Kirjanurkkaus

Kansi: Rafaela Romaya Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta. Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n vastikään suomeksi ilmestynyt esikoisromaani Älä mene pois on vangitseva, hurja tarina avioliitosta, lapsettomuuden tuskasta ja naisen roolista nykypäivän Nigeriassa. Romaanin arvoituksellisessa alussa Yejide on palaamassa aviomiehensä luo 15 vuoden jälkeen. Seitsemäntoista laukkua odottaa pakattuina lähtöä, mutta oikeastaan tärkeintä omaisuuttaan Yejide kantaa sisällään, teljettynä rintakehäni alle kuin hautaan, pysyvään paikkaan, ruumisarkkumaiseen aarrekirstuuni . Romaanin kieli ja varsinkin dialogi on melko värikästä, ja suomentaja Heli Naski on saanut tekstin soljumaan hienosti. Alun jäl...

Ihmiset, joita siellä oli, tarkoittivat ehkä hyvää mutta olivat aivan pihalla minkäänlaisesta sukupuolen käsitteellistämisestä. Silloin tajusin, että ei todellakaan kannata ruveta puhumaan mistään tällaisesta, että "en ole ihan täysin mies tai nainen". Pitää vain sanoa, että haluan olla mies. Muuten tulee ongelmia. Näkymätön sukupuoli on takakannen mukaan "ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta". Kirja on hyvä tietopaketti ja monipuolinen katsaus muunsukupuolisuuteen Suomessa. Alussa on Tarja Halosen kirjoittama esipuhe sekä aiheeseen liittyvää sanastoa. Niiden jälkeen vuorossa on sarjakuvia kolmelta tekijältä ( Pii Anttonen , Kimmo Lust ja Apila Pepita Miettinen ), jotka havainnollistavat sitä, millaista muunsukupuolisen ihmisen arki voi olla. Valtaosa kirjasta koostuu 15 henkilökuvasta, joissa muunsukupuoliset ihmiset pääsevät itse kertomaan itsestään minä-muodossa. Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet ihmisiä ...

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio. Viime aikoina on ilmestynyt useampia kirjoja uskonnollisista yhteistöistä, tunnetuimpina kenties Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisuudesta kertovat Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Rauhalan romaaneja en kaikista kehuista huolimatta ole vielä lukenut, mutta Ben Kallandin esikoisteokseen tartuin, koska sekin on saanut lukuisia ylistäviä arvioita sekä blogeissa että muussa mediassa. Vien sinut kotiin osoittautuikin viiden tähden kirjaksi. Romaani alkaa dramaattisella ensimmäisellä lauseella: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin...