Siirry pääsisältöön

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Aikuiset, vanhemmat tytöt, kaupat, aikakauslehdet, sanomalehdet, ikkunakilvet - koko maailma oli yhtä mieltä, että sinisilmäinen, keltatukkainen, rusoposkinen nukke oli kaikkien tyttöjen rakkain aarre. "Kas tässä", kaikki sanoivat, "tämä on kaunis, ja jos olet siihen ja siihen päivään asti 'kunnolla', niin voit saada sen." Hypistelin sen naamaa kummastellen niitä yhden sipaisun kulmakarvoja; näpelöin sen helmiäishampaita, jotka nököttivät kuin kaksi pianonkosketinta punaisten amorinkaarihuulien välissä. Kuljetin sormea sen nöpönenällä, töykin sen lasimaisia sinisiä silmämunia, vääntelin sen keltaista tukkaa. Minä en pystynyt rakastamaan sitä.

Toni Morrisonin esikoisromaanin jälkipuheesta käy ilmi melko voimakas, mutta varmasti perusteltu katkeruudentunne. Morrison julkaisi Sinisimmät silmät alun perin jo vuonna 1970, mutta romaani huomioitiin kunnolla vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993. Romaanin jälkipuheessa Morrison rinnastaakin "mustan" romaaninsa sen päähenkilöön, mustaan Pecola-nimiseen tyttöön: "Lähes joka suhteessa Sinisimpien silmien julkitulo muistutti Pecolan elämää: se sivuutettiin, sitä väheksyttiin, se tulkittiin väärin." Romaani myös suomennettiin vasta vuonna 1994, kirjallisuuspalkinnon siivittämässä huumassa tietenkin.

Sinisimmät silmät kertoo omalla rönsyilevällä ja pikkuseikkoihin takertuvalla tavallaan arkielämästä Lorainin kaupungissa 1940-luvun Ohiossa. Köyhän Claudian kertojanääni vuorottelee Pecola Breedloven tarinan kanssa. Molempia tyttöjä yhdistää syvä ja kaikenkattava häpeän tunne, jota Morrison kutsuu "rodulliseksi itseinhoksi". Joku tai jokin heidän maailmassaan saa heidät tuntemaan itsensä auttamattomasti alempiarvoisiksi luonnonoikuiksi. Ympäröivä yhteiskunta sanelee heille tiukan kauneusihanteen, mutta samalla muistuttaa, kuinka mahdotonta heidän on sitä jo ihonvärinsäkin vuoksi koskaan saavuttaa.

Pecolan hartain toive on saada shirleytemplemäiset siniset silmät, jotka tekisivät hänestä kauniin. Vähitellen Pecolan toive tavallaan toteutuu, mutta sen hinta on kova. Hänen ympärillään elävät ihmiset vaikuttavat osaltaan tytön kohtaloon, mutta kukaan heistä ei ole yksiselitteisesti hirviö, vaan kaikki ovat pelottavan inhimillisiä omassa ymmärtämättömyydessään. Lapsen silmien läpi kuvattu maailma näyttäytyy julman raadolliselta ja karulta paikalta.

Morrisonin kieli soljuu suussa ja runsaat väriadjektiivit maalaavat maailmaa, kokemuksia ja tunteita. Väreistähän Morrison tavallaan kirjoittaakin: mustasta ja valkoisesta ja niiden surullisen korostuneesta merkityksestä Amerikan ja muunkin maailman väestön historiassa. Myös yllättävät vertaukset ja metaforat pistävät mielikuvituksen liikkeelle heti romaanin ensimmäisestä lauseesta lähtien: "Nunnat menevät ohi hiljaa kuin himo, ja humalaiset miehet laulavat selvin silmin kreikkalaishotellin aulassa."

Sinisimmät silmät olisi tosin pitänyt ehkä lukea ennemmin alkukielellä. Vaikka kääntäjä Seppo Loponen onkin tehnyt hienoa työtä Morrisonin rikkaiden kielikuvien välittämisessä suomen kielelle, jää romaanissa niin olennainen mustien käyttämä omaleimainen puhekieli käännöksessä etäiseksi.

Joka tapauksessa suosittelen tätä ehdottomasti kaikille, jotka haluavat tutustua Morrisonin teoksiin. Tästä on hyvä aloittaa.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät. Tammi. 1994.
Englanninkielinen alkuteos: The Bluest Eye
Suomentaja: Seppo Loponen

HS Kirjat: "Musta tyttö, joka halusi sinisilmät"
Wikipedia: Toni Morrison
Kirjasto.sci.fi: Toni Morrison [en]

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi