Siirry pääsisältöön

Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Koivut seisovat sievästi vierekkäin ja roikottavat keltaiseksi käyneitä lehtiään kuin ilkkuakseen minulle, kuinka syksy on taas tullut. Pudistan päätäni saadakseni näyn jättämän kauhun katoamaan, mutta se ei lähde niin helposti.
Päivästä on äkkiä tullut pahaenteinen.

Yhdeltä suosikkikirjailijoistani, Essi Tammimaalta, ilmestyi muutama kuukausi sitten yllättäen nuortenkirja, eikä mikä tahansa nuortenkirja, vaan fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Tammimaan (silloisen Henrikssonin) esikoisteos, Ilmestys, lumosi minut aikoinaan, ja pari vuotta sitten ilmestynyt Paljain käsin oli myös hieno lukukokemus. Fantasiatrilogia nuorille kuulosti aika yllättävältä vedolta aiempien kirjojen jälkeen, ja oli mielenkiintoista lukea kirjailijan omaa pohdintaa nuorille kirjoittamisesta hänen blogistaan:

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta.

Noaidin tytär oli pakko lukea uteliaisuudesta, vaikka taidan olla liian vanha ollakseni kirjan varsinaista kohderyhmää (jos sellaista siis on) enkä muutenkaan enää kuluta fantasiaa kovin ahkerasti. :)

Etukäteen pohdin vähän samaan tapaan kuin Tammimaa blogissaan, kuinka kirjailijan kirjoitustyyli uudissanoineen ja kielellä leikittelyineen sopii nuortenkirjaan. Pelkäsin, että Tammimaa on yrittänyt yksinkertaistaa ja yleiskielistää omaperäistä tyyliään, kun lukijakunta oletettavasti nuorenee. Huokaisin helpotuksesta, kun heti ensimmäisiltä sivuilta löysin muutamia riemastuttavia, onomatopoeettisia sanakummajaisia: tukka liekkui villisti tuulessa ja polku oli lutainen. Mutta kirjaa lukiessa tuntui silti siltä, että kyllä kielellä leikittelyä oli vähennetty, ehkä tietoisesti tai sitten ei. Ainakin minusta uudissanoja oli paljon vähemmän kuin aiemmissa romaaneissa ja jäin kaipaamaan niitä. Noaidin tyttären kieli oli välillä liiankin tavanomaista ja latteaa.

Juonesta en halua paljastaa liikaa (kirjan takakansi tekee sen puolestani), mutta kirja kertoo 16-vuotiaasta lukiolaistyttö Aurasta, joka alkaa nähdä näkyjä sudella ratsastavasta saamelaistytöstä. Kirjailijanurasta haaveileva Aura alkaa kirjoittaa tarinaa saamelaissoturittarista ja -noidista, eli noaideista, jotka saamelaismytologian mukaan osaavat puhua tuonpuoleisen maailman kuolleiden kanssa. Auran äiti on kadonnut tytön ollessa vielä pieni, eikä isä puhu hänestä koskaan. Mukaan mahtuu tietenkin myös Auran fanittama Maailman reunalla -bändi ja sen komea laulaja Paju; mopolla ajava lapsuudenystävä Markus sekä Auran "ystävät" Roosa ja Janita, jotka kuuluvat tietenkin lukion suosituimpiin tyttöihin. Kuvio on aika tuttu monista nuortenkirjoista...

Aluksi pidin Noaidin tyttärestä. Vaikka "nuortenkirjamaisuus" tuli välillä vähän liiankin selvästi ilmi karikatyyrisista hahmoista, kirjassa oli mukavia yllätyskäänteitä ja hienovaraista jännitystä.

Mutta, mutta... Lukiessani tajusin yhtäkkiä, että kirja muistutti häiritsevän paljon Stephanie Meyerin Twilight-sarjaa! Ylisuojelevaisen yksinhuoltajaisän luona asuva ujo ja epävarma lukiolaistyttö, joka tutustuu kirjan edetessä mytologiseen, yliluonnollisia voimia omaavaan joukkioon. Mystinen, epäinhimillisen komea Paju, johon teinityttö on ihastunut, mutta jolla on jokin yhteys ikivanhaan mytologiaan... Yritin unohtaa yhtäläisyydet kirjojen välillä (en halunnut, että Noaidin tyttärestä tulee mikään Twilight-kopio!), mutta kun olin ne kerran huomannut, niitä oli vaikea enää unohtaa. Siinä vaiheessa, kun Paju kiipeää yöllä Auran makuuhuoneen ikkunan taakse suojelemaan tätä pahalta, en mahtanut enää mitään sille tunteelle, että olin lukenut tämän saman jo joskus aiemminkin... Samantapaisia poissaoleva äiti - yksinäinen isä - ujo tyttö - komea ihastus -kuvioita on varmasti lukuisissa nuortenkirjoissa ja ainakin Twilight on todistanut, että kuvio on toimiva ja viihdyttävä, mutta silti!

Halusin niin kovasti pitää tästä kirjasta, mutta valitettavasti mitä pidemmälle luin, sitä ärtyneemmäksi tulin. Noaidin tytär alkoi toistaa turhan kaavamaisesti perinteisiä nuortenkirjojen stereotypioita. Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Tammimaan haastattelua, ja hän kertoi turhautuneensa nuorempana siihen, että fantasiakirjojen päähenkilöt olivat lähes aina miehiä, joihin ei pystynyt kunnolla samastumaan. Hän halusi kirjoittaa fantasiakirjan, jonka päähenkilö olisi vahva, itsenäinen nainen. Kirjaa lukiessani jäin kuitenkin miettimään, onko Noaidin tyttären naispäähenkilö todellakin vahva saati itsenäinen. Alussa kiinnostavalta vaikuttava Aura muuttuu kirjan edetessä jatkuvasti pelastamista ja suojelemista (useimmiten miesten taholta) kaipaavaksi tyttöseksi, jonka pakkomielteinen haikailu Pajun perään saa epäuskottavia, lähes koomisia piirteitä. Ainakaan minä en pystynyt enkä lopulta edes halunnut samastua Auraan.

Kirjan loppupuolella sen heikkoudeksi muodostui myös juonen fantasiapuoli. Yliluonnolliset elementit ja tapahtumat tulevat mukaan yllättäen ja pohjustamatta, ja Aurakin huomaa yllättäen omaavansa kaikenlaisia voimia. Tuntui siltä, että lukijaa vedetään kuin pässiä narusta sinne tänne, ja että mitä tahansa saattoi tapahtua ilman sen kummempaa selittelyä (tyyliin: "hei, piirretään kaarnaan tällaisia jänniä taikajälkiä, niin kuolleet eivät voi satuttaa meitä!").

Bloggaajista ainakin Rouva Huu, Tintti, Q+Black, Sini ja Iiddda ovat lukeneet kirjan. Taidan olla vähemmistöä, kun kirja ei kolahtanut minuun, tai ehkä vain odotin sen olevan jotain aivan muuta ja puran nyt pettymystäni tällaiseen vähemmän mukavaan arvosteluun... ;)

Essi Tammimaa: Noaidin tytär. Otava. 2013. 264 sivua.

aaltopahvia (kirjailijan blogi)
Otava: Noaidin tytär
HS: "Essi Tammimaan ensimmäinen nuortenromaani vie saamelaissoturien maailmaan"
Savon Sanomat: Noaidin tytär

Kommentit

  1. On olemassa hyvää fantasiaa ja on olemassa ei niin hyvää fantasiaa. Kiitos arvostelustasi, tänä syksynä luettu Nymfit riitti minulle fantasiateiniromaanigenrestä. :) Jos fantasian lukemisen päivät eivät ole sinulla vielä ihan takana, suosittelen Ilkka Auerin neliosaista Lumen ja jään maa -sarjaa (tai ainakin sen ensimmäistä osaa "Sysilouhien sukua", koko sarjaa en toki ole lukulistallesi heti tunkemassa :D ).

    Omasta mielestäni sarja ei kulje ihan fantasian kuluneimpia polkuja pitkin vaan edustaa hyvää suomalaista kertomakirjallisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suosituksesta! Vaikka fantasian suurkulutuksen aika taitaa olla kohdaltani ohi, niin silloin tällöin tulee luettua erityisesti kotimaista fantasiakirjallisuutta - ihan uteliaisuudesta. Täytyypä painaa tuo Ilkka Auerin sarjan nimi mieleen. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi