keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Jamil Ahmad: The Wandering Falcon

This way of life had endured for centuries, but it would not last for ever. It constituted defiance to certain concepts, which the world was beginning to associate with civilisation itself. Concepts such as statehood, citizenship, undivided loyalty to one state; settled life as opposed to nomadic life, and the writ of the state as opposed to tribal discipline.

A collection of short stories from an unknown, almost 80-year-old civil servant from Pakistan, who has never published anything, may not sound very promising. But this collection has been described as "one of the finest collections of short stories to come out of South Asia in decades".

The author, Jamil Ahmad, has worked for years in a very controversial area: the remote regions of Balochistan and the tribal areas of Swat and Waziristan along the border between Pakistan and Afghanistan. This is the very same area that has now become notorious, because it is supposedly the nest of al-Qaeda terrorists and the Taliban. But Ahmad wrote his stories before al-Qaeda was even born, in the early 1970s. Apparently, he hid the manuscript in a drawer for more than 20 years until it was finally dug out by his brother. He submitted it to a short story competition from where it ultimately found its way to a publisher (and finally even to the shelves of my local library!).

The Wandering Falcon begins with a story called "The Sins of the Mother" where a man and a young woman are walking across the desert. They are eloping, running away together from male relatives who are chasing them to kill them and regain their honour. The couple find a small, remote military post and seek refuge there. They have nowhere else to go, so they decide to stay and live there. A boy is born and named Tor Baz, or Black Falcon. He is the character that links all the stories of the book together.

The world described in the novel is dominated by the local tribes and their culture. It is a world of ancient rules and customs, of loyalty and pride, of cruelty and honour, of independence and infinite hospitality towards travellers, of strong women and mysterious men. Kamila Shamsie writes in her review that sometimes Ahmad's writing feels more like anthropology than fiction and that is definitely true - but in a very positive sense. Ahmad sheds light on the harsh beauty of an area that is rarely seen expect from a negative perspective in the media - and tribes whose existence is often forgotten as their way of life is overrun by modern conflicts. Although the tribal areas of Pakistan are constantly in the news, there are probably very few journalists - let alone fiction writers - who have as much empathy for and insight into the actual people living in those areas as Ahmad does.

The Wandering Falcon is a somewhat pessimistic and sad novel about the clash between an old way of life and contemporary society, old tribal laws and a modern state. The nomadic tribes have never had to ask permission to cross national borders, but now they are suddenly forced to come to terms with the fact that this is not their land anymore. Their world is changing and their lifestyle is under threat.

Jamil Ahmad: The Wandering Falcon. Hamish Hamilton. 2011. 192 pages.

The Express Tribune: "Ahmad, 80, and the author of a literary success"
The Guardian/Kamila Shamsie: The Wandering Falcon
The Guardian/Basharat Peer: The Wandering Falcon

torstai 22. maaliskuuta 2012

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja

Päällys: Jussi Karjalainen
Kasvain oli pahanlaatuinen. Syöpä. Levinnyt. Sädehoito ei auttanut, tukka jäi harjaan. Ensimmäisen, radikaalin leikkauksen jälkeen ei voinut leikata uudestaan. Vatsalaukku oli pelkkää kasvainta.
Toivoin kuolemaa hänelle jota ilman en voinut elää. Mikään ei siihen valmistanut.

Tähän novellikokoelmaan en olisi varmastikaan osannut tarttua, jos en olisi lukenut siitä positiivisia arvioita useista eri lehdistä sekä mm. Kiiltomadosta. Kirjablogeista kokoelma on ollut esillä ainakin Erjan blogissa. 

Kokoelma sisältää kahdeksan novellia, joiden aihepiirit vaihtelevat ekoahdistuksesta peliriippuvuuteen, syöpään kuolevan naisen aviopuolison tuskasta kirjailijan omiin pohdintoihin novellien kirjoittamisprosessin aikana.

Joni Pyysalon minimalistista tyyliä korostaa jo se, että kokoelman otsikosta on vedetty osa mustalla tussilla yli. Ihan samanlaista kikkailua ei itse kirjan sivuilla - onneksi - esiinny muuten kuin viimeisessä novellissa. Sen sijaan novelleihin on ripoteltu runsaasti alaviitteitä, jotka selventävät esim. tiettyä kirjallisuusviittausta lukijalle. Näin kirjoitusprosessi on tavallaan tehty näkyväksi.

Osa novelleista on suorastaan nerokkaita kuvauksia ihmisistä, jotka ajautuvat ns. ojasta allikkoon. Esimerkiksi "Kakkoslaatu" kertoo naisesta, joka päättää kerrankin hoitaa autonkorjauksen ilman miehensä apua. Naisen pettymys ja avuttomuus on suuri, kun halpa korjaamo osoittautuukin huijariyritykseksi. Tapaus saa naisen myös pohtimaan uudelleen oman avioliittonsa korjausyrityksiä.

Suosikkini on ehkä "Tee ilman marmeladia", joka kertoo nuoren miehen pakkomielteisestä nettipelaamisesta. Peliriippuvuus johtaa lopulta psykoosiin, jossa mies alkaa elää pelaajaverkoston luomassa rinnakkaistodellisuudessa. Pelottava ja ajankohtainen aihe...

Sen lisäksi "Pilkkijakkara"-niminen novelli, josta yllä oleva sitaatti on peräisin, on varmasti pysäyttävin ja koskettavin kuvaus syöpää sairastavan ihmisen omaisen tuntemuksista, jonka olen koskaan lukenut. Minimalistinen, riisuttu teksti tuntuu jotenkin lohduttoman lopulliselta: Tilanne on tämä. Ei voi mitään. Tätä novellia oli jopa vaikea lukea, koska se tuli niin lähelle.

Loput novellit sen sijaan jäivät etäisiksi; en päässyt niiden "sisälle" samalla tavalla. Niissä taas Pyysalon lyhyistä, toteavista lauseista koostuva tyyli jotenkin vieraannutti. Suhtauduin kokoelmaan siis aika kaksijakoisesti. Toisaalta pidin - paljon. Toisaalta koin abstraktin tyylin välillä aika hankalaksi. Mutta sen verran erikoinen lukukokemus tämä oli, että suosittelen kuitenkin lämpimästi! :)

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja. WSOY. 2011. 161 sivua.

WSOY: Ja muita novelleja
Kiiltomato/Tapio Salomaa: "Ihminen on ihmiselle mursu"
Parnasso: "Ikään kuin minimalisti"
HS kirjat: "Oranssit mursut muistuttavat toivosta"

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Stephenie Meyer: Twilight

"Bella?" I turned and he was leaning toward me, his pale, glorious face just inches from mine. My heart stopped beating.
"Sleep well," he said. His breath blew in my face, stunning me. It was the same exquisite scent that clung to his jacket, but in a more concentrated form. I blinked, thoroughly dazed. He leaned away.

Reading the first part of the "Twilight series" was nothing but a sudden, unexpected whim. I thought that not only my "teenage romance days" are behind me, but also that I am over my "vampire days". :) Besides, after reading - and loving - Anne Rice's vampire novels as a teenager, I felt that I had the right to be sceptical about this "new wave" of contemporary vampires: surely they are not half as sophisticated and interesting as Rice's ancient monsters?

But instead of stubbornly holding on to my prejudiced beliefs, I decided to find out for myself by reading the famous Twilight, Stephenie Meyer's debut novel and the first of the bestselling series.

And what did I find? A romance novel set in a high school in a small town in America - with vampires, or "vampires" as Meyer has imagined them. I was disappointed to find out that Meyer had none of the characteristics that made - in my opinion - Rice's more traditional vampires real: the ancient mythology, the ruthlessness, the immorality, even the tragedy of never being able to see sunlight! Meyer's group of vampires are kind of like the vegetarians of the vampire world: they have decided not to kill people, but eat animals instead. They live among humans and try to fit in. Their skin sparkles like diamonds in the sunlight. These vampires are not ancient, undead killers, but tame, modern immortals.

The one single thing that Meyer has decided to use from the traditional stereotypes associated with vampires is their sexuality and passion. Edward is described as ridiculously beautiful, almost irresistible to Bella. Otherwise their relationship follows a very traditional, predictable path: ordinary-looking girl falls in love with an amazing, beautiful, strong, smart, polite, perfect boy - and he, for some mysterious reason, is attracted to her as well. The couple end up together after he - conveniently - manages to rescue her from a few tight spots. Their relationship is dangerous, forbidden - not to mention all the sexual tension between them that is straight from any teenage girl's fantasy.

So Meyer's vampires are a bit disappointing to someone who has read Anne Rice's novels. And Edward and Bella's relationship is very predictable teenage stuff that is probably appealing only to a certain audience. Still, I read this novel in one single weekend. And that made me wonder: what is the secret ingredient of bestsellers? What makes a novel such a page-turner?

Here's my very reliable and chemical theory: Twilight contains something that is like the MSG (monosodium glutamate) of novels. MSG is, of course, the notorious food additive that is added to make certain foods taste more delicious and irresistible. The natural flavour of these foods isn't necessarily that good, but adding the magic powder of MSG improves and enhances the flavour, also making the food strangely addictive. Twilight has this secret ingredient, this mysterious additive that makes you turn the pages even though you know that what you are reading isn't really that great! Another MSG-novel is definitely Dan Brown's The Da Vinci Code, which is also incredibly addictive to read, although it's difficult to explain why. The same goes for some bad reality TV shows: you just know that what you are watching is absolute crap, but for some reason you can't quite make yourself switch channels or turn off the TV - you just keep watching. :)

The great thing about this secret ingredient that makes bad books great to read is that it is almost guaranteed to work again and again. For example, I think I know for certain that if I ever decide to read the rest of the Twilight series, I will probably enjoy and be just as addicted to the other books - and still wonder afterwards: why did I enjoy reading this book so much, even though I didn't like it at all? It's a mysterious paradox... ;)

And if anyone was interested in reading a proper book review about Twilight, sorry - this is all you get - my strange ramblings and excuses and a chemical analysis of bestsellers. :)

Stephenie Meyer: Twilight. Atom. 2005. 434 pages.

StephenieMeyer.com
Wikipedia: Twilight series

** So American -haasteen kategoriaan Modern Women Writers (2/5 suoritettu) **

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Anne Swärd: Kesällä kerran

Kaj on jämähtänyt aloilleen vaikka hänen olisi pitänyt muuttaa kotoa pois jo vuosia sitten. Hänen elämänsä... joskus ajattelen että se on kuin juhla johon hän on tullut kutsumatta. Hän on livahtanut sisään eikä uskalla mennä ulos edes tupakalle, koska ei tiedä onnistuuko pääsemään takaisin sisälle. Ei ole väliä montako kertaa hänelle sanoo että hänestä pidetään, hän unohtaa sen joka kerta yhtä nopeasti. Pidän Kajsta enemmän kuin itsestäni mutta hän sanoo vain ettei niin erilaisia asioita voi verrata.

Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon oli yksi viime vuoden hienoimpia lukuelämyksiä. Se oli niitä kirjoja, jotka menevät jonnekin syvälle ytimeen asti ja joista on täysin mahdotonta kirjoittaa mitään järkevänkuuloista arvostelua. Niitä kirjoja, joiden jälkitunnelmissa haluaisi vain velloa hiljaa ja itsekseen, puhumatta tai kirjoittamatta mitään, ettei tunnelma hajoa pirstaleiksi...

Tästä voimme myös päätellä, että odotukseni Swärdin nyt alkuvuodesta suomennettua esikoiskirjaa kohtaan leijailivat kohtuuttoman korkealla jo etukäteen... :)

Kesällä kerran sisältää paljon samaa kuin Viimeiseen hengenvetoon. Myös jälkimmäisessä vietetään loputonta, hikistä kesää jossain Ruotsin maaseudulla, hiljaisenraukeassa maatalossa. Päähenkilöt Lo ja Lukas ovat tavallaan kuin toisiinsa rakastuneet erottamattomat kaksoset, jotka elävät omassa, yksityisessä maailmassaan. Myös Kesällä kerran -romaanissa vietetään painostavan kuumaa, mutta huolettoman nuhjuista kesää. Romaanissa perheen talossa asustaa parikymppinen Kaj, jonka velipuoli Kristian tulee huolehtimaan sisarestaan, kun äiti ja toinen veli, Jens, lähtevät lomamatkalle Floridaan. Kajn ja Kristianin lohduttoman sulkeutuneessa maailmassa on omat sääntönsä, jotka Kaj asettaa. Naapurin Lisette, Jensin vaimo, on ainoa ulkopuolinen, joka tunkeutuu Kajn ja Kristianin yksityiseen pesään.

Tämä on niitä romaaneja, joissa tunnelma on kaiken A ja O. Vaikka Kajn ja Kristianin kesä tuntuu huolettoman rennolta, ilmapiiri talossa ja sisarusten välillä on koko ajan jännittynyt ja klaustrofobinen. Kaj kamppailee omien ongelmiensa kanssa ja purkaa pahan olonsa avuttomiin eläimiin. Hänessä on jotain häiritsevää, häiriintynyttä, eikä Kristiankaan ole mikään viaton sivustakatsoja...

Kajn ja Kristianin välillä on jonkinlainen outo viha-rakkaus-suhde. Kaj on Kristianista hirveän mustasukkainen, mutta samalla käyttäytyy tätä kohtaan väkivaltaisesti. Samantapainen suhde on myös Viimeiseen hengenvetoon -romaanissa, mutta siinä sitä on kehitelty vähän pidemmälle. Olisin kaivannut tähänkin ehkä jotain enemmän Kajn ja Kristianin lapsuudesta ja menneisyydestä. Jotain joka paremmin selittäisi Kajn omistushalun ja Kristianin alistuvan asenteen.

Kokonaisuudessaan kirjasta jäi vähän vaisu mielikuva. Ainakaan tämä ei yltänyt samalle tasolle kuin Viimeiseen hengenvetoon. Tuli vähän sellainen olo, että kirjailija on tässä esikoisteoksessaan yrittänyt vasta hahmotella niitä samoja teemoja, jotka sitten kolmannessa romaanissa (eli Hengenveto) tulivat kunnolla esiin, hiottuna ja loppuun asti mietittynä. Tuntui siltä, että vähän liian moni asia jäi vielä tässä romaanissa avoimeksi.

Moni bloggaaja on kuitenkin pitänyt tästä jopa enemmän kuin Hengenvedosta. Kirjaa on luettu ainakin Tuulian, Riinan, Sannan, Katjan/Lumiomenan, Valkoisen Kirahvin, peikkoneidon ja Minnan blogeissa.

Anne Swärd: Kesällä kerran. Otava. 2012. 234 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Polarsommar
Suomentaja: Katriina Huttunen

Otava: Kesällä kerran
HS kirjat: "Elämme aina synkkää aikaa"

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Päällys: Martti Ruokonen
Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Hytti nro 6 vie Neuvostoliittoon, sen rumankauniisiin maisemiin, Siperian halki kulkevan junan hyttiin, jossa matkustavat nuori tyttö ja venäläinen mies. Moskovasta Ulan Batoriin matkaava juna puksuttaa hitaasti kohti päämääräänsä. Ohi hylättyjen, ränsistyneiden kylien, talvisten mäntymetsien, kurjuuden ja rujouden, merkillisen maan. Hytissä juodaan kuppikaupalla höyryävän kuumaa teetä ja syödään loputtomiin suolakurkkuja. Mies puhuu, kertoilee elämästään, kiroilee ja yrittää vietellä. Tyttö vaikenee, kuuntelee, vetäytyy syrjään.

En ollut aiemmin tutustunut Rosa Liksomin teoksiin eikä Neuvostoaika ole muuten erityisen tuttua, mutta Hytti nro 6 teki lähtemättömän vaikutuksen. Kirjan kieli maalasi kuvia paikoista, ihmisistä ja ajasta, jotka tuntuivat toisaalta kaukaisilta ja vierailta, mutta silti jotenkin tutuilta ja helposti lähestyttäviltä. Liksom todella osaa kuvailla maisemia ja tunnelmaa runollisesti ja maalauksellisesti: Salaperäinen tuuli repi pienen rahtilaivan kylkiä ahtojäiden keskellä ja kuusiseinäisten satamarakennusten rispaantuneista piipuista nousi ohut sinertävä savuhaiku.

Huomasin viimeistään kirjan loppuvaiheessa, että elin vahvasti päähenkilön, tytön, tunteissa mukana. Vaikka tyttö ei tainnut puhua pukahtaa koko kirjan aikana kertaakaan, häneen pystyi silti samastumaan yllättävän hyvin. Matkan alussa, kun tyttö huomasi kauhukseen päätyneensä kiroilevan, kovaäänisen miehen kanssa samaan hyttiin, niin minäkin huomasin ahdistuvani tytön mukana: miten niin muka hyttiä ei voi vaihtaa? Joudutaanko tässä nyt oikeasti kuuntelemaan/lukemaan tuon hullun höpötyksiä koko matkan ajan?! Vähitellen kiinnostuin miehen puheista ja persoonasta ja lopussa tunsin varmaan samanlaista helpotusta kuin tyttökin, kun matkustajat löysivät toisensa vielä määränpäässäkin.

PIENTÄ SPOILAUSTA:
En pitänyt kirjan loppuvaiheista. Ulan Batoriin pääsy oli jotenkin pettymys: tässäkö tämä sitten oli? Tuntui vähän siltä, että niin kauan, kun tyttö ja mies olivat matkalla suljetussa hytissä, niin tarina - kuten junakin - kulki eteenpäin ja pysyi kasassa. Mutta heti kun matkustajat jäivät pois kyydistä ja erosivat toisistaan, myös tarinan punainen lanka hävisi ja hajaantui. Ehkä tässä tapauksessa matkan tarkoitus ei ollut määränpää vaan nimenomaan se matka. :)
/SPOILAUS LOPPUU.

Tytön matkakumppani oli minusta todella mielenkiintoinen hahmo. Toisaalta hän oli karkea ja suorapuheinen ja ehdotteli tytölle kaikenlaista, mutta pohjimmiltaan hän käyttäytyi yllättävän kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Mieshän jakoi omat eväänsä mukisematta tytön kanssa heti matkan ensimetreiltä lähtien ja rivoista puheistaan huolimatta riisuutui aina "häveliäästi" tytön ollessa läsnä (tämä häveliäisyys mainitaan kirjassa useampaan kertaan!). :) Eli monitasoisempi hahmo kuin miltä alussa vaikuttaa...

Romaanista tuli mieleen Andreï Makinen Elämän musiikki, jota suosittelen lämpimästi, jos joku kaipaa tämän jälkeen vielä toisen annoksen talvista junamatkaa halki Siperian. :) Siinä matkustajana on nuori pianistinalku Aleksei, jotka on matkalla Neuvostoliiton halki Moskovaan päin. Kirjasta on jäänyt mieleen erityisesti se, miten aina vaan lumen ja pakkasen keskeltä putkahtaa uusi puoliunohdettu pikkuasema, jossa kansan kirjo muorista huoriin odottaa junaa, joka tulee ehkä joskus ja vie jonnekin pois. Tai sitten ei... Makinen romaanissa on samaa rumaa arjen lohduttomuutta sekoitettuna kirpeänkatkeraan nostalgiaan kuin Hytti nro 6:ssa, mutta huumoria ja teräviä huomioita siinä ei ole puoliksikaan niin paljon kuin Liksomin teoksessa.

Viime vuoden Finlandia-voittajaa on luettu myös mm. marjiksen, Hannan, Susan, Inan, Sannan, peikkoneidon, Jennin ja Jokken blogeissa. Yllättävän moni muu bloggaaja on ollut pettynyt tai ei ainakaan varauksettoman innostunut tästä romaanista, mielenkiintoista...

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY. 2011. 187 sivua.

RosaLiksom.com
WSOY: Hytti nro 6
HS kirjat: "Kyllä Siperian-juna opettaa"

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Kevään 2012 kirjoja maailmalta

Kotimaisten kirjauutuusten perässä juoksentelu käy välillä työstä, mutta ulkomaisten uutuuskirjojen perässä pysyminen tuntuu jo lähes mahdottomalta urakalta. Mutta päätin silti esitellä kaksikielisen blogini hengessä muutamia harvoja ja valittuja englanninkielisiä uutuuksia, joita itse odotan. :) Osa näistä on jo ilmestynyt, osa tulee vasta kesällä.

tammikuu
Ellis Avery: The Last Nude. Pariisin kirjaviin taide- ja kulttuuripiireihin 1920-luvulla sijoittuva kertomus taidemaalarista ja muusasta.

Edmund White: Jack Holmes and His Friend. Tarina kahden miehen elämästä ja oudosta ystävyydestä 1960-luvulta 1980-luvulle.

helmikuu
Katherine Boo: Behind the Beautiful Forevers. Tietokirja Mumbain lentokentän lähistöllä sijaitsevasta hökkelikylästä ja sen asukkaista. Ilmestyy toukokuussa myös suomeksi WSOY:n kustantamana nimellä Kätkössä kauniin ikuisen. /luettu suomeksi.

maaliskuu
Lauren Groff: Arcadia. Tarina pojasta, joka kasvaa ekoyhteisössä New Yorkissa.

toukokuu
John Irving: In One Person. Irvingin uusin romaani seuraa biseksuaalisen Billyn monivaiheista elämää.

Mohammed Hanif: Our Lady of Alice Bhatti. Karachiin, Pakistaniin sijoittuva romaani paikallisessa sairaalassa työskentelevästä sairaanhoitajasta.

Alison Bechdel: Are You My Mother?. Tätä taidan odottaa kevään uutuuskirjoista eniten. :) Jatko-osa Bechdelin omaelämäkerralliselle Hautuukoti - tragikoominen perheeni -sarjakuvalle. Tällä kertaa Bechdelin kynä piirtää kuvaa hänen äidistään... /luettu suomeksi.

kesäkuu
Mark Haddon: The Red House. Tragikoomista perhedraamaa Englannin maaseudulla, kun suku kokoontuu saman katon alle.

heinäkuu
Chris Cleave: Gold. Kertomus kahdesta huippu-urheilijasta, jotka valmistautuvat Lontoon olympialaisiin. Little Been tarina oli niin hyvä, ettei tätä voi jättää väliin!

Ja lopuksi, vaikka Kirjanurkkaus on kirjablogi eikä elokuvablogi, on vielä pakko hehkuttaa muutamia "kirjallisia" elokuvia, jotka haluan ehdottomasti nähdä. Helmikuussa on ilmestynyt mm. Tom Hanksin tähdittämä Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä, joka perustuu Jonathan Safran Foerin loistavaan Extremely Loud & Incredibly Close -romaaniin 9-vuotiaasta Oscarista, joka menettää isänsä syyskuun 11. päivän iskuissa. Elokuussa puolestaan tulee uusi versio Anna Kareninasta, jossa Annaa näyttelee Keira Knightley ja Alekseita Jude Law! Saa nähdä, mitä tuosta yhdistelmästä syntyy... Joulukuussa taas saadaan ihailla Ang Leen ohjaamaa elokuvaversiota Yann Martelin Piin elämästä. Samassa kuussa valkokankaalle pompsahtaa myös uusi leffaversio The Great Gatsbystä, eli Kultahatusta, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Luulenpa että Leonardo di Caprio sopii täydellisesti Jay Gatsbyn rooliin. :)

Mitä ulkomaisia kirja- tai leffauutuuksia odotatte tänä vuonna?

torstai 8. maaliskuuta 2012

Maile Chapman: Your Presence is Requested at Suvanto

We'll cooperate with anyone who puts us safely to bed when the pines start creaking, heavy with old snow and the silent white foxes that watch our bedroom windows at night. Bring our sleep aids. Pull the blackout shades. Lock us in. We'll never be tempted out of the building again. We belong in these reliably muffled rooms, and we are happy.

I did not plan to buy this book: I had never heard of it, or the author, until I came across the novel at a bookstore. The setting of the novel just sounded so bizarre, so unusual, that I had to read it. Your Presence is Requested at Suvanto is an American author's debut novel set in a convalescent hospital called Suvanto somewhere on the coast of Finland in the early 1900s. Apparently, Maile Chapman spent a Fulbright year in Finland, visiting early 20th century hospitals and doing research for the novel.

Suvanto, in the novel, is certainly a strange setting. It is a hospital, or sanatorium, mostly for Finnish and Swedish-speaking female patients. The top floor of the building is reserved exclusively for upper-class women from wealthy families. Many of them have been put there by their husbands or other male members of the family for reasons that they cannot speak of. Some of them have strange physical conditions that they try to hide. Some are slightly mad, or pretend to be so. Some just dislike their husbands, or their husbands dislike them.

Most of the women on the top floor are, according to the novel, "wives and daughters of the foreigners who work for Finn-American Timber", so they speak English - which is convenient for the author... This also makes life easier for the nurses at the hospital and the main characters of the novel who are also - strangely - American women.

So this is a book set in Finland, but none of the main characters are Finnish. Once I realized this, I started to read the book more critically and in the end I think that I concentrated more on finding little annoying details and small discrepancies rather than enjoying the actual story. :)

Chapman has tried to create a realistic Finnish setting by including some of the typical stereotypes: pine forests, silent people, the dark and cold winter, the sauna... Unfortunately, two things ruin the effect - at least for a critical Finnish reader like me. :) First of all, why is Chapman's Finland full of Americans? The hospital staff, doctors, patients etc. all seem to be either native speakers or otherwise fluent in English. How likely would this have been in a small institution in the Finnish countryside in the early 20th century? And since Chapman - for some reason - did not want to make her characters Finnish, then why set the novel in Finland at all? Why not set it in the pine forests and the dark & cold winters of Northern USA, or Canada, where it is more realistic that everyone speaks English?

Secondly, Chapman tries to add some local colour by including some Finnish words here and there. She probably should have asked a Finnish person to proofread the novel, because there are quite a few spelling mistakes and grammatical errors in the Finnish words and phrases. For example, one of the nurses asks "Mitä sinun etunimi on?" when she wants to know a patient's surname. And "No, thank you", is, according to the author, "Ei kittos" in Finnish. And the Finnish staff members of Suvanto make cards that say "Hyvää Joulua ja Onnelista Uusi Vuotta". I mean, if you're going to use words and phrases in a foreign language in your novel, don't rely on Google Translate! :)

Of course, these are just small details that annoyed me personally, but I didn't think the rest of the novel was that great either. The cover of the book has a blurb from Audrey Niffenegger stating that the novel is 'Full of gorgeously written surprises and frightening marvels'. I'm sorry, but I think Niffenegger was speaking about a different book. I found zero "gorgeously written surprises" in this one and even fewer (if it were possible) "frightening marvels". In my opinion, the novel is not a horror story or a gothic mystery, although some reviews have described it as one. The atmosphere of the novel is strange and claustrophobic, yes. But above all, it is just a description about an unusual group of women, all staying at what appears to be more like an upper-class hotel than a hospital:

But these are not sick people. These are bored women, powdered and perfumed for dinner. This is terrible. This is a life without surprises. This is torpor.

So I thought this was just a very, very strange and disappointing novel, but a lot of British and American reviews seem to think it is absolutely amazing. So who knows, maybe I just didn't notice the "gorgeously written surprises"..? :)

Maile Chapman: Your Presence is Requested at Suvanto. Vintage Books. 2011.

MaileChapman.com
The Guardian: Your Presence is Requested at Suvanto
Wikipedia: Maile Chapman

** So American -haasteen kategoriaan Modern Women Writers (1/5 suoritettu) **

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Helmikuun luetut

 
Helmikuussa luin yhteensä kuusi romaania, mutta blogiarviot laahaavat sen verran aikataulusta jäljessä, etten ole ehtinyt kirjoitella yhdestäkään vielä enempää.

Helmikuun luetut:
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Maile Chapman: Your Presence is Requested at Suvanto
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Anne Swärd: Kesällä kerran
Stephenie Meyer: Twilight
Joni Pyysalo: Ja muita novelleja

Varsin monipuolinen lista ainakin omasta mielestäni. :) Agatha Christie toimi erään anoppilassa vietetyn viikonlopun hätävaralukemisena, kun tekeminen uhkasi loppua kesken ja hain jotain viihdykettä kirjahyllyn puolelta. Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express) on dekkariklassikko, jossa Hercule Poirot selvittää junassa tapahtuvaa murhaa. En tee kirjasta erillistä blogipäivitystä, mutta se toimi erinomaisesti viikonlopun pelastajana: sopiva yhdistelmä viihdettä, jännitystä ja aivojumppaa.

Yhdysvaltalaisen Maile Chapmanin romaani oli heräteostos kirjakaupasta. Naisten parantolaan jossain päin 1920-luvun Suomea sijoittuva kirja kuulosti niin kummalliselta tapaukselta, että pakkohan siihen oli tutustua. Siitä lisää myöhemmin...

Rosa Liksomin Hytti nro 6 oli vaikuttava mestariteos ja ensimmäinen Liksomilta lukemani kirja! Anne Swärdin Kesällä kerran ei puolestaan kolahtanut minuun yhtä kovaa kuin Viimeiseen hengenvetoon.

Ja ei, lista ei valehtele seuraavan nimen kohdalla. Sivistin itseäni tässä kuussa lukemalla Stephenie Meyerin Twilightin. :) Eli siis ensimmäisen osan samannimistä sarjaa, jonka olin joskus aiemmin ylenkatseellisesti päättänyt jättää tylysti huomiotta (teinivampyyreja, pyh! Anne Ricen jälkeen ei tunnu missään!). Vietin Bellan ja Edwardin seurassa yhden vampyyrirakkaudentäyteisen viikonlopun, josta toipuminen saattaa hieman kestää... ;) Myöhemmin luvassa on pidempi arvio, jossa yritän puolustella kirjaan koukkuuntumistani ja kirjoittaa ankaran kriittisesti Meyerin vampyyreista, teiniromantiikasta ja siitä, mikä ihme tekee näin huonosta kirjasta niin addiktoivan.

Viimeisenä vuorossa oli vielä kuukauden ainoa mieskirjailija, Joni Pyysalo, ja novellikokoelma Ja muita novelleja. Kokoelmasta minulla on sekä hyvää että huonoa sanottavaa, mutta siitäkin lisää siis myöhemmin...

Loppukevennyksenä vielä neljä oudointa hakusanaa, jolla blogiini on tässä kuussa päädytty:
margaret atwood kuollut
keski-ikäisen yksinäisyys parisuhteessa
terapia hysteerinen nauru 
parhaat selitykset miksen ole koulussa

Margaret Atwood on tietääkseni elossa ja voi hyvin. Ja epäilen kovasti, onko listan viimeisenä olevan hakusanan käyttäjä löytänyt blogistani mitään kovin hyödyllistä. :D

Aurinkoista viikonloppua!

P.S. Kohta 100 lukijaa! Olisikohan sitten aika järjestää blogini ihkaensimmäinen arvonta..? :)

torstai 1. maaliskuuta 2012

Joel Haahtela: Traumbach

Kansi: Päivi Puustinen
Mies nimeltä Traumbach näyttää olevan hivenen lähempänä. Hänen elämänsä alkaa hahmottua, tai ainakin tuon kohtalaisen suppean elämän ääriviivat. Mies asuu Johannes-Dick-Strassella, numerossa 13. Mutta koska Traumbach ei viettänyt yötään kotona, hänen täytyy olla jossain toisaalla, ja nyt tuo toisaalla olo askarruttaa Jochenin mieltä.

Traumbach ei lumonnut tai ihastuttanut samalla tavalla kuin ne pari muuta Haahtelan romaania, jotka olen lukenut. Vaikea sanoa miksi, mutta jälkimaku oli jotenkin pettynyt: tässäkö tämä nyt sitten oli?

Nuori mies, Jochen, saapuu tuntemattomaan kaupunkiin haastattelemaan miestä nimeltä Traumbach. Jochen ei kuitenkaan pääse keskustelemaan Traumbachin kanssa, koska haastateltava tuntuu välttelevän tai pakenevan miestä. Moni kysymys askarruttaa lukijaa läpi kirjan: Kuka on Traumbach? Miksi hänet täytyy löytää? Mitä tapahtuu jos ja kun miehet tapaavat toisensa? Asetelma ei tietenkään ole niin yksinkertainen kuin miltä aluksi näyttää...

Pidin kirjassa siitä, miten kertojaääni johdattelee lempeästi lukijaa hänen seuratessaan Jochenin liikkeitä kaupungissa. Aivan kuin kertoja - ja lukija - todella kulkisivat Jochenin vierellä. Kertoja on kuin jonkinlainen ulkopuolinen selostaja ja sanookin jossain vaiheessa: Tarinan selostaminen on sikäli kiehtovaa, ettemme todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Aivan kuin henkilöhahmo, Jochen, määräisi tarinan suunnan, vaikka on itse selvästi hukassa etsintäretkellään.

Kirjan kieli ei häikäissyt samalla tavalla kuin muissa lukemissani Haahtelan teoksissa. Esimerkiksi se, että Rouva Zuckmayerin nimessä sanotaan olevan kärpäspaperimaista tahmeutta pistää toki lukiessa pysähtymään ja maistelemaan nimeä suussa, mutta kärpäspaperimaista tahmeutta saa siitä kyllä minusta hakemalla hakea. :)

Traumbachia on luettu myös mm. Karoliinan, Sannan, Mari A:n, Saran, Tuulian ja Marian blogeissa.

Joel Haahtela: Traumbach. Otava. 2012. 112 sivua.

Otava: Traumbach
Otava: Joel Haahtela
HS kirjat: "Sulavaa, mutta liian opettavaista"