Siirry pääsisältöön

Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Aimo ja Unto

Yritän tänä vuonna ryhdistäytyä ja esitellä blogissani enemmän myös lastenkirjoja, koska niitä tullaan joka tapauksessa kuluttamaan tässä perheessä yhä enemmän nuorimman lukijan kasvaessa isommaksi. Käytännössä lukeminen puolitoistavuotiaan kanssa koostuu enimmäkseen kuvien tutkimisesta ja yksittäisten sanojen opettelusta, ja mahdollinen tarina tai juoni kiinnostaa lähinnä äitiä (jos kiinnostaa). Myös Aimo ja Unto tarttui mukaan ennemmin äidin kuin lapsen kiinnostuksen vuoksi. :)

Aimo ja Unto on ihana kuvakirja, runoteos ja satu, joka kertoo ikääntyvästä miesparista. Unto Bismarck on entinen sotilaslentäjä, Aimo Lindström eläkkeelle jäänyt lamppukauppias. Pari on ollut yhdessä jo vuosikymmeniä. Joulu lähestyy, mutta Unto on masentunut ja kiukkuinen ja purkaa pahaa oloaan Aimoon. Unto tuntee olonsa vanhaksi eikä suostu juhlimaan. Aimo huolestuu:


Parvekkeelta Aimo katselee yli kaupungin.
Kylmä tuuli pyyhkii katuja, maailma on jäässä.
Hän ei halua kävelylle yksin tässä säässä.
Aimon mieli on surullinen, olo on viluisin.
Hän toivoo, että Unto olisi niin kuin ennenkin.

Jouluaattoiltana Aimo ja Unto torkahtavat sohvalle yhteiseen uneen ja lähtevät lentoon kaupungin kattojen ylle:

He näkevät samaa unta ja elävät yhteistä unelmaa
kuin kerrostalo, jonka kodeissa sama sähkövirta vaeltaa,
kuin laatikot lipastossa, kuin unohtuneet kirjat laatikossa,
kuin ihmiset junavaunun osastossa.

Aimo haluaisi jatkaa unimatkaa Unton kanssa, mutta ovela Siirappi Al Sahrami houkuttelee Unton luokseen. Unto jää ahmimaan Siirapin pohjattomia täytekakkuja ja uimaan syvään kermavaltamereen. Samalla Aimo vajoaa alas ja putoaa pimeään.


Lastenkirjalla on tietenkin onnellinen loppu. Aimo löytää Unton jälleen ja pystyy pysäyttämään tämän painajaiseksi muuttuneen unen. Unto herää Aimon sylistä ja muistaa ensitapaamisensa tämän kanssa. Aimo ja Unto päättävätkin lähteä kahdestaan iltakävelylle.

 Kirja kiinnosti selvästi enemmän minua kuin lasta, joka ei oikein jaksanut kuunnella runoja (saati että olisi ymmärtänyt kirjan tarinaa). Kirjan sisäkansien koukeroiset kukkakuviot olivat hänen mielestään kirjan kiinnostavinta antia. ;) Itse jaksoin tutkia ja ihmetellä varsinaisen tarinan kuvitusta. Kollaasimaisiin kuviin on yhdistelty graafisia muotoja, erikoisia värejä, kirjaimia ja numeroita, valokuvien osia ja jopa keittokirjan sivuja! Suomen kirjataiteen komitea valitsikin Aimon ja Unton yhdeksi vuoden kauneimmista lastenkirjoista vuonna 2011.


Aimo ja Unto on kertoo rakkaudesta ja unelmista, vanhenemisesta ja yksinäisyydestä. Unimaailmassa kaikki on tietenkin mahdollista, eikä yllättäviä käänteitä kirjasta puutu. Teoksen tarina pistää varmasti myös aikuislukijan mielikuvituksen laukkaamaan. Ainoa pieni miinus tulee runoista: vaikka välillä kieli soljuu kauniisti, niin ainakin osa loppusoinnuista särähti minun korviini oudosti ja runojen rytmi oli oudon töksähtelevä. Toisaalta ehkä tarkoituksena ei ollutkaan kirjoittaa mitään perinteisiä normeja noudattelevaa runoteosta.

Upean kuvituksen lisäksi positiivisinta kirjassa on se, että Aimon ja Unton parisuhteen erilaisuutta ei mitenkään erikseen korosteta tai selitetä, vaan se esitetään kirjassa itsestäänselvyytenä. :)

Minna Lindeberg ja Linda Bondestam: Aimo ja Unto. Schildts & Söderströms. 2012.
Ruotsinkielinen alkuteos: Allan och Udo
Suomentaja: Tittamari Marttinen

Schildts & Söderströms: Aimo ja Unto

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt...

Hassan Blasim: Allah99

Minua taas riivaa kirjoittamisen pakkomielle: se nostaa päätään päivin ja öin. Saneleva, käskevä pakkomielle, josta en pysty pyristelemään eroon. Ja se vain paisuu entisestään aina kun hauraaseen tomumajaani iskee milloin mikäkin kuume, joka jälleen lähettää kirjoituskärpäsen lentoon.  Allah99 on Suomessa asuvan irakilaislähtöisen Hassan Blasimin ensimmäinen romaani palkittujen novellikokoelmien ( Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus ) jälkeen. Vaikka teos onkin luokiteltu romaaniksi, se on oikeastaan eräänlainen tarinakokoelma, joka viis veisaa perinteisen romaanin muodosta ja säännöistä. Suomentaja Sampsa Peltonen kuvailee teosta esipuheessaan näin: Teosta on tituleerattu romaaniksi, mutta oikeastaan sen genre on yhtä holtiton kuin sisältökin. Kirjassa on kehysjuoni, mutta sisäkkäiset kertomukset huitelevat reippaasti kehyksen ulkopuolella, kun maailmanpoliittiset olosuhteet kietoutuvat henkilöhahmojen yksityiselämään usein absurdilla tavalla. Pelkäsin etukät...

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe...