Siirry pääsisältöön

Banana Yoshimoto: Kitchen

Jokainen on tehty elämään omanlaistaan elämää. [...] Minäkin toivon että voisin elää niin. Kietoa esiliinan uumilleni, hymyillä kukkaishymyä, oppia laittamaan ruokaa, rakastaa kärsien ja empien koko sielullani, mennä naimisiin. Sellainen on minusta ihanaa. Olla kaunis ja suloinen.

Banana Yoshimoton Kitchen löysi tiensä kirjahyllyyni kirjaston poistomyynnistä muutama vuosi sitten. Ostin kirjan, koska minulla oli hämärä muistikuva, että joku oli kehunut sitä ja toisekseen, koska en ole tainnut tähän mennessä lukea yhtäkään japanilaista romaania, joka olisi ainakaan ollut tylsä tai mitäänsanomaton!

Kitchenkään ei pettänyt. Poukkoileva juoni, eksentriset henkilöhahmot ja kuulaankaunis kieli saivat minut ihastumaan kirjaan täysin.

Kertoja ja päähenkilö Mikage Sakurai muuttaa kasvatti-isoäitinsä kuoleman jälkeen asumaan kukkakaupassa työskentelevän Yuichin ja tämän transsukupuolisen äidin, Erikon, asuntoon. Vaikka äiti ja poika ovat Mikagelle puolituntemattomia, ratkaisu ei tunnu järjettömältä vaan täysin loogiselta, koska, kuten Mikage uskoo, ennen pitkää jokainen väistämättä varisee ja häviää ajan pimeyteen.

Keittiö on Mikagelle tärkeä paikka: siisti keittiö ja ruoanlaitto tarjoavat lohtua ja terapiaa isoäidin kuoleman jälkeen. Myös Mikagen ja Yuichin suhteessa ruoka toimii eräänlaisena seksin ja läheisyyden korvikkeena. Poikkeuksellisen herkullisen porsaankyljyksen kanssa voi matkustaa taksilla keskellä yötä vaikka toiseen kaupunkiin, koska yksin ei ole niin mukava syödä. :)

Kokkauskurssilla Mikage kuitenkin tajuaa perustavanlaatuisen eron itsensä ja muiden esiliinoihin kietoutuneiden kurssilaisten välillä: Hän laittaa ruokaa, koska se tekee hänet onnelliseksi. Muut tytöt laittavat ruokaa, koska he luulevat, että se tekee heidän tulevan aviopuolisonsa onnelliseksi.

Romaani ei annakaan mitään naiivin ruusuista kuvaa onnen etsimisestä. Mikage on hellyttävän rehellinen itselleen: hän haluaisi mahtua onnelliselle elämälle asetettuihin raameihin ja täyttää normit, mutta läheisten kuolema pakottaa hänet tukeutumaan Yuichiin, toiseen yhtä rikkinäiseen ja yksinäiseen ihmiseen.

Yoshimoton romaanin kolmiosainen rakenne hämmensi hieman. Ensimmäinen osa, "Kitchen", on alun perin ilmestynyt vuonna 1987, ja sen jatko-osa, "Täysikuu - Kitchen 2", seuraavana vuonna. Sen sijaan romaanin kolmas osa, "Moonlight shadow", on kannen tietojen mukaan Yoshimoton lopputyö yliopistoon vuodelta 1986. Viimeinen osa tuntui irralliselta, vaikka siinäkin käsiteltiin samoja menetyksen ja kuoleman teemoja. Ensimmäiset kaksi osaa olivat jotenkin raikkaampia ja yllätyksellisempiä; kolmas oli unenomaisempi ja masentavampi. Toisaalta kaikki osat voisi lukea myös erillisinä, itsenäisinä tarinoina yrittämättä yhdistellä niitä sen kummemmin.

Kitchenissä oli ihan omanlaisensa verkkainen, arkinen ja kaunis tunnelma. Välillä takerruin kiinni yksittäisiin lauseisiin ja virkkeisiin; jokin niissä kolahti. Esimerkiksi onnellisuus tuntuu kirjan mukaan siltä kuin sydämeen virtaisi valoa ja tuulta. Tai yö voi olla niin äänetön, että tähtien liike taivaalla tuntui kuuluvan korvan sisimmässä sopukassa.

Ja vaikka ihmisen tie on ennalta määrätty, joskus saattaa havahtua huomaamaan ettei voi muuta kuin maata tuijottamassa taivasta aivan vieraassa paikassa keskitalvella katolla vesilätäkössä vieressään porsaankyljys, ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia.

Voisiko sitä enää selvemmin sanoa? :)

Kitchenin keittiössä ovat istuneet myös Liisa ja Satu. Kirjasta on näköjään tehty elokuvakin, onko kukaan sattunut näkemään sitä? Olisipa jännä nähdä, millaisen leffan tästä saa! :)

Banana Yoshimoto: Kitchen. Otava. 1995. 175 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Kitchin
Suomentaja: Kai Nieminen

Wikipedia: Banana Yoshimoto

Kommentit

  1. Tämä nousi jonkinlaiseen kulttimaineeseen ilmestyttyään. Luin tämän suht tuoreeltaan ja kirjan pitäisi olla vieläkin tallessa lapsuudenkotonani. :) Viime lukukerrasta on kyllä aikaa ja muistelen, etten välttämättä ihan kaikkea kirjasta tajunnut. Erikoisen tunnelman pystyn kumminkin vieläkin palauttamaan mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kyllä uskoa, että tämä on noussut kulttikirjaksi. :) Nyt lukemisen jälkeen kirja jää takuulla minunkin kirjahyllyyni.

      Poista
  2. Minä taas en pysty palauttamaan mieleeni yhtään mitään, vaikka kirjanpitoni osoittaa minun lukeneen tämän kesällä 1999. Kummallista, yleensä kirjoista kuitenkin jää aina edes jonkinlainen muistijälki, enkä tuolloin edes lukenut yhtä paljon kuin nykyään. Ehkä pitäisi joskus ottaa uusiksi, ainakin tuollainen kuulaankaunis kieli miellyttää minua enemmän nyt kuin nuorempana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle jäi juuri kieli ja tunnelma mieleen vahvemmin kuin esim. kirjan juoni tai yksittäiset tapahtumat. Suosittelen kokeilemaan uudestaan! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi