Siirry pääsisältöön

Maija Muinonen: Mustat paperit

Kansi: Jenni Saari
Lucini pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvipikkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 senttimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Näin Mustat paperit jokin aika sitten kirjaston uutuusteosten hyllyssä, ja se lähti mukaani pelkästään takakannen kuvauksen perusteella. Kuolevan äidin pienelle pojalleen kirjoittamista kirjeistä koostuva teos kuulosti raflaavalta ja masentavalta, mutta tämä lause takakannessa herätti kiinnostukseni: Samalla se [siis kirja] on kuvaus mahdottomasta pyrkimyksestä kirjoittaa kieli loppuun - sanoa kaikki ennen kuin kaikki päättyy.

Maija Muinosen teoksen omaperäisyys yllätti. En muista lukeneeni mitään vastaavanlaista aiemmin. Kotimaiseksi romaaniksi kirja myös tuntui hyvin ei-kotimaiselta, hyvällä tavalla. Tämä johtui osittain varmasti kirjan henkilöiden kansainvälisistä nimistä (Ann Miel, Luc, Rosa, Paul jne.), jotka etäännyttivät kirjaa Suomesta. Toisaalta romaania ei osannut oikein kuvitella minnekään, mikä sopi oikein hyvin. Tarina jäi leijumaan yleismaailmallisesti ilmaan, jonnekin.

Teos tosiaan koostuu Ann Miel -nimisen naisen kirjoittamista kirjeistä, joista valtaosa on osoitettu hänen 5-vuotiaalle pojalleen, Lucille. Ann tietää kuolevansa pian. Syy paljastuu kirjeiden välityksellä pienten vihjeiden kautta. Kirjeiden tarkoituksena on ensisijaisesti antaa Lucille äidillisiä elämänohjeita, mutta Annin kynästä tulee neuvojen ja ohjeiden sijaista määräyksiä ja oletuksia. Ann suorastaan määrää Lucin tulevan elämän suunnan aina pojan kodin pohjapiirroksesta seksin harrastamiseen ja lasten nimiin. Kirjeistä välittyy pakkomielteinen tarve hallita pojan elämää. Ann on tietoinen siitä, ettei hän pian tule olemaan siinä osallisena millään tavalla mukana. Toisaalta Annin tarve kuvitella ja kirjoittaa pojalleen mahdollisimman ruusuinen ja onnellinen tulevaisuus on osaltaan myös yritys rauhoittaa hänen omaa mieltään ja tukahduttaa niitä katkeruuden ja syyllisyyden tunteita, joita pojan jättäminen yksin hänessä herättää. Samalla Ann maalaa pojalleen kuvan täydellisestä äidistä, jotta Luc voisi muistoissaan ihannoida äitiään:

En minä koskaan suuttunut enkä huutanut sinulle Luc, muistat sen. En edes korottanut ääntäni. Minun kanssani sinä nauroit ihan kokonaan. Minun kanssani sinulla oli aina kaikkein hauskinta.

Ann kirjoittaa kirjeitä myös Rosalle, perheen kodinhoitajalle ja Lucin tulevalle huoltajalle. Ann antaa Rosalle ohjeita Lucin kasvatukseen liittyen ja muistaa jatkuvasti tähdentää, ettei Luc saa unohtaa oikeaa äitiään eikä Rosa voi koskaan olla yhtä hyvä äiti Lucille kuin Ann oli. Epätoivoinen, itsekäs ja samalla rakastava omistushalu kuultaa kirjeiden läpi.

Välillä en osannut päättää, onko Mustat paperit tragikoominen, mustaa huumoria viljelevä teos vai vain traaginen kuvaus äärimmäisyyksiin menevästä äidinrakkaudesta. Annilla on pakottava tarve kelata elämänsä viimeisinä hetkinä läpi Lucin tulevaa elämää ilman äitiään. Hän yrittää epätoivoisesti purkaa ajatuksensa kirjeisiin kiihkeänä tajunnanvirtana. Välillä ajatukset ovat kirkkaan selkeitä; välillä runollisen kauniita; välillä epätoivo ja katkeruus purskahtaa esiin. Joku muu saa nähdä Annin pojan kasvavan aikuiseksi, nähdä tämän menevän naimisiin ja ihastella tämän lapsia. Mustasukkainen Ann yrittää kirjeidensä välityksellä korostaa, että hän olisi tehnyt kaiken parhaiten.

Mustia papereita voisi kai kutsua kokeelliseksi romaaniksi, mutta minä tietenkin pidin taas kielellisestä kikkailusta. Kirjan lähestyessä loppuaan Ann suorastaan anelee jotakuta keskeyttämän hänen pakkomielteisen kirjoitustulvansa. Sanat kerääntyvät sivun alareunaan epäjärjestyksessä. Kaikki pitää yrittää pusertaa ulos paperille ennen kuin paperi, elämä tai sanat loppuvat.

Tämä oli niin erikoinen, omalaatuinen kirja, että jos pelkästään sen takia pidin siitä. Synkältä kuulostavasta aiheesta huolimatta omistushaluinen äidinrakkaus on tässä niin taitavasti kärjistetty, että lopulta minua ennemminkin nauratti kuin itketti.

Maija Muinonen: Mustat paperit. Teos. 2013. 167 sivua.

Teos: Mustat paperit
Kiiltomato: Kuolemisen käsikirjoittaja
HS: "Maija Muinosen esikoisromaani ottaa reippaan harppauksen proosan uutta etsivillä poluilla"

Kommentit

  1. Tämä kirja rikkoo rajoja, hipoo täydellisyyttä ellei sitä jo ole.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi