Maija Muinonen: Mustat paperit

Kansi: Jenni Saari

Lucini pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvipikkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 senttimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Näin Mustat paperit jokin aika sitten kirjaston uutuusteosten hyllyssä, ja se lähti mukaani pelkästään takakannen kuvauksen perusteella. Kuolevan äidin pienelle pojalleen kirjoittamista kirjeistä koostuva teos kuulosti raflaavalta ja masentavalta, mutta tämä lause takakannessa herätti kiinnostukseni: Samalla se [siis kirja] on kuvaus mahdottomasta pyrkimyksestä kirjoittaa kieli loppuun - sanoa kaikki ennen kuin kaikki päättyy.

Maija Muinosen teoksen omaperäisyys yllätti. En muista lukeneeni mitään vastaavanlaista aiemmin. Kotimaiseksi romaaniksi kirja myös tuntui hyvin ei-kotimaiselta, hyvällä tavalla. Tämä johtui osittain varmasti kirjan henkilöiden kansainvälisistä nimistä (Ann Miel, Luc, Rosa, Paul jne.), jotka etäännyttivät kirjaa Suomesta. Toisaalta romaania ei osannut oikein kuvitella minnekään, mikä sopi oikein hyvin. Tarina jäi leijumaan yleismaailmallisesti ilmaan, jonnekin.

Teos tosiaan koostuu Ann Miel -nimisen naisen kirjoittamista kirjeistä, joista valtaosa on osoitettu hänen 5-vuotiaalle pojalleen, Lucille. Ann tietää kuolevansa pian. Syy paljastuu kirjeiden välityksellä pienten vihjeiden kautta. Kirjeiden tarkoituksena on ensisijaisesti antaa Lucille äidillisiä elämänohjeita, mutta Annin kynästä tulee neuvojen ja ohjeiden sijaista määräyksiä ja oletuksia. Ann suorastaan määrää Lucin tulevan elämän suunnan aina pojan kodin pohjapiirroksesta seksin harrastamiseen ja lasten nimiin. Kirjeistä välittyy pakkomielteinen tarve hallita pojan elämää. Ann on tietoinen siitä, ettei hän pian tule olemaan siinä osallisena millään tavalla mukana. Toisaalta Annin tarve kuvitella ja kirjoittaa pojalleen mahdollisimman ruusuinen ja onnellinen tulevaisuus on osaltaan myös yritys rauhoittaa hänen omaa mieltään ja tukahduttaa niitä katkeruuden ja syyllisyyden tunteita, joita pojan jättäminen yksin hänessä herättää. Samalla Ann maalaa pojalleen kuvan täydellisestä äidistä, jotta Luc voisi muistoissaan ihannoida äitiään:

En minä koskaan suuttunut enkä huutanut sinulle Luc, muistat sen. En edes korottanut ääntäni. Minun kanssani sinä nauroit ihan kokonaan. Minun kanssani sinulla oli aina kaikkein hauskinta.

Ann kirjoittaa kirjeitä myös Rosalle, perheen kodinhoitajalle ja Lucin tulevalle huoltajalle. Ann antaa Rosalle ohjeita Lucin kasvatukseen liittyen ja muistaa jatkuvasti tähdentää, ettei Luc saa unohtaa oikeaa äitiään eikä Rosa voi koskaan olla yhtä hyvä äiti Lucille kuin Ann oli. Epätoivoinen, itsekäs ja samalla rakastava omistushalu kuultaa kirjeiden läpi.

Välillä en osannut päättää, onko Mustat paperit tragikoominen, mustaa huumoria viljelevä teos vai vain traaginen kuvaus äärimmäisyyksiin menevästä äidinrakkaudesta. Annilla on pakottava tarve kelata elämänsä viimeisinä hetkinä läpi Lucin tulevaa elämää ilman äitiään. Hän yrittää epätoivoisesti purkaa ajatuksensa kirjeisiin kiihkeänä tajunnanvirtana. Välillä ajatukset ovat kirkkaan selkeitä; välillä runollisen kauniita; välillä epätoivo ja katkeruus purskahtaa esiin. Joku muu saa nähdä Annin pojan kasvavan aikuiseksi, nähdä tämän menevän naimisiin ja ihastella tämän lapsia. Mustasukkainen Ann yrittää kirjeidensä välityksellä korostaa, että hän olisi tehnyt kaiken parhaiten.

Mustia papereita voisi kai kutsua kokeelliseksi romaaniksi, mutta minä tietenkin pidin taas kielellisestä kikkailusta. Kirjan lähestyessä loppuaan Ann suorastaan anelee jotakuta keskeyttämän hänen pakkomielteisen kirjoitustulvansa. Sanat kerääntyvät sivun alareunaan epäjärjestyksessä. Kaikki pitää yrittää pusertaa ulos paperille ennen kuin paperi, elämä tai sanat loppuvat.

Tämä oli niin erikoinen, omalaatuinen kirja, että jos pelkästään sen takia pidin siitä. Synkältä kuulostavasta aiheesta huolimatta omistushaluinen äidinrakkaus on tässä niin taitavasti kärjistetty, että lopulta minua ennemminkin nauratti kuin itketti.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos. 2013. 167 sivua.

Teos: Mustat paperit
Kiiltomato: Kuolemisen käsikirjoittaja
HS: "Maija Muinosen esikoisromaani ottaa reippaan harppauksen proosan uutta etsivillä poluilla"

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Lue lisää

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Lue lisää

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saaneet tehdä: - käydä yökylässä - kutsua leikkikavereita kotiin - osallistua koulunäytelmään - valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle - katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä - valita itse harrastuksiaan - tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja Amy Chuan omaelämäkerrallisen kohukirjan alussa oleva lista asioista, jotka olivat kiellettyjä hänen tyttäriltään, on karua luettavaa. Chua yrittää kirjansa avulla vastata ihmettelijöiden kysymykseen siitä, minkä vuoksi erityisesti aasialaisperäiset lapset menestyvät usein kaikista parhaiten koulussa ja miksi yhä useampi huippumuusikko on vaikkapa kiinalainen. Chua uskoo kivenkovaan ns. kiinalaiseen kasvatusmalliin, jonka jyrkkyydestä yllä oleva listakin kertoo. Chuan mielestä on esimerkiksi huvittavaa, että monet amerikkalaiset tai "länsimaiset" äidit yleensäkin uskovat, että vanhempien on osoitettava lapsille, että oppim

Lue lisää

Kirjanurkkaus

Hae tästä blogista