keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Lukuviikko: lukutuokio Veetin ja 2-vuotiaan seurassa


Lukukeskuksen lukuviikkokampanjan teemana on tänä vuonna "Minä lukijana". Tavoitteena on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan.

Kampanjan hengessä kirjabloggaajat julkaisevat tänään postauksia, joissa jollain tavalla käsitellään lastenkirjallisuutta tai lapsia lukijoina. Ajattelin toteuttaa tämän kirjoittamalla tähän auki erään hyvin tavallisen lukuhetken kohta 3 vuotta täyttävän tyttäreni seurassa.

Kirjana on Barbara Mossmannin Veeti ei pelkää vettä, joka on yksi kuudesta Veeti-kertomuksesta Veeti villeimmillään -nimisessä teoksessa (Arkki, 2007). Apuna on käytetty nauhuria. ;)


minä: Mistä se alkaa?
tytär: Tästä!
"Isä ja äiti Villisika sekä heidän neljä lastaan ovat lähteneet uimarannalle. 'Minä ainakaan en mene veteen', piipittää Veeti."
Tuossako?
Tuossa. "En pidä vedestä!"
Pittäähän se! Se on sen...
"Sitten Veeti huomaa punaiset uimakellukkeet. ... Kaikki muut, isot ja pienet, uivat mielellään. Mutta ei Veeti. Vesi on märkää. Se on epämiellyttävää. Se pelottaa Veetiä pikkuisen."
On se aika mälkää ja Veeti uskaltaa sinne oikeesti.
Uskaltaako se kohta mennä sinne oikeesti?
Kun sen Veetin laiva mennee tuonne ihan kauas ja se uskaltaa!
Ai sinä jo tiiät, miten tässä käy. No, katotaan... "Veeti leikki hiekalla..."
KAH!



"...ja laittaa leikkipossun ajelemaan leikkiveneessä. Äkkiä vene ajautuukin kauas rannasta syvälle veteen! ... Veetin on toimittava heti. Veeti..."
*huutaa* AAAAH!
"...kokoaa kaiken rohkeutensa ja kahlaa veteen! ... ja pelastaa leikkipossun."
Onko tuossa Veeti?
On.


"Äiti ja isä Villisika ovat innoissaan. ... Nyt Veeti uskaltaa jo juosta suoraan veteen. ... Hän uskaltaa kastautua veteen ihan kokonaan."
KAH! *osoittaa pulloa järven pohjassa*
Mikä siellä on?
Aalle.
Aarreko?
Onko tuo villisika ihan pohjalla?
On, sillä yltää jalat pohjaan.
Ja tuolla ja tuolla ja tuolla ja tuolla.
Ja sillä ja sillä. "Veeti on maailman rohkein villisikapoika. ... 'Seuraavalla kerralla', Veeti ilmoittaa, 'minä opettelen uimaan.'" 


Noin. Oliko kiva tarina?
Mjoo. Luetaanko toinen?

Tämän myötä toivotan kaikille hyvää Lukuviikon jatkoa ja samanlaista eläytymistä tarinoihin! Lukekaa, tarinoikaa, ihmetelkää ja huutakaa vaikka välillä "KAH!", jos kirja sitä vaatii. :)

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kansi: Ville Tietäväinen
Kaikissa kaupungeissa, onnettomien ja onnellisten, yksinäisten ja ystävien ympäröimien ihmisten joukossa on yksi, joka on juuri nyt täydellisen yksin, ja silti yhteydessä muihin. On tummiin pukeutuneita miehiä ja naisia, kauniita ja rumia, suosittuja ja yksinäisiä, koulusta pois potkittuja ja luokan parhaita oppilaita, kaikki nuoria ja niin vihaisia, että se hämärtää kaiken muun.

Elina Hirvosen romaani kuuluu niihin tämän kevään uutuuksiin, joita odotin eniten. Luin Hirvosen edelliset kaksi romaania, Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta vuonna 2010. Molemmat tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, Helsinkiin ja Somaliaan. Keskiössä on näennäisen tavallinen suomalainen perhe, mutta kyseiseen perheeseen pätee ehdottomasti se, että jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Perheenäiti Laura Anttila on ilmastoasiantuntija ja luennoitsija yliopistossa. Isä Eerik on arkkitehti, joka kunnostaa ihmisten turmelemaa ympäristöä ja elvyttää luontoa. Tytär Aava on töissä lääkärinä Somaliassa. Myös perheen poika, Aslak, haluaisi omalla tavallaan olla pelastamassa luontoa ja ihmiskuntaa tuholta, mutta menee ideologiassaan äärimmäisyyksiin. Aava ja Aslak yrittävät erinäisistä syistä ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Lauran rakkaus aikuisiin lapsiinsa ja huoli heistä pakottaa hänet pitämään heihin yhteyttä, mutta toisaalta hän yrittää antaa heille tilaa elää omaa elämäänsä.

Hirvonen kirjoittaa ihmeen selkeästi ja ytimekkäästi vaikeista ja monimutkaisista asioista. Jotkut asiat on sanottu niin pelkistetyn kauniisti ja osuvasti, että lukiessa on pakko vain pysähtyä ihmettelemään sitä mielikuvaa, jonka Hirvonen onnistuu luomaan.

Eniten minua kosketti vanhemmuuden kuvaus. Voin ymmärtää sen huolensekaisen pelon, suojelunhalun ja musertavan rakkauden yhdistelmän, jota omaa lastaan kohtaan tuntee. Välillä kirjassa oli kohtia, joihin en olisi halunnut samastua, koska ne olivat melkein liikaa. Voin kuvitella (mutta en halua) sen tunteen, kun näkee oman lapsensa jäävän yksin koulun pihalla tai kun tietää, että häntä kiusataan. Voin myös kuvitella (mutta en taaskaan halua) sen tunteen, kun näkee oman aikuisen lapsensa olevan eksyksissä ja voivan huonosti. Sen pohjattoman avuttomuuden tunteen, kun ei ole minkäänlaisia keinoja auttaa rakastamaansa ihmistä.

Perhe rakentuu yhteisille muistoille: onnellisille, surullisille, kammottaville, riipaiseville ja unohtumattomille muistoille. Aslakin ja Aavan lapsuusmuistoihin palataan yhä uudelleen. Aslakin ja Aavan turvalliseen majaan sängynpeiton alle. Lapsenselkään sormella piirrettyihin kuvioihin. Vaaleanpunaisiin keijunsiipiin. Näitä hauraita hetkiä Hirvonen kuvaa hellästi ja pakahduttavan realistisesti.

Hirvosen romaani on kaunis ja herkkä, muttei yritä kikkailla kielellä eikä sorru kliseisiin tai imelyyteen. Se on itsevarmasti ja taidokkaasti kirjoitettu, hämmästyttävän ehjä ja tunteisiin vetoava. Vaikka aihe on raskas ja ahdistavakin, romaanista jää ihmeen lohdullinen jälkimaku. Povaan tälle Finlandia-ehdokkuutta. :)

Monet bloggaajat ovat jo ehtineet lukea kirjan ja lähes kaikki ovat sitä kehuneet. Käykääpä lukemassa vaikka Saran ja Amman arviot sekä Kristan hieman erilainen kokemus. Katja kiteyttää romaanin hienosti: Se on kieleltään soljuva, sanoiltaan painava, teemoiltaan merkityksellinen ja kokonaisuudessaan vavisuttava.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY. 2015. 251 sivua.

Kirja.fi: Kun aika loppuu
Wikipedia: Elina Hirvonen

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Kansi: Martti Ruokonen
Tyttöjen vanhemmat voivat olla rikkaita, köyhiä, sivistyneitä, kouluja käymättömiä, pataaneja, tadžikkeja, hazaroita tai turkmeeneja - naiset kertovat, ettei sillä ole väliä. Ainoa mikä näitä tyttöjä yhdistää, on perheen tarve saada poika.

Yksi tämän vuoden kiehtovimmista ja mieleenpainuvimmista tietokirjoista on tässä - näin uskallan väittää jo näin vuoden alkupuolella.

Ruotsalainen Jenny Nordberg kirjoitti vuonna 2010 New York Timesiin raportin Afganistanin bacha posh -ilmiöstä, jossa perheeseen syntynyttä tyttöä kasvatetaan murrosikään asti poikana. Nordberg jatkoi aiheen tutkimista ja tuloksena on tämä kirja, joka ilmestyi maaliskuussa suomeksi.

Bach poshin taustalla on aina vanhempien päätös. Usein tyttö päätetään kasvattaa poikana puhtaasti käytännön syistä: toisin kuin tyttö, poika pystyy tuomaan perheeseen rahaa käymällä vaikka töissä. Kyse on myös perheen kunniasta ja arvostuksesta; pojatonta perhettä säälitään ja surkutellaan.

Jotkut äidit haluavat myös tarjota edes yhdelle tyttärelleen enemmän vapautta. Länsimaisen kulttuurin näkökulmasta voi olla vaikeaa käsittää sitä kuilua, mikä eri sukupuolten välillä vallitsee joissakin maissa ja kulttuureissa. Pienestä pitäen afgaanitytöt lähes poikkeuksetta suljetaan kodin seinien sisäpuolelle, eivätkä he poistu sieltä kuin hunnutettuna ja miespuolisen sukulaisen seurassa. Pojat (tai sellaisina esiintyvät tytöt) sen sijaan saavat tulla ja mennä vapaasti, leikkiä, urheilla, käydä ostoksilla ja jutella kenen kanssa tahansa.

Teini-iässä bacha posh kuuluu kuitenkin muuttaa takaisin tytöksi, jotta hänestä voi tulla vaimo ja äiti - tämä on ainoa naiselle varattu rooli Afganistanissa.

Esimerkiksi naispoliitikko Azita kasvattaa nuorimman tyttärensä poikana osittain siksi, että haluaa tarjota tälle enemmän vapautta ja liikkumatilaa. Hän itse näkee päivittäin työssään sen, miten vähän valtaa Afganistanin naisilla yhä on. Azitan kohtaamia esteitä ja vaikeuksia poliittisella uralla on vaikea edes käsittää. Häntä vähätellään ja pilkataan jatkuvasti, hänen puheenvuoronsa parlamentin istunnoissa keskeytetään tai jätetään huomiotta ja hän joutuu jatkuvasti anelemaan valtaa pitäviltä miehiltä lupaa esittää asiansa.

Tosin oman maan politiikan lisäksi Azitalla on kärkevä mielipide myös ulkomaisista avustustyöntekijöistä, jotka ovat ottaneet Afganistanin omaksi leikkikentäkseen: Ulkomaalaiset luulevat auttavansa Afganistanin naisia, mutta toiminta on niin korruptoitunutta. [...] Tänne virtaa rahaa, mutta me kärsimme yhä. Kaikki luulevat, että kysymys on vain burkasta. Olen valmis pukeutumaan vaikka kahteen burkaan, jos hallitus pystyy takaamaan turvallisuuden ja laillisen järjestyksen.

Hämmästyttävintä on kenties se, että vaikka viralliset tahot kieltävät bacha posh -ilmiön olemassaolon tai uskovat sen rajoittuvan vain muutamiin tapauksiin, Norberg onnistuu - lähinnä puskaradion kautta - löytämään kymmeniä tapauksia ja kuulemaan useista muista. Ylipäätään se, että ilmiölle on keksitty nimi, kertoo sen yleisyydestä.

Vähitellen käy ilmi, että poikina esiintyvät tytöt ovat eräänlainen julkinen salaisuus: suku ja naapurit usein tietävät, että yksi pihalla palloa potkivista pojista on oikeasti tyttö, mutta kukaan ei sen kummemmin paheksu perheen ratkaisua. Kulisseja ylläpidetään yhteisvoimin.

Kiehtovin Nordbergin esittämä kysymys on se, onko bacha posh -ilmiö siis hirvittävä esimerkki siitä, miten lasten sukupuoli-identiteettiä ja oikeuksia poljetaan naisia alistavassa, patriarkaalisessa yhteiskunnassa vai onko kyseessä eräänlainen hiljainen vastarintaliike, jossa tytöt uhmaavat enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti perinteisiä sukupuolirooleja? Nordbergin mielestä kyse on kummastakin: tunnustetun ja hyväksytyn ryhmän jäseneksi naamioituminen on sekä kumouksellista soluttautumista että myönnytys mahdottoman rasistiselle, seksistiselle tai muulla tavoin erottelevalle järjestelmälle.

Entä mitä mieltä ovat bacha poshit itse? Nordberg on haastatellut useita heistä kirjaa varten, ja kokemuksia on monenlaisia. Moni tytöksi jälleen palannut puhuu lapsuuden "poikavuosistaan" kaihoisasti. Silloin hän oli vielä vapaa, onnellinen ja etuoikeutetumpi kuin koskaan sen jälkeen. Osa uskoo poikana elettyjen vuosien tehneen heistä rohkeampia ja kunnianhimoisempia. Toisia on kiusattu, ja jotkut ovat inhonneet poikana esiintymistä ja pelänneet miesten maailmaa.

On niitäkin, jotka eivät halua enää palata tytöksi tai naiseksi ja suhtautuvat inhoten ja torjuvasti kehonsa väistämättömiin muutoksiin murrosiässä. He eivät välttämättä enää vaihda sukupuoli-identiteettiään vaan jäävät elämään pysyvästi miehinä, joko perheensä ja sukunsa suostumuksella tai heidän kielloistaan huolimatta. Länsimainen lääketiede käyttäisi heistä kenties termiä transsukupuolinen, mutta tämä on ongelmallinen määritelmä, koska kysehän on alun perin lapsen vanhempien tekemästä valinnasta, ei lapsen itsensä. Voiko kasvatus ei-biologiseen sukupuoleen siis vaikuttaa näin vahvasti myös sosiaaliseen sukupuoli-identiteettiin?

Esimerkiksi Zahran vanhemmat päättivät kasvattaa hänet poikana eikä Zahra 16-vuotiaana ymmärrä, miksi hänen pitäisi muuttua yhtäkkiä tytöksi, joka hän ei mielestään ole koskaan ollut. Zahra ei kaipaa aviomiestä tai lapsia ja tuntee inhoa kehonsa muutoksia kohtaan. Hän haluaa vain elää ja käydä töissä poikana ja miehenä. Onko hän siis transsukupuolinen? Nordberg esittää kirjassa uudenlaisen tautiluokituksen: pitkäaikaisesta, ankarasta erottelupolitiikasta johtuva sukupuoli-identiteetin häiriö. Kuten hän selittää: Kun toinen sukupuoli on niin ei-toivottu, halveksittu ja sorrettu - paikassa, jonne tyttäriä ei selvästikään haluta -, ehkä on aivan luonnollista, että kasvavan ihmisen mieli ja ruumis tuntevat vastenmielisyyttä naiseksi tuloa kohtaan. Ja muuttavat ehkä jonkun lopullisesti.

Shukria on myös poikana koko lapsuutensa elänyt nainen, joka joutui naimisiin mennessään varta vasten oppimaan naisena elämisen salat: burkaan pukeutumisen, naisellisen kävelytyylin ja vaikenemisen miesten seurassa. Hän joutui omaksumaan uuden puhetavan ja kehonkielen. Haastattelussa hän kertoo, kuinka hän, kolmen lapsen äiti, joutuu yhä jatkuvasti korjailemaan käytöstään naisellisemmaksi ja muistuttamaan itseään siitä, että hän on nainen.

Nordberg laajentaa tutkimustaan tuhansia vuosia taaksepäin ja nostaa esiin vastaavanlaisia tapauksia ympäri maailmaa. Erilaisista käytännön syistä miehinä esiintyviä tai eläviä naisia on ollut kaikenlaisissa yhteisöissä kaikkina aikoina. Usein miehen identiteetin omaksuminen on ollut pakon sanelemaa: joidenkin naisten on täytynyt elättää itsensä tai perheensä, osa on paennut järjestettyä avioliittoa, jotkut ovat halunneet matkustella tai mennä armeijaan. Jotkut ovat päässeet miehen asussa kouluun tai opiskelemaan paikkoihin, joihin on naisilta ollut pääsy kielletty.

Nordbergin mukaan ilmiö onkin inhimillinen ja maailmanlaajuinen: Jonakuna muuna esiintyminen on tuttua sangen monelle sorretulle, joka on pyrkinyt vapauteen. Olipa hän sitten mies tai nainen.

Kuten pitkästä ja polveilevasta arviostani näkyy, Nordbergin kirja herättää paljon ajatuksia. :) Se on kaiken lisäksi vetävästi kirjoitettu, sopivan kriittinen ja monipuolisesti eri näkökulmia esittelevä teos. Vaikka Norberg on toimittaja ja kyseessä on tietokirja, hän antaa tilaa myös omille, henkilökohtaisille mielipiteilleen ja perustelee ne hyvin. Kun länsimainen toimittaja tutkii afganistanilaista ilmiötä ja afgaaninaisten elämää, niin tokihan hänen onkin oltava tietoinen omista, täysin erilaisista lähtökohdistaan. Ulkopuolisuudestaan huolimatta Nordberg on päässyt ihailtavan hyvin sisälle Afganistanin kulttuuriin, naisten elämään ja vaiettuun bacha posh -perinteeseen.

Blogimaailmassa tätä ei ole vielä hirveästi luettu: löysin vain Nadian arvion. Suosittelen kyllä lämpimästi! Kaunokirjallisuuden puolella samasta aiheesta on kirjoittanut marokkolainen Tahar Ben Jelloun, jonka Seitsemäs portti -romaani kertoo poikana kasvatetusta tytöstä.

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus. Vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa. WSOY. 2015. 363 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Underground Girls of Kabul. In Search of a Hidden Resistance in Afganistan
Suomentaja: Irmeli Ruuska 

Kirja.fi: Kabulin tyttöjen salaisuus
BachaPosh.com (kirjan kotisivut englanniksi)
HS: "Toimittaja löysi Kabulista vaietun perinteen"

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Helena Waris: Vuori

Kansi: Ea Söderberg
Ehkä se olenkin minä, joka on menettämässä järkensä. Koko tuntemani maailma ei ole voinut keikahtaa sijoiltaan, vaan se on minun mieleni, joka näyttää tavalliset tapahtumat aivan järjettömässä valossa. Niin sen täytyy olla. Tältäkö hulluksi tuleminen tuntuu?

Tämän kirjasuosituksen sain eräältä ystävältäni. Helena Waris (jonka sukunimen meinaan jatkuvasti kirjoittaa "Wuori" kirjan nimen takia) ei ollut ennestään tuttu kirjailija, vaikka häneltä on ennen tätä ilmestynyt Pohjankontu-niminen fantasiatrilogia.

Saarnikaupungissa elävä Lif tutustuu sähkökatkoksen aikana naapuriinsa Arriin. He ajautuvat yhdessä seikkailuun, johon liittyy olennaisesti keskellä kaupunkia kohoava salaperäinen Vuori. Kaupungin alla risteäviä katakombeja valvova Heli käskee Lifin seurata oravaa, joka näyttää tien vuorelle. Kaupunki määrätään evakuoitavaksi tappavan viruksen takia, ja Lif liittyy Vuorelle pyrkivien joukkoihin.

Vähitellen selviää, että seikkailussa on kyse ragnarökistä, "jumalten tuhosta", muinaisskandinaavisen mytologian hengessä. Eddan jumalat ja hirviöt seikkailevat nykymaailmassa ja leikittelevät ihmiskohtaloilla. Vain kaksi ihmistä voi selvitä maailmanlopusta hengissä. Muinaisilla jumalilla on omat suosikkinsa, joita he yrittävät auttaa eteenpäin epämääräisin vihjein.

Ajoittain Vuori muistuttaa jonkinlaista larppia tai monimutkaista seikkailulautapeliä, jossa on runsaasti hahmoja, joilla kaikilla on omat roolinsa, tehtävänsä ja vahvuutensa. Välillä tuli mieleen myös eräs japanilainen elokuva, Battle Royale (joka perustuu Koushun Takamin samannimiseen kirjaan). Siinä joukko saarelle kuskattuja koululaisia pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan kolmen päivän ajan, kunnes vain yksi heistä selviää. Vielä uudempi esimerkki samasta ideasta on Suzanne Collinsin Nälkäpeli-kirjasarja, jossa myös otellaan muita vastaan, kunnes jäljellä jää vain yksi.

Vuoressakin on väkivaltaa, mutta toisaalta kirjassa tehdään ehkä turhankin selväksi se, että päähenkilöiden kohtalo on ennaltamäärätty, siispä myös ennalta-arvattava. Juoni oli toki jännittävä, mutta todellista vaaran tunnetta tai epävarmuutta loppuratkaisusta ei ehtinyt syntyä.

Päähenkilö Lif aiheutti minussa välillä ärtymystä stereotyyppisenä nuorena naishahmona, joka lumoutui tarinan edetessä milloin yhdestä, milloin toisesta mieshahmosta, mutta esitti silti vaikeasti tavoiteltavaa, kainosteli jatkuvasti omaa ja toisten alastomuutta, sai mustasukkaisuuskohtauksia ja teki impulsiivisia päätöksiä pelkän intuitionsa varassa...

Mutta se varmaan kertoo jotain tarinan lumosta jotain, että pieni ennalta-arvattavuus ja yksiulotteinen päähenkilö ei millään tavalla pilannut lukukokemusta. Pidin kirjasta yllättävän paljon.

Helena Waris: Vuori. Otava. 2014. 317 sivua.

Otava: Vuori
Kirja.fi: Vuori
HS: "Helena Wariksen Vuoressa tolkulliselta elämältä putoaa pohja"

torstai 2. huhtikuuta 2015

Anna Tauriala: Saara ja kisu

Tänään juhlitaan kansainvälistä lastenkirjapäivää. Päivää on vietetty ympäri maailmaa H. C. Andersenin syntymäpäivänä 2. huhtikuuta vuodesta 1967 lähtien.

Päivän kunniaksi esittelen erään lastenkirjan, joka on siirtynyt meidän perheessämme jo yhdeltä sukupolvelta toiselle. Lastenkirjailija ja -kuvittaja Anna Taurialan pahvikirja Saara ja kisu kuului omaan lukemistooni taaperovuosina joskus 1980-luvun loppupuolella, ja nyt olen lukenut sitä omalle tyttärelleni. Hän on tosin jo kasvanut pahvikirjavaiheen ohi, mutta puolitoista vuotta sitten Saara ja kisu oli yksi hänen lemppareistaan.


Vain 10-sivuisessa katselukirjassa on selkeät ja kirkkaasti väritetyt piirroskuvat, sopivan yksinkertainen juoni ja tuttuja, arkisia sanoja.


Mukana on myös ripaus jännitystä (Oi joi mikä tuulenpuuska! Kisun pallo karkaa!). ;)


Parasta on tietenkin kirkkaankeltainen ilmapallo.


Omien lapsuuden suosikkikirjojen lukeminen uusien sukupolvien kanssa on mahtavaa. Hienointa on se, että parhaat lastenkirjat kestävät aikaa todella hyvin ja pieni retrous on vain plussaa. :)

Saara-sarjaan kuuluu kolme muutakin kirjaa: Saara ja possut, Saara ja pupu sekä Saara ja hauvaAnna Tauriala on ollut niin tuottoisa lastenkirjailija ja -kuvittaja 70- ja 80-luvuilla, että varmasti moni tuon sukupolven kasvatti löytää hänen tuotannostaan tuttuja nimiä. :)

Anna Tauriala: Saara ja kisu. Kirjalito. 1986. 10 sivua.

Wikipedia: Anna Tauriala

Psst! Lastenkirjoista ja lasten ja nuorten lukemisesta puhutaan myös Lukuviikolla 20.-26.4.2015. Kirjanurkkauksessa luetaan silloinkin lastenkirjoja. :)