tiistai 10. syyskuuta 2019

Pertti Lassila: Kovassa valossa

Ulkoasu: Camilla Pentti
Blogi on ollut epämääräisellä tauolla ennätyksellisen pitkään; kohta en enää kehtaa kutsua itseäni kirjabloggaajaksi! Kirjanurkkauksen kuulumisia on ilmestynyt viime kuukausina vain Instagramin puolella. Jospa nyt äitiyslomalla olisi aikaa kirjoittaa blogiinkin. (Hyvähän se on nyt sanoa, kun vauva ei ole vielä syntynyt - voi olla, että vauva-arki + totaaliyksinhuoltajuus on melko tehokkaasti bloggausaikaa entisestään vähentävä kombo!). :)

Mutta asiaan, eli kirjoihin.

Pertti Lassilan teokset ovat siirtyneet aina ilmestyttyään automaattisesti lukulistalleni siitä lähtien, kun luin vuonna 2015 Finlandia-ehdokkaanakin olleen Armain aika -romaanin. Pari vuotta siitä eteenpäin haikea Kesän kerran mentyä oli yksi parhaista kirjoista, jonka luin vuonna 2017. Välillä lukaisin myös jo vuonna 2013 ilmestyneen Ihmisten asiat -romaanin. Tänä kesänä taas ilmestyi Kovassa valossa, jonka sain luettua viime viikolla.

Suomi on vasta itsenäistynyt, kun vakuutusyhtiössä työskentelevä Heimo ja tämän vaimo Suoma perustavat yhteisen kodin ja perheen Helsingissä. Pariskunta elää omaa tasaisen hyvää ja tavallista arkeaan, pysyttelee parhaansa mukaan erossa aatteista ja politiikasta, mutta pyrkii kuitenkin eteenpäin, kohti parempaa elämää. Suoma ja Heimo eivät ole käyneet muita kouluja kuin kansakoulun, mutta heidän poikansa Tarmo saa vanhempiensa iloksi valkolakin.

Kunnianhimoinen Heimo saa ylennyksiä ja etenee urallaan. Perhe vaurastuu, säätyrajat venyvät ja paukkuvat, kotiin ilmestyy arvotavaraa ja taloudenhoitaja. Elämäntaso nousee kohisten. Kirjan ensimmäinen osa onkin kuin suomalainen versio amerikkalaisesta unelmasta: jokainen on oman onnensa seppä, mutta kenties kovalla työllä kuka tahansa voi menestyä ja rikastua.

Meistä on tullut oikeita ihmisiä, Heimo sanoi. Oikeita ihmisiä ollaan, sinä olet johtaja ja minä olen johtajan rouva, sanoin.


Materia ja mammona ei kuitenkaan takaa ikuista onnea. Sotien jälkeen 1940-luvulla iskee tragedia, joka mullistaa perheen elämän. Samaan aikaan kirjakaupassa työskentelevä Heljä tutustuu nuoreen Tarmoon, mutta joutuu pian vaikean valinnan eteen.

Tästäkin teoksesta löytyy Lassilan aiemmista romaaneista tuttu tyyli kuvailla arkisia asioita kirkkaasti ja herkän tyylikkäästi. Tekstin rauhallinen rytmi saa lukemaan hitaasti nautiskellen, mutta samalla tekee mieli ahmia kirja yhdeltä istumalta loppuun. Lassilalla on myös kiehtova tapa pistää henkilöhahmojen suuhun ja ajatuksiin elämänviisauksia ja filosofisia pohdintoja onnesta, kuolemasta, rakkaudesta ja ajasta. Kuten Heljän ajatus:

Rakkaus on asia, josta ei tiedä mitään ennen kuin sen kokee, ja kun sen on kokenut, luulee tietävänsä siitä kaiken. 

Tai Suoman astetta synkempi näkemys elämästä:

Minulta vei kauan ennen kuin opin, että se, mikä on olemassa, on pelkkää muutosta, ja muuttumatonta on vain se, mikä ei ole todellista, kuten ihmismielessä toivon kuvat ja jumala.

Lassilaa on kritisoitu liian ahtaasta, stereotyyppisestä naiskuvasta. Minusta romaanin päähenkilöt ja minäkertojat, Suoma ja Heljä, eivät ole vain osaansa tyytyviä uhreja vaan itsenäisesti ajattelevia aktiivisia toimijoita. Toki Lassila myös kuvaa aikaa, jolloin naiselle tarjolla olevat roolit olivat huomattavasti kapeampia kuin nykyään. Jossain määrin sekä romaanin naiset että miehet ovat asemansa ja säätynsä uhreja, mutta eivät sentään sukupuolensa tai kohtalonsa vankeja ilman omaa tahtoa. Romaanin yllätyksellinen loppukin osoittaa tämän.

Myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Kirjarepun Raija ovat bloganneet kirjasta. Lassila vierailee Turun kirjamessuilla vajaan kuukauden päästä.

Pertti Lassila: Kovassa valossa. Teos. 2019. 217 sivua.

Teos: Kovassa valossa
Teos: Pertti Lassila
HS: "Kirjallisuudentutkija kirjoittaa romaanissaan kauniisti Helsingistä ja tylsästi naisista"

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian palkintoehdokkaani 2018


Vuosi 2018 taisi jäädä blogihistoriaan jo pelkästään postausten vähäisen määrän vuoksi, mikä hieman rajoitti myös tätä äänestystä, mutta joka kategoriaan löytyy silti jotain. :) Tässä Kirjanurkkauksen ehdokkaat vuoden 2018 parhaiksi kirjoiksi Blogistanian eri kategorioissa. Mukana on myös lyhyt pätkä blogiarviostani.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Mari Ahokoivu: Oksi (Asema Kustannus)

Jylhä taideteos, jonka kansien välissä loimuavat revontulet, kohoavat synkänmustat puut ja häilyvät metsän aavemaiset, hiljaiset varjot.


Blogistanian Globalia

3 pistettä: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like)

Vaikka kirjassa käsitellään rankkoja yhteiskunnallisia epäkohtia ja siinä tapahtuu kammottavia asioita, tarinasta jää silti ihmeellisen toiveikas olo. Ihmisten, varsinkin lasten, selviytymiskyky on hämmästyttävä, ja maailmassa on hyviäkin ihmisiä, jopa aika paljon.

2 pistettä: Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois (Atena)

Kirja kertoo hienosti siitä, kuinka syyllisyys voi olla vahva, usein näkymätön ja tiedostamaton tunne valintojen ja tekojen taustalla. Ja kuinka suurimmat valheet ovat usein niitä, joita kerromme itsellemme.

1 piste: Hiromi Kawakami: Sensein salkku (S&S)

Sensein salkku on eleetön, ilmava ja hienostunut romaani kahden ihmisen välisestä hauraanherkästä, mutta syvästä suhteesta. Suosittelen tätä kaikille epäsovinnaisten rakkaustarinoiden, hienovireisen kerronnan ja japanilaisen ruuan ystäville!


Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Riina Mattila: Järistyksiä (WSOY)

Mattila osaa kuvailla upeasti kutkuttavaa jännitystä, epävarmaa odotusta, latautunutta eroottista tunnelmaa, joka on täynnä sanomattomia haluja ja tunteita. Teksti itsessään on myös yllättävien, osuvien kielikuvien kyllästämää.

2 pistettä: André Simon & Susanna Olkinuora: Ugu Ugu ja hiljaisuuden kaupunki (Mini Kustannus)

Yksinkertainen, mutta kaunis tarina kertoo ystävyydestä ja myötätunnosta, kauniiden sanojen merkityksestä ja anteeksiannosta.


Blogistanian Tieto 

3 pistettä: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)

Naiset joita ajattelen öisin on yksi lumoavimmista ja inspiroivimmista ja kyllä, myös kliseisesti ihanimmista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

... konepistooli tehnyt yhdeksänkymmentä reikää taivaaseen, aseiden pauke tappanut myrskysäällä sadepisaroita, kaksikymmentä luotia mennyt kuulle, ammukset särkeneet sanoja, luodit puhkoneet sanoja niin, että aakkoset harvenivat a-b-c-l-r-s-t-x-z:ksi, rakkaita oli kuollut, kyyneliä vuodatettu, luoteja lattialla; rakkaimpani, ainokaiseni, pikkuiseni, ainokaiseni; me kaikki olemme ainutlaatuisia, kaikki yksinäisiä, kaikki peloissamme ja kaikki yhä etsimässä rakkauden luoteja kaikkialta.

Yhdysvaltalainen Jennifer Clement oli minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija, jonka tuoreimpaan suomennettuun romaanin Rakkaudesta aseisiin tartuin viime vuoden puolella, kun kirjailija oli vieraana Helsingin kirjamessuilla lokakuussa.

Clementiltä on suomennettu myös Meksikon huumesodista kertova Varastettujen rukousten vuori (Like, 2014) sekä New Yorkin taidemaailmaan sijoittuva Basquiatin leski (Like, 2015).

Rakkaudesta aseisiin vaikutti heti alusta asti ihan minun kirjaltani: lapsen näkökulma kerronnassa, hieman kielellä kikkailua (tosin välillä en ollut varma, onko suomennos hieman kömpelö vai töksähtelevätkö lauseet tarkoituksella), värikkäät ja yllättävät kielikuvat ja lumoava, lähes taianomaisen rujonkaunis tunnelma. Ahmin kirjan kannesta kanteen yhdeltä istumalta.

Romaanin päähenkilö on 14-vuotias Pearl, joka asuu äitinsä Margotin kanssa autossa talovaunualueella. Pearl suhtautuu olosuhteisiinsa lapsen viattomalla käytännöllisyydellä: kun asuu autossa, ei tarvitse murehtia myrskyistä ja salamoista, mutta pelkää hinausautoa. Piti ihan googlettaa, minkä näköinen auto on Pearlin ja tämän äidin Mercury Topaz: aika tavallinen, hieman tylsän näköinen, vanha automalli.

Margot on saanut tyttärensä 16-vuotiaana ja karannut vauraasta kodistaan. Tai ainakin tällaista tarinaa äiti kertoo Pearlille. Nyt Margot elättää heitä siivoustöillä.

Talovaunualueella, alligaattoreita kuhisevan rämeikön ja myrkkyhuuruja puhkuvan kaatopaikan kupeessa, asuu muitakin yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneita ihmisiä. Roberta Young on entinen luonnontieteiden opettaja, joka on jäänyt puille paljaille jo edesmenneen miehensä sairaalamaksujen takia. Pearlin ystävän April Mayn vanhemmat taas ovat kuuro, jalkapuoli sotaveteraani Bob ja hoitajana työskentelevä Rose.

Jennifer Clement Helsingin kirjamessuilla 2018
Clement ei osoittele tai saarnaa, mutta näyttää konkreettisesti, kuinka hyvinkin toimeentuleva ihminen voi olosuhteiden pakosta jäädä oman onnensa nojaan keskelle köyhyyttä ja kurjuutta, vailla mahdollisuutta nousta enää takaisin. Esimerkiksi sairaalavakuutuksen puute ja sitä myöten sairaalamaksujen tähtitieteelliset summat Yhdysvalloissa ovat aika hätkähdyttävää luettavaa tällaiselle suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatille. Jotkut asiat ovat meillä sentään aika hyvin. (Samaa aihetta sivusi muuten myös Lionel Shriver romaanissa Jonnekin pois, tosin hieman eri näkökulmasta.)

Osansa Clementin epäsuorasta kritiikistä saa myös kirjan pääteema, asehulluus. Suhtautuminen aseisiin monissa Yhdysvaltain osissa ja aseväkivallan määrä on jotain aivan käsittämätöntä. Myös lastensuojelujärjestelmän tehottomuus ja korruptoituneet viranomaiset saavat Clementiltä melko rajun käsittelyn.

Vaikka kirjassa käsitellään rankkoja yhteiskunnallisia epäkohtia ja siinä tapahtuu kammottavia asioita, tarinasta jää silti ihmeellisen toiveikas olo. Ihmisten, varsinkin lasten, selviytymiskyky on hämmästyttävä, ja maailmassa on hyviäkin ihmisiä, jopa aika paljon.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin. Like. 2018. 278 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Gun Love
Suomentaja: Terhi Kuusisto

Like: Rakkaudesta aseisiin 
Like: Jennifer Clement

tiistai 22. tammikuuta 2019

Mari Ahokoivu: Oksi

Luin Mari Ahokoivun Oksista kehuja sekä Hesarista että Goodreadsistä ja odotin sitä kirjaston varausjonossa pienen ikuisuuden. Lopulta sain sarjakuvateoksen käsiini, eikä se ollutkaan mikään ohut lärpäke (minkähän takia odotin sellaista?) vaan reilusti yli 300-sivuinen jylhä taideteos, jonka kansien välissä loimuavat revontulet, kohoavat synkänmustat puut ja häilyvät metsän aavemaiset, hiljaiset varjot.

