tiistai 30. marraskuuta 2010

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Ei ollut sinänsä ihme että keikka oli päässyt yllättämään hänet. Se oli kaikista keikoista juuri se jolle kukaan ei olisi halunnut joutua eikä olisi suonut liioin kavereittenkaan joutuvan, se oli aina yhtä vaikea. Se oli vaikea jo siksi että se oli harvinainen, ja sen tähden siihen ei kouliintunut. Jokainen sellainen keikka oli aina kuin ensimmäinen, siksikin, että siinä oli tasapainoteltava vielä herkemmin kuin muilla kuolinpaikoilla ja yritettävä silti löytää totuus.

Tunnustus #1: Ainoa Harjunpääni ennen tätä uusinta on Harjunpää ja rakkauden nälkä, jonka luin jollekin lukion äidinkielen kurssille. En muista kirjasta juuri mitään, eikä se herättänyt mitään kummempaa rikosromaani-innostusta. Luen todella vähän dekkareita, joten en osaa sanoa onko tämä uusin nyt jotain "taattua Harjunpäätä" tai peruskamaa suomalaisten rikosromaanien rintamalla. Mutta jotain suureen yleisöön vetoavaa Harjunpää-romaaneissa täytyy olla - miksi muuten ne pompsahtaisivat aina ilmestyttyään myyntilistojen kärkeen?

Tunnustus #2: En pitänyt Harjunpää ja rautahuone -romaanista. En ensinnäkään pitänyt Harjunpäästä itsestään, enkä osannut ilmeisesti virittäytyä oikeaan tunnelmaan kirjaa lukiessa. Välillä tuntui kuin olisi katsonut erityisen karmivaa CSI-sarjan jaksoa, välillä taas rankkaa pornoa. Toki väliin mahtui positiivisia pilkahduksiakin. Romaanin synkkyyttä valaisee erityisesti Neean hahmo - pyörituoliin sidottu kääntäjä, jolla on lämminhenkinen suhde Orvoon, seksityöläisenä toimivaan mieheen. Mutta vaikka juoni sinällään veti vääjäämättömästi eteenpäin, tarinaan tuntui koko ajan jäävän aukkoja ja epäselvyyksiä. Romaanin varsinaisen rikoksen tekijä paljastuu lukijalle oikeastaan melko pian, ja kirjan loppupuolella odottaa vain sitä, saisiko poliisikin lopulta saman selville.

Tunnustus #3: Hyvän kirjan pitäisi herättää jotain tunnetiloja lukijassa, tämä ei herättänyt juuri mitään. Odotin edes jonkinlaista jännitystä, mutta jännittävät kohtaukset tai yllätykset loistivat poissaolollaan. Yksityiskohtaiset, inhorealistiset kuvaukset mätänevistä ruumiista ja sadistiset seksikuvaukset herättivät lähinnä inhoa. Ja inhoa en oikein osaa samastaa viihteeseen. Yhteiskunnasta - tai ainakin sen pimeimmistä puolista - annettaan romaanissa kyynisen pessimistinen kuva, eikä tunnelin päässä näy juuri valoa.

Lopuksi: Moni varmaan ostaa uuden Harjunpään pukinkonttiin tai löytää sen itse tänä jouluna lahjapaketista. Itse en uskaltaisi ostaa tätä kuin paatuneimmalle tosifanille, sen verran rajua tekstiä kirjassa on. 

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone. Otava. 2010.

Linkit:
Otava: Harjunpää ja rautahuone
Otava: Matti Yrjänä Joensuu
HS kirjat: "Itkettää, kun näkee omin silmin"
KSML kirjat: Harjunpää ja rautahuone

torstai 25. marraskuuta 2010

Andrea Levy: The Long Song

July was born upon a cane piece. 
Her mother, bending over double, hacked with her cane bill into a thick stem of cane. [...]
So intent was she upon seeing that the weeping cane was stripped of its leaves - even in the dampening rain its brittle edges flew around her like thistledown - that she did not notice she had just dropped a child from her womb. July was born right there - slipping out to fall bloody and quivering upon a spiky layer of trash.

This is the first novel by Andrea Levy that I've read, although her name was vaguely familiar to me before. The original reason why I grabbed this book from the library was that it was one of the Booker Prize nominees this year (although it didn't win). I'm glad I did read this, it's a brilliant book with language that is nothing short of amazing.

The Long Song is written in the form of a memoir and the narrator takes on a very prominent role from the beginning of the novel. As soon as you open the front cover of the book, you see the following text:

You do not know me yet but I am the narrator of this work. My son Thomas, who is printing this book, tells me it is customary at this place in a novel to give the reader a little taste of the story that is held within these pages. As your storyteller, I am to convey that this tale is set in Jamaica during the last turbulent years of slavery and the early years of freedom that followed.

The narrator begins to tell the story of July, a slave girl living on a sugar plantation in Jamaica in the early 19th century. July is taken from her mother at a young age and brought up to be a house slave to her mistress, Caroline Mortimer, who has freshly arrived from England. The story is told exclusively from July's perspective, but the narrative is beautifully crafted to include anecdotes and small stories that compete with July's tale. The novel is really about the art of storytelling. It takes the reader to a completely different atmosphere and carefully constructs the setting, the time and the characters to make them seem so alive, so real.

One of the most amazing things about the novel is its language. The vocabulary and sentence structures imitate the Jamaican Creole language. Especially the spoken language and dialogue between the slaves is incredibly written: "This be Miss Kitty's pickney, Miss July. Me did pull her with me own hand 'pon this world. Miss Kitty's pickney - Miss Kitty's pickney has come home."

The novel follows the progress of the end of slavery in Jamaica. As the English plantation owners and overseers desperately try to maintain some of their authority over their workers, the Jamaican slaves are granted freedom. Yet this does not stop them from being treated as second-class citizens. Having "black blood" in your family meant you were not "white" - hence you could not enjoy the same privileges in society as white people. The novel explains the system of labelling people according to their black heritage:

Only with a white man, can there be guarantee that the colour of your pickney will be raised. For a mulatto who breeds with a white man will bring forth a quadroom; and the quadroon that enjoys white relations will give to this world a mustee; the mustee will beget a mustiphino; and the mustiphino... oh, the mustiphino's child with a white man for a papa, will find each day greets them no longer with a frown, but welcomes them with a smile, as they at last stride within this world as a cherished white person.

The novel is a colourful picture of a time and place that I was not familiar with before. It is somehow similar to Toni Morrison's novels, although the setting is different. It gives a shocking image of systematically practiced slavery and inequality that justified itself on racism - a social system that existed between people of different races and skin colours just a couple hundred years ago.

Andrea Levy herself says that the inspiration for writing the novel came from the idea that there is no reason for people of Jamaican heritage to feel ashamed of their slave ancestors. On the contrary: "If our ancestors survived the slave ships they were strong. If they survived the plantations they were clever." But the novel does not stereotype, it does not portray slaves as innocent victims and slave-owners as purely evil and violent. Each side has multiple stories to tell, and July's story is just one of them.

Finally, I can't believe that none of Andrea Levy's novels have been translated into Finnish!

Andrea Levy: The Long Song. Headline Review. 2010

Links:
AndreaLevy.co.uk
Guardian: The Long Song
The Telegraph: The Long Song
The New York Times: "When Jamaica Lost Its Chains"
Buy The Long Song from The Book Depository

maanantai 22. marraskuuta 2010

Kishwar Desai: Pimeyden lapset

Television uutisotsikoissa ilmoitettiin, että "kadonneiden tytärten" muistoksi istutettiin puuntaimia. Punjab on tunnettu tytärtensä murhaamisesta. Naisten suhdeluku miehiin nähden on täällä maan matalin - alle 850 tyttöä tuhatta miestä kohti - ja huolimatta sosiaali- ja väestötieteilijöiden lukuisista vakavista varoituksista tyttöjä pidetään yhä huonona onnena.

Intialainen Kishwar Desai oli itse kertomassa esikoisromaanistaan Helsingin kirjamessuilla ja kiinnostus heräsi siinä määrin, että kirja lähti sieltä mukaan peräti kirjailijan signeerauksella varustettuna. Dekkarimainen Pimeyden lapset käsittelee naisten asemaa Intiassa sekä maan vaiettua salaisuutta: tuhansien (!) ei-toivottujen tyttövauvojen tappamista ja katoamista vuosittain.

Romaanin päähenkilö on sosiaalityöntekijä Simran Singh, omapäinen ja alkoholia iltaisin naukkaileva sinkkunainen, joka saa tehtäväkseen tutkia 14-vuotiaan Durgan menneisyyttä. Durgan perheen kaikki 13 jäsentä on löydetty myrkytettyinä ja puukotettuina kodistaan - vain Durga itse on löydetty elossa, köytettynä sängynpäätyyn. Muiden epäiltyjen loistaessa poissaolollaan, Durga leimataan syylliseksi perheensä murhasta ja vangitaan. Asiaa ei auta se, että Durga itse kieltäytyy puhumasta kenellekään eikä edes kiistä syytteitä. Simranin tehtävä vaikuttaa aluksi mahdottomalta.

Vähitellen Durga kuitenkin avautuu omissa yksityisissä päiväkirjoissaan ja tapahtumien vyyhti alkaa selvitä. Simran löytää yllättäviä salaisuuksia muuten niin kunnialliselta vaikuttavan perheen menneisyydestä - siitä, miksi takapihan mullasta löytyy pikkulasten luurankoja ja minne Durgan isosisko, Sharda, on kadonnut. Entä kuka on Englantiin adoptoitu poika, Rahul?

Romaani itsessään on jotenkin epätasaisen ja keskeneräisen oloinen. Sosiaalityöntekijä Simran seikkailee ympäri Jullandurin kaupunkia kuin mikäkin yksityisetsivä ja tuntuu unohtavan täysin sen, että hänen alkuperäinen tehtävänsä oli auttaa Durgaa ja saada tämä tulemaan ulos puhumattomuuden kuorestaan. Kaikessa tohinassa Simran käy tuskin koskaan Durgan luona vankilassa (Torey Hayden ei tosiaankaan olisi hyväksynyt tätä!), ja lopussa jopa kirjan muut henkilöt joutuvat muistuttamaan häntä siitä, että hän on sosiaalityöntekijä, ei yksityisetsivä. Romaanin lopun kiitossanoissa kirjailija vihjaa, että Simran saattaa esiintyä jatkossa päähenkilönä kokonaisessa kirjasarjassa. Toivotaan, että Simran osaa siihen mennessä päättää, onko hän ihmisiä kuulusteleva yksityisetsivä vai lasten parissa työskentelevä sosiaalityöntekijä...

Kishwar Desai itse kertoi kirjamessujen haastattelussa toivovansa, että romaani luetaan ensisijaisesti fiktiivisenä teoksena, vaikka sen tapahtumat perustuvatkin tositapahtumiin, joita Desai on kohdannut toimittajan työssään. Romaanin fiktiivisten osien lomaan on kuitenkin ripoteltu opettavaisia ja moralisoivia tietoiskuja Intiasta, jotka ovat jotenkin irrallisia. Dekkarimaisuus unohtuu, kun kirjailijalle tulee kiire ympätä teokseen mahdollisimman paljon faktoja ja tilastoja naisten asemasta Intiassa. Aihe on toki tärkeä, mutta Desai oikein osaa jättää toimittaja-minäänsä taka-alalle ja luottaa mielikuvitukseensa. Tuloksena on jonkinlainen faktan ja fiktion sekasotku. Sitä paitsi aiheen lähestyminen murhasta syytetyn teinitytön ääriesimerkin kautta ei varmaankaan anna kovin realistista kuvaa todellisista ongelmista.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Like. 2010. 237 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Witness the Night
Suomentaja: Terhi Kuusisto

Linkit:
Like: Pimeyden lapset
Like: Kishwar Desai
HS kirjat: "Intian naisten kurjuus tallentui rikosromaaniin"
HS: "Kishwar Desai: Intiasta puuttuu 35 miljoonaa naista"
Kirjavinkit: Pimeyden lapset

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Marjane Satrapi: Persepolis

Kiinnostuin Marjane Satrapin Persepoliksesta alun perin Sallan arvion myötä. Luen todella vähän sarjakuvia, mutta tämä ja Alison Bechdelin Hautuukoti ovat saaneet minut janoamaan lisää.

Persepolis on kaksiosainen omaelämäkerrallinen tarina. Ensimmäinen osa, Persepolis - iranilainen lapsuuteni kertoo Marjane-tytön lapsuudesta 1980-luvulla, kun Iran alkoi muuttua radikaalisti fundamentalistisempaan suuntaan. Tytöt hunnutettiin, alkoholi ja musiikki kiellettiin ja katupartiot valvoivat ihmisten siveellisyyttä ja islamilaisen lain noudattamista. Marjanen vapaamieliset vanhemmat marssivat tuhansien muiden lailla mielenosoituksissa, kunnes mielenosoittajien vangitsemisista, kiduttamisista ja tappamisista tuli arkipäivää. Perheet jatkavat kapinointia kotiensa seinien suojissa. Kadulla päästä varpaisiin peitetyt tytöt riisuvat salaisiin kotibileisiin tultuaan huntunsa - alta saattaa paljastua minihame ja korkokengät. Viini virtaa ja Iron Maidenin piraattikasetti soi. Mutta koteihinkin tehdään ratsioita... Silti on uskomatonta, miten ihmiset pystyvät elämään myös "normaalia" elämää rajoitusten ja kiduttamisten välillä. Kapinoinnista maksaa kalliisti, mutta silti se joskus kannattaa...

Toinen osa, Persepolis 2 - kotiinpaluu, kertoo nyt jo teini-ikäisen Marjanen sopeutumisesta Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa lähettävät hänet turvaan. Kulttuurishokki vaihtuu iranilaisen identiteetin torjunnaksi, kun hän yrittää sopeutua uuteen kotiinsa ja elää länsimaisessa kulttuurissa. Mukaan astuvat huumeet ja seksi, kunnes Marjane huomaa nukkuvansa puiston penkillä jo kolmatta kuukautta. Paluu Iraniin vanhempien luo tuntuu järkevältä, mutta kotimaan tapoihin sopeutuminen ei onnistukaan niin helposti.

(klikkaa isommaksi)
Kokonaisuudessaan sarjakuva on hieno, realistisen oloinen kuvaus Iranissa elämisestä, vaikka onkin varmaan melko rajoittunut kuva (Marjanen perhe kuuluu rikkaaseen yläluokkaan, Teheranin kulttuurieliittiin). Ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Iranin historiaa ja yhteiskuntaa Marjanen silmien kautta, toinen osa kertoo enemmän Marjanen omasta aikuistumisesta. Mustavalkoiset kuvat ovat yksinkertaisia, mutta sopivat jotenkin tunnelmaan. Suosittelen kaikille, joilla on vielä ennakkoluuloja sarjakuvia kohtaan!

Sarjakuvien pohjalta on tehty myös samanniminen kehuttu animaatioelokuva, joka tuli jokin aika sitten TV:stä, mutta en tajunnut sitä silloin katsoa...

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni. sekä Persepolis - kotiinpaluu. Like. 2008.
Ranskankielinen alkuteos: Persepolis
Suomentaja: Taina Aarne

Linkit:
Like: Persepolis - iranilainen lapsuuteni
Like: Persepolis 2 - kotiinpaluu
Like: Marjane Satrapi
HS kirjat: "Pää pystyyn, ei kädet"
Wikipedia: Persepolis
Wikipedia: Marjane Satrapi

lauantai 13. marraskuuta 2010

Arundhati Roy: The God of Small Things

In those early amorphous years when memory has only just begun, when life was full of Beginnings and no Ends, and Everything was Forever, Esthappen and Rahel thought of themselves together as Me, and separately, individually, as We or Us. As though they were a rare breed of Siamese twins, physically separate, but with joint identities.
Now, these years later, Rahel has a memory of waking up one night giggling at Estha's funny dream.
She has other memories too that she has no right to have.

First, a word of warning: I am absolutely incapable of writing a sensible, objective or even critical review of this novel. Why? Because I have read this novel too many times, read too many reviews and articles about it, thought about it for too many years and written over one-hundred pages of thesis on it. So writing a good, ordinary blog review seems...difficult, to put it mildly. But I'm doing it anyway, because I have a firm belief that this book is misunderstood by too many people and that everyone, and I mean everyone, should read it.

The God of Small Things (1997) is Indian novelist Arundhati Roy's first and (so far) only novel, although there are rumours that she is currently writing another. The novel was the first novel written by an Indian woman to win the Booker Prize and it became a bestseller around the world immediately after its publication.

The novel basically tells the story of a family living in Kerala, India. It is about a blind, violin-playing grandmother, Mammachi. An aunt called Baby Kochamma, whose forbidden love for an Irish priest makes her condemn everyone else's happiness. An uncle, Chacko, who is critical of the British colonial rule in India, but proud of his own Oxford education. And Ammu, a mother and divorcee, who is an "unmixable mix" with the "infinite tenderness of motherhood and the reckless rage of a suicide bomber". And, of course, the main characters of the novel, Ammu's children Estha(ppen) and Rahel, 7-year-old children who share a special twin bond.

The main events of the novel center around the visit of Chacko's English ex-wife and daughter to Kerala. During the course of the visit, the family faces two separate tragedies, as forbidden boundaries are crossed and taboos are violated. The twins learn that there are "Love Laws", the laws that "lay down who should be loved, and how. And how much." Breaking such laws is not tolerated and the consequences can be violent.

What makes the novel difficult to read? I guess the main problem is that the plot is not chronological. The first chapter of the novel summarises or hints at all the main events and the tragic ending is revealed as early as page 6 of the novel! But the full story is like a puzzle: it is made up of small fragments, personal memories that emerge randomly and are told through the eyes of the two twins who are forced to witness the brutal realities of the adult world. The language of the novel also divides opinions. It is full of metaphors, word-play, and new compound words that Arundhati Roy has made up. The grass is "wetgreen", the day looks like "thunderdarkness", the river behind the family's house has "a rushing, rolling, fishswimming sense." The smell of old roses is "sicksweet", while handcuffs have a "sourmetal" smell. The movie theatre where the twins go to see The Sound of Music has a door that opens into the "fan-whirring, peanut-crunching darkness". I think the language of the novel is brilliant, beautiful and imaginative, but as I said, others have criticised it.

So now I have also managed point out why some people don't like the novel. I do. I can still honestly say it's the best novel I have read. It's also easy to re-read, because you find something new in it every time (like this time I read it, I realized that the novel quotes the lyrics of The Rolling Stones' song "Ruby Tuesday"!). It's a novel about twins, about families breaking up, about the caste system and patriarchy, about breaking taboos and social laws, about loss and death, about memory and redemption. It's a big book. It's... superlative (for lack of a better adjective). Read it.

Arundhati Roy: The God of Small Things. Harper Perennial. 1997.

Links:
The New Canon: The God of Small Things
The Man Booker Prize: The God of Small Things
Wikipedia: The God of Small Things
Buy The God of Small Things from The Book Depository

torstai 11. marraskuuta 2010

Finlandia-palkintoehdokkaat 2010

Finlandia-palkintoehdokkaat on julkaistu. Vähän odotin listalle Sami Hilvon Viinakorttia tai Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, mutta ainakin Riikka Pulkkisen Totta on odotetusti ehdolla.



Ehdokkaat ovat siis:
Joel Haahtela: Katoamispiste
Markus Nummi: Karkkipäivä
Riikka Pulkkinen: Totta
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Otava korjaa taas puolet ehdokaspotista, kun listan kolme ensimmäistä kirjailijaa on Otavan listoilla. Rimmisen ja Salmelan romaanit ovat Teoksen kustantamia ja Wahlström edustaa suomenruotsalaista Schildts-kustantamoa.

En ole vielä lukenut yhtäkään näistä kirjoista, mutta Totta on ainakin lukulistalla. Myös 27 eli kuolema tekee taiteilijan sekä Karkkipäivä kiinnostavat.

Mitä mieltä te muut olette ehdokkaista?

/edit: Inan blogissa ruoditaan "Finlandia-skandaalia", eli sitä, että Alexandra Salmela ei olekaan Suomen kansalainen. Who cares, sanon minä. Eikö se, että on kirjoittanut romaanin suomeksi ja kustantanut sen Suomessa jo riitä?

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Meidän kaksi kissaamme ovat luksussapuskaa syöviä läskimooseksia, joilla ei ole ihmisten kanssa mitään mielekästä kanssakäymistä. Ne vaeltavat sohvalta toiselle ja jättävät joka puolelle karvoja, eikä kukaan tunnu huomanneen etteivät ne välitä kenestäkään pennin vertaa. Kissojen ainoa kiinnostava puoli on, että ne muodostavat liikkuvan sisustuselementin, mikä on minusta käsitteenä kiinnostava, mutta meidän roikkuvatsaisiin kissoihimme sekään ei oikein päde.

Muriel Barberyn romaaniin on viime kuukausina ihastuttu ja vihastuttu kautta blogosfäärin: Siilin eleganssi on jakanut mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Romaanista ovat pitäneet ainakin Neksu, Leena Lumi, Teresita, Jenni, Hreathemus ja lumiomena; vähemmän innostuneita ovat olleet anni.m ja Ina. Liityn varovaisesti tähän jälkimmäiseen kerhoon kaksijakoisella mielipiteellä: huomasin ensin ihastuvani, sitten vihastuvani tähän kirjaan. Aloitin lukemisen epäilevänä (lupaukset popularisoidusta filosofiasta romaanimuotoon puettuna toivat mieleen lähinnä Coelhon). Ihastuminen kirjan kieleen ei kuitenkaan vaatinut kovin montaa sivua. Älykkään ranskalaisen ovenvartijarouvan osuvat sanankäänteet ja kuvaukset ensin kutkuttivat mieltä, sitten hymyilyttivät ja lopulta suorastaan pakottivat lukemaan ääneen valikoituja pätkiä puolisolle (joka ei, kumma kyllä, pitänyt niitä aivan yhtä hykerryttävän nerokkaina).

Ensimmäiset 100+ sivua menivät siis romaanin tyyliä ihastellessa kuin vettä vain. Innostuin jopa fenomenologian pääpiirteiden selityksestä niin, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin mitä ko. oppi oikeastaan on (*krhm* ja tässä pitäisi kohta valmistua filosofian maisteriksi *krhm*). Mutta mitä sitten tapahtui? Muuttuiko kirja jotenkin radikaalisti n. sadan sivun jälkeen vai aloinko itse lukemaan sitä kriittisemmin? En tiedä. Jokin tökki. Renée (älykäs ovenvartijarouva) vaikuttikin yhtäkkiä hirvittävältä teeskentelijältä, joka oli kyllä sivistynyt ja lukenut, mutta joka oli kuitenkin pohjimmiltaan ärsyttävän avuton ja kykenemätön nousemaan hänelle asetettujen odotusten yläpuolelle. Vaikka hän oli olevinaan moderni ja tiedostava, niin hän ei uskaltanut kyseenalaistaa luokkayhteiskunnan järjestystä, vaan alistui kiltisti kohtaloonsa ja jupisi vain kissalleen ylempien luokkien typeryydestä. Ja sitten saavutamme naiiviuden ja idealismin huipun, kun Renée ilmoittaa, mitä hän tekisi, jos kuuluisi ylempiin luokkiin: "Minä miettisin, miten voisin edistää ihmiskunnan parasta ja auttaa ratkomaan sen olemassaoloa uhkaavia ongelmia, vahvistamaan sen hyvinvointia ja henkistä kehitystä, minä tekisin kaikkeni, jotta maailmassa olisi tarjolla kauneutta, minä taistelisin aidon filosofian puolesta." Uh, sain jostain syystä kylmiä väreitä tuosta lauseesta, niin epä-Renéemäiseltä ja teennäisen popularistiselta se kuulosti.

Itsemurhaa hautova päähenkilö #2, eli 12-vuotias Paloma, on mielenkiintoisen särmikäs hahmo, mutta täysin epäuskottava. Pikkuvanhaa lapsikertojaa on onnistuneemmin kuvannut esim. Jonathan Safran Foer romaanissa Extremely Loud & Incredibly Close. Näyttämölle ilmaantuva japanilainen herrasmies Kakuro Ozu taas vastaa jonkinlaista yli-inhimillisen täydellistä kulturellin miehen vertauskuvaa. Satiiriahan romaani ilmeisesti on, joten karikatyyriset hahmot sallittakoon - minua ne kuitenkin vain ärsyttivät.

Harmittaa, että kirjasta jäi huono maku suuhun, vaikka se alkoi niin lupaavasti. Ylikriittisyydestäni huolimatta kehotan kaikkia tarttumaan kirjaan ennakkoluulottomasti. Moni muu on pitänyt tästä enemmän, eli kannattaa kokeilla!

Muriel Barbery: Siilin eleganssi. Gummerus. 2010.
Ranskankielinen alkuteos: L'Élégance du hérisson
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen

Linkit:
Gummerus: Siilin eleganssi
Gummerus: Muriel Barbery
Kirjavinkit: Siilin eleganssi
Savon Sanomat: Siilin eleganssi

perjantai 5. marraskuuta 2010

Olli Jalonen: Poikakirja

Mies on selkärankainen eikä lapamato, opettaja sanoo ja katsoo rivi riviltä meistä jokaista. Yritän istua paikallani täysin liikkumatta ja olla miehen näköinen.
Opettaja alkaa selittää että kaiken perimmäinen merkitys on Suomen maa ja Suomen kansa. Vahvalla kansalla on vahva mieli ja voima. Itkupillejä ja kantelupukkeja Suomi ei tarvitse. Miehen on oltava joka tilanteessa voimakas koska mies ei ole akka eikä kakara eikä ikinä valita ääneen eikä marise ja vaadi.

Olli Jalosen Poikakirja on romaani 1960-luvulla jossain päin Suomea elävästä Ollista, joka käy kansakoulua ja elää omakotitalossa vanhempiensa ja neljän siskonsa kanssa. Aikuisen äänellä, mutta lapsen näkökulmasta kerrotussa romaanissa seurataan Ollin vaiheita koulussa ja kotona; tarinan taustalla on sodanjälkeinen ja nopeasti muuttuva Suomi. Ollin epäinhimillisen ankara opettaja komentaa poikaluokkaa kuin armeijan rykmenttiä ja yrittää valaa heihin isänmaallista henkeä. Olli muun muassa oppii, että adjektiivi on laatusana ja superlatiivi on yliaste, koska vieraskielisiä nimiä ei saa käyttää.

Romaani on oikeastaan kasvutarina, tai lapsuuden loppumisesta kertova tarina. Lopussa Ollin elämää koskettaa enemmän kuin yksi tragedia - sekä oman perheen sisällä että koulumaailmassa. Tarinaa jaksottavat Ollin filosofiset ajatukset: Niin minä opin että jos epäilee niin on jo oikeassa. tai Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Poikakirjasta tulee mieleen Hannu Väisäsen Vanikan palat ja Toiset kengät, joissa myös kerrotaan pojan kasvutarinaa samoihin aikoihin. Väisäsen kirjat ovat kuitenkin jotenkin synkempiä ja raskaampia kuin Jalosen. Poikakirjan arvo on varmaan myös siinä, että se ylläpitää 1960-luvun kulttuuriperintöä ja palauttaa mieliin monia pieniä yksityiskohtia tuon ajan lasten (ja muidenkin) elämästä. Joka Poika -lehti, viidenkymmenen pennin nallekarkit, Nuorten sävel ja purkkapakettien keräilykortit alkavat olla historiaa, mutta Jalosen kirja nostaa ne vielä esiin.

Vaan kuka kirjoittaisi Tyttökirjan samoista ajoista?

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 2010.

Linkit:
HS Kirjat: "Tillilihaa ja ehdotonta hiljaisuutta"
KSML: Poikakirja
Otava: Poikakirja
Otava: Olli Jalonen

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Tuuve Aro: Sinikka Tammisen outo tyhjiö

Helena oli hymyillyt ja räpytellyt ripsiään kutsuvasti, mikä oli naisten yhteistä koodikieltä. Sillä he viestivät haluavansa suhteelta enemmän.
Olisiko se puhtaasti seksiä vai kenties merkityksellistä läheisyyttä, sitä Kalle ei vielä tiennyt. Hän toivoi oikeastaan kumpaakin. Seksin jälkeinen läheisyys oli hyvä asia.

Sinikka Tammisen outo tyhjiö
on Tuuve Aron toinen novellikokoelma, ja ensimmäinen Aron teos, jonka olen lukenut. Täytyy sanoa, että olen aivan myyty.

Olen huono lukemaan novelleja, koska kärsivällisyyteni ei aina riitä pohtimaan ja miettimään pienten tarinoiden syvempiä tulkintoja. Aron novelleja lukiessa tuntui kuitenkin, että tarinoista sai paljon irti jo ensimmäisellä lukukerralla, eikä niihin oltu piilotettu mitään tekotaiteellisia symboleja tai piilomerkityksiä lukijan kiusaksi (tai iloksi - riippuen lukijasta!). Eniten nautin Aron novellien tajunnanvirranomaisesta kielestä, yllättävistä loppuratkaisuista ja ironisesta huumorista.

Osa kokoelman novelleista on jopa novellien mittapuulla lyhyitä, vain pari kolme sivua pitkiä. Kokoelman urbaaneissa novelleissa tavalliset ihmiset joutuvat epätavallisiin tilanteisiin ja joutuvat tekemään tärkeitä päätöksiä tai vaikeita ratkaisuja. Sinikka Tamminen syö Budapest-karkkeja ja soittelee masentuneena yöllisiä puheluita sattumalta valitsemilleen ihmisille. Riittaa taas ei voisi vähemmän kiinnostaa 2,5 miljoonan euron lottovoitto, mutta onneksi rahan jakajia riittää. Ulla kyllästyy muumimukien kolinaan lesbokommuuninsa vauvantekohankkeessa ja päättää "eheytyä" heteroksi. Paras novelli oli mielestäni "Kalle", jossa hurmaavaan Helenaan ostoskeskuksessa rakastunut päättäväinen nimihenkilö ei voi uskoa, että rakkauden kohde voisi olla kiinnostunut kenestäkään muusta kuin hänestä.

Uuden hyvän kirjailijan löytäminen on aina yhtä ihanaa! Hipsin saman tien tämän luettuani kirjastoon ja lainasin Tuuve Arolta kolme muuta teosta luettavien kirjojen pinoon. Lisää Aroa siis luvassa!

Tuuve Aro: Sinikka Tammisen outo tyhjiö. Gummerus. 2001.

Linkit:
Kiiltomato: "Kunnon kabaree"
HS kirjat: "Sketsiteatterin elkeet"
Gummerus: Sinikka Tammisen outo tyhjiö
WSOY: Tuuve Aro

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kirjamessuneitsyen messuraportti

Palailen vielä hetkeksi viime viikonlopun Helsingin kirjamessujen tunnelmiin. Osallistuin messuille ensimmäistä kertaa ja messuneitsyeltä varmaan näytinkin, kun kävelin aluksi vain ympäriinsä typerä virne naamallani. Paikkahan oli lukutoukan unelma: tuntui kuin kymmenet kirjakaupat ja antikvariaatit olisi hallitusti räjäytetty ympäri hallia - plus siihen vielä muutama kuriositeettipöytä (hämmentäviä astrologisia symboleja sisältävä värityskirja lapsille oli ehdottomasti päivän kohokohtia) sekä tietenkin tapahtumat lavoilla.

Kävin messuilla lauantaina ja aamupäivästä tungos ei vielä ollut kummoinen, mutta iltapäivän puolella täytyi jo alkaa suunnitella reittejään, jos halusi päästä mahdollisimman sutjakkaasti pisteestä A pisteeseen B. Seuraavana vuonna täytyy kyllä ostaa useamman päivän lippu - sen verran jäi varmaan vielä näkemättä ja kokematta (mm. kirjabloggaajien tapaaminen meni täysin ohi).

Anne Wiazemskyn esiintymisen peruuntuminen harmitti, mutta pääsinpä kuuntelemaan sekä Kishwar Desaita että Tahmima Anamia, joita myös etukäteen odotin. Intialainen Desai kertoi esikoisromaanistaan Pimeyden lapsista ja sen pääteemasta: ei-toivottujen tyttövauvojen surmaamisesta, joka on edelleen surullisen yleistä erityisesti Intian maaseudulla. Tahmima Anam puolestaan puhui romaanistaan Kulta-aika ja Bangladeshin unohdetusta sodasta. Molemmat haastattelut olivat mielenkiintoisia ja kirjailijoilla oli paljon sanottavaa.

Jälkeenpäin jäin miettimään, miksi Desain haastattelu oli kokonaan englanniksi, mutta Anamin haastattelija tulkkasi kirjailijan sanomisia kuulijoille. Vaikka tulkkaus toisaalta häiritsi haastattelun rytmiä ja pakotti tiivistämään vastauksia, myös Desain haastattelun edes osittainen tulkkaus olisi saattanut olla hyödyllistä joillekin kuulijoille. Miinusta teki mieli antaa siitä, että yleisön kysymyksille ei jätetty lainkaan aikaa lopussa. Lukijat saivat sitten toki esiintymisen jälkeen yrittää etsiä kirjailijoita käsiinsä lavan läheisyydestä, mutta eräiltä meistä nämä katosivat harmittavasti väenpaljouteen... (Note to self: ensi kerralla kyynärpäätä mukaan!)

Ständeillä hillitsin pahimmat ostohaluni ja mukaan tarttui lopulta vain neljä kirjaa: Sami Hilvon Viinakortti signeerattuna (luettu jo ennen messuja ja pidetty; päätyi tyttöystävän lukupinoon), Kishwar Desain Pimeyden lapset signeerattuna (pitihän se nimmari saada, kun kirjailijakin oli paikalla!), sekä antikvariaattipuolelta Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta ja tyttöystävälle Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osa #1, Combray, jossa sivut ovat vielä vanhanaikaiseen tapaan yläreunastaan yhteen liitettyjä (ko. kirjaa ei siis ole vielä luettu!). Lisäksi Akateemisesta Kirjakaupasta lähti sunnuntaina mukaan Rohinton Mistryn Family Matters sekä Alaa Al Aswanyn Chicago. Molemmat kirjailijat kiinnostavat.

Jälkimaku messuista: kirpeänraikas uutuudenviehätys. Lukutoukkainen ja innostunut. Tänne uudestaan! :)