tiistai 3. huhtikuuta 2018

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Joskus minusta tuntuu, että kaikella on ollut jonkinlainen tarkoitus, että voisin sanoa oppineeni jotain. Toisinaan olen varma siitä, etten ole oppinut mitään. Joitakin asioita voi tietenkin ymmärtää vasta jälkikäteen, kun katsoo taaksepäin ja huomaa, miten kaikki pisteet johtavat samaan kohtaan. Pisteitä ei voi liittää yhteen etukäteen, voi vain aavistaa, että niistä joskus muodostuu kuvio.

Viime aikoina on ilmestynyt useampia kirjoja uskonnollisista yhteistöistä, tunnetuimpina kenties Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisuudesta kertovat Taivaslaulu (2013) ja Synninkantajat (2018). Rauhalan romaaneja en kaikista kehuista huolimatta ole vielä lukenut, mutta Ben Kallandin esikoisteokseen tartuin, koska sekin on saanut lukuisia ylistäviä arvioita sekä blogeissa että muussa mediassa.

Vien sinut kotiin osoittautuikin viiden tähden kirjaksi.

Romaani alkaa dramaattisella ensimmäisellä lauseella: Samana päivänä, kun minun piti matkustaa New Yorkista Helsinkiin Sofian hautajaisiin, sain kirjeen naiselta, joka väitti olevansa tyttäreni.

Kirje väitetyltä tyttäreltä unohtuu hetkeksi, kun Markus lentää Yhdysvalloista Suomeen pikkusiskonsa hautajaisiin. Paikalla on myös muita sukulaisia, joita Markus ei ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Yksi hautajaisvieraista on Carola, Markuksen kaksossisko, jonka muu perhe on vuosia sitten hylännyt.

Hautajaisista romaanin nerokas rakenne palautuu ensin Markuksen lapsuuteen ja tapahtumiin, jotka johtivat perheen hajoamiseen, sekä Markuksen nuoruuteen ja uraan. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa, jotka vuorottelevat ja lopulta kohtaavat lopussa, jossa kaari palaa tavallaan taas alkuun, käännekohtiin, joista kaiken purkautuminen alkoi.

Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin; on ankara isä ja ilmeisesti masennuksesta kärsivä äiti, jonka sairautta ei joko ymmärretä tai haluta ymmärtää. On kaksossisko Carola, villi ja kapinallinen. On pikkusisko Ellen, lahjakas ja pikkuvanha muusikko, joka soittaa kesäisin viulua kallionkielekkeellä Porkkalan mökillä. On myös toinen pikkusisko Sofia, sisarusparven kuopus, joka maksaa korkean hinnan valinnoistaan.

On myös eräs lapsuusmuisto, niin synkkä ja kammottava onnettomuus, että kylmät väreet kulkivat kehon läpi siitä lukiessa. En muista pitkään aikaan lukeneeni niin voimakasta ja pakahduttavaa kohtausta mistään kirjasta.

Aikuisuuden kynnyksellä Markus muuttaa Yhdysvaltoihin ja perustaa siellä perheen. Nuoren miehen kielelliset lahjat huomataan liikkeen johtoporrasta myöten ja hän etenee urallaan New Yorkin päämajaan saakka. Tulee kuitenkin monia hetkiä, kun Markus joutuu kohtuuttomilta, mahdottomilta tuntuvien valintojen eteen: uskonto ja yhteisö vai rakkaus, intohimo ja perhe? Valinnat määräävät loppuelämän suunnan.

Vaikka Kalland itse on jättänyt Jehovan todistajat nuorena, romaani ei ole mikään näin-pakenin-uskonnollisesta-lahkosta-tilitys (onneksi). Uskonnon vahva läsnäolo arjessa tulee toki selväksi ja kirjassa tuodaan esille myös liikkeen pimeää puolta: kaksinaismoralismi ja tekopyhyys rehottaa ja kulissien takana käydään raivokasta poliittista valtapeliä. Samanlaista draamaa voisi tosin löytyä (ja varmasti löytyykin) minkä tahansa suuren liikkeen tai organisaation johdosta.


Kirjassa minua kiehtoi erityisesti se, että vaikka Markus on päähenkilö ja minäkertoja, hän jää itse yllättävän etäiseksi henkilöksi. Hän vain kuvailee ihmisiä ja tapahtumia ympärillään, mutta harvoin esittää niistä mitään tulkintaa tai jää pohdiskelemaan omia mielipiteitään asioihin. Aivan kuin hän olisi turta kaikelle; mikään ei hetkauta häntä. Hänen todellinen kantansa jopa uskontoon jää epäselväksi: toisaalta hän omistaa elämänsä liikkeelle, pitää puheita ja kirjoittaa tekstejä lehtiin sekä etenee korkeaan asemaan, mutta jää arvoitukseksi, uskooko hän vilpittömästi sanomaansa. Ainakin hän kapinoi toistuvasti liikkeen arvoja vastaan yksityiselämässään, mutta tästäkään mahdollisesti aiheutuvia syyllisyydentunteita hän ei erittele - tai sitten hän ei koe tunnontuskia. Toisaalta Markuksen neutraali hahmo mahdollistaa sen, että uskontoa voidaan käsitellä romaanissa syyttelemättä ja tuomitsematta sitä suoraan; sen tehtävän kirjailija jättää tyylikkäästi lukijalle.

Tai kuten eräs kirjan hahmoista toteaa:

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.

Etäisyydestä huolimatta Markuksen hahmo ei jäänyt pinnalliseksi vaan arvoituksellisuus ja monitulkintaisuus oli oikeastaan kiehtovaa. Eräässä kohdassa Markus kuvailee itseään "oman elämänsä sivustakatsojaksi" ja sitä hän todella on. Hän jää monesti sivulliseksi eikä osaa tai pysty olemaan oman elämänsä herra. Sekin jää lukijan tulkittavaksi, missä määrin tämä johtuu uskonnosta ja missä määrin Markuksen omasta persoonasta.

Vien sinut kotiin on traaginen, surullinen kirja mahdottomista valinnoista, sisaruudesta ja musiikista. Se jättää jäljen pitkäksi aikaa.

Myös mm. Kirsi, riitta k ja Katja ovat lukeneet tämän.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena. 2017. 284 sivua.

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Atena: Vien sinut kotiin
Aamulehti: "'Tiesin että meillä oli totuus' - Esikoisromaani kurkistaa Jehovan todistajien elämään" 
HS: "Murtuvat sisaret, tunteeton veli - esikoisromaani Jehovan todistajista kertoo uskonnollisen yhteisön vaikutuksesta perheeseen"

6 kommenttia:

  1. Kallandin kirja oli minulle viime lukuvuoteni neljänneksi paras kaikista!

    Markus on tavallaan myös teflonia: Hän haluaa, että mikään ei tartu häneen, ei edes lika, jonka hän itse aiheuttaa. Kertoja ei siis ole täysin luotettava, mutta hänessä on piirteitä, jonka tähden häntä ymmärtää.

    Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tämä on kirja Markuksen sisaresta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Markus on jännä yhdistelmä täysin ymmärrettävää ja samastuttavaa henkilöä ja toisaalta hyvin etäistä, sivullista tarkkailijaa.

      Poista
  2. Kiitos kirjoituksesta! Ihanaa kun lukijat löytävät ei asioita tekstistä. Ja Leenan Lumin viimeiseen kommenttiin: kts. s. 11, ylin rivi. Siinäpä kertojan näkemys asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentista ja upeasta kirjasta! Lukemisesta on jo vierähtänyt aikaa, mutta vieläkin henkilöt ja jotkin tapahtumapaikat palaavat välillä mieleen. :)

      Poista
  3. Minäkin luin tämän vasta ja vaikutuin suuresti. Todella hieno romaani, jossa on monta tasoa ja haastava aihe, jonka alle se ei kuitenkaan missään määrin murene. Epäluotettava tai ainakin jotenkin epävakaa ja häilyvä kertoja vain lisää romaanin hienoutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäluotettava kertoja on aina siitä hieno juttu, että lukijalle jää enemmän tulkinnanvaraa eikä mitään anneta valmiiksi pureskeltuna. Arvostan. :)

      Poista