Kaiken keskellä on emokarhu Umi pentueineen. Yksi pennuista, "Parka", on hieman erilainen kuin muut. Sillä ei ole karhumaisia käpäliä tai teräviä hampaita, mutta sitäkin enemmän kysymyksiä ja näyttämisen tarvetta. Emokarhun ja pennun myötä tutustutaan näsäviisaaseen, runoja laulavaan Sotkaan, metsän aavemaisiin varjohahmoihin sekä valtavaan Manaan (joka muistuttaa erehdyttävästi Henkien kätkemän Kasvoton-nimistä henkeä). Muinainen suomalainen mytologia sekoittuu karhumyytteihin, Kalevalan luomiskertomukseen ja laulun taikaan.

"Parka" ja Mana, Oksi, s. 94
Lumouduin jo heti alussa tunnelmallisesta, kauniista kuvitustyylistä. Värejä on käytetty säästeliäästi, mutta värikkäät revontulet, punainen veri ja kullankeltaiset laulut korostuvat sitäkin selvemmin muuten varsin tummista kuvista ja maisemista.

Revontulet ja karhunpesä, Oksi, s. 11
Yllätyin myös positiivisesti tarinan monitasoisuudesta. Takakannen lyhyt kuvaus "laulu äidistä ja tyttäristä" ei kerro vielä juuri mitään. Juoni yllätti raakuudellaan, julmuudellaan ja monitasoisuudellaan. Tarina ei tosiaankaan ollut mikään perinteinen 'karhuemo uhrautuu pentujensa puolesta ja äidinrakkaus voittaa kaiken'-kuvio, vaan jotain paljon synkempää ja monitulkintaisempaa. Yksilön tahto vastaan jumalat. Rakkauden julmat puolet. Luonto ja kaikkien otusten paikka maailmassa.

Oksi, s. 225
Oksi on kaksikielinen; Silja-Maaria Aronpuro on kääntänyt teoksen tekstit englanniksi kunkin sivun alareunaan. Tämä olisi oiva lahja tai hankinta myös ei-suomalaisille lukijoille, joita kiinnostaa suomalainen mytologia ja/tai sarjakuvat. :)

"Oksi" on muuten vanha suomalainen nimitys karhulle, kenties yksi vanhimmista karhua tarkoittavista sanoista.

Vinkki sarjankuvan tekemisestä kiinnostuneille ja muillekin: Mari Ahokoivulla on blogissaan menossa kymmenosainen sarja sarjakuvaromaanin tekemisestä, jossa käydään läpi Oksin luomisprosessia. Postaussarjan kolmas osa ilmestyi noin viikko sitten.

Mari Ahokoivu: Oksi. Asema Kustannus. 2018. 368 sivua.
Englanninkieliset käännökset: Silja-Maaria Aronpuro

MariAhokoivu.com: Oksi
HS: "Mari Ahokoivu teki sarjakuvan suomalaisesta karhumyytistä - lopputulos nostaa tekijänsä mestareiden joukkoon"

tiistai 20. marraskuuta 2018

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Olen 42-vuotias. Olen miehetön, lapseton ja työtön. Olen myynyt asuntoni, olen saanut valmiiksi ensimmäisen kirjani ja irtisanoutunut entisestä työstäni lopullisesti. Olen astunut valkoiseen sumuun - olen vapaa ja täydellisen irti.
Mutta sumu vaikuttaa olevan pahinta mahdollista laatua, enkä todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Minne menisin? Ketä seuraisin? Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä? 

En ole vielä lukenut Mia Kankimäen hehkutettua esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013), mutta nyt siihen on pakko tarttua, koska minusta taisi tulla Mia Kankimäki -fani. Naiset joita ajattelen öisin on yksi lumoavimmista ja inspiroivimmista ja kyllä, myös kliseisesti ihanimmista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut.

Postauksen alun lainauksessa kuvaillun haahuiluvaiheen jälkeen Kankimäki saa hurjan idean: hän päättää tutustua 1800-luvun naistutkimusmatkailijoihin ja lähteä heidän jalanjäljissään matkustelemaan ympäri maailmaa. Tuloksena on tämä kirja, joka on kiehtova sekoitus henkilökohtaista matkapäiväkirjaa ja historiallista tietokirjaa. Teokseen on lopulta päätynyt kymmenen rajoja rikkovaa, inspiroivaa "yönaista", eli naista, joita ajattelemalla voi yön pimeinä hetkinä saada voimaa.

Karen Blixenin tarina vie leijonanosan (pun intended) kirjasta. Suurelle yleisölle (myös minulle) Karen lienee tuttu lähinnä Minun Afrikkani -elokuvasta, jossa tätä näyttelee Meryl Streep. Kankimäki rakentaa Karenista huomattavasti monipuolisemman kuvan.

Tanskalainen Karen Blixen alkoi viljellä paronimiehensä kanssa kahvia maatilalla nykyisessä Keniassa. Erottuaan miehestään Karen jäi yksin hoitamaan kituvaa tilaa, kamppailemaan rahahuolien kanssa ja kärsimään toistuvista masennusjaksoista. Karen sinnitteli lopulta Afrikassa lähes 18 vuotta, usein yksinäisenä, rahattomana ja sairaana, kunnes palasi Tanskaan vuonna 1931 kaiken menettäneenä. Hän saattoi olla sinnikäs, itsevarma, itsenäinen ja rohkea, mutta kenties myös itsekäs, epätasapainoinen, ylpeä ja jääräpäinen. Kankimäki siteeraa Karenin kirjettä sukulaistädille:
"Olen päätynyt siihen, että kyse on valinnasta, ja ainakin niiden jotka suunnittelevat avioliittoa, pitäisi tehdä itselleen selväksi, valitsevatko he leijonat vai avioelämän. - - Suuri osa elämäni arvosta, jos sitä on, johtuu siitä että ammun leijonia. Ja siitä, että voin elää vapaasti ja tehdä elämälläni mitä haluan. Tällaisia ihmisiä on maailmassa paljon, ja mielestäni heillä on yhtä suuri oikeus elämäänsä ja paikkaansa kuin perheellisillä."
Mia Kankimäki lähtee Karenin hengessä safarille Afrikkaan. Kuvaukset Tansanian luonnonpuistojen väreistä, hajuista, eläimistä ja maisemista ovat aivan uskomattomia; Kankimäen teksti tekee kaikesta jotenkin elävää. Että jossain päin maailmaa on noin suurenmoista, ihmeellistä kauneutta!


Pidin siitä, miten avoimesti ja rehellisesti Kankimäki pohtii myös omaa identiteettiään tarkkailijana, kertojana, kirjoittajana. Kuinka hän voi (vai voiko edes) tavoittaa enää 1800-luvun maailmanmatkaajanaisten hengen, kun maailma on nykyään niin kovin erilainen? Sitten on tietysti myös tämä:
Olen koko ajan kiusallisen tietoinen kaikesta siitä, mikä minut paikallisista erottaa: ihonväristäni, vaatteistani, lompakostani, hygieniakäsityksistäni, safarihaaveistani, absurdista Karen Blixen -projektistani. Katson kaikkea kiinnostuneena, haluan nähdä kaiken ja ymmärtää kaiken, mutta miten voisin? Edes valokuvien ottaminen ei tunnu oikealta. Saanko ylipäätään kirjoittaa tästä, ja jos niin miten? Haluan kirjoittaa siitä, miltä keski-ikäisestä suomalaisesta naisesta tuntuu, kun hän saapuu ummikkona Karenin perässä Afrikkaan, mutten tiedä, voiko tehtävästä mitenkään suoriutua tyylipuhtain paperein, ilman pahamaineista eksotisointia (kaikki on minulle eksoottista) tai kolonialisoivaa katsetta (olen väistämättä valkoinen ja tulen länsimaisesta maailmasta, enkä voi mitenkään ymmärtää paikallista kulttuuria). Mutta jotenkinhan tästä on kirjoitettava, kun kerran olen tälle matkalle lähtenyt.
Karenista Kankimäki siirtyy muihin 1800-luvun naistutkimusmatkailijoihin, ja millaisia naisia arkistojen kätköistä löytyykään! Himalajan ylittäjiä, maailmanympärimatkaajia, suljettuun Japaniin uskaltautuvia, karttojen valkoisten alueiden värittäjiä, unohdettuja taitelijoita...

En voi olla samastumatta myös Kankimäkeen, hiljaiseen, introverttiin tarkkailijaan, joka tunnollisesti kirjoittaa joka ilta muistiin päivän aikana näkemäänsä ja kokemaansa, perehtyy antaumuksella kirjoihin ja tutkimuksiin, yksityiskohtiin ja anekdootteihin. Lumoutuu, pelkää, väsyy, innostuu, turhautuu, ihmettelee. Ei viljele muka-hauskoja nokkeluuksia, ei turhaan kaunistele tai vähättele asioita, ei kuulosta tippaakaan teennäiseltä.

On synti ja häpeä, että Naiset joita ajattelen öisin ei ollut tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa! Tämä on kuitenkin varma valinta esim. pukinkonttiin kaikille matkailijoille ja seikkailijoille, haaveilijoille ja feministeille. Jos kaipaatte lisävahvistusta, niin käykääpä lukemassa esim. Kirjaluotsin tai Sateenkaarenmaalarin postaukset kirjasta. :)

Yönaisten käännösoikeudet on jo myyty Alankomaihin, Saksaan ja Pohjois-Amerikkaan, joten nämä naiset herättävät pian matkakuumetta ympäri maailmaa! :)

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava. 2018. 447 sivua.

Otava: Naiset joita ajattelen öisin 
Otava: Mia Kankimäki
HS: "Esikuvallisten naisten jäljillä"

maanantai 5. marraskuuta 2018

Kirjabloggaaja teatterissa: Suurenmoista!

Florence (Virpi Rautsiala) ja Cosmé McMoon (Tapio Nykänen). Kuva ja kuvankäsittely: Antti Karppinen
Yksi Kuopion kaupunginteatterin syksyn ohjelmiston uutuuksista on teatterinjohtaja Pekka Laasosen ohjaama Suurenmoista!, joka sai ensi-iltansa vajaa viikko sitten. Näytelmä kertoo Florence Foster Jenkinsistä, jonka tarina on monelle tuttu ainakin elokuvasta Florence, jonka pääosassa on Meryl Streep. Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten menin katsomaan näytelmän ilman sen kummempia ennakko-odotuksia tai mielikuvia Florencesta.

Florence Foster Jenkins oli amerikkalainen seurapiirijulkkis ja amatöörisopraano, joka tuli tunnetuksi laulutaidostaan - tai siis lähinnä sen puutteesta. Armoton arvostelu ja pilkka ei estänyt Florencea pukeutumasta pröystäileviin esiintymisasuihin ja laulamasta oopperaa ja aarioita yleisön edessä. Omalaatuisesta ja itsevarmasta esiintyjästä tuli eräänlainen kulttihahmo, jonka laulajanuraa tukivat - joko vakavissaan tai vitsillä - monet silmäätekevät ja muusikot 1900-luvun alun New Yorkissa.

Maria-näyttämön lavalle kepin kanssa kumarassa köpöttelevä Florence saattaa näyttää fyysisesti hauraalta, mutta naisen suusta pursuileva puhe on sellaista tykitystä, että sitä kuunnellessa ihan hengästyy. Suurenmoista!-näytelmässä Florencena nähdään Virpi Rautsiala, joka teki minuun ison vaikutuksen Frida-näytelmässä viime vuoden puolella. Joitain yhtäläisyyksiä olen huomaavinani Florencen ja Fridan rooleissa: kumpikin nainen suhtautuu intohimoisesti omaan taiteenlajiinsa, mutta on samalla kehonsa vanki. Toinen vain kenties taisi olla toista huomattavasti lahjakkaampi...

Rautsialan Florence täyttää persoonallaan koko lavan. Hän on omahyväinen ja itsevarma, anteeksipyytelemättömän hävytön, impulsiivinen ja pitelemätön, dramaattinen ja tunteikas. Näytelmä alkaa siitä, kun Florencen luo saapuu tämän säestäjäksi pyrkivä pianisti, Cosmé McMoon (huikea Tapio Nykänen). Florence ihastuu kohteliaaseen nuoreen mieheen, joka ei alussa aavista, mihin on kroonisessa rahapulassaan lupautumassa.

Yleisökin saa odottaa melko pitkään ennen kuin näytelmässä kuullaan Florencen surullisenkuuluisaa laulua. Kun tämä vihdoin päättää esitellä laulutaitojaan, tunnelma sähköistyy. Kaikki tuntuvat höristävän korviaan ja arvioivan, miten mikäkin nuotti osuu kohdalleen ja kuinka pielessä rytmi on. Ja onhan se. Yleisöstä kuuluu tukahtuneita naurunpyrskähdyksiä, kun hienostoleidi kiekuu lavalla ja piinaa pianistiparkaa.

Cosmé McMoon (Tapio Nykänen) ja Florence (Virpi Rautsiala). Kuva: Sami Tirkkonen
Väliajalla juttelin muutaman muun katsojan kanssa ja totesimme, että vaatii melkoista taitoa myös laulaa juuri sopivasti väärin - ei liian räikeästi, mutta sopivasti niin, että tällainen sävelkorvaton taviskatsojakin kuulee, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Ja väärin laulaminen varmasti vaatii näyttelijältä taitoa erityisesti silloin, jos oikeasti osaa laulaa ja varsinkin jos säestäjänä on taitava pianisti, joka ei takuulla soita väärin. Toki pianistillekin on haaste yrittää säestää laulajaa, jonka sävelet ja rytmi heittelevät miten sattuu.

Näytelmän nimikkoleivoksissa on mustaherukkaa ja valkosuklaata. Suurenmoinen yhdistelmä. :)
Suurenmoista! sai hymyilemään ja myös nauramaan ääneen, mutta koomisen ulkokuoren alle Florencen hahmoon oli saatu myös syvyyttä. Yksi näytelmän koskettavimmista hetkistä on Florencen yritys soittaa pianoa; oikea Florence Foster Jenkins oli lapsena ja nuorena lahjakas pianisti, jonka lupaava ura päättyi käden vammautumiseen onnettomuudessa. Rakkaus musiikkiin kuitenkin säilyi. Kaikesta hillittömästä teatraalisuudesta huolimatta jokin Florencessa vetoaa; vaikka nainen on tavallaan koominen hahmo, niin hänessä on myös vakava, inhimillinen puoli. Hän suhtautui intohimoisesti musiikkiin ja halusi esiintyä, vaikkei ollut selvästikään kovin hyvä. Onko se nyt niin kamalaa? Pikemminkin rohkeaa - tai sitten tyhmänrohkeaa.

Suurenmoista!-näytelmän yleisö värvätään nokkelalla tavalla osaksi esitystä. Kun Florencen unelma toteutuu ja hän pääsee laulamaan loppuunmyydylle Carnegie Hallille, me katsojat saamme tietenkin kuvitella olevamme tuon kuuluisan konserttisalin yleisö. Ja vaikka Florence astuu eteemme järkyttävän kokoisiin enkelinsiipiin sonnustautuneena ja laulaa ihan miten sattuu, niin silti huomaa kaiken huvittuneen hymyilyn lomassa tsemppaavansa häntä täysillä! Go Florence! Yleisö on mukana juonessa ja tuntuu solmivan keskenään sanattoman sopimuksen: onhan tuo nainen naurettava, mutta sallitaan tuolle hurmaavalle hupsulle hullutuksensa ja tehdään hänelle mieliksi. Laulun päätyttyä teatteriyleisö antaa Florencelle tietenkin raikuvat aplodit, ja liikuttunut laulaja heittelee meille ruusuja. Ihanaa!

Florence (Virpi Rautsiala) Carnegie Hallissa. Kuva: Sami Tirkkonen.
Alun perin Peter Quilterin kirjoittama Glorious!-näytelmä sai ensi-iltansa Lontoon West Endissä vuonna 2005 ja on sittemmin nähty yli 40 maassa 27 eri kielellä! Näytelmän on suomentanut Pentti Järvinen. Lavastuksen on luonut Maija Louhio ja upean puvustuksen takana on Anu Ihatsu. Äänisuunnittelusta vastaa Timo Pönni ja valosuunnittelusta Juho Itkonen. Muissa rooleissa nähdään Ari-Kyösti Seppo, Seija Pitkänen, Johanna Kuuva ja Ritva Grönberg. Näytelmän traileri löytyy YouTubesta:


Suurenmoista!
Kuopion kaupunginteatteri 31.10 - 31.12.2018
Ensi-ilta 31.10 Maria-näyttämöllä
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa

perjantai 2. marraskuuta 2018

Sarah Winman: Tin Man

I'd never felt more myself. Or more in tune to what I was and what I was capable of. A moment of authenticity when fate and blueprint collide and everything is not only possible, but within arm's reach. And I fell in love.

It's been almost six years since I read Sarah Winman's debut novel When God Was a Rabbit (Kani nimeltä jumala in Finnish), just on the basis of the front cover and the description on the back. A year ago I read her second novel, A Year of Marvellous Ways (Merenneidon vuosi). Both were OK, but no more than OK, so I wasn't expecting much more from Winman's third novel, Tin Man.

In fact, I was so unexcited about the novel that, after borrowing it from the library with the intention of reading it, I kept moving it lower and lower down in my pile of TBR books until finally the inevitable day came when I had renewed the loan six times (the maximum!), i.e. selfishly kept the book - still unread - in my pile for more than half a year! So it was clearly time to read it, pronto, and then sheepishly return it to the library for others to enjoy. :)

And what a treasure had been waiting between the covers within arm's reach without me knowing about it! Tin Man reminded me of David Nicholls' One Day and Hanya Yanagihara's A Little Life, both of which I loved.

The novel tells the story of Ellis and Michael, two boys who meet at the age of 12 and become inseparable. Their friendship lasts through their teenage years and on into adulthood, gradually evolving into something that could be, might be, maybe. Then something happens on a nine-day trip to France and there is another version of the future up for grabs...

Afterwards, the past becomes a secret that the men keep from everyone, even from one other because we don't know what to do about the thing we were. So we stay away from it and don't touch it, in case it stings. Avoidance is a dock leaf.

(I had to google dock leaf - it's the leaf that is used to soothe nettle stings!)

Then along comes Annie and changes everything, because she is the key to unlock one of the men. This love and friendship triad forms of the heart of the novel, but is in no way a traditional love triangle of jealousy and bitterness. In a way, both men love Annie, but differently, and they love each other, but differently. And that is the beauty and tragedy of it all.

Who were we, Ellis, me and Annie? I've tried to explain us many times but I've always failed. We were everything and then we broke.

I don't want to say much about the story itself, because I don't want to spoil anything. There is no chronological plotline; the narrative moves between the past and the present with various dates mentioned in the beginning of some chapters and major events (fall of the Berlin Wall, the AIDS epidemic) revealing the time.


Tin Man is a story about first love, which sounds cheesy and overly romantic, but despite its lyrical, achingly beautiful language, the book does not portray love or relationships as perfect, but realistic - with all the longing and sadness and loneliness that may be involved. And that's what makes it all the more touching.

Tin Man is a story about love and loss, but also about Vincent van Gogh's "Sunflowers" and Walt Whitman's poem "O Captain! My Captain!" And also about The Wizard of Oz! Funny coincidence (or the author's intention?): when I reviewed When God Was a Rabbit in 2013, I mentioned that the ruby red slippers on the cover reminded me of The Wizard of Oz. Now, "Tin Man" is clearly a reference to The Wizard of Oz and the Tin Man, looking for a heart to make him whole!

Sarah Winman: Tin Man. Tinder Press. 2017. 197 pages.

Goodreads: Tin Man (P.S. The Goodreads community seems to agree that this is better than Winman's previous novels: the rating is currently 4.01, better than the ratings of her other two books!)
Tinder Press: Tin Man
The Guardian: "Tin Man by Sarah Winman review - an exquisitely crafted tale of love and loss"