Siirry pääsisältöön

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta


Kansi: Tuomo Parikka
Vain harvat maallikot ymmärtävät, että epävarmuus on lääkäreistä paljon piinaavampaa kuin kärsivien tai kuolevien potilaiden kohtaaminen. On melko helppoa hyväksyä potilaan kuolema, jos tietää vailla epäilyksen häivää, ettei häntä voi pelastaa. Hyvä lääkäri kyllä tuntee empatiaa, mutta tilanne on kiistattoman selvä: se on elämää, ja jokaisen täytyy kuolla joskus. Mutta tilanne muuttuu pulmalliseksi, jos ei ole täysin varma, voisiko auttaa tai pitäisikö edes.

Kirurgeja pidetään lääkärikunnan omahyväisimpänä, ärsyttävimpänä sakkina; ja neurokirurgit saattavat kenties olla pahimmasta päästä. Kirurgia vaatii mitä ilmeisimmin rutkasti itsevarmuutta ja kenties toisinaan tämä vuotaa myös persoonan puolelle, näyttäytyen muille liian suurena egona. Tämä on tietenkin vain stereotypia, mutta kokenut englantilainen neurokirurgi Henry Marsh ei ainakaan ole sieltä nöyrimmästä päästä ihmisiä. Toisaalta, miksi olisikaan? Hän tekee työkseen jotain, johon monella ei henkinen kantti riittäisi, fyysisistä taidoista puhumattakaan: leikkaa ihmisaivoja. 

Marshin muistelmateos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta alkaa lauseella Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Kauhuun ja epävarmuuden herättämään pelkoon sekoittuu myös loputonta uteliaisuutta ja ihmetystä ihmiskehon monimutkaisinta elintä kohtaan. Kun vaikea aivoleikkaus menee pieleen, seuraukset ovat usein vakavat, jopa kohtalokkaat. Kun vaikea aivoleikkaus onnistuu, tunne on sitäkin huikeampi. Neurokirurgi tasapainotteleekin päivittäin työssään hurjan kapealla sillalla, jonka toisella puolella on potilaan kuolema ja toisella elämä. Hän on vastuussa. Hänen kätensä liikkeet, tekemänsä valinnat ja johtopäätökset. Moni ei kykenisi tekemään moista työkseen, päivästä toiseen, vuodesta toiseen

Pääsin kuuntelemaan Marshin haastattelua keväällä, kun hän vieraili Helsinki Litissä. Marsh esiintyi lavalla tyynen rauhallisesti ja itsevarmasti ja puhui suoraan työstään ja kirjastaan. Hän kertoi, että kirja kertoo oikeastaan enemmän epäonnistumisesta ja sen sietämisestä kuin ihmeellisistä selviytymisistä ja menestyksestä.

Mieleen jäi erityisesti Marshin elävästi kertoma anekdootti siitä, kuinka nykyään potilas voi olla myös hereillä aivoleikkauksensa aikana. Leikkausalue on toki puudutettu, mutta potilas on täysin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän voi halutessaan jopa nähdä leikkaussalin monitorilta omat aivonsa livenä - mikä scifimäinen, eksistentialistis-filosofinen ajatus! Kerran Marsh oli leikkaamassa erään hereillä olevan potilaan näkökeskusta aivoissa ja potilas samalla katsoi monitorilta kyseistä aluetta, joka käsitteli juuri näkemäänsä: näkökeskus siis katsoi itseään! :) 

Marsh kertoi myös siitä, kuinka lääkäri esittää aina tiettyä roolia potilaalle. Potilas luottaa lääkäriin ja antaa ruumiinsa, jopa henkensä, tämän käsiin. Lääkäri ei saa vaikuttaa epävarmalta tai kokemattomalta, vaikka olisikin sitä! Lääkärit siis tavallaan huijaavat sekä itseään että potilaitaan esittämällä usein varmempia kuin ovatkaan. 

Varsinkin kirurgia on käsityötä, jota täytyy opetella käytännössä yrityksen ja erehdyksen kautta. Simulaatioilla voi toki nykyään harjoitella, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Oikeaakin ihmistä pitäisi oppia leikkaamaan. Marsh kertoo kirjassaan, kuinka kirurgin uran alussa osa potilaista on väistämättä eräänlaisia "harjoituskappaleita". Karua, mutta välttämätöntä.

Kirjasta välittyy hyvin housemainen kuva Marshista: hänellä ei riitä lainkaan kärsivällisyyttä sairaalan byrokratialle, pakollisille palavereille, jäykille protokollille ja temppuileville tietojärjestelmille. Hän suhtautuu kuolemaan hyvin mutkattomasti ja tunteilematta, mutta ei kuitenkaan ole täysin kylmä ja kyynistynyt. Kun apulaislääkäri soittaa Marshin kotiin aamuyhdeltä, että tämän potilaan aivot ovat hernioituneet eikä mitään ole tehtävissä, Marsh ärähtää lääkärille puhelimessa, koska tämä häiritsi hänen yöuniaan "turhaan". Puhelun jälkeen hän ei kuitenkaan saa enää unta, vaan pyöräilee sittenkin öisiä Lontoon katuja pitkin sairaalalle tarkistamaan tilanteen.

Marsh kuvailee kirurgin arkea ja potilastapauksia yksityiskohtaisesti, mutta pohtii samalla syvällisesti lääkärin työn etiikkaa ja haastavuutta. Suomentaja Ulla Lempisellä on ollut melkoinen urakka; Marsh kuvailee pikkutarkasti leikkaustensa kulkua aina välineiden valinnasta aivojen rakenteisiin. Suomennoksessa onkin käytetty apuna kahden suomalaisen neurokirurgin asiantuntemusta, joten tieteelliset termitkin on varmasti saatu kohdilleen. Marshin kirja on nopeasti hotkaistavaa sorttia, mutta jää mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan nimestä voisi päätellä, että kyseessä on vakava ja raskas teos, mutta Marshin huumorilla höystetty tarinointi vie mukanaan! Kirja ei ole suotta noussut bestselleriksi ympäri maailmaa.

Suomenkielinen kansi on Tuomo Parikan käsialaa ja minusta tyylikäs ja sopivan kepeä ja lämminhenkinen. Englanninkielisten versioiden kannet antavat teoksesta paljon vakavamman ja kylmemmän kuvan kuin se onkaan:





Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. S&S. 2017. 336 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Do No Harm
Suomentaja: Ulla Lempinen

S&S: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta 
Kirjavinkit: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
Lukulamppu: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Kommentit

  1. Tämä ei aluksi kiinnostanut ollenkaan, mutta nyt koko ajan enemmän ja enemmän. Suomalainen kansi on tosiaan hieno!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi