Atiq Rahimin romaani osui käteeni kirjastossa ja tulikin luettua yhdeltä istumalta parissa tunnissa.
Poliisien pahoinpitelemä kabulilainen Farhad herää vieraassa talossa siihen, että tuntematon lapsi kutsuu häntä isäksi ja outo nainen hoitaa hänen vammojaan. Farhad yrittää selvittää tapahtumaketjua, ja vähitellen lukijallekin selvenee, miten tilanteeseen on jouduttu. Keitä ovat salaperäinen, yksinäinen nainen, Mahnaz, sekä hänen lapsensa Yahya, joka näkee tuntemattomassa miehessä isänsä?
Päähenkilön ajatuksissa sekoittuvat oma ja toisen perhe, uskonnon lait ja suvun perinteet, kuoleman unet ja todellisuuden kauhut. Pihaportin ulkopuolella odottavat väkivaltaiset viranomaiset ja ulkonaliikkumiskielto. Mahnazin talo on kaikkea muuta kuin turvallinen piilopaikka. Se on kuin päähenkilön oma mieli: klaustrofobinen vankila, sokkeloinen labyrintti, josta ei ole poispääsyä.
Romaanin ahdistava tunnelma on jollain tavalla psykologista, kohtuuttoman lohdutonta. Elämä on hiuskarvan varassa, yhtä pakoa ja piileskelyä. Todellinen onni on tarkoitettu vain harvoille ja valituille. Tunnelma ei ole samalla tavalla viihteellinen, sensaationhakuinen ja onnellista loppua kohti vääjäämättä ajautuva kuin esimerkiksi toisen maasta paenneen afgaanikirjailijan, tunnetumman Khaled Hosseinin Leijapojassa. Unen ja kauhun äärettömässä labyrintissa sodan vaikutukset eivät katoa koskaan, ihminen on paha ja kukaan ei ole koskaan turvassa vaan lopulta aina yksin. Synkkä, masentava kirja, josta toivon pilkahdusta saa etsimällä etsiä.
Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti. Like. 2003. 183 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Les milles maisons du rêve et de la terreur
Suomentaja: Päivi Kosonen
Like: Unen ja kauhun labyrintti
Kirjavinkit.fi: Unen ja kauhun labyrintti
Osta Unen ja kauhun labyrintti Adlibrikseltä
Katso myös nämä:
Kommentit
Lähetä kommentti