keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Artemis Kelosaari: Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä

Eikä pojalle olisi jäänyt mitään epäselvää. Minut, Apple Cinnamonina tunnettu yleinen poikarakastaja tai puolimaailmanmies tai koiraskurtisaani - kuka pitää mitäkin termiä kauneimpana - olisi todettu syylliseksi huonona miehenä olemiseen, eikä asiassa olisi ollut enää mitään keskusteltavaa.

"Viktoriaanista pornografiaa" määrittelee Hesarin ylistävä arvio. Eipäs kuin edvardiaanista, korjaa historianörtiksi tunnustautuva kirjailija Lukufiiliksen haastattelussa, jossa käy myös ilmi, että Omenatarhan inspiraationa ovat toimineet Oscar Wilden siveettömyysoikeudenkäynnit 1800-luvun lopulla. Kirjailija kuvailee esikoisteostaan näin: "1900-luvun Lontooseen sijoitettu avoimen homoeroottinen kertomus, jossa on vahvoja kauhu- ja fantasia-aineksia". Pakkohan tähän oli tutustua. :)

Kirjailija loihtii jo muutamalla sivulla täysin omanlaisensa historiallisen ja aistillisen tunnelman ja maailman: on silinterihattuja ja korsetteja, hevosvaunuja ja pehmeitä päärynöitä, kanelinmakuista teetä ja vaaleanpunaisia hyasintteja napinlävessä...

Teoksen päähenkilö on Apple Cinnamon, itsevarma ja taitava miehiä palveleva mieskurtisaani, joka iskee silmänsä Strawberryyn, konservatiivisen pankkiiri Edward Burken poikaan. Rinnakkaisjuonessa katolisen poikakodin pojat yrittävät paeta hyväksikäyttäjiään.


Kirjan rohkeaa, omaäänistä kieltä täytyy kehua. Se on päähenkilön tavoin sekä leikittelevän flirttailevaa että röyhkeän itsevarmaa. Väistämättä tulee mieleen Tom of Finlandin teosten asenne: suoraa vihjailua pilke silmäkulmassa, miesruumiin ihailua ja palvontaa. Omenatarhan erotiikka on ronskia, rivoa ja kinkyä, ei siveyden sipuleille. ;)

Näennäisen pinnallisessa Omenatarhassa on myös vakavampi taso. Kiiltävän ja houkuttelevan kuoren alta voikin löytyä mätä sisus. Romaanissa kommentoidaan pintaa syvemmällä tasolla mm. hyväksikäyttöä ja riistoa mm. eri yhteiskuntaluokkien välillä ja jopa siirtomaapolitiikassa. Kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden rikkaruohot rehottavat eikä maailma todellakaan ole reilu.

Mitään tällaista - ainakaan kotimaisen kirjallisuuden saralla - en ole aiemmin lukenut. Joku - en muista missä - oli verrannut tätä markiisi de Saden teoksiin. Minulle tulivat mieleen myös yhdysvaltalaisen Poppy Z. Briten kauhuromaanit ja -novellit.

Vaikka pidin kirjan omalaatuisesta tyylistä ja tasoista, niin loppujen lopuksi en kuitenkin täysin lämmennyt tälle. Jäin kaipaamaan täyteläisempää tarinaa ja uskottavampaa romanssia eräiden henkilöiden välille. Tai ehkä luin kirjaa väärin: tässä on kuitenkin paljon pulp-kirjallisuuden piirteitä eli uskottavuus ja juonen kehittely saavatkin jäädä viihdyttävyyden ja yllättävien käänteiden varjoon.

Omenatarhassa on vierailtu mm. Todella vaiheessa, Paperiaaveet, SusuPetal ja Vinttikamarin ikkunasta -blogeissa.

Artemis Kelosaari: Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä. Kustantamo Helmivyö. 2017. 260 sivua.

Kustantamo Helmivyö: Omenatarha
ArtemisKelosaari.com: Omenatarha
Lukufiilis: "Oudot ja häiritsevät asiat kiehtovat kirjailija Kelosaarta"
Osuuskumma: Artemis Kelosaari

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Aika usein väitetään, että feminismi on sitä, että halutaan siirtää naisille se valta, joka nyt on miehillä. Toisin sanoen, että vallanhimoiset naiset haluaisivat tasa-arvon nimissä kyykyttää miehiä kostoksi kokemastaan sorrosta. Että kyse olisi siitä, että haluttaisiin pahaa tasa-arvoisemmin jakoon. Se on yhtä hoopo ajatus kuin se, että naisten kokemaa väkivaltaa ei pidä nostaa esiin, koska miehetkin kokevat väkivaltaa. Siis koska kaikki kokevat väkivaltaa, tilanne on tasan eikä asialle tarvitse tehdä mitään.

Feministiset dystopiakirjat ovat nyt in ja feminismistä on tullut muutenkin "valtavirtaa" (mainiota keskustelua aiheesta mm. Sivumennen-podcastissa). #Metoo-kampanja on nostanut ikiaikaisen keskustelun naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta, vallasta, patriarkaatista ja seksismistä taas pöydälle. Harmi vain, että tuon pöydän ympärillä istuvat ja keskustelevat lähinnä naiset, jotka tuntuvat olevan jo alun perinkin samaa mieltä keskenään. Onko (nyky-)feminismi vain sanahelinää, ohimenevä muoti-ilmiö vai tapahtuuko muutosta parempaan myös konkreettisella tasolla? Kyllä ja ei.

Mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme feminismistä tänä päivänä? Miksi siihen liitetään yhä edelleen negatiivisia stereotypioita miehiä vihaavista naisista? Tätä pohtivat kirjassaan Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie.

Kirjan idea on yksinkertainen: feminismiin liitetyt myytit ja uskomukset asetetaan ensin kontekstiin ja niiden alkuperä selvitetään ja selitetään. Sitten nuo myytit järjestelmällisesti murretaan, poltetaan kuin 1960-luvun feministit polttivat rintaliivinsä (myytti sekin!).

Noin 10 myyttiä feminismistä on kirjoitettu dialogin muodossa. Abdulkarim ja Talvitie lähestyvät myyttejä hieman eri näkökulmista ja lähtökohdista, toisiaan täydentäen ja kommentoiden. Kirja toimisi varmaan hyvin äänikirjana, koska siinä on melko jutusteleva sävy. Välillä teksti on turhankin rönsyilevää ja sekavaa. Olisin kaivannut napakampaa argumentointia. Kummallakin tekijällä on selvästi paljon asiantuntemusta ja sanottavaa aiheesta ja sen ympäriltä, mutta keskustelu rönsyilee välillä liiankin vapaasti. Väliin on ripoteltu lyhyitä sitaatteja kaunokirjallisuudesta Maria Jotunista Marja-Liisa Vartioon ja Minna Canthista Sofi Oksaseen. Kirjaviittaukset ilahduttavat tietysti aina, mutta näitä olisi voinut kommentoida laajemmin myös varsinaisessa tekstissä. Toisaalta oli hätkähdyttävää tajuta, että esim. Minna Canthin kommentit naisten asemassa yhteiskunnassa ovat yhä valitettavan ajankohtaisia tänäkin päivänä.

Kirja olisi toiminut ehkä paremmin podcastina - itse asiassa jokaisesta luvusta saisi hyvän podcast-jakson! Olisi ehkä tuntunut luontevammalta kuunnella dialogia kuin lukea sitä.

Kaksikko nostaa esiin hyviä pointteja, mutta ei hirveän paljon mitään uutta tai yllättävää. Miesvihamielisyyden leima istuu feminismissä tiukasti, vaikka kuinka yritetään toitottaa, että feminismi ei vastusta miehiä vaan epätasa-arvoa, sortoa ja syrjintää. Feminismin virheellinen määrittely on tavallaan keino yrittää kaapata käsite ja määritellä se vastaamaan (patriarkaalista) maailmankuvaa, jotta valta-asetelma säilyy ennallaan. Feminismiin liittyvien myyttien pönkittämisellä yritetään hiljentää aitoa keskustelua, kyseenalaistamista ja sen myötä tapahtuvaa muutosta.

Abdulkarim ja Talvitie peräänkuuluttavatkin laajempaa keskustelua ja ennen kaikkea a little less conversation, a little more action, eli toimia sortavia rakenteita vastaan. Sen sijaan, että jumiudutaan mies/nais-tasa-arvoproblematiikkaan, näkökulmaa pitäisi laajentaa kokonaisvaltaisempaan yhdenvertaisuuteen. Talvitie määrittelee feminismin tavoitteen hienosti haastattelussa: "pyritään maailmaan, jossa sorto ei juhli".

Vaikka en päässytkään täysin sinuiksi kirjan tyylin ja rakenteen kanssa, niin haluaisin silti suositella tätä jo aiheen tärkeyden vuoksi kaikille, ennen kaikkea ja varsinkin ihmisille, jotka kenties vielä epäröivät sitä, voivatko tai haluavatko he kutsua itseään feministeiksi.

Keskustelu jatkuu. Maryan Abdulkarim mm. vetää feministisen talk show'n Ruisrockissa noin kuukauden päästä osana Ruskeat Tytöt -mediaa.

Myös muutamat bloggaajat ovat lukeneet kirjan. Laura murtaa kirjan innoittamana vielä kaksi myyttiä lisää ja kirja herätti paljon mielipiteitä myös Ompussa.

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. 2018. 177 sivua.
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

SKS: Noin 10 myyttiä feminismistä
Ruskeat Tytöt: Kirja-arvio: Noin 10 myyttiä feminismistä
Yle X: Vieraana Eveliina Talvitie ja Maryan Abdulkarim: Feministit vihaavat miehiä -myytti on aikamoinen keskusteluntappaja

maanantai 7. toukokuuta 2018

Riina Mattila: Järistyksiä

Osa rajoista piirtyi selkeinä kaikille, osa vain niille, jotka olivat tarpeeksi erilaisia. Näkymättömät rajat olivat pahimpia, ne oppi tuntemaan vain kompastumalla niihin. Silloin häpeä kirveli kaikista eniten, yllätettynä ja hämättynä. Sukupuolten välinen raja oli muille harmiton, mutta minua se sokaisi päiväkodista asti. Koulunpihat vaihtuivat mutta itsepintainen raja pysyi, se kasvoi kanssani korkeutta ja piti huolen, että kompastelin enemmän kuin pysyin pystyssä.

Aloitin BookBeatin käytön ryminällä ja luin yhdeltä istumalta Riina Mattilan esikoisromaanin Järistyksiä, joka julkaistiin alkuvuodesta ainoastaan e-kirjana, mutta on ilmeisesti nyt ilmestymässä myös painettuna versiona.

Järistyksiä tuli toiseksi WSOY:n kirjallisuussäätiön järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa. Kilpailun voittaja, Jukka Behmin Pehmolelutyttö, ylsi viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaaksi, joten Järistyksiä ei jäänyt huonolle kirjalle kakkoseksi! Kilpailussa etsittiin "uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa". Jos esikoiskirjojen taso on näin kova kuin mitä tämä ja Behmin teos antavat ymmärtää, niin huh! Tällaisia kirjoituskilpailuja täytyy ehdottomasti järjestää lisää!

Jo ensimmäisestä sivusta lähtien Järistyksiä lumoaa kielellään ja ilmaisuvoimallaan:

Tyttö, poika, ooksä transu vai tahallas ruma, keinuessa se kaikki unohtuu ja pikkukiviä ahmineet tennarinpohjat uskaltavat kurottaa niin korkealle, että niiden rikkinäisyys katoaa näkyvistä. 

Vaikka muuten e-kirjan lukeminen sujui BookBeatin kautta yllättävän vaivattomasti, niin tämän kirjan kohdalla turhauduin pian. Halusin merkata hienoja kielikuvia, lauseita ja kohtia muistiin lähes joka sivulta, mutta e-kirjan kohdalla se ei onnistunutkaan tavalliseen tapaan.

Järistyksiä sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan pesäpallokaupunkiin, jossa asuu Elisa eli Eelia, joka kasvaa "eri suuntaan kuin kaikki muut". Lapsena hän ei voi käsittää, miksi aikuiset raivostuvat, kun Eelia ja Reino, päiväkoti-ikäiset pikkulapset, leikkivät vaatteidenvaihtoleikkiä. Ihmettelin tätä kyllä itsekin. Elänkö suvaitsevaisuuskuplassa vai alkaako joku vanhempi oikeasti raivota lapselleen, jos tämä leikin lomassa pukeutuu eri sukupuoleksi kuin oletussukupuolekseen?

Kirjassa on hienosti kiteytetty metaforien avulla muunsukupuolisuuden tai sukupuolettomuuden kokemus, miltä se itsestä tuntuu ja muista näyttää:

Jo harakanvarvasiässä kaksi lasta veti kilpaa narua pääni sisällä. Kumpikaan lapsista ei koskaan päässyt voittoviivan ylitse, eikä se minua haitannut. Kaikkia muita tuntui haittaavan.

Teini-ikäisen Eelian vanhemmat kuittaavat miesten paitaan pukeutumisen kapinaksi eikä kukaan huomaa nuorta piinaavaa yksinäisyyttä ja surua, joka kylmettää koko kehon sisältäpäin.

Eelia saa kuitenkin luvan muuttaa kauas kotoa ja käydä lukionsa Vaajapurossa, Vällyn taidelukiossa. Vaajapurokin on pieni paikka, mutta silti siellä odottaa uusi alku. Siinä missä pesäpallokaupungissa "erilaisuuskummitukset" on pidetty "visusti lukittujen kaappien sisällä", Vällyssä ne saavat "mellastaa vapaina ja istua rauhassa omistajiensa olkapäillä".

Vällyssä Eelia myös tutustuu Karhuun ja saa tästä läheisen ystävän. Ketunsilmäinen, käheä-ääninen Isla taas aiheuttaa jotain muuta, tunteiden räjähdyksen tai järistyksen.

Mattila osaa kuvailla upeasti kutkuttavaa jännitystä, epävarmaa odotusta, latautunutta eroottista tunnelmaa, joka on täynnä sanomattomia haluja ja tunteita. Teksti itsessään on myös yllättävien, osuvien kielikuvien kyllästämää, eli juuri sellaista, josta pidän. :)

Järistyksiä on ehdottomasti yksi parhaista nuortenkirjoista, jonka olen viime vuosina lukenut. Väistämättä tulee mielen Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava, 2016), mutta se kertoo nimenomaan transpojan prosessista; Mattilan kirjan päähenkilön sukupuoli on kenties jotain muuta tai sitten sitä ei olekaan:

Minulla oli minun kokemukseni, minun tarinani, menneisyyteni ja tulevaisuuteni, jossa sain hypätä sukupuoliruutujen yli jos niin tahdoin.

Järistyksiä kertoo ensi-ihastumisesta ja -rakastumisesta, mutta myös sydänystävyydestä ja mustasukkaisuudesta. Kirjassa kuvaillaan myös omaan identiteettiin ja ruumiiseen liittyvää häpeää ja pelkoa sekä sitä, miten omille vanhemmille kaapista tuleminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Tunnistin jälkimmäisen kuvauksesta monia asioita, vaikka oma kaapistatulo tuntuu jo kaukaiselta muistolta.

Järistyksiä oli hieno kirja, johon oli helppo uppoutua ja koukuttua. Kirja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille, mutta suosittelisin tätä nuorten lisäksi myös ihan kaikille aikuisille. Jos Pehmolelutyttö voi avata vanhempien silmät näkemään, mitä teini voi kokea netissä, niin Järistyksiä voi saada näkemään sukupuolen vähemmän kapeakatseisesti ja ravistella samalla muutamia ennakkoluuloja. Ja mikä parasta, Järistyksiä on aivan ihana rakkaustarina ilman turhaa siirappia. :)

Kirjabloggaajista Kirsi kuvaili Järistyksiä järisyttäväksi lukukokemukseksi ja Maija soisi kirjan päätyvän mahdollisimman monen käsiin. Samaa toivon minäkin. :)

Riina Mattila: Järistyksiä. WSOY. 2018.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

RiinaMattila.com
WSOY: Järistyksiä
BookBeat: Järistyksiä

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois

Kansi: Rafaela Romaya
Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n vastikään suomeksi ilmestynyt esikoisromaani Älä mene pois on vangitseva, hurja tarina avioliitosta, lapsettomuuden tuskasta ja naisen roolista nykypäivän Nigeriassa.

Romaanin arvoituksellisessa alussa Yejide on palaamassa aviomiehensä luo 15 vuoden jälkeen. Seitsemäntoista laukkua odottaa pakattuina lähtöä, mutta oikeastaan tärkeintä omaisuuttaan Yejide kantaa sisällään, teljettynä rintakehäni alle kuin hautaan, pysyvään paikkaan, ruumisarkkumaiseen aarrekirstuuni. Romaanin kieli ja varsinkin dialogi on melko värikästä, ja suomentaja Heli Naski on saanut tekstin soljumaan hienosti.

Alun jälkeen palataan ajassa taaksepäin aina Yejiden ja hänen aviomiehensä Akinin yhteisen matkan alkuun. He ovat rakastuneet toisiinsa yliopistossa ja menneet naimisiin. Avioliitto on monin tavoin onnellinen ja tasa-arvoinen; kummallakin on oma työnsä, arki sujuu ja parisuhde kukoistaa. Onnea varjostaa vain se, että perheenlisäystä ei ala kuulua, suvun painostuksesta ja erinäisistä enemmän tai vähemmän lääketieteellisistä kikoista huolimatta.

Yejide ja Akin ovat kumpikin korkeakoulutettuja, moderneja ihmisiä, mutta he eivät pääse pakoon yhteiskunnan ja suvun perinteisiä perhekäsityksiä. Naiselle on tarjolla kaksi, ja vain kaksi, roolia: hyvä vaimo ja hyvä äiti (mieluiten poikalapsen). Yksi ei riitä vaan pitäisi olla molempia. Vaikka Yejide on hyvinkin itsenäinen ja omanarvontuntoinen nainen, hän kunnioittaa kuitenkin omaa ja miehensä sukua ja suhtautuu heidän toiveisiinsa nöyrästi.

Kun tulosta ei synny, sukulaiset päättävät ottaa ohjat omiin käsiinsä. He järjestävät Akinille toisen vaimon, Funmin, kalpean keltaisen kuin raa'an mangon sisus, ajattelee Yejide. Pariskunnan avioliitto mullistuu tietenkin täysin, ja Yejide tuntee katoavansa entisestä elämästään kuin hätäisesti solmittu huivi, joka aukeaa ja putoaa maahan, ennen kuin omistaja huomaa.

Lapsettomuuden tuskaa on kuvattu kirjassa riipaisevan tarkasti. Yejidelle lapsettomuus on henkilökohtainen, yksityinen asia, mutta kulttuurissa, jossa naimisissa olevan naisen odotetaan ilman muuta olevan myös äiti, siitä tulee myös suvun yhteinen ongelma, juorujen levittämä julkinen häpeä. Tämä tekee siitä moninkertaisesti tuskallisempaa tavalla, jota länsimaisen naisen ja kulttuurin näkökulmasta ei ehkä pysty täysin käsittämään.

Lopulta Yejide toivoo vauvaa niin pakkomielteisesti, että hän alkaa nähdä kehossaan raskauden oireita. Vaikka ultraääni osoittaa kohdun tyhjäksi, Yejide kieltäytyy uskomasta tätä ja Akin alkaa pelätä hänen mielenterveytensä puolesta. "Raskaus" kestää yli vuoden, mutta Yejide sisustaa vimmaisesti lastenhuoneetta.

Kirjan näkökulma vaihtelee Yejiden ja Akinin välillä, mikä on kiinnostava ratkaisu ja tekee tarinasta monipuolisemman. Kummallakin on oma käsityksensä avioliitosta ja perheestä, ja myös Akin joutuu omalla tavallaan näyttelemään eräänlaista roolia suvulleen. Hänen rakkautensa Yejidea kohtaan saa hänet tekemään sekä julmia asioita että epäitsekkäitä valintoja.

Romaanissa sivutaan perheen tragedioiden rinnalla maan poliittisia levottomuuksia, mutta politiikka jää taka-alalle. Keskiössä on avioliitto ja parisuhde, Akinin ja Yejiden perhe ja sen kiemuroiden aiheuttama suru, viha ja katkeruus. Ja rakkaus, kaikessa hauraudessaan ja voimassaan.

Kirja kertoo hienosti siitä, kuinka syyllisyys voi olla vahva, usein näkymätön ja tiedostamaton tunne valintojen ja tekojen taustalla. Ja kuinka suurimmat valheet ovat usein niitä, joita kerromme itsellemme. Kirjan loppu on pakahduttavan hieno. Kokonaisuutena yksi parhaista lukukokemuksista tänä vuonna, joten iso suositus tälle!

Bloggaajista myös Anneli A, Elegia ja Omppu ovat ehtineet lukea kirjan. Kirjailija saapuu Suomeen toukokuussa ja hänet voi nähdä esim. Helsinki Litissä lauantaina 26.5 Laura Lindstedtin haastateltavana.
 
Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois. Atena. 2018. 300 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Stay With Me
Suomentaja: Heli Naski
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 24. Surullinen kirja.

Atena: Älä mene pois
Atena: Ayọ̀bámi Adébáyọ̀

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellistämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että "en ole ihan täysin mies tai nainen". Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia.

Näkymätön sukupuoli on takakannen mukaan "ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta".

Kirja on hyvä tietopaketti ja monipuolinen katsaus muunsukupuolisuuteen Suomessa. Alussa on Tarja Halosen kirjoittama esipuhe sekä aiheeseen liittyvää sanastoa. Niiden jälkeen vuorossa on sarjakuvia kolmelta tekijältä (Pii Anttonen, Kimmo Lust ja Apila Pepita Miettinen), jotka havainnollistavat sitä, millaista muunsukupuolisen ihmisen arki voi olla. Valtaosa kirjasta koostuu 15 henkilökuvasta, joissa muunsukupuoliset ihmiset pääsevät itse kertomaan itsestään minä-muodossa. Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet ihmisiä ja valokuvaaja Jenni Holma on ottanut heistä upeita kuvia.

Käsitys sukupuolen kaksijakoisuudesta elää vahvana yhteiskunnassamme ja sukupuoli koetaan niin tärkeäksi ominaisuudeksi, että se on yksi ensimmäisistä asioista, joita tiedostamattammekin toisessa ihmisessä huomaamme. Ihmisillä on hirvittävä tarve lokeroida toisiaan, ja kun joku ei mahdu perinteisiin lokeroihin, se koetaan hämmentävänä tai uhkaavanakin.

Pätkä yhdestä kirjan sarjakuvasta
Väitän, että ennakkoluulot ovat hyvin pitkälti ulkopuolelta omaksuttuja ja opittuja asioita. Lapsille sukupuolen moninaisuus voi olla täysin luonteva asia. Itse selailin kirjan kuvia yhdessä 5-vuotiaan kanssa ja pohdiskelimme yhdessä, että ihmiset voivat olla muutakin kuin tyttöjä tai poikia, naisia tai miehiä. Ei se hänen mielestään ollut mitenkään ihmeellinen ajatus, eikä pidäkään olla. :)

Kirjan sarjakuvasta
Arvion alussa oleva sitaatti kertoo yhden kirjaan haastatellun muunsukupuolisen ihmisen kokemuksesta transpolin henkilökunnan kanssa. Tekisi kyllä mieli lähettää tämä kirja välittömästi kaikille transpolilla työskenteleville. Monien haastateltavien tarinoita yhdisti ahdistus siitä, että terveydenhuollon ammattilaisille piti jotenkin todistella omaa sukupuoli-identiteettiään tai jopa valehdella siitä hoitojen saamiseksi. Transpolilla muunsukupuolisuus ei ilmeisesti ole kovin käypää valuuttaa, vaan jos kokee olevansa varmasti täysin vastakkaista sukupuolta kuin mikä syntymässä on määritetty, pääsee todennäköisemmin hoitoihin. Luulisi, että transpolilla jos jossain tajutaan sukupuolen moninaisuuden, liukuvuuden ja ei-binäärisyyden päälle!

Osittain taustalla vaikuttaa toki myös auttamattoman vanhentunut translaki, johon kirjan jälkisanoissakin viitataan: Kirjan tavoite on yhteiskunnallinen. On aika korjata translaki, joka nykyisellään on ihmisoikeusloukkaus.


Näkymätön sukupuoli on tärkeä teos ja kannanotto ja lisää varmasti tietoisuutta sukupuolen moninaisuudesta ja ennen kaikkea siitä, mitä se yksittäisten ihmisen kohdalla voi merkitä. Iso hatunnosto kirjassa tarinansa kertoville ihmisille, joista suurin osa esiintyy omalla nimellään ja kasvoillaan. Tarinat ovat erittäin henkilökohtaisia; moniin liittyy tuskaa, ahdistusta ja pelkoa, mutta myös huumoria, helpotusta ja itsensä kanssa sinuiksi tulemisen iloa. Aitoja selviytymistarinoita rohkeista ihmisistä. Lukekaa!

Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä. Into. 2018. 174 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Into: Näkymätön sukupuoli – ei-binäärisiä ihmisiä
Länsi-Savo: "Ei mies eikä nainen - Näkymätön sukupuoli -kirja kertoo kasvukokemuksista, törmäämisistä viranomaisten kanssa ja oman tilan löytämisestä"

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Viime aikoina on ilmestynyt useampia kirjoja uskonnollisista yhteistöistä, tunnetuimpina kenties Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisuudesta kertovat Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Rauhalan romaaneja en kaikista kehuista huolimatta ole vielä lukenut, mutta Ben Kallandin esikoisteokseen tartuin, koska sekin on saanut lukuisia ylistäviä arvioita sekä blogeissa että muussa mediassa.

Vien sinut kotiin osoittautuikin viiden tähden kirjaksi.

Romaani alkaa dramaattisella ensimmäisellä lauseella: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Kirje väitetyltä tyttäreltä unohtuu hetkeksi, kun Markus lentää Yhdysvalloista Suomeen pikkusiskonsa hautajaisiin. Paikalla on myös muita sukulaisia, joita Markus ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Yksi hautajaisvieraista on Carola, Markuksen kaksossisko, jonka muu perhe on vuosia sitten hylännyt.

Hautajaisista romaanin nerokas rakenne palautuu ensin Markuksen lapsuuteen ja tapahtumiin, jotka johtivat perheen hajoamiseen, sekä Markuksen nuoruuteen ja uraan. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa, jotka vuorottelevat ja lopulta kohtaavat lopussa, jossa kaari palaa tavallaan taas alkuun, käännekohtiin, joista kaiken purkautuminen alkoi.

Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin; on ankara isä ja ilmeisesti masennuksesta kärsivä äiti, jonka sairautta ei joko ymmärretä tai haluta ymmärtää. On kaksossisko Carola, villi ja kapinallinen. On pikkusisko Ellen, lahjakas ja pikkuvanha muusikko, joka soittaa kesäisin viulua kallionkielekkeellä Porkkalan mökillä. On myös toinen pikkusisko Sofia, sisarusparven kuopus, joka maksaa korkean hinnan valinnoistaan.

On myös eräs lapsuusmuisto, niin synkkä ja kammottava onnettomuus, että kylmät väreet kulkivat kehon läpi siitä lukiessa. En muista pitkään aikaan lukeneeni niin voimakasta ja pakahduttavaa kohtausta mistään kirjasta.

Aikuisuuden kynnyksellä Markus muuttaa Yhdysvaltoihin ja perustaa siellä perheen. Nuoren miehen kielelliset lahjat huomataan liikkeen johtoporrasta myöten ja hän etenee urallaan New Yorkin päämajaan saakka. Tulee kuitenkin monia hetkiä, kun Markus joutuu kohtuuttomilta, mahdottomilta tuntuvien valintojen eteen: uskonto ja yhteisö vai rakkaus, intohimo ja perhe? Valinnat määräävät loppuelämän suunnan.

Vaikka Kalland itse on jättänyt Jehovan todistajat nuorena, romaani ei ole mikään näin-pakenin-uskonnollisesta-lahkosta-tilitys (onneksi). Uskonnon vahva läsnäolo arjessa tulee toki selväksi ja kirjassa tuodaan esille myös liikkeen pimeää puolta: kaksinaismoralismi ja tekopyhyys rehottaa ja kulissien takana käydään raivokasta poliittista valtapeliä. Samanlaista draamaa voisi tosin löytyä (ja varmasti löytyykin) minkä tahansa suuren liikkeen tai organisaation johdosta.


Kirjassa minua kiehtoi erityisesti se, että vaikka Markus on päähenkilö ja minäkertoja, hän jää itse yllättävän etäiseksi henkilöksi. Hän vain kuvailee ihmisiä ja tapahtumia ympärillään, mutta harvoin esittää niistä mitään tulkintaa tai jää pohdiskelemaan omia mielipiteitään asioihin. Aivan kuin hän olisi turta kaikelle; mikään ei hetkauta häntä. Hänen todellinen kantansa jopa uskontoon jää epäselväksi: toisaalta hän omistaa elämänsä liikkeelle, pitää puheita ja kirjoittaa tekstejä lehtiin sekä etenee korkeaan asemaan, mutta jää arvoitukseksi, uskooko hän vilpittömästi sanomaansa. Ainakin hän kapinoi toistuvasti liikkeen arvoja vastaan yksityiselämässään, mutta tästäkään mahdollisesti aiheutuvia syyllisyydentunteita hän ei erittele - tai sitten hän ei koe tunnontuskia. Toisaalta Markuksen neutraali hahmo mahdollistaa sen, että uskontoa voidaan käsitellä romaanissa syyttelemättä ja tuomitsematta sitä suoraan; sen tehtävän kirjailija jättää tyylikkäästi lukijalle.

Tai kuten eräs kirjan hahmoista toteaa:

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.

Etäisyydestä huolimatta Markuksen hahmo ei jäänyt pinnalliseksi vaan arvoituksellisuus ja monitulkintaisuus oli oikeastaan kiehtovaa. Eräässä kohdassa Markus kuvailee itseään "oman elämänsä sivustakatsojaksi" ja sitä hän todella on. Hän jää monesti sivulliseksi eikä osaa tai pysty olemaan oman elämänsä herra. Sekin jää lukijan tulkittavaksi, missä määrin tämä johtuu uskonnosta ja missä määrin Markuksen omasta persoonasta.

Vien sinut kotiin on traaginen, surullinen kirja mahdottomista valinnoista, sisaruudesta ja musiikista. Se jättää jäljen pitkäksi aikaa.

Myös mm. Kirsi, riitta k ja Katja ovat lukeneet tämän.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena. 2017. 284 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Atena: Vien sinut kotiin
Aamulehti: "'Tiesin että meillä oli totuus' - Esikoisromaani kurkistaa Jehovan todistajien elämään" 
HS: "Murtuvat sisaret, tunteeton veli - esikoisromaani Jehovan todistajista kertoo uskonnollisen yhteisön vaikutuksesta perheeseen"

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja sekä muuta MC-asiaa

Mitä te ajattelitte? Kaksi nuorta tyttöä - ja menitte yksinänne Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te tienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on?

Hyvä ystäväni asetti minulle haasteen lukea Minna Canthia, jonka kohdalla minulla on sivistyksessäni melkoisen nolo aukko - varsinkin näin kuopiolaisena. Muistaakseni olen nähnyt Canthin näytelmiä lavalla, mutta en ollut aiemmin lukenut rouvan teoksia. Päätin kuitenkin tunnetuimpien näytelmien sijaan lähestyä kirjailijaa novellien kautta. Minna Canth, jonka päivää tänään vietetään, tunnetaan ensisijaisesti näytelmäkirjailijana, mutta hän kirjoitti myös kertomuksia ja novelleja.

Laulaja ja muita novelleja koostuu seitsemästä novellista vuosilta 1887 - 1895. Novellien päähenkilöt ovat tyttöjä tai naisia eri elämäntilanteissa. On sairasta äitiään hoitava, uhrautuva Kirsti; kohtalokkaan aamu-uninen lapsenvahti Emmi; kauppiasmiehensä rehellisyyttä epäilevä perheenäiti Elli...

Novelleista välittyy ensilukemalta hämmentävä vaikutelma, että Canth ihannoi uhrautuvia naisia. Toisaalta rivien välistä aistii myös myötätuntoa ja sääliä, ja välillä kirjoitustyyli muuttuu viiltävän kriittiseksi ja ivalliseksi.

Erityisesti mieleeni jäi novelli nimeltä "Eräs Puijolla käynti", josta yllä oleva lainaus on peräisin. Seitsemäntoistavuotiaita ystävyksiä Ainaa ja Hilmaa harmittaa, että pojat saavat liikkua tyttöjä vapaammin julkisilla paikoilla. Eräänä kesäpäivänä he päättävät lähteä luvatta Puijolle ja nousta avojaloin torniin. Tytöt valtaa huimapäinen kapinallisuuden riemu, täysin tunnistettava tunne nuoruudesta. :) Retki on jännittävä; kun Puijon metsässä risahtelee, tytöt pohtivat "jos joku hulluista on päässyt karkuun Niuvanniemeltä". Omassakin Niuvanniemen psykiatrisen sairaalan lähistöllä vietetyssä lapsuudessani meitä lapsia peloteltiin samalla tavalla suunnilleen joka toisen epäilyttävän hiipparin kohdalla...

Tyttöjen vallaton retki saa synkempiä sävyjä, kun neljä poikaa lähtee seuraamaan heitä. Kun pojat on lopulta karistettu kannoilta, koko tempauksesta jää tytöille niin syyllinen ja häpeällinen olo, että koko loppukesä on pilalla. En tiedä, johtuuko viimeaikaisesta #metoo-kuohunnasta vai mistä, mutta minä vedin sumeilematta tästä novellista yhtäläisyyksiä myös nykyajan naisten tuntemaan häpeään miesten ahdistelun uhreiksi jouduttuaan. Valitettavasti tässä asiassa ei siis ole hirveästi muutosta tapahtunut.

Yllätyin siitä, miten synkkiä ja masentavia moni novelleista oli. Monen naisen kova kohtalo ajaa tämän epätoivoon, jopa itsemurhaan. Ei mitään kovin voimaannuttavia tarinoita siis, mutta Canth toisaalta käsitteli teoksissaan rankkoja aiheita realistisesti nimenomaan ravistellakseen yhteiskuntarakenteita.

Kävin lauantaina Kuopion Korttelimuseossa, missä järjestettiin Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi opastus Minna Canthin salongissa. Salonki on sisustettu Canthin henkilökohtaisilla huonekaluilla, kuten keinutuolilla, jossa Canth kirjoitti, sekä sohvaryhmällä, jossa hän kestitsi vieraita. Opastus oli todella mielenkiintoinen ja upeasti eläytyen esitetty; tunti hujahti hetkessä!

Minna Canthin keinutuoli Kuopion Korttelimuseossa
Minna Canthille kuulunut sohvaryhmä ja pöytä sekä kirjailija itse
Lisäksi päivän teemaan sopiva ilouutinen kirjojen ystäville on se, että Gummerus julkaisee syyskuussa nuoresta Minna Canthista kertovan romaanin Rouva C. Kirjan takana on Canthin kaima Minna Rytisalo, jonka Lempi-romaani oli paras lukemani kotimainen kirja ilmestymisvuotenaan ja voitti silloin myös Blogistanian Finlandian. Hyvää on siis varmasti luvassa! :)

Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja. WSOY. 1998. 154 sivua.
Toim. Anne Helttunen & Tuula Uus-Halila

Osallistun tällä novellikokoelmalla Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canthin päivän lukuhaasteeseen