Siirry pääsisältöön

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Koivut seisovat sievästi vierekkäin ja roikottavat keltaiseksi käyneitä lehtiään kuin ilkkuakseen minulle, kuinka syksy on taas tullut. Pudistan päätäni saadakseni näyn jättämän kauhun katoamaan, mutta se ei lähde niin helposti.
Päivästä on äkkiä tullut pahaenteinen.

Yhdeltä suosikkikirjailijoistani, Essi Tammimaalta, ilmestyi muutama kuukausi sitten yllättäen nuortenkirja, eikä mikä tahansa nuortenkirja, vaan fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Tammimaan (silloisen Henrikssonin) esikoisteos, Ilmestys, lumosi minut aikoinaan, ja pari vuotta sitten ilmestynyt Paljain käsin oli myös hieno lukukokemus. Fantasiatrilogia nuorille kuulosti aika yllättävältä vedolta aiempien kirjojen jälkeen, ja oli mielenkiintoista lukea kirjailijan omaa pohdintaa nuorille kirjoittamisesta hänen blogistaan:

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta.

Noaidin tytär oli pakko lukea uteliaisuudesta, vaikka taidan olla liian vanha ollakseni kirjan varsinaista kohderyhmää (jos sellaista siis on) enkä muutenkaan enää kuluta fantasiaa kovin ahkerasti. :)

Etukäteen pohdin vähän samaan tapaan kuin Tammimaa blogissaan, kuinka kirjailijan kirjoitustyyli uudissanoineen ja kielellä leikittelyineen sopii nuortenkirjaan. Pelkäsin, että Tammimaa on yrittänyt yksinkertaistaa ja yleiskielistää omaperäistä tyyliään, kun lukijakunta oletettavasti nuorenee. Huokaisin helpotuksesta, kun heti ensimmäisiltä sivuilta löysin muutamia riemastuttavia, onomatopoeettisia sanakummajaisia: tukka liekkui villisti tuulessa ja polku oli lutainen. Mutta kirjaa lukiessa tuntui silti siltä, että kyllä kielellä leikittelyä oli vähennetty, ehkä tietoisesti tai sitten ei. Ainakin minusta uudissanoja oli paljon vähemmän kuin aiemmissa romaaneissa ja jäin kaipaamaan niitä. Noaidin tyttären kieli oli välillä liiankin tavanomaista ja latteaa.

Juonesta en halua paljastaa liikaa (kirjan takakansi tekee sen puolestani), mutta kirja kertoo 16-vuotiaasta lukiolaistyttö Aurasta, joka alkaa nähdä näkyjä sudella ratsastavasta saamelaistytöstä. Kirjailijanurasta haaveileva Aura alkaa kirjoittaa tarinaa saamelaissoturittarista ja -noidista, eli noaideista, jotka saamelaismytologian mukaan osaavat puhua tuonpuoleisen maailman kuolleiden kanssa. Auran äiti on kadonnut tytön ollessa vielä pieni, eikä isä puhu hänestä koskaan. Mukaan mahtuu tietenkin myös Auran fanittama Maailman reunalla -bändi ja sen komea laulaja Paju; mopolla ajava lapsuudenystävä Markus sekä Auran "ystävät" Roosa ja Janita, jotka kuuluvat tietenkin lukion suosituimpiin tyttöihin. Kuvio on aika tuttu monista nuortenkirjoista...

Aluksi pidin Noaidin tyttärestä. Vaikka "nuortenkirjamaisuus" tuli välillä vähän liiankin selvästi ilmi karikatyyrisista hahmoista, kirjassa oli mukavia yllätyskäänteitä ja hienovaraista jännitystä.

Mutta, mutta... Lukiessani tajusin yhtäkkiä, että kirja muistutti häiritsevän paljon Stephanie Meyerin Twilight-sarjaa! Ylisuojelevaisen yksinhuoltajaisän luona asuva ujo ja epävarma lukiolaistyttö, joka tutustuu kirjan edetessä mytologiseen, yliluonnollisia voimia omaavaan joukkioon. Mystinen, epäinhimillisen komea Paju, johon teinityttö on ihastunut, mutta jolla on jokin yhteys ikivanhaan mytologiaan... Yritin unohtaa yhtäläisyydet kirjojen välillä (en halunnut, että Noaidin tyttärestä tulee mikään Twilight-kopio!), mutta kun olin ne kerran huomannut, niitä oli vaikea enää unohtaa. Siinä vaiheessa, kun Paju kiipeää yöllä Auran makuuhuoneen ikkunan taakse suojelemaan tätä pahalta, en mahtanut enää mitään sille tunteelle, että olin lukenut tämän saman jo joskus aiemminkin... Samantapaisia poissaoleva äiti - yksinäinen isä - ujo tyttö - komea ihastus -kuvioita on varmasti lukuisissa nuortenkirjoissa ja ainakin Twilight on todistanut, että kuvio on toimiva ja viihdyttävä, mutta silti!

Halusin niin kovasti pitää tästä kirjasta, mutta valitettavasti mitä pidemmälle luin, sitä ärtyneemmäksi tulin. Noaidin tytär alkoi toistaa turhan kaavamaisesti perinteisiä nuortenkirjojen stereotypioita. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Tammimaan haastattelua, ja hän kertoi turhautuneensa nuorempana siihen, että fantasiakirjojen päähenkilöt olivat lähes aina miehiä, joihin ei pystynyt kunnolla samastumaan. Hän halusi kirjoittaa fantasiakirjan, jonka päähenkilö olisi vahva, itsenäinen nainen. Kirjaa lukiessani jäin kuitenkin miettimään, onko Noaidin tyttären naispäähenkilö todellakin vahva saati itsenäinen. Alussa kiinnostavalta vaikuttava Aura muuttuu kirjan edetessä jatkuvasti pelastamista ja suojelemista (useimmiten miesten taholta) kaipaavaksi tyttöseksi, jonka pakkomielteinen haikailu Pajun perään saa epäuskottavia, lähes koomisia piirteitä. Ainakaan minä en pystynyt enkä lopulta edes halunnut samastua Auraan.

Kirjan loppupuolella sen heikkoudeksi muodostui myös juonen fantasiapuoli. Yliluonnolliset elementit ja tapahtumat tulevat mukaan yllättäen ja pohjustamatta, ja Aurakin huomaa yllättäen omaavansa kaikenlaisia voimia. Tuntui siltä, että lukijaa vedetään kuin pässiä narusta sinne tänne, ja että mitä tahansa saattoi tapahtua ilman sen kummempaa selittelyä (tyyliin: "hei, piirretään kaarnaan tällaisia jänniä taikajälkiä, niin kuolleet eivät voi satuttaa meitä!").

Bloggaajista ainakin Rouva Huu, Tintti, Q+Black, Sini ja Iiddda ovat lukeneet kirjan. Taidan olla vähemmistöä, kun kirja ei kolahtanut minuun, tai ehkä vain odotin sen olevan jotain aivan muuta ja puran nyt pettymystäni tällaiseen vähemmän mukavaan arvosteluun... ;)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär. Otava. 2013. 264 sivua.

aaltopahvia (kirjailijan blogi)
Otava: Noaidin tytär
HS: "Essi Tammimaan ensimmäinen nuortenromaani vie saamelaissoturien maailmaan"
Savon Sanomat: Noaidin tytär

Kommentit

  1. On olemassa hyvää fantasiaa ja on olemassa ei niin hyvää fantasiaa. Kiitos arvostelustasi, tänä syksynä luettu Nymfit riitti minulle fantasiateiniromaanigenrestä. :) Jos fantasian lukemisen päivät eivät ole sinulla vielä ihan takana, suosittelen Ilkka Auerin neliosaista Lumen ja jään maa -sarjaa (tai ainakin sen ensimmäistä osaa "Sysilouhien sukua", koko sarjaa en toki ole lukulistallesi heti tunkemassa :D ).

    Omasta mielestäni sarja ei kulje ihan fantasian kuluneimpia polkuja pitkin vaan edustaa hyvää suomalaista kertomakirjallisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suosituksesta! Vaikka fantasian suurkulutuksen aika taitaa olla kohdaltani ohi, niin silloin tällöin tulee luettua erityisesti kotimaista fantasiakirjallisuutta - ihan uteliaisuudesta. Täytyypä painaa tuo Ilkka Auerin sarjan nimi mieleen. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude