Siirry pääsisältöön

Jhumpa Lahiri: The Namesake

"What is the reason you wish to change your name, Mr. Ganguli?" the judge asks.
The question catches him off-guard, and for several seconds he has no idea what to say. "Personal reasons," he says eventually.
The judge looks at him, leaning forward, her chin cupped in her hand. "Would you care to be more specific?"

A Bengali couple, Ashoke and Ashima Ganguli, immigrate from India to the United States in the 1960s. A son is born and, after some confusion, he is named Gogol after his father's favourite author, Nikolai Gogol, whose short story, The Overcoat, quite literally saves his father's life in a train accident.

Gogol Ganguli does not know the story behind his name and grows up hating it, attempting to reject and deny everything it represents - his family's past culture in India and all the traditions his parents would like to pass on to him. Eventually, he goes on to officially change his name in an attempt to cast off his inherited identity. Of course, identities are not formed and rejected as easily as that and Gogol faces with many obstacles, regrets and discoveries as he struggles to accept who he is or could be.

The novel follows Gogol and his family's struggles, their everyday joys and tragedies and their individual stories as they live and work in the United States. From Dr. Seuss books to Ben & Jerry's ice cream, American culture is juxtaposed, but also freely mixed and combined with Indian Kathakali performances and aloo gobi dishes.

Jhumpa Lahiri's prose is catchy, light and entertaining, and the novel is very similar in style to Hanif Kureishi's novels which also often deal with second-generation immigrants searching for their identity.

A word of warning: Do not watch the film The Namesake (directed by Mira Nair) - at least not before reading the entire book! In my opinion, the film is an oversimplified, stripped version of the same story and, frankly, not that great. It seems to be a much more rushed and edited version of the story - preserving little of its original mood and none of its depth.

Jhumpa Lahiri: The Namesake. Harper Perennial. 2003. 291 pages.

[Romaanin suomennos, Kaima, ilmestyi vuonna 2005 Tammen kustantamana. Suomennos on Kersti Juvan käsialaa.]

NYTimes/Michiko Kakutani: "From Calcutta to Suburbia: A Family's Perplexing Journey"
Wikipedia: The Namesake
Wikipedia: Jhumpa Lahiri

See also:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude