Aikuiset, vanhemmat tytöt, kaupat, aikakauslehdet, sanomalehdet, ikkunakilvet - koko maailma oli yhtä mieltä, että sinisilmäinen, keltatukkainen, rusoposkinen nukke oli kaikkien tyttöjen rakkain aarre. "Kas tässä", kaikki sanoivat, "tämä on kaunis, ja jos olet siihen ja siihen päivään asti 'kunnolla', niin voit saada sen." Hypistelin sen naamaa kummastellen niitä yhden sipaisun kulmakarvoja; näpelöin sen helmiäishampaita, jotka nököttivät kuin kaksi pianonkosketinta punaisten amorinkaarihuulien välissä. Kuljetin sormea sen nöpönenällä, töykin sen lasimaisia sinisiä silmämunia, vääntelin sen keltaista tukkaa. Minä en pystynyt rakastamaan sitä. Toni Morrisonin esikoisromaanin jälkipuheesta käy ilmi melko voimakas, mutta varmasti perusteltu katkeruudentunne. Morrison julkaisi Sinisimmät silmät alun perin jo vuonna 1970, mutta romaani huomioitiin kunnolla vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993. Romaanin jälkipuheessa Morrison rinnastaakin "mustan" romaaninsa sen päähenkilöön, mustaan Pecola-nimiseen tyttöön: "Lähes joka suhteessa Sinisimpien silmien julkitulo muistutti Pecolan elämää: se sivuutettiin, sitä väheksyttiin, se tulkittiin väärin." Romaani myös suomennettiin vasta vuonna 1994, kirjallisuuspalkinnon siivittämässä huumassa tietenkin.
Sinisimmät silmät kertoo omalla rönsyilevällä ja pikkuseikkoihin takertuvalla tavallaan arkielämästä Lorainin kaupungissa 1940-luvun Ohiossa. Köyhän Claudian kertojanääni vuorottelee Pecola Breedloven tarinan kanssa. Molempia tyttöjä yhdistää syvä ja kaikenkattava häpeän tunne, jota Morrison kutsuu "rodulliseksi itseinhoksi". Joku tai jokin heidän maailmassaan saa heidät tuntemaan itsensä auttamattomasti alempiarvoisiksi luonnonoikuiksi. Ympäröivä yhteiskunta sanelee heille tiukan kauneusihanteen, mutta samalla muistuttaa, kuinka mahdotonta heidän on sitä jo ihonvärinsäkin vuoksi koskaan saavuttaa.
Pecolan hartain toive on saada shirleytemplemäiset siniset silmät, jotka tekisivät hänestä kauniin. Vähitellen Pecolan toive tavallaan toteutuu, mutta sen hinta on kova. Hänen ympärillään elävät ihmiset vaikuttavat osaltaan tytön kohtaloon, mutta kukaan heistä ei ole yksiselitteisesti hirviö, vaan kaikki ovat pelottavan inhimillisiä omassa ymmärtämättömyydessään. Lapsen silmien läpi kuvattu maailma näyttäytyy julman raadolliselta ja karulta paikalta.
Morrisonin kieli soljuu suussa ja runsaat väriadjektiivit maalaavat maailmaa, kokemuksia ja tunteita. Väreistähän Morrison tavallaan kirjoittaakin: mustasta ja valkoisesta ja niiden surullisen korostuneesta merkityksestä Amerikan ja muunkin maailman väestön historiassa. Myös yllättävät vertaukset ja metaforat pistävät mielikuvituksen liikkeelle heti romaanin ensimmäisestä lauseesta lähtien: "Nunnat menevät ohi hiljaa kuin himo, ja humalaiset miehet laulavat selvin silmin kreikkalaishotellin aulassa."
Sinisimmät silmät olisi tosin pitänyt ehkä lukea ennemmin alkukielellä. Vaikka kääntäjä Seppo Loponen onkin tehnyt hienoa työtä Morrisonin rikkaiden kielikuvien välittämisessä suomen kielelle, jää romaanissa niin olennainen mustien käyttämä omaleimainen puhekieli käännöksessä etäiseksi.
Joka tapauksessa suosittelen tätä ehdottomasti kaikille, jotka haluavat tutustua Morrisonin teoksiin. Tästä on hyvä aloittaa.
Toni Morrison: Sinisimmät silmät. Tammi. 1994.
Englanninkielinen alkuteos: The Bluest Eye
Suomentaja: Seppo Loponen
HS Kirjat: "Musta tyttö, joka halusi sinisilmät"
Wikipedia: Toni Morrison
Kirjasto.sci.fi: Toni Morrison [en]
Kommentit
Lähetä kommentti