Siirry pääsisältöön

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian.

Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä.

Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuuden kentän romaanillaan, koska hänen mukaansa "Suomessa tehdään paljon realistisia romaaneja, sellaisia yksinhuoltajaäitijuttuja. Väritöntä ja totista."

Lapset auringon alla on ainakin kaikkea muuta kuin väritön - kirjaimellisestikin. Kansilehtien alta paljastuu keltaistakin keltaisempi kirja, mutta kansien välissä oleva tarina, noh, se ei minusta ihan syystäkään yltänyt sinne Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, minne Liukkonen itse sen ennusti päätyvän.

Jonas Auer on isänsä perintörahoilla elelevä keski-ikäinen mies, joka harrastaa keltaista väriä. Keltaisuuden ympärille on muodostunut eräänlainen kansanliike tai lahko, jonka jäsenet kutsuvat itseään uuszeniläisiksi. He uskovat keltaisen värin pelastavaan voimaan ja järjestävät sen tiimoilta jopa kansainvälisiä konferensseja.

Kirjan toisessa osassa siirrytään seuraamaan Jonasin poikaa Henryä, joka on vakava ja hiljainen lapsi, neuroottinen ja ajoittain pakonomaisen väkivaltainen. Henry osoittautuu kuitenkin musikaalisesti lahjakkaaksi ja löytää musiikista keinon purkaa tunteitaan. Henrylle rock-musiikki tuo mieleen nukkuvan laiskiaisen jossain autobahnin reunamilla ja hiphop lämpimän samppanjapullon [...] pallomeressä nautittuna mustavalkotelevisioiden ympäröimänä. Jazz on Henryn suosikki, koska sen luomat tilat ja näyt salpasivat hänen hengityksensä.

Välillä kirjan tapahtumat ja tyyli on oudon banaalia enkä osaa päättää onko se pitkästyttävää tajunnanvirtaa vai omaleimaisen erikoista. Toisaalta tyylissä on jotain lapsekkaan riemukasta, mutta toisaalta kaikki on tavallisen arkista, hämmentävää ja hankalasti määriteltävää. Kun olen lukenut 300 sivua ja edessä on vielä n. 150, taisteluväsymys iskee. En vain saa kirjasta otettu enkä tajua sen pointtia lainkaan.

Teos olisi kaivannut reilusti tiivistämistä. Teksti tuntui vyöryvän ja purskahtelevan kirjailijan mielestä, mutta luomisvimmaisen raivoisa ja rönsyilevä kerronta ei ole kovin lukijaystävällistä. Lukeminen oli välillä uuvuttavaa ja turhauttavaa. Toisinaan kirjan lukeminen tuntui samalta kuin se, kun joku kertoo yöllä näkemästään unesta: hassua ja absurdia, joo, mutta hemmetin tylsää kuunneltavaa se silti jostain syystä on.

Välillä kirjassa oli myös outoja pieniä virheitä, jotka pistivät silmään. Yhdessä kohdassa pohditaan asunnon ostamista Helsingin laidalta, koska siellä vuokrat ovat halvempia. Henry taas painoi otsansa vasten viileää tuulilasia, mikä on melkoinen saavutus ottaen huomioon, että hän istui kyseisessä kohdassa auton takapenkillä.

Väriä kirjassa kyllä oli, jopa liikaa. Oliko aivan pakko kertoa kaikkien seinien värit, ikkunoiden koko, mattojen sävyt, kuviot ja jopa nukan pituus joka kerta, kun astutaan uuteen huoneeseen? Varmasti kirjailijalla on selkeä mielikuva paikoista päässään, mutta jotain voisi jättää lukijankin kuviteltavaksi - varsinkin kun moiset yksityiskohdat olivat pääosin irrelevantteja. Väri on toki tärkeä elementti kirjassa, mutta kaikkien esineiden ja ympäristön värien jatkuva kuvailu aiheutti sen, että ydinajatus hukkui väriähkyn alle. Muu tuntui jäävän taka-alalle, kun piti aina selittää, että hotellihuoneen tapetit ovat nimenomaan vaaleankeltaiset, verhot helmenharmaat ja kokolattiamatto turkoosi.

Ottaen huomioon miten pitkään, hartaasti ja yksityiskohtaisesti jokainen tapahtumapaikka ja juonenkäänne kirjassa selitettiin ja kuvailtiin, loppu oli liiankin avoin ja turhauttavan arvoituksellinen. Se jätti auki kysymyksiä antamatta minkäänlaista vihjettä vastauksista.

Haaste on siis korkattu, mutta tämä kirja saa kyllä lähteä lämmittämään jonkun muun hyllyä. :)

Moni muu on lämmennyt kirjalle paljon paremmin. Hesarin Jukka Petäjä oli aivan myyty. Liisan mielestä kirja oli hyvällä tavalla kummallinen. Myös Habanera ja Sanna pitivät kirjasta.

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla. WSOY. 2013. 445 sivua.

Kirja.fi: Lapset auringon alla
HS kirjat: "Haiku-humala kieppuvan avaruuden alla"
Savon Sanomat: Lapset auringon alla

Kommentit

  1. "Oudon banaalia" on hyvä luonnehdinta! Olen lukenut osittain Lapset auringon alla ja luin kokonaan O:n, molemmissa on juuri sellaista monella tasolla (kieli, tarina).

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi