Siirry pääsisältöön

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Jokainen ihminen pitäisi laittaa säännöllisesti keräämään kaikki viikossa tuottamansa roska isoon kasaan olohuoneen lattialle. Sitä ei saisi viedä pois. Sen pitäisi olla siinä koko viikon, ja kas, kerrankin se ei olisi Jonkun Toisen Ongelma.

Johanna Sinisalon romaaneissa on usein jotakin helppoa ja viihdyttävää sekoitettuna johonkin moderniin ja monitasoiseen. Linnunaivot ei ole poikkeus.

Aihevalinta on yllättävä: kaksi suomalaista, Jyrki ja Heidi, matkaavat Tasmanian etelärannikolle Australiaan patikoimaan vaativalle reitille. Romaanin kerronnan näkökulma vaihtelee päähenkilöiden välillä. Juoni keskittyy yksityiskohtaisen kuvaukseen South Coast Trackin vaelluksesta, joka on samalla ekologisesti valveutunutta mukautumista luontoon sekä pyrkimystä olemaan mahdollisimman huomaamaton sen keskellä.

Kesyttömässä luonnossa kuitenkin vaanii jokin paha, arvaamaton. Jokin, joka haluaa ajaa ihmiset pois. Metsän pahuus on tuttu aihe, mutta Sinisalon romaani ei missään vaiheessa tavoita aivan sitä äärimmäistä nimetöntä, stephenkingmäistä tuntemattoman olion kauhua, vaan ennemminkin pyrkii löytämään yhteyksiä hieman toisenlaiseen kauhuromaaniin, Joseph Conradin Pimeyden sydämeen.

Romaani ei tavoita samaa mielikuvituksellista syvyyttä kuin Sinisalon Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi. Tämä johtuu mielestäni henkilöhahmoista. Niin realistisia kuin Jyrki ja Heidi ovatkin, minusta he ovat melko yksiulotteisia. Heidissä on toki enemmän luonnetta kuin arvaisi ja Jyrkikin yllättää kirjan loppuhetkillä, mutta siihen henkilöiden kehitys sitten jääkin. Romaanin kolmas tärkeä, mutta valitettavasti kaikkein yksipuolisin henkilöhahmo on Heidin rötöstelyä ja pahoinpitelyä harrastava, saamaton veli, jonka edesottamukset Suomessa rinnastetaan pariskunnan matkailuun toisella puolen maailmaa.

Romaania lukiessa minulla oli myös ajoittain tunne, että olen lukemassa jotain Hesarin Kuukausiliitteen matka-artikkelia. Aivan kuin toimittaja olisi itse käynyt kävelemässä South Coast Trackin, eli "Soukkarin", kuten reittiä leikillisti romaanissa kutsutaan. Romaani varmasti viihdyttää ja ehkä myös inspiroi matkakuvauksista pitävää extreme-trekkaajaa. Jos kirjan kansiin liitetty Tasmanian etelärannikon kartta ei riitä, löytyy netistä lisää kuvia ja tietoa kyseisestä reitistä.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos. 2008. 332 sivua.

HS kirjat: "Luonto ja ihminen extreme-solmussa"
Teos: Linnunaivot
Kirjavinkit.fi: Linnunaivot
Wikipedia: Johanna Sinisalo
Osta Linnunaivot Adlibrikseltä

Katso myös nämä:
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt...
4 kommenttia
Lue lisää

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe...
3 kommenttia
Lue lisää

Minna Rytisalo: Lempi

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon. Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta arvostelu on antanut odottaa itseään. Tämä on niitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa mitään sortumatta ylisanojen tulvaan ja ylettömään hehkutukseen. Romaanille nimensä antanut henkilö, Lempi, on hurja, rohkea, valovoimainen ja kaunis nainen ja tavallaan romaanin päähenkilö, vaikka kerronta sijoittuu pääosin aikaan, kun Lempi on poissa. Lisäksi Lempi nähdään vain ja ainoastaan kolmen muun henkilön silmien kautta.  Yksi heistä on aviomies Viljami, jonka onnellista, intohimoista liittoa Lempin kanssa kestää vain puolisen vuotta ennen kuin Lapin sota syttyy ja kutsu rintamalle kuuluu. Toinen näkökulma o...
8 kommenttia
Lue lisää