Siirry pääsisältöön

Linn Ullmann: Rauhattomat

Kun kirjoittaa todellisista henkilöistä, kuten vanhemmista, lapsista, rakastetuista, ystävistä, vihamiehistä, sedistä, veljistä tai satunnaisista ohikulkijoista, heistä on pakko tehdä fiktiivisiä. Luulen että se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa. Muistaminen on sitä että katselee ympärilleen, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta yhtä hämmästyneenä.

Linn Ullmannin romaani rakentuu muistoista. Se on vahvasti omaelämäkerrallinen, mutta luokitellaan silti fiktioksi. Siinä ei ole mitään, mikä ei voisi olla totta. Mutta muistot ovat epäluotettavia, vääristyneitä kummajaisia. Ullmann muistaa, mitä tapahtui, tai luulee muistavansa, mutta jotakin olen varmasti keksinyt, hän toteaa, ja osa on muiden kertomia tarinoita, muistoja muistoista.

Aina kun Linn Ullmannista puhutaan, tämän vanhemmat tulevat väistämättä jossain vaiheessa puheeksi. Näyttelijä Liv Ullmannin ja ohjaaja Ingmar Bergmanin tytär saa pakostakin vastailla kysymyksiin kuuluisasta äidistään ja ennen kaikkea isästään. Heistä tämäkin kirja kertoo, vaikka Ullmann totesikin Helsingin kirjamessuilla, että hänen mielestään parasta palautetta on se, kun lukijat tulevat kertomaan, että heidänkin isänsä ja äitinsä on ollut juuri samanlainen. Ullmann sanoi toivovansa, että Rauhattomia luettaisiin fiktiivisenä romaanina, ei omaelämäkerrallisena lapsuustilityksenä. Siksi kirjan henkilötkin ovat nimettömiä; he voisivat ainakin teoriassa olla ketä tahansa.

Romaanin tytön lapsuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen. Ensinnäkin isällä on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri. Vanhoilla päivillään isä ajaa Fårössä meren rantaa pitkin isolla punaisella naistenpyörällä. Säntillisyys on aina ollut isälle tärkeää, minkäänlaista myöhästymistä tai improvisointia ei sallita. Siispä tytär ymmärtää huolestua, kun isä myöhästyy sovitusta tapaamisesta 17 minuutin verran.

Tyttärellä ja isällä on projekti: he aikovat kirjoittaa isän vanhenemisesta kirjan. Tytär ehtii nauhoittaa kuuden nauhan verran keskusteluja ennen kuin isä on liian huonokuntoinen haastateltavaksi. Noiden haastattelupätkien luurangon ympärille Ullmann saa rakennettua tämän runsaan ja rikkaan romaanin. Vanheneminen on siinä vain yksi teema muiden joukossa. Ytimessä on perhe, joka ei koskaan ole ollut perhe perinteisessä mielessä: tytön isä ja äiti eivät missään vaiheessa ole naimisissa tai vietä aikaa perheenä yhdessä lapsensa kanssa. Isä ei aina osaa olla isällinen vaan tuijottaa pikkutyttöään kauhistuneen uteliaana. Äiti ei aina osaa olla äidillinen vaan lähtee luomaan uraa maailmalle ja jättää kaipuusta pakahtuvan tyttärensä erinäisten lapsenvahtien hoiviin.

Linn Ullmann Helsingin kirjamessuilla 2016
Tytön vanhemmat viettävät boheemia, sosiaalista elämää, mutta silti yksinäisyydellä ja hylätyksi tulemisen pelolla on suuri rooli heidän elämässään. Ja vaikka lapsi tuntuu jäävän monesti taka-alalle, kirjasta välittyy silti valtava määrä rakkautta, lämpöä ja välittämistä. Tavallaan romaani on kunnianosoitus tai rakkaudenosoitus tytön äidille ja isälle, kaikkine vikoineen ja oikkuineen. Harvoin pääsee lukemaan näin liikuttavaa, rehellistä ja lämmintä tarinaa epätäydellisistä muistoista, epäsovinnaisesta perheestä ja pyyteettömästä rakkaudesta.

Suomentaja Katriina Huttunen on syystäkin Jarl Hellemann -palkintoehdokkaana kirjan suomennoksesta. Sulava, kaunis kieli tempaa mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Linn Ullmann: Rauhattomat. Like. 2016. 381 sivua.
Norjankielinen alkuteos: De urolige
Suomentaja: Katriina Huttunen
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Like: Rauhattomat
Like: Linn Ullmann
Savon Sanomat: Rauhattomat
Yle: "Linn Ullmannin kirja kertoo kuuluisista vanhemmista, mutta siitä ei saa puhua"

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi