Isä pelastuisi juomisesta ja rakastajattarista riippumatta.
Pistin Ayad Akhtarin esikoisromaanin nimen korvan taakse muistiin jo keväällä, kun bongasin sen Otavan katalogista. Ulkomaisissa blogeissakin hehkutettu kirja kuulosti mielenkiintoiselta, vaikka toisaalta aihe on melko loppuun kaluttu: näitä Yhdysvaltoihin sijoittuvia maahanmuuttajataustaisten henkilöiden kasvu- ja sopeutumistarinoita on pilvin pimein.
Appelsiininkuorten katu on osa tätä amerikkalaista maahanmuuttajakirjallisuutta, jossa kulttuurit ja uskonnot törmäilevät yhteen niin että ryskyy. Romaani on kasvukertomus nuoresta Hayatista, jonka pakistanilaistaustainen perhe elää amerikkalaisessa lähiössä. Kymmenvuotias Hayat etsii omaa identiteettiään, uskoaan ja seksuaalisuuttaan. Lisämaustetta soppaan tuo se, että Hayatin vanhempien avioliitto rakoilee, kun äidin perinteet ja uskonnollisuus eivät sovi yhteen isän maallisemman elämäntavan kanssa. Perheen kotiin muuttaa äidin sisar, Mina, jonka kauneus ja älykkyys lumoavat Hayatin:
Huomasin jo kaukaa, että Mina näytti erilaiselta. Terävämmältä. Entistä lumoavammalta. Hän katsoi minua silmiin, ja vatsaani kouristi. Hän oli vieras minulle ja minun piti jotenkin ylittää kuilu, tehdä hänet taas omakseni.
En ymmärtänyt, mistä oli kyse.
Mina-täti opettaa pojalle Koraanin saloja, mutta löytää samalla itse yllättävän, kielletyn rakkauden uudesta kotimaastaan. Hayat päättää yrittää tehdä vaikutuksen Minaan opettelemalla Koraanin ulkoa, jolloin hänestä tulisi islamin oppien mukaisesti hafiz. Samalla hän yrittää pelastaa vanhempiensa avioliiton.
Vaikka romaani oli sujuvaa ja nopeaa luettavaa, siitä jäi aika mitäänsanomaton, jopa hiukan tylsä kuva. Tuntui siltä, että vastaavanlaisia kasvukertomuksia ja "itsensälöytämistarinoita" on tullut luettua kymmeniä kertoja aikaisemminkin. Ainoa asia, mikä tässä kirjassa oli positiivisella tavalla erilaista, oli uskonnon nivoutuminen tiiviisti osaksi tarinaa ja Hayatin elämää. Usein muslimiperheitä kuvaillaan romaaneissa vain erilaisten stereotypioiden ja kärjistysten kautta, mutta Akhtarin romaanissa uskonto oli hiukan moniulotteisempaa sekä jotenkin arkisempaa ja luontevampaa. Onkohan kirjailijan tarkoituksena ollut myös sivistää hiukan lukijaa? Ainakin romaaniin oli ripoteltu melko runsaasti kaikenlaisia faktoja islamista ja Koraanista; siinä mielessä kirjan lukeminen oli myös opettavainen kokemus. ;) Toisaalta romaanissa kuitenkin annetaan lopulta ymmärtää, että uskonto voi myös johtaa harhaan, ja uskonnollisuuden nimissä voi tehdä myös harkitsemattomia, peruuttamattomia tekoja...
Appelsiininkuorten kadulla on vieraillut myös mm. Hanna, joka kuvailee kirjaa hyvin rullaavaksi lukuromaaniksi; Mari A., jonka mielestä kirja oli nopealukuinen ja jopa yllättävä; ja Sanna, jonka tarina vei mennessään.
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu. Otava. 2012. 352 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: American Dervish
Suomentaja: Katariina Kaila
AyadAkhtar.com
Otava: Appelsiininkuorten katu
** So American -haasteen kategorioihin Immigrant Background (3/3 suoritettu) ja Modern Men Writers (2/5 suoritettu) **
Olihan tämä lopulta aika yllätyksetön ja samantapainen kuin moni muu kirja, mutta minä viihdyin tämän parissa ja minusta tämä oli hyvä lukuromaani. Kiva kun luit!:)
VastaaPoistaMusta tämä ei ollut mitäänsanomaton. Olihan tässä viihdyttäviäkin piirteitä, mutta en ole aiemmin lukenut maahanmuuttajakirjaa, jossa uskontoa olisi voitu käsitellä yhtä räväkästi. Ehkä Zadie Smith on kirjoittanut samaan tyyliin, mutta minusta yhtä isosti ei ole uskontoa kyseenalaistettu muissa kirjoissa. Islamin usko on kuitenkin niin paljon syvemmällä ihmisessä kuin vaikkapa kristinusko, että minusta tämä oli rohkea veto, kun ottaa huomioon, että se oli kuitenkin viihteellinen kirja.
VastaaPoista