Kirjanurkkaus

Katagiri found a giant frog waiting for him in his apartment. It was powerfully built, standing over six feet tall on its hind legs. A skinny little man no more than five-foot-three, Katagiri was overwhelmed by the frog's imposing bulk. "Call me 'Frog'," said the frog in a clear, strong voice. Haruki Murakami's After the Quake is a collection of six short stories, some more absurd and bizarre than others. Revengeful ex-wives travelling in Thailand, middle-aged runaways building driftwood bonfires on empty beaches, a giant superfrog in a Tokyo apartment, planning to save the city from a massive earthquake. All the stories are somehow linked by the massive Kobe earthquake that shook Japan in 1995. Reading these stories is like becoming immersed in a completely different, yet always strangely familiar world. A world that is intriguing, savoury and wonderfully disturbing, but has a certain quality that makes even the mundane seem entertaining and imaginati...

She felt like India, a mysterious country thousands of years old. Books could be written about her, but under all the written text and the coats of paint, deep inside her womb was something no one had yet grasped. This was why the Moghuls and the English, the Portuguese, the Dutch, the French, Coke and Pepsi, Star TV, everyone came, conquered, camped. The front cover of the novel includes an intriguing comment: "If Lolita had grown up in India, she might have debuted in a novel like this." I probably would not compare Vladimir Nabokov's Lolita to this novel quite so freely. The former is a classic written from the perspective of an older man, while Babyji is, in my opinion, popular fiction written from the highly subjective perspective of a precocious teenage girl. But let's not be too strict with the boundaries... :) Babyji tells the story of Anamika, a student living and studying in Delhi. The distinctly Indian novel relates her experiences of growing up an...

Minä olin oman aikakauteni taiteen ja kulttuurin symbolihahmo. Olin käsittänyt sen itse jo miehuuteni varhaisvuosina ja pannut aikakauteni käsittämään sen myöhemmin. Vain harva pääsee elinaikanaan sellaiseen asemaan, ja niin yleisesti tunnustettuun. Nämä asiat näkee - sikäli kuin näkee - historiankirjoittaja tai kriitikko kauan sen jälkeen, kun sekä ihminen että hänen aikansa ovat menneet. Minun kohdallani oli toisin. Tunsin sen itse ja panin muutkin sen tuntemaan. Oscar Wilde on muodostunut eräänlaiseksi käsitteeksi kirjallisuuden historiassa. Kaikki tuntevat nimen ja osaavat yhdistää siihen joitain piirteitä, mutta moni ei ole lukenut Wildeltä juuri muuta kuin hänen ainoan romaaninsa, Dorian Grayn muotokuvan , tai nähnyt jonkin Wilden näytelmän teatterissa. Myös omana aikanaan Wilden seurapiirikeikarin elämäntapa toi hänelle vähemmän positiivista julkisuutta. Jos hän eläisi nykyaikana, hän olisi epäilemättä huippusuosittu taiteilija, mutta myös keltaisen lehdistön ykkösnimiä. :) ...

Aikuiset, vanhemmat tytöt, kaupat, aikakauslehdet, sanomalehdet, ikkunakilvet - koko maailma oli yhtä mieltä, että sinisilmäinen, keltatukkainen, rusoposkinen nukke oli kaikkien tyttöjen rakkain aarre. "Kas tässä", kaikki sanoivat, "tämä on kaunis, ja jos olet siihen ja siihen päivään asti 'kunnolla', niin voit saada sen." Hypistelin sen naamaa kummastellen niitä yhden sipaisun kulmakarvoja; näpelöin sen helmiäishampaita, jotka nököttivät kuin kaksi pianonkosketinta punaisten amorinkaarihuulien välissä. Kuljetin sormea sen nöpönenällä, töykin sen lasimaisia sinisiä silmämunia, vääntelin sen keltaista tukkaa. Minä en pystynyt rakastamaan sitä. Toni Morrisonin esikoisromaanin jälkipuheesta käy ilmi melko voimakas, mutta varmasti perusteltu katkeruudentunne. Morrison julkaisi Sinisimmät silmät alun perin jo vuonna 1970, mutta romaani huomioitiin kunnolla vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993. Romaani...