Useimpien ihmisten elämässä se oli mitä tavallisin asia; hänelle se ei ollut. Unesta valveille siirtymisen elämys oli ollut Terryn ulottumattomissa yli kymmenen vuotta, ja vaikka hän ei nytkään ollut täysin varma siitä mitä oli kokenut, hän - niin pian kuin aamun aurinko alkoi pilkistellä hänen makuuhuoneensa pienten ikkunoiden paksujen verhonreunojen takaa - tiesi ainakin sen että jotain uutta ja poikkeuksellista oli tapahtunut.
Ashdown, "unen talo", on entinen opiskelija-asuntola, joka toimii nykyisin klinikkana erilaisista unihäiriöistä kärsiville ihmisille. Kunnianhimoisen tohtori Duddenin johtama parantola hoitaa kaikenlaisia tapauksia narkoleptikoista unissakävelijöihin, unettomuudesta kärsivistä valveunissa eläviin ihmisiin. Dudden on omasta mielestään ratkaissut unen arvoituksen: uni itsessään on sairaus, ja turha nukkuminen lyhentää elämää auttamattomasti. Senpä vuoksi hänen tavoitteenaan on tutkia, kuinka ihminen voisi tulla toimeen täysin ilman unta.
Jostain syystä Ashdown alkaa vetää puoleensa monia rakennuksessa aiemmin opiskelleita ihmisiä. Jotkut tulevat klinikalle potilaina tai vieraina, toiset lääkäreinä tai psykologeina. Suurin osa ei tunnista toisiaan. Yhdessä he muodostavat palapelin, jonka kuva hahmottuu lukijalle vasta aivan kirjan lopussa.
Juonen kaksi eri tasoa limittyvät toisiinsa: joka toisessa luvussa kerrotaan menneisyyden tapahtumista, opiskelukavereista Ashdownin asuntolassa. Joka toinen luku taas keskittyy klinikan arkeen. Kirjailija on yrittänyt yhdistää nämä kaksi tasoa toisiinsa hieman väkinäisen oloisesti: usein menneisyyteen sijoittuvan luvun viimeinen lause loppuu kesken ja ajallisen hyppäyksen jälkeen seuraava luku jatkaa kesken jäänyttä lausetta. Vähän turhaa kikkailua minusta.
Muuten romaanin rakenne on taidokas, ja jännitys henkilöiden todellisista suhteista säilyy loppuun saakka. Romaanin loppupuolen epäuskottavat juonenkäänteet herättivät pientä turhautumista; osa paljastuksista oli kuin saippuasarjasta revittyjä (sukupuolenvaihdoksia, koomaan vajoamisia, hulluja tiedemiehiä...).
Jos jostain pitäisi vielä kitistä, niin se olisi suomennoksen kieli. En tunne Jonathan Coen kirjoitustyyliä, mutta suomennoksen lauserakenteet ja sanavalinnat kuulostivat välillä todella kummallisilta ja kömpelöiltä. En osaa tarkalleen sanoa, mikä kielessä tökki, mutta ainakin lauseet tuntuivat välillä hirvittävän raskailta (kuten yllä olevan sitaatin ...hänen makuuhuoneensa pienten ikkunoiden paksujen verhonreunojen takaa...). Ei siis mitään maailman sujuvinta ja soljuvinta kieltä...
En löytänyt Unen talosta muita blogiarvioita, onko kukaan muu lukenut kirjaa? Tai oletteko lukeneet muita Coen suomennettuja romaaneja, Konnien klubi tai Suljettu piiri?
Jonathan Coe: Unen talo. Tammi. 1998. 369 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The House of Sleep
Suomentaja: Arto Virtanen
Wikipedia: Jonathan Coe
Yliopisto-lehti 15/1998: "Unen karkottaja"
Minä luin tämän juuri viime viikolla! Keväällä luin myös ne kaksi muuta suomennettua. Tykkäsin kaikista kovasti, Konnien klubista ehkä kaikkein eniten.
VastaaPoistaEn tiedä onko minussa jotain vikaa, kun harvemmin huomaan moittimisen aihetta suomennoksissa, joita muut kritisoivat... (Ehkä onnistun vapaa-aikana jotenkin kytkemään aivoni pois kääntäjävaihteelta – tai ehkä vaan tunnen jotain erityistä sympatiaa suomentajia kohtaan, kun tiedän miten hankalaa hommaa se on?) Olen lukenut Coelta aiemmin myös englanniksi pari ohukaista (The Dwarves of Death ja The Accidental Woman), jotka eivät tehneet yhtä suurta vaikutusta kuin tämä kolmikko (The Accidental Womania en muistanut ollenkaan, ennen kuin näin sen kirjastossa). Olisi tarkoitus lukea lisääkin, lainassa on vielä kolme alkukielistä kirjaa.
Mahtavaa! Nyt kiinnostuin tuosta Konnien klubista, jos se kerran on anglofiileille must. :)
VastaaPoistaMinäkään en yleensä ole kovin kriittinen suomennoksia kohtaan, vaikka välillä huomaan takertuvani yksittäisiin sanoihin ja lauseisiin. Joskus jään miettimään, mitä ne ovat olleet alkukielellä ja miten olisin ne itse kääntänyt (aivojen kytkeminen pois kääntäjävaihteelta on välillä hankalaa!). Usein ei voi kuin ihailla suomentajan ratkaisuja ja todeta, ettei itse välttämättä osaisi asiaa niin hyvin ilmaista. :) En tosiaan tiedä, mikä tässä Coe-suomennoksessa tökki. Varsinaisia anglismeja en huomannut, mutta välillä sain sen vaikutelman, että käännökseen ei ollut käytetty hirveästi aikaa ja vaivaa (tai aikaa ei oltu annettu tarpeeksi!). Tosin en ole tutustunut kirjan englanninkieliseen versioon, joten tämä on vain arvailua...