun feministinen kirjailija ja aktivisti Charlotte Perkins Gilman julkaisi kuuluisan feministisen utopiaromaaninsa Herland vuonna 1915 (suomennos Savukeitaan kustantamana 2009). Siinä kolmen miehen retkikunta löytää Amazonin viidakosta naisten kansoittaman utopiayhteiskunnan, jossa ei ole miehiä lainkaan. Suvun jatkaminenkin hoituu naisvoimin.

Myös esimerkiksi tieteiskirjailija Sheri S. Tepper on kirjoittanut utopistisesta Naisten maasta romaanissa Portti naisten maahan (A Gate to Women's Country, 1988, suom. 1990). Tepperin synkässä kirjassa miehet on karkotettu tai alistettu eräänlaisiksi orjiksi.

Choo WaiHongin Naisten valtakunta ei kuitenkaan ole utopistinen romaani tai scifiä vaan tietokirjallisuutta. "Mikäli maailmasta olisi mahdollista löytää feministinen utopia", hän kirjoittaa esipuheessa, "Naisten valtakunta olisi etsimämme paikka."

WaiHong on singaporelainen huippujuristi, joka elää hektistä, hulppeaa elämää Porcheineen ja Michelin-ravintolassa syötyine illallisineen. Työ täyttää koko elämän, kunnes WaiHong saa tarpeekseen oravanpyörästä, irtisanoutuu työstään ja alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen.

Matkustellessaan hän löytää keskeltä Kiinaa, Lugujärven kupeesta, Himalajan vuoriston itäreunalta mosuoiksi kutsutun heimon, joka on matrilineaarinen (äidinpuolen sukulinja määrää) ja matriarkaalinen (nainen on perheenpää). Pojat ja miehet elävät koko ikänsä äidinpuoleisen sukunsa kanssa. Heillä saattaa olla axia eli rakastaja, mutta he eivät mene kyseisen naisen kanssa naimisiin eivätkä millään lailla toimi isänä tämän mahdollisille lapsille.

Toisin kuin kirjan alaotsikon "salattu maailma" antaa ymmärtää, mosuot eivät elä eristyksissä muusta yhteiskunnasta vaan osana patriarkaalista Kiinaa, tiiviissä kanssakäymisessä muiden, samalla seudulla elävien (patriarkaalisten) heimojen kanssa. Turistejakin käy seudulla runsain määrin, sekä sen luonnonkauniin ympäristön että heimon poikkeuksellisen elämäntavan takia. Silti mosuot ovat onnistuneet säilyttämään oman kulttuurinsa ja ajatusmallinsa, ainakin viime aikoihin saakka. Tästä lisää myöhemmin.

Heimo kiehtoo WaiHongia siinä määrin, että jo muutaman vierailun jälkeen hän rakennuttaa itselleen hulppean kakkoskodin mosuotyyliin järven rannalle, omien sanojensa mukaan "seudun näyttävimmän ja parhaiten varustellun rakennuksen". WaiHong ei olekaan mikään vaatimaton vierailija tai harmiton, utelias turisti - eikä edes antropologi, vaikka tarkkaileekin heimoa kirjaa varten. Hän on jotain muuta, ja se tässä kirjassa häiritsi minua valtavasti.

Toisaalta WaiHongia kenties ajaa aito kiinnostus mosuoita kohtaan ja halu elää rauhassa luonnon keskellä. Ja mikäs sen parempaa kuin (näennäis)feministinen, luonnon antimilla elävä heimo modernille naiselle, joka haluaa hylätä urbaanin elämän sykkeen! Toisaalta WaiHong on "vain" varakas turisti, joka haluaa kokea "aitoa" paikallista elämää, mutta jää auttamatta ulkopuoliseksi. Hän ei taida itsekään tietää, mitkä hänen motiivinsa lopulta ovat, koska hän puhuu myös itsensä kanssa ristiin kirjan sivuilla: "...en yrittänytkään tietoisesti jäljitellä paikallisten asukkaiden elämäntapaa", hän vakuuttaa, mutta jo muutama rivi myöhemmin hän puhuu pyrkimyksestään "sulautua paikallisväestöön" ja "ujuttautua sisälle vanhoja perinteitään vaalivaan, suljettuun yhteisöön"! Hän osallistuu heimon juhliin ja yrittää ainakin jossain määrin matkia heidän elämäntapaansa, mutta jos jokin ei miellytä häntä, hän ratkaisee asian rahalla. Jonkinlainen lievästi kolonialistiseen ideologiaan ja kulttuuriseen omimiseen vivahtava paha maku tästä asetelmasta jäi suuhun.


Toinen ongelma kirjassa oli se, että mitä pidemmälle luin, sitä selvemmäksi se kävi: mosuoiden heimo on kaikkea muuta kuin feministinen. Heimon ainoa erikoisuus lienee se, ettei avioliiton käsitettä tunneta ja että, toisin kuin Kiinassa yleensä, tyttövauvoja arvostetaan valtavasti, jopa enemmän kuin poikia. Mutta mitä tulee miesten ja naisten tasa-arvoon, niin sitähän matriarkaalinen yhteisö ei toteuta sen enempää kuin patriarkaalinenkaan.

Siinä mielessä perinteiset sukupuoliroolit ovat kääntyneet mosuoiden parissa päälaelleen, että naiset ovat päävastuussa kumppaninsa eli axian valinnasta ja aloitteiden tekemisestä. Miehet ovat naisten arvioivan katseen kohteena, ei toisinpäin. Naiset käyvät ulkona tavatakseen uusia axioita, ja ulkonäöllä on tässä tärkein merkitys: kumppania ei valita sen perusteella, kenestä saisi hyvän puolison tai kuka olisi hyvä isä lapsille, vaan mies on naisille käytännössä vain spermanluovuttaja, jolla täytyy olla hyvät geenit! WaiHong ei näe tässä mitään väärää eikä sanallakaan mainitse, mitä mieltä miehet itse ovat tästä asetelmasta ja siitä, että heillä ei ilmeisesti ole mitään sananvaltaa asiaan!

Mosuovauvat syntyvät väistämättä avioliiton ulkopuolella, koska avioliitto jo sinänsä on mosuoille käsittämätön ajatus. Vauvat syntyvät isättöminä, koska tässä yhteisössä lapsen isyydellä ei ole merkitystä.

Mosuoilla on kuitenkin hyvin selkeät ja eriytyneet sukupuoliroolit: miehet hoitavat esimerkiksi rakennustyöt ja eläinten teurastamisen ja naiset ruuanlaiton ja kaikki kotityöt. Sekä miesten että naisten roolit ovat erittäin kapeat ja joustamattomat. Nainen on kodin hengetär, jonka odotetaan synnyttävän lapsia. Lapsettomia naisia (kuten WaiHongia itseään) säälitään. (WaiHong haaliikin itselleen useita "kummilapsia" heimosta ja sponsoroi avokätisesti heidän koulutustaan.) Mies taas on ruumiillisen työn tekijä ja "siitosori", kuten WaiHong toteaa ja lisää, että tämä on miehen "merkittävin ja samalla myös miellyttävin rooli". Siis oikeasti! Mikä tässä asetelmassa nyt muka on tasa-arvoista tai feminististä?!

Machokulttuuri elää mosuoheimon parissa vahvana, koska miehillä on paineita korostaa maskuliinisuuttaan naisten huomion saamiseksi. Muunlaisia miehenä olemisen tapoja tai parinmuodostusta ei suvaita. Mosuomiehet suhtautuvat esimerkiksi homosuhteisiin naureskellen.

WaiHong viettää lopulta noin kuusi vuotta mosuoiden keskuudessa. Kirjan loppupuolella hän harmittelee sitä, miten mosuoista on tullut "turistibisneksen pelinappuloita". Eikä ihme: mosuot elävät luonnonkauniin vuoristojärven rannalla ja ottavat markkinoinnissaan ympäristön lisäksi kaiken irti myös heimonsa erikoispiirteistä. Onhan tarina "myyvä", WaiHong myöntää itsekin: heimon kotipaikkaa mainostetaan matkailijoille vapaan rakkauden ja seksin tyyssijana, eräänlaisena Kiinan omana hippiyhteisönä.

Siinä missä 1990-luvulla seudulle johti ainoastaan vaikeakulkuinen kärrytie, sinne pääsee nyt sekä moottoritietä pitkin että lentäen. Muutos on ollut valtava ja näkyy myös vanhojen tapojen ja arvojen hiipumisena ja korvautumisena uusilla. Esimerkiksi nuoremmat sukupolvet eivät enää jatka heimon festivaaliperinnettä, vaikka joitakin juhlia järjestetään yhä turistien viihdyttämiseksi. "Aito" kulttuuri on häviämässä. Mikä on WaiHongin ratkaisu? Hän rahoittaa omasta pussistaan heimon festivaaleja yrittäessään elvyttää perinnettä! Hän vastustaa turismin mukanaan tuomaa muutosta, mutta toimii mielestäni tekopyhästi: hänhän on itsekin saapunut ihmettelemään heimoa uteliaana turistina ja syytää rahaa ympärilleen aivan kuin se ratkaisisi asiat.

WaiHong valittelee myös, että mosuonuorilla on uusimmat kännykät ja yhä useammat lähtevät mukaan turistibisnekseen perinteisen maanviljelyn sijaan. Vanhanaikaisen agraariyhteiskunnan ihannointi on minusta hieman naiivia. WaiHong itsekin myöntää kirjassa, ettei pysty elämään ilman nykyajan mukavuuksia, ja suosittelee myös eräälle mosuonuorelle turismialaa ja lupaa rahoittaa tämän opinnot! Ristiriitaisten viestien nainen, tämä WaiHong.

Kuten näkyy, kirja herätti paljon ajatuksia ja pääosin kriittisiä sellaisia. Aiheensa puolesta Naisten valtakunta kiinnosti, mutta karsastin kirjoittajan puolueellisuutta ja erikoista lähestymistapaa heimoon. Lisäksi minusta on vastuutonta ylläpitää virheellistä käsitystä siitä, että feminismi on yhtä kuin naisten ylivalta miehiin nähden. Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie tiivistävät ajatuksen hyvin kirjassaan Noin 10 myyttiä feminismistä: "Matriarkaatti olisi ihan yhtä epäfeministinen kuin patriarkaatti. Feminismi ei tavoittele matriarkaattista yhteiskuntaa."

Joten valitettavasti Choo WaiHong on väärässä esipuheessaan: Naisten valtakunta ei ole feministinen utopia, kaukana siitä.

Kirja on luettu myös Kirjarouvan elämää -blogissa.

Choo WaiHong: Naisten valtakunta: Kiinalaisen vuoristoheimon salattu maailma. Minerva. 2018. 284 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Kingdom of Women: Life, Love and Death in China's Hidden Mountains
Suomentaja: Sirpa Saari

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Minerva: Naisten valtakunta
Iltalehti: "Tosielämän utopia"

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Artemis Kelosaari: Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä

Eikä pojalle olisi jäänyt mitään epäselvää. Minut, Apple Cinnamonina tunnettu yleinen poikarakastaja tai puolimaailmanmies tai koiraskurtisaani - kuka pitää mitäkin termiä kauneimpana - olisi todettu syylliseksi huonona miehenä olemiseen, eikä asiassa olisi ollut enää mitään keskusteltavaa.

"Viktoriaanista pornografiaa" määrittelee Hesarin ylistävä arvio. Eipäs kuin edvardiaanista, korjaa historianörtiksi tunnustautuva kirjailija Lukufiiliksen haastattelussa, jossa käy myös ilmi, että Omenatarhan inspiraationa ovat toimineet Oscar Wilden siveettömyysoikeudenkäynnit 1800-luvun lopulla. Kirjailija kuvailee esikoisteostaan näin: "1900-luvun Lontooseen sijoitettu avoimen homoeroottinen kertomus, jossa on vahvoja kauhu- ja fantasia-aineksia". Pakkohan tähän oli tutustua. :)

Kirjailija loihtii jo muutamalla sivulla täysin omanlaisensa historiallisen ja aistillisen tunnelman ja maailman: on silinterihattuja ja korsetteja, hevosvaunuja ja pehmeitä päärynöitä, kanelinmakuista teetä ja vaaleanpunaisia hyasintteja napinlävessä...

Teoksen päähenkilö on Apple Cinnamon, itsevarma ja taitava miehiä palveleva mieskurtisaani, joka iskee silmänsä Strawberryyn, konservatiivisen pankkiiri Edward Burken poikaan. Rinnakkaisjuonessa katolisen poikakodin pojat yrittävät paeta hyväksikäyttäjiään.


Kirjan rohkeaa, omaäänistä kieltä täytyy kehua. Se on päähenkilön tavoin sekä leikittelevän flirttailevaa että röyhkeän itsevarmaa. Väistämättä tulee mieleen Tom of Finlandin teosten asenne: suoraa vihjailua pilke silmäkulmassa, miesruumiin ihailua ja palvontaa. Omenatarhan erotiikka on ronskia, rivoa ja kinkyä, ei siveyden sipuleille. ;)

Näennäisen pinnallisessa Omenatarhassa on myös vakavampi taso. Houkuttelevan omenan kiiltävän kuoren alta voikin löytyä mätä sisus. Romaanissa kommentoidaan pintaa syvemmällä tasolla mm. hyväksikäyttöä ja riistoa mm. eri yhteiskuntaluokkien välillä ja jopa siirtomaapolitiikassa. Kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden rikkaruohot rehottavat eikä maailma todellakaan ole reilu.

Mitään tällaista - ainakaan kotimaisen kirjallisuuden saralla - en ole aiemmin lukenut. Joku - en muista missä - oli verrannut tätä markiisi de Saden teoksiin. Minulle tulivat mieleen myös yhdysvaltalaisen Poppy Z. Briten kauhuromaanit ja -novellit.

Vaikka pidin kirjan omalaatuisesta tyylistä ja tasoista, niin loppujen lopuksi en kuitenkin täysin lämmennyt tälle. Jäin kaipaamaan täyteläisempää tarinaa ja uskottavampaa romanssia eräiden henkilöiden välille. Tai ehkä luin kirjaa väärin: tässä on kuitenkin paljon pulp-kirjallisuuden piirteitä eli uskottavuus ja juonen kehittely saavatkin jäädä viihdyttävyyden ja yllättävien käänteiden varjoon.

Omenatarhassa on vierailtu mm. Todella vaiheessa, Paperiaaveet, SusuPetal ja Vinttikamarin ikkunasta -blogeissa.

Artemis Kelosaari: Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä. Kustantamo Helmivyö. 2017. 260 sivua. 

Kustantamo Helmivyö: Omenatarha
ArtemisKelosaari.com: Omenatarha
Lukufiilis: "Oudot ja häiritsevät asiat kiehtovat kirjailija Kelosaarta"
Osuuskumma: Artemis Kelosaari

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Aika usein väitetään, että feminismi on sitä, että halutaan siirtää naisille se valta, joka nyt on miehillä. Toisin sanoen, että vallanhimoiset naiset haluaisivat tasa-arvon nimissä kyykyttää miehiä kostoksi kokemastaan sorrosta. Että kyse olisi siitä, että haluttaisiin pahaa tasa-arvoisemmin jakoon. Se on yhtä hoopo ajatus kuin se, että naisten kokemaa väkivaltaa ei pidä nostaa esiin, koska miehetkin kokevat väkivaltaa. Siis koska kaikki kokevat väkivaltaa, tilanne on tasan eikä asialle tarvitse tehdä mitään.

Feministiset dystopiakirjat ovat nyt in ja feminismistä on tullut muutenkin "valtavirtaa" (mainiota keskustelua aiheesta mm. Sivumennen-podcastissa). #Metoo-kampanja on nostanut ikiaikaisen keskustelun naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta, vallasta, patriarkaatista ja seksismistä taas pöydälle. Harmi vain, että tuon pöydän ympärillä istuvat ja keskustelevat lähinnä naiset, jotka tuntuvat olevan jo alun perinkin samaa mieltä keskenään. Onko (nyky-)feminismi vain sanahelinää, ohimenevä muoti-ilmiö vai tapahtuuko muutosta parempaan myös konkreettisella tasolla? Kyllä ja ei.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme feminismistä tänä päivänä? Miksi siihen liitetään yhä edelleen negatiivisia stereotypioita miehiä vihaavista naisista? Tätä pohtivat kirjassaan Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie.

Kirjan idea on yksinkertainen: feminismiin liitetyt myytit ja uskomukset asetetaan ensin kontekstiin ja niiden alkuperä selvitetään ja selitetään. Sitten nuo myytit järjestelmällisesti murretaan, poltetaan kuin 1960-luvun feministit polttivat rintaliivinsä (myytti sekin!).

Noin 10 myyttiä feminismistä on kirjoitettu dialogin muodossa. Abdulkarim ja Talvitie lähestyvät myyttejä hieman eri näkökulmista ja lähtökohdista, toisiaan täydentäen ja kommentoiden. Kirja toimisi varmaan hyvin äänikirjana, koska siinä on melko jutusteleva sävy. Välillä teksti on turhankin rönsyilevää ja sekavaa. Olisin kaivannut napakampaa argumentointia. Kummallakin tekijällä on selvästi paljon asiantuntemusta ja sanottavaa aiheesta ja sen ympäriltä, mutta keskustelu rönsyilee välillä liiankin vapaasti. Väliin on ripoteltu lyhyitä sitaatteja kaunokirjallisuudesta Maria Jotunista Marja-Liisa Vartioon ja Minna Canthista Sofi Oksaseen. Kirjaviittaukset ilahduttavat tietysti aina, mutta näitä olisi voinut kommentoida laajemmin myös varsinaisessa tekstissä. Toisaalta oli hätkähdyttävää tajuta, että esim. Minna Canthin kommentit naisten asemassa yhteiskunnassa ovat yhä valitettavan ajankohtaisia tänäkin päivänä.

Kirja olisi toiminut ehkä paremmin podcastina - itse asiassa jokaisesta luvusta saisi hyvän podcast-jakson! Olisi ehkä tuntunut luontevammalta kuunnella dialogia kuin lukea sitä.

Kaksikko nostaa esiin hyviä pointteja, mutta ei hirveän paljon mitään uutta tai yllättävää. Miesvihamielisyyden leima istuu feminismissä tiukasti, vaikka kuinka yritetään toitottaa, että feminismi ei vastusta miehiä vaan epätasa-arvoa, sortoa ja syrjintää. Feminismin virheellinen määrittely on tavallaan keino yrittää kaapata käsite ja määritellä se vastaamaan (patriarkaalista) maailmankuvaa, jotta valta-asetelma säilyy ennallaan. Feminismiin liittyvien myyttien pönkittämisellä yritetään hiljentää aitoa keskustelua, kyseenalaistamista ja sen myötä tapahtuvaa muutosta.

Abdulkarim ja Talvitie peräänkuuluttavatkin laajempaa keskustelua ja ennen kaikkea a little less conversation, a little more action, eli toimia sortavia rakenteita vastaan. Sen sijaan, että jumiudutaan mies/nais-tasa-arvoproblematiikkaan, näkökulmaa pitäisi laajentaa kokonaisvaltaisempaan yhdenvertaisuuteen. Talvitie määrittelee feminismin tavoitteen hienosti haastattelussa: "pyritään maailmaan, jossa sorto ei juhli".

Vaikka en päässytkään täysin sinuiksi kirjan tyylin ja rakenteen kanssa, niin haluaisin silti suositella tätä jo aiheen tärkeyden vuoksi kaikille, ennen kaikkea ja varsinkin ihmisille, jotka kenties vielä epäröivät sitä, voivatko tai haluavatko he kutsua itseään feministeiksi.

Keskustelu jatkuu. Maryan Abdulkarim mm. vetää feministisen talk show'n Ruisrockissa noin kuukauden päästä osana Ruskeat Tytöt -mediaa.

Myös muutamat bloggaajat ovat lukeneet kirjan. Laura murtaa kirjan innoittamana vielä kaksi myyttiä lisää ja kirja herätti paljon mielipiteitä myös Ompussa.

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. 2018. 177 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

SKS: Noin 10 myyttiä feminismistä
Ruskeat Tytöt: Kirja-arvio: Noin 10 myyttiä feminismistä
Yle X: Vieraana Eveliina Talvitie ja Maryan Abdulkarim: Feministit vihaavat miehiä -myytti on aikamoinen keskusteluntappaja

maanantai 7. toukokuuta 2018

Riina Mattila: Järistyksiä

Osa rajoista piirtyi selkeinä kaikille, osa vain niille, jotka olivat tarpeeksi erilaisia. Näkymättömät rajat olivat pahimpia, ne oppi tuntemaan vain kompastumalla niihin. Silloin häpeä kirveli kaikista eniten, yllätettynä ja hämättynä. Sukupuolten välinen raja oli muille harmiton, mutta minua se sokaisi päiväkodista asti. Koulunpihat vaihtuivat mutta itsepintainen raja pysyi, se kasvoi kanssani korkeutta ja piti huolen, että kompastelin enemmän kuin pysyin pystyssä.

Aloitin BookBeatin käytön ryminällä ja luin yhdeltä istumalta Riina Mattilan esikoisromaanin Järistyksiä, joka julkaistiin alkuvuodesta ainoastaan e-kirjana, mutta on ilmeisesti nyt ilmestymässä myös painettuna versiona.

Järistyksiä tuli toiseksi WSOY:n kirjallisuussäätiön järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa. Kilpailun voittaja, Jukka Behmin Pehmolelutyttö, ylsi viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaaksi, joten Järistyksiä ei jäänyt huonolle kirjalle kakkoseksi! Kilpailussa etsittiin "uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa". Jos esikoiskirjojen taso on näin kova kuin mitä tämä ja Behmin teos antavat ymmärtää, niin huh! Tällaisia kirjoituskilpailuja täytyy ehdottomasti järjestää lisää!

Jo ensimmäisestä sivusta lähtien Järistyksiä lumoaa kielellään ja ilmaisuvoimallaan:

Tyttö, poika, ooksä transu vai tahallas ruma, keinuessa se kaikki unohtuu ja pikkukiviä ahmineet tennarinpohjat uskaltavat kurottaa niin korkealle, että niiden rikkinäisyys katoaa näkyvistä. 

Vaikka muuten e-kirjan lukeminen sujui BookBeatin kautta yllättävän vaivattomasti, niin tämän kirjan kohdalla turhauduin pian. Halusin merkata hienoja kielikuvia, lauseita ja kohtia muistiin lähes joka sivulta, mutta e-kirjan kohdalla se ei onnistunutkaan tavalliseen tapaan.

Järistyksiä sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan pesäpallokaupunkiin, jossa asuu Elisa eli Eelia, joka kasvaa "eri suuntaan kuin kaikki muut". Lapsena hän ei voi käsittää, miksi aikuiset raivostuvat, kun Eelia ja Reino, päiväkoti-ikäiset pikkulapset, leikkivät vaatteidenvaihtoleikkiä. Ihmettelin tätä kyllä itsekin. Elänkö suvaitsevaisuuskuplassa vai alkaako joku vanhempi oikeasti raivota lapselleen, jos tämä leikin lomassa pukeutuu eri sukupuoleksi kuin oletussukupuolekseen?

Kirjassa on hienosti kiteytetty metaforien avulla muunsukupuolisuuden tai sukupuolettomuuden kokemus, miltä se itsestä tuntuu ja muista näyttää:

Jo harakanvarvasiässä kaksi lasta veti kilpaa narua pääni sisällä. Kumpikaan lapsista ei koskaan päässyt voittoviivan ylitse, eikä se minua haitannut. Kaikkia muita tuntui haittaavan.

Teini-ikäisen Eelian vanhemmat kuittaavat miesten paitaan pukeutumisen kapinaksi eikä kukaan huomaa nuorta piinaavaa yksinäisyyttä ja surua, joka kylmettää koko kehon sisältäpäin.

Eelia saa kuitenkin luvan muuttaa kauas kotoa ja käydä lukionsa Vaajapurossa, Vällyn taidelukiossa. Vaajapurokin on pieni paikka, mutta silti siellä odottaa uusi alku. Siinä missä pesäpallokaupungissa "erilaisuuskummitukset" on pidetty "visusti lukittujen kaappien sisällä", Vällyssä ne saavat "mellastaa vapaina ja istua rauhassa omistajiensa olkapäillä".

Vällyssä Eelia myös tutustuu Karhuun ja saa tästä läheisen ystävän. Ketunsilmäinen, käheä-ääninen Isla taas aiheuttaa jotain muuta, tunteiden räjähdyksen tai järistyksen.

Mattila osaa kuvailla upeasti kutkuttavaa jännitystä, epävarmaa odotusta, latautunutta eroottista tunnelmaa, joka on täynnä sanomattomia haluja ja tunteita. Teksti itsessään on myös yllättävien, osuvien kielikuvien kyllästämää, eli juuri sellaista, josta pidän. :)

Järistyksiä on ehdottomasti yksi parhaista nuortenkirjoista, jonka olen viime vuosina lukenut. Väistämättä tulee mielen Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava, 2016), mutta se kertoo nimenomaan transpojan prosessista; Mattilan kirjan päähenkilön sukupuoli on kenties jotain muuta tai sitten sitä ei olekaan:

Minulla oli minun kokemukseni, minun tarinani, menneisyyteni ja tulevaisuuteni, jossa sain hypätä sukupuoliruutujen yli jos niin tahdoin.

Järistyksiä kertoo ensi-ihastumisesta ja -rakastumisesta, mutta myös sydänystävyydestä ja mustasukkaisuudesta. Kirjassa kuvaillaan myös omaan identiteettiin ja ruumiiseen liittyvää häpeää ja pelkoa sekä sitä, miten omille vanhemmille kaapista tuleminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Tunnistin jälkimmäisen kuvauksesta monia asioita, vaikka oma kaapistatulo tuntuu jo kaukaiselta muistolta.

Järistyksiä oli hieno kirja, johon oli helppo uppoutua ja koukuttua. Kirja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille, mutta suosittelisin tätä nuorten lisäksi myös ihan kaikille aikuisille. Jos Pehmolelutyttö voi avata vanhempien silmät näkemään, mitä teini voi kokea netissä, niin Järistyksiä voi saada näkemään sukupuolen vähemmän kapeakatseisesti ja ravistella samalla muutamia ennakkoluuloja. Ja mikä parasta, Järistyksiä on aivan ihana rakkaustarina ilman turhaa siirappia. :)

Kirjabloggaajista Kirsi kuvaili Järistyksiä järisyttäväksi lukukokemukseksi ja Maija soisi kirjan päätyvän mahdollisimman monen käsiin. Samaa toivon minäkin. :)

Riina Mattila: Järistyksiä. WSOY. 2018.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

RiinaMattila.com
WSOY: Järistyksiä
BookBeat: Järistyksiä

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois

Kansi: Rafaela Romaya
Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n vastikään suomeksi ilmestynyt esikoisromaani Älä mene pois on vangitseva, hurja tarina avioliitosta, lapsettomuuden tuskasta ja naisen roolista nykypäivän Nigeriassa.

Romaanin arvoituksellisessa alussa Yejide on palaamassa aviomiehensä luo 15 vuoden jälkeen. Seitsemäntoista laukkua odottaa pakattuina lähtöä, mutta oikeastaan tärkeintä omaisuuttaan Yejide kantaa sisällään, teljettynä rintakehäni alle kuin hautaan, pysyvään paikkaan, ruumisarkkumaiseen aarrekirstuuni. Romaanin kieli ja varsinkin dialogi on melko värikästä, ja suomentaja Heli Naski on saanut tekstin soljumaan hienosti.

Alun jälkeen palataan ajassa taaksepäin aina Yejiden ja hänen aviomiehensä Akinin yhteisen matkan alkuun. He ovat rakastuneet toisiinsa yliopistossa ja menneet naimisiin. Avioliitto on monin tavoin onnellinen ja tasa-arvoinen; kummallakin on oma työnsä, arki sujuu ja parisuhde kukoistaa. Onnea varjostaa vain se, että perheenlisäystä ei ala kuulua, suvun painostuksesta ja erinäisistä enemmän tai vähemmän lääketieteellisistä kikoista huolimatta.

Yejide ja Akin ovat kumpikin korkeakoulutettuja, moderneja ihmisiä, mutta he eivät pääse pakoon yhteiskunnan ja suvun perinteisiä perhekäsityksiä. Naiselle on tarjolla kaksi, ja vain kaksi, roolia: hyvä vaimo ja hyvä äiti (mieluiten poikalapsen). Yksi ei riitä vaan pitäisi olla molempia. Vaikka Yejide on hyvinkin itsenäinen ja omanarvontuntoinen nainen, hän kunnioittaa kuitenkin omaa ja miehensä sukua ja suhtautuu heidän toiveisiinsa nöyrästi.

Kun tulosta ei synny, sukulaiset päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. He järjestävät Akinille toisen vaimon, Funmin, kalpean keltaisen kuin raa'an mangon sisus, ajattelee Yejide. Pariskunnan avioliitto mullistuu tietenkin täysin, ja Yejide tuntee katoavansa entisestä elämästään kuin hätäisesti solmittu huivi, joka aukeaa ja putoaa maahan, ennen kuin omistaja huomaa.

Lapsettomuuden tuskaa on kuvattu kirjassa riipaisevan tarkasti. Yejidelle lapsettomuus on henkilökohtainen, yksityinen asia, mutta kulttuurissa, jossa naimisissa olevan naisen odotetaan ilman muuta olevan myös äiti, siitä tulee myös suvun yhteinen ongelma, juorujen levittämä julkinen häpeä. Tämä tekee siitä moninkertaisesti tuskallisempaa tavalla, jota länsimaisen naisen ja kulttuurin näkökulmasta ei ehkä pysty täysin käsittämään.

Lopulta Yejide toivoo vauvaa niin pakkomielteisesti, että hän alkaa nähdä kehossaan raskauden oireita. Vaikka ultraääni osoittaa kohdun tyhjäksi, Yejide kieltäytyy uskomasta tätä ja Akin alkaa pelätä hänen mielenterveytensä puolesta. "Raskaus" kestää yli vuoden, mutta Yejide sisustaa vimmaisesti lastenhuoneetta.

Kirjan näkökulma vaihtelee Yejiden ja Akinin välillä, mikä on kiinnostava ratkaisu ja tekee tarinasta monipuolisemman. Kummallakin on oma käsityksensä avioliitosta ja perheestä, ja myös Akin joutuu omalla tavallaan näyttelemään eräänlaista roolia suvulleen. Hänen rakkautensa Yejidea kohtaan saa hänet tekemään sekä julmia asioita että epäitsekkäitä valintoja.

Romaanissa sivutaan perheen tragedioiden rinnalla maan poliittisia levottomuuksia, mutta politiikka jää taka-alalle. Keskiössä on avioliitto ja parisuhde, Akinin ja Yejiden perhe ja sen kiemuroiden aiheuttama suru, viha ja katkeruus. Ja rakkaus, kaikessa hauraudessaan ja voimassaan.

Kirja kertoo hienosti siitä, kuinka syyllisyys voi olla vahva, usein näkymätön ja tiedostamaton tunne valintojen ja tekojen taustalla. Ja kuinka suurimmat valheet ovat usein niitä, joita kerromme itsellemme. Kirjan loppu on pakahduttavan hieno. Kokonaisuutena yksi parhaista lukukokemuksista tänä vuonna, joten iso suositus tälle!

Bloggaajista myös Anneli A, Elegia ja Omppu ovat ehtineet lukea kirjan. Kirjailija saapuu Suomeen toukokuussa ja hänet voi nähdä esim. Helsinki Litissä lauantaina 26.5 Laura Lindstedtin haastateltavana.
 
Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois. Atena. 2018. 300 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Stay With Me
Suomentaja: Heli Naski
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 24. Surullinen kirja.

Atena: Älä mene pois
Atena: Ayọ̀bámi Adébáyọ̀

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellistämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että "en ole ihan täysin mies tai nainen". Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia.

Näkymätön sukupuoli on takakannen mukaan "ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta".

Kirja on hyvä tietopaketti ja monipuolinen katsaus muunsukupuolisuuteen Suomessa. Alussa on Tarja Halosen kirjoittama esipuhe sekä aiheeseen liittyvää sanastoa. Niiden jälkeen vuorossa on sarjakuvia kolmelta tekijältä (Pii Anttonen, Kimmo Lust ja Apila Pepita Miettinen), jotka havainnollistavat sitä, millaista muunsukupuolisen ihmisen arki voi olla. Valtaosa kirjasta koostuu 15 henkilökuvasta, joissa muunsukupuoliset ihmiset pääsevät itse kertomaan itsestään minä-muodossa. Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet ihmisiä ja valokuvaaja Jenni Holma on ottanut heistä upeita kuvia.

Käsitys sukupuolen kaksijakoisuudesta elää vahvana yhteiskunnassamme ja sukupuoli koetaan niin tärkeäksi ominaisuudeksi, että se on yksi ensimmäisistä asioista, joita tiedostamattammekin toisessa ihmisessä huomaamme. Ihmisillä on hirvittävä tarve lokeroida toisiaan, ja kun joku ei mahdu perinteisiin lokeroihin, se koetaan hämmentävänä tai uhkaavanakin.

Pätkä yhdestä kirjan sarjakuvasta
Väitän, että ennakkoluulot ovat hyvin pitkälti ulkopuolelta omaksuttuja ja opittuja asioita. Lapsille sukupuolen moninaisuus voi olla täysin luonteva asia. Itse selailin kirjan kuvia yhdessä 5-vuotiaan kanssa ja pohdiskelimme yhdessä, että ihmiset voivat olla muutakin kuin tyttöjä tai poikia, naisia tai miehiä. Ei se hänen mielestään ollut mitenkään ihmeellinen ajatus, eikä pidäkään olla. :)

Kirjan sarjakuvasta
Arvion alussa oleva sitaatti kertoo yhden kirjaan haastatellun muunsukupuolisen ihmisen kokemuksesta transpolin henkilökunnan kanssa. Tekisi kyllä mieli lähettää tämä kirja välittömästi kaikille transpolilla työskenteleville. Monien haastateltavien tarinoita yhdisti ahdistus siitä, että terveydenhuollon ammattilaisille piti jotenkin todistella omaa sukupuoli-identiteettiään tai jopa valehdella siitä hoitojen saamiseksi. Transpolilla muunsukupuolisuus ei ilmeisesti ole kovin käypää valuuttaa, vaan jos kokee olevansa varmasti täysin vastakkaista sukupuolta kuin mikä syntymässä on määritetty, pääsee todennäköisemmin hoitoihin. Luulisi, että transpolilla jos jossain tajutaan sukupuolen moninaisuuden, liukuvuuden ja ei-binäärisyyden päälle!

Osittain taustalla vaikuttaa toki myös auttamattoman vanhentunut translaki, johon kirjan jälkisanoissakin viitataan: Kirjan tavoite on yhteiskunnallinen. On aika korjata translaki, joka nykyisellään on ihmisoikeusloukkaus.


Näkymätön sukupuoli on tärkeä teos ja kannanotto ja lisää varmasti tietoisuutta sukupuolen moninaisuudesta ja ennen kaikkea siitä, mitä se yksittäisten ihmisen kohdalla voi merkitä. Iso hatunnosto kirjassa tarinansa kertoville ihmisille, joista suurin osa esiintyy omalla nimellään ja kasvoillaan. Tarinat ovat erittäin henkilökohtaisia; moniin liittyy tuskaa, ahdistusta ja pelkoa, mutta myös huumoria, helpotusta ja itsensä kanssa sinuiksi tulemisen iloa. Aitoja selviytymistarinoita rohkeista ihmisistä. Lukekaa!

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä. Into. 2018. 174 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Into: Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä
Länsi-Savo: "Ei mies eikä nainen - Näkymätön sukupuoli -kirja kertoo kasvukokemuksista, törmäämisistä viranomaisten kanssa ja oman tilan löytämisestä"