Nina Hemmingssonin piirrosjälkeä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua kovin kauniiksi. Hemmingssonin sarjakuvan tyhjäsilmäiset tuijottajahahmot ovat rumia, rujoja ja surkeita. Mustavalkoiset ruudut ovat suoraviivaisen pelkistettyjä, ja värikuviakin synkentävät tummat varjostukset. Hemmingsson ei turhia kaunistele. Sarjakuvateoksen takakansikin lupaa, että "Hemmingsson ei arkaile sanoa ääneen sitä, mitä yleensä kaunistellaan ja mistä kuuluu vaieta." Odotettavissa on siis ahkeraa tabujen rikkomista sekä vaivaantumista ja paheksuntaa aiheuttavien aiheiden käsittelyä. Pidin siitä, että Hemmingsson ei yritä rikkoa tabuja vain tabujen rikkomisen vuoksi, ravistellakseen tai kauhistuttaakseen lukijaa. Sen sijaan hän tuntuu pohtivan sitä, miksi jokin asia on tabu: miksi esimerkiksi masennuksesta, lihavuudesta tai vanhusten seksuaalisuudesta ei saisi puhua ääneen. Hemmingsson itse myös kritisoi omia lukijoitaan ja sarjakuvakriitikoita: kun hän yrittää puhua ahdistuksestaan, kriitiko